Carsen on siirtänyt laulukilpailun visualisoinnin kuvataidemaailmaan. Esitys alkaa Tannhäuserin ateljeestä, jossa Venus poseeraa alastomana Tannhäuserille. Loputtomien seksuaalisuudesta pursuavien maalausten tulva tukkii lopulta Tannhäuserin inspiraation, joten hän päättää jättää ateljeensä ja lähteä hakemaan vaikutteita muualta. Elisabeth vaikuttaa sopivalta muusalta, hänessä on syvempiäkin tasoja. Toinen näytös tapahtuu galleriassa jossa on käynnissä näyttelyn avajaiset. Tannhäuserin taulu (eli laulu) lienee vielä liian kiinni seksuaalisuuden rakenteissa ja saa aikaan myrskyisän raivostuneen vastaanoton galleriassa. Kolmannessa näytöksessä Elisabeth löytää ja hyväksyy oman suhteensa seksuaalisuuteen. Samoin Tannhäuser oppii yhdistämään maalaukseensa Venuksen ja Elisabethin parhaat puolet ja saavuttaa näin taideyleisön hyväksynnän. Koko oopperan aikana ei muuten yhtään Tannhäuserin maalaamaa taulua näytetä, katsojan mielikuvitus on paras kuvittaja.
Siinä juoni pähkinänkuoressa. Carsen käyttää hienosti symboliikkaa; esimerkiksi pyhiinvaeltajien kuoro saapuu lavalle kantaen kehyksiä joissa ei ole edes maalauskangasta. Ne näyttävät risteiltä ja samalla myös kuvaavat miten tyhjäksi Tannhäuser on pöytänsä puhdistanut etsiessään tietä Parnassokseen. Carsen käyttää myös hienosti oopperasalia lavan jatkeena. Lavalle tullaan välillä permannolta laulaen. Se on salissa aivan loistava tehokeino. Olin Leipzigissä eturivissä Mestarilaulajia kokemassa ja kolmannessa näytöksessä Hans Sachs, Wolfgang Brendelin esittämänä, lauloi pitkän aikaa nojaten orkesterimontun seinään metrin päässä minusta. Unohtumaton kokemus.
Väistämättä Carsenin ohjausta seuratessa tulee mieleen Katharina Wagnerin Mestarilaulajat ohjaus Bayreuthista. Kannattaa huomioida että Carsenin ohjaus on vuotta Wagnerin ohjausta vanhempi. Uskoisin että Wagnerilla oli jo ohjauksensa suuntaviivat selvillä ennen Carsenin Tannhäuseria, mutta silti mielenkiintoinen yhtymäkohta musiikin ja kuvataiteen sekoittamisessa.
Barcelonan Tannhäuserissa laulajat ovat kovaa tasoa. Tannhäuserina ja Elisabethinä ovat aviopari Peter Seiffert ja Petra Maria Schnitzer. Wolframin osan laulaa Markus Eiche. Venuksena oli Béatrice Uria-Monzon, joka ei minun korvaani oikein miellyttänyt. Sanat eivät erottuneet. Kapellimestarina oli Sebastian Weigle.
Suurin ongelma tällä tallenteella on omituinen miksaus/äänenlaatu. Välillä solistit kuuluvat liian kovaa ja orkesteria jää liian taustalle. Samoin äänitila tuntuu ihmeelliseltä. Orkesterin ja solistien äänet ovat erillään toisistaan. Vaihtelin ääniraitaa monikanavaäänen ja stereoäänen välillä, mielestäni ongelma on molemmissa. Voisiko tallenteen julkaisun viive johtua tästä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti