Saimaa Sinfonietan illan ohjelmistossa oli kolme teosta jotka ovat valmistuneet suunnilleen sadan vuoden välein. Aloitusnumerona Schubertin 3. sinfonia 1800-luvun alkupuolelta, sitten Schoenbergin 2. kamarisinfonia 1900-luvun alkupuolelta ja lopuksi uunituore Kalevi Ahon käyrätorvikonsertto. Kapellimestarina oli tuttuun tapaan Tibor Bogányi ja käyrätorvikonserton solistina Annu Salminen.
En tiedä oliko matkalla hienosti loistaneilla nousevalla kuulla ja Venuksella osuutta asiaan, mutta illan konsertti kuulosti korviini komealta alusta lähtien. Orkesteri taisi olla hieman leveämmässä istumajärjestyksessä, mikä tuntui levittävän sointia mukavasti. Schubertin 3. sinfonia soi komeasti ja henkäili ainakin minun korviini aika Beethoveniaalisia sävyjä. Schubert oli tuota säveltäessään 18-vuotias veijari. Ei hullumpi sävellys teini-ikäiseltä...
Schoenbergiin minulla on uteliaan innokas asenne. Hänen musiikkinsa saa ajatukset liikkeelle. Tämä tuntuu pätevän sekä tonaaliseen, että atonaaliseen Schoenbergiin. Tämän iltainen 2. kamarisinfonia on tuota tonaalipuolen tuotantoa, mielenkiintoisesti sävelletty atonaalikauden molemmin puolin. Vertailua Schubertin kanssa oli mielenkiintoista tehdä; kuinka keveästi Schoenberg oikeastaan orkesteria käyttääkään. Musiikin kaari liikkuu ympäriinsä, eikä kaikkien tarvitse olla koko ajan äänessä. Tällaiset sävellykset vaativat orkesterilta paljon. Puhtaus ja tarkkuus on oltava kohdallaan jotta homma toimii. Saimaa Sinfonietta suoriutui haasteesta hienosti, vaikka parantamisen varaa tietysti aina on. Alussa taisi olla ehkä pienoista varovaisuutta, mutta kaiken kaikkiaan musiikki aukeni komeasti.
Illan päätti Ahon käyrätorvikonserton kantaesitys. Aho itse ehdotti muutama vuosi sitten, että hän voisi säveltää Annu Salmiselle ja Lappeenranan kaupuginorkesterille käyrätorvikonserton. Veikkaanpa ettei tilauksen tekemistä tarvinnut kauhean paljon miettiä. Kun ennen konserttia luin käsiohjelmasta, että solisti soittaa konserton aikana useammassa paikassa, heräsi mieleen pienoinen epäilys turhasta tehokeinosta. Onneksi olin väärässä. Vastaavia efektejä on käytetty viime aikoina muuallakin, vaikkapa Kaija Saariahon klarinettikonsertossa. Sitä en valitettavasti elävänä ole päässyt kokemaan, mutta ainakin tässä käyrätorvikonsertossa solistin paikan vaihtaminen sopii konserton luonteeseen hyvin. Orkesterin istumajärjestys oli poikkeava konserton aikana, uskoisin tämänkin liittyvän samaan efektiin. Käyrätorvikonserton musiikki kolahtikin sitten minuun täysillä. Luonnonmystiikkaa, shamaanisävyjä, mikrointervalleja, käyrätorvien keskustelua; tekisi mieli kuulla se heti uudelleen.
Ainoa mikä illassa kaivelemaan mieltä oli vähäinen yleisömäärä. Sääli...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti