Kun Helsingin meri-ilmasto tarjoili ulkona karkeaa koleutta, Musiikkitalossa nautittiin Radion sinfoniaorkesterin perjantaisarjan konsertista. Ohjelmassa oli tällä kertaa Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium ja Lorin Maazelin sovitus Wagnerin Ring musiikista; Ring ohne Worte. Solistina viulukonsertossa soitti Vadim Gluzman ja orkesteria ohjasi Hannu Lintu.
Eiköhän ole soveliasta aloittaa taas muutamalla sanalla Musiikkitalosta. Tunti ennen konserttia oli pääsalissa pieni tilaisuus, missä Gluzman kertoili Stradivariuksensa historiasta. Puhetilaisuuksia ei salissa ainakaan kannata pitää; pitkä kaiku sotkee puheen täysin. Sekä puhe- että musiikkikäyttöön suunnitelluissa saleissa on muunneltavia rakenteita joilla kaikua saa vähennettyä. Käsittääkseni Musiikkitalossa tuollaisia ei ole, eikä tietysti tarvetta olekaan jos puhetta ei tarvita.
Konsertin aikana istuin tällä kertaa sivupermannolla. Jälleen pääni takana oli seinä, joten täysin musiikin sisään en päässyt tälläkään kertaa. Istuimeni oli orkesteriin nähden 90 asteen kulmassa etupermannon ensimmäisen rivin kohdalla. Eli orkesteri oli kokonaan vasemmalla puolellani. Jos istuin suoraan eteenpäin, oli akustiikka yllättävän hyvä, vaikka kaikki suorat äänet tulivat vain vasemmalta. Mutta toki päätä haluaa kääntää kohti äänilähdettä ja lopputuloksena on tietysti kipeä niska sivulle tuijottamisesta. Paikalla on väliä! Seuraava vierailuni Musiikkitalossa on näillä näkymin maaliskuussa Viktoria Mullovan konsertissa. Silloin paikka on permannon eturivillä, luulisin ainakin pääseväni musiikin keskelle.
Gubaidulina kirjoitti Offertorium viulukonserton Gidon Kremerille kolmisenkymmentä vuotta sitten. Kremerin soittotyyli, Webern ja Bach inspiroivat Gubaidulinaa viulukonserttoa säveltäessä. Mielenkiintoisen teoksen hän saikin aikaan. Vaikka lavalla on kookas orkesteri, Gubaidulina käyttää sitä välillä kamarimusiikillisena pienkokoonpanona. Yksittäisiä soittimia kuullaan paljon. Loppupuolen harmoninen harras hymni, jota muuten pianon harva kevyen disharmoninen kuvio rikkoo hienosti, stabiloi edeltävän raikkaan sävelmaiseman. Illan solisti Vadim Gluzman oli itse varmuus. Hänen uljassävyinen Stradivariuksensa soi komeasti.
Väliajan jälkeen saatiin nauttia Wagner-potpurista. Lorin Maazel sovitti vuonna 1987 Wagnerin Nibelungin sormuksen 15 tunnin musiikista hieman yli tunnin mittaisen sinfonisen runon, joka noudattaa kronologisesti oopperoiden musiikkia. Maazel ei säveltänyt mitään lisää, vaan käytti ainoastaan Wagnerin omaa materiaalia. Hämmästyttävän koherentin kokonaisuuden hän on saanut kasattua. Jos oopperat eivät ole kuuntelijalle ennakkoon tuttuja, voi toki pohtia muodostuuko näin järkevä sävellys. Tietysti Wagnerin musiikissa motiivit ja teemat elävät musiikin kudoksissa ja tarjoavat täten valmiin yhtenäisen alustan. Mutta oopperatetralogiassa teksti, draama ja musiikki luovat keskeisen jännitteen ja rungon, josta musiikkipätkien irroittaminen ja yhteenliittäminen on jossain mielessä arveluttavaa.
Ennen väliajan loppumista orkesterin soittajia oli lavalla lämmittelemässä, soittaen tuttuja teemoja Ringistä. Jotakuinkin tuollaiselta minun päässäni kuulostaa Ring-viikon loppupuolella. Maazelin Ring-sovitus on kronologinen laajennettu versio tuosta. Eihän siitä voi olla pitämättä. Wagnerin hienoa orkesterin käyttöä voi ihailla vapautuneesti, mikään lavalla ei vie huomiota siitä. Radion sinfoniaorkesterin komea sointi lupaa paljon elokuun Tristan esitykseen. Hannu Lintu olisi kenties voinut vielä enemmän paljastaa draamaa musiikista, mutta komea esitys. Ainoa mikä hämmensi oli Nibelheimin takomisäänet. Kyllähän niihin on rytmi kirjoitettu, nyt tuntui että pienet alasimet olivat satunnaisrytmillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti