 |
| © 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli |
Christof Loyn tuotantotiimissä ovat Toscan kimpussa lavastuksesta ja puvuista vastaava Christian Schmidt ja valaistuksen suunnitellut Olaf Winter. Tämän hetken joutavaa meemiä mukaillen Toscasta jäi suuhun hieman haalean torikahvin maku.
Ohjauksessa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Yleensä miellän Floria Toscan henkilönä suhteellisen tasapainoiseksi, jota tietysti keinuttaa mustasukkaisuus. Loy taasen on tehnyt Toscasta aikamoisen hermokimpun. Tuntuu kun hän olisi koko ajan jonkunlaisen neuroosin vallassa. Jollain tavalla tämä syö lopun draamallista painoa, epätoivon pakottamat teot laimenevat tasapainottoman luonteen vuoksi.
Scarpian näennäisen(?) myötätunnon hetki Vissi d’arten aikana oli hienosti tehty. Onko pahallakin heikot hetkensä, onko mustan alla harmaata? Toinen mielenkiintoinen Scarpia hetki on ensimmäisen näytöksen lopussa; kun Scarpia on todennut Toscan saavan hänet unohtamaan jumalan, niin kohta tämän jälkeen Scarpia suutelee kardinaalin sormusta. Jumalasta viis, mutta maallisen vallan rituaalit pysyvät.
Kun ohjauksessa pysyttiin komeasti libreton hengessä, niin kyllä olisin melkein toivonut lavastukselta enemmän. Tapahtumien pitäisi tapahtua vuonna 1800 ja Schmidtin lavastus on taasen tyylitelty kalenterin kadottava kliininen historia-asetelma. Ensimmäisen näytöksen kirkko ja toisen näytöksen Scarpian huoneisto ovat turhan identtiset. Lavastuksen osalta ehdottomasti parasta oli kolmas näytös ja eritoten sen loppu. Kattokohtaus on toonattu värittömäksi aina sotilaiden pukuja myöten. Tarinasta uutetaan myytti.
Korvien kokemuksesta parhaat pisteet saavat Tuomas Pursion tulkitsema Scarpia ja Patrick Fourmillierin johtama orkesteri. Cavaradossina lauloi italialainen Andrea Caré, mukavaääninen tenori joka kenties kaipaisi hieman enemmän tehoja. Toscan esittäjän, Aušriné Stundytén, äänestä en pitänyt. Vissi d'arte oli ihan kelpo versio, mutta muuten sävyt tuntuivat olevan varsin polarisoituneet, enkä suuresti syttynyt kumpaankaan.
Vähän turhan steriili Tosca.
Tuomas Pursio ja maestro Fourmillier olivat kovasti minunkin mieleeni. Lavastus sai aikaan useita déjà-vu hetkiä, vaikka toki uuttakin oli mukana. Scarpiasta oli tällä kertaa saatu leivottua harvinaisen mielenkiintoinen hahmo. Jotenkin tuntuikin, että hän oli oopperan päähenkilö ja Tosca sekä Cavaradossi sivurooleissa. Tässä oli varmaankin tasapainoiltu patavanhoillisen ja yltiömodernin toteutuksen välimaastossa ja aika hyvin onnistuttu. En muista aikoihin kuulleeni niin pitkiä suosionosoituksia kuin eilen Toscan esityksessä.
VastaaPoistaKiitos kommentista Jarkko! Kovasti tuota Toscaa on kehuttu. Hieman viileäksi jäi oma kokemukseni. Saa nähdä jos tunne lämpenee mahdollisella uusintavierailulla.
VastaaPoistaTänään 16.10. pääpari oli äänellisesti pettymys, yhdessä ja erikseen. Pursio iso myönteinen yllätys. Muutenkin olin taas Lempiäisen kanssa samaa mieltä :-)
VastaaPoistaKiitos kommentista Rienzi!
VastaaPoista