sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Ooppera: Rienzi - Deutsche Oper Berlin 2012-04-21


Richard Wagnerin kolmea ensimmäistä oopperaa esitetään harvoin. Näissä oopperoissa Wagner haki vielä omaa tyyliään. Ensimmäinen kokonainen ooppera, Die Feen (Keijut), oli tyyliltään saksalainen romanttinen ooppera. Sitä ei esitetty kertaakaan Wagnerin elinaikana. Toinen ooppera oli nimeltään Das Liebesverbot (Lemmenkielto). Se oli taasen koominen ooppera, jonka libreton pohjana Wagner käytti Shakespearen näytelmää Mitta mitasta. Wagner johti itse ensi-illan vuonna 1836. Menestys jäi vaatimattomaksi ja Lemmenkieltoakaan ei esitetty ensi-illan jälkeen uudelleen Wagnerin elinaikana.

Kolmas ooppera Rienzi olikin sitten menestys. Edward Bulwer-Lyttonin romaanin pohjautuva, ranskalaiseen grand opéra tyyliin sävelletty Rienzi oli Wagnerin elinaikana hänen tuottoisimpia ja menestyneimpiä teoksiaan. Rienzin tarina pohjautuu 1300-luvulla eläneen italialaisen Cola di Rienzon elämään. Cola di Rienzo oli kansanjohtaja, jonka tavoitteena yhdistää Italian kaupunkivaltiot ja nostaa Rooma takaisin vanhojen aikojen loistoon. Häntä voitaneen pitää jonkinlaisena populistina ja opportunistina joka nousi valtaan, ja jonka kansanjoukko lopulta murhasi tyytymättömänä hänen toimiinsa.

Rienzi on pitkä ooppera; Rienzin ensi-ilta kesti yli kuusi tuntia. Wagner ymmärsi pituuden ongelman ja kokeili jopa oopperan jakamista kahdelle illalle. Hän palasi kuitenkin yhden illan versioon ja lyhensi oopperaa useampaan otteeseen. Vanhemmalla iällään Wagner ei itse Rienziä enää arvostanut ja esimerkiksi Bayreuthissa Rienziä ei ole esitetty koskaan.

Oman tumman pilvensä Rienzin ylle laski Adolf Hitler, joka vaikuttui oopperasta nuorena ja piti sitä suosikkioopperanaan. Rienzin alkuperäinen partituuri oli Hitlerin mukana Berliinin bunkkerissa josta se katosi tai varastettiin Hitlerin kuoleman jälkeen.

Berliinin Deutsche Oper toteutti uuden produktion Rienzistä vuonna 2010. Ohjaajaksi valittiin Philipp Stölzl, joka oopperaohjauksen ohella ohjaa myös musiikkivideoita, mainoksia ja elokuvia. Stölzl on lyhentänyt partituuria merkittävästi ja jättänyt sivujuonien käänteet syrjään. Stölzlin ohjaus keskittyy Rienzin nousuun ja tuhoon. Stölzl on yhdistänyt nerokkaasti Rienzin tarinan Hitlerin tarinaan. Rienzi on selkeästi suuruudenhullu opportunisti joka diktaattorin valtakoneiston avulla pitää yllä valehteluun perustuvaa valtaansa.

Stölzlin näyttömökuvassa vallitsee tyylitelty R-kirjain, joka vie mielikuvat hakaristiin ja SS-kirjasimiin. Heti alkusoiton aikana Rienzi hekumoi ja johtaa gramofonista "kuuluvaa" musiikkia Albert Speer henkisessä vuoristotoimistossaan. Taustaelokuvasta saamme maapallon laskeutumaan Rienzin käsille - selkeä viittaus Charlie Chaplinin Diktaattori-elokuvaan. Elokuva ja kamerat ovat muutenkin tärkeässä osassa Stölzlin ohjauksessa. Taustalle heijastetaan elävää kuvaa Rienzistä puhetta pitämässä. Kolmannestä näytöksestä lähtien lavalla on kaksi tasoa; Rienzi alhaalla omassa bunkkerissaan järjettömine suunnitelmineen ja sodan runtelema kansa bunkkerin päällä. Väkijoukon taustalla pyörii välillä Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto -henkinen propagandaelokuva.

Aivan mahtava ohjaus ja toteutus, joka taatusti herättää ajatuksia. Mikä on kansan ja diktaattorin suhde? Kansa valitsee hänet, mutta myös lopulta tappaa. Kun Rienzi on kuollut, niin hänen paikkansa kansaa ohjaamassa ottaa samantien entinen adjutantti; uusine vallan elkeineen. Entä onko Wagnerin vika, että Hitler sattui olemaan hänen suuri ihailijansa?

Niin paljon ollaan Wagnerin jo lyhentämää oopperaa tietysti leikattu ja lyhennetty, että voidaan puhua Wagnerin ja Stölzlin Rienzistä. Edelleen Rienzi ja eritoten natsien suhde siihen on arka asia nykypäivän Saksassakin. Kun tilasin lippua esitykseen vuosi sitten, niin esityspäivän piti olla 20. huhtikuuta. Talven aikana Deutsche Operissa oli havahduttu siihen, että tuo päivämäärä on sattuu olemaan Hitlerin syntymäpäivä. Hitlerin suosikkioopperan esittäminen hänen syntymäpäivänään ei tuntunut Deutsche Operin työntekijöiden mielestä soveliaalta, joten seuraavaksi päiväksi suunniteltu Jenůfa vaihtoi paikkaa Rienzin kanssa. Hyvä niin.

Rienzin osan lauloi tänä iltana Torsten Kerl. Hänen äänensä on oli välillä jäädä taustalle joukkokohtauksissa, mutta toisaalta se kantoi tarpeen tullen hyvinkin vahvana. Näyttelijänä hän on osaan täydellinen valinta. Kameran edessä hänen ilmeidensä salamannopeat vaihtelut lepertelyn ja vihan välillä ovat mainioita. Adrianon housuroolissa kunnostautui Daniela Sindram, hieno rooli häneltäkin. Rienzin sisarta, Ireneä, esitti Manuela Uhl. Irenen ja Rienzin suhdetta kuvataan muuten tässä ohjauksessa antaen viitteitä Sieglinden ja Siegmundin sisarussuhteista. Ehkä kokonaisuutena laulajakaarti ei tuntunut armottoman kovatasoiselta, mutta toisaalta ainoa ääni josta en selkeästi pitänyt, oli Lenus Carlsonin laajavibraattoinen basso-baritoni. Orkesteria johti Sebastian Lang-Lessing. Deutsche Oper Berlinin orkesteri kuulosti hienolta, tarvinneeko tuota mainita?

Rienziä esitetään aika harvoin; voisi sanoa että hyvästä syystä. Musiikki ei ole erityisen mieleenpainuvaa. Verrattaessa sitä Wagnerin seuraavaan oopperaan, Lentävään hollantilaiseen, täytyy ihmetellä miten suuri hyppäys Wagnerin kehityksessä tapahtui lyhyessä ajassa. Jos Wagnerin tuotanto olisi loppunut Rienziin, voisin kuvitella että Rienzi olisi täydellinen kuriositeetti nykypäivänä. Onneksi Wagner puhkesi kukkimaan Rienzin jälkeen. Tästä syystä saamme nauttia Rienzin esityksistä nykyäänkin.

Tämä Rienzi-ohjaushan on jo saatavana myös DVD- ja BluRay-levynä. Tallenteella saamme nauttia Camilla Nylundin tulkitsemasta Irenestä, suosittelen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti