Suite en blanc © 2018 Suomen Kansallisooppera / Roosa Oksaharju |
Pneuma on varsin uusi teos, kantaesityksen se sai vuonna 2015. Carlson käyttää musiikkinaan Gavin Bryarsin ja Philip Jeckin musiikkia. Bryarsin orkesterimusiikki on minimalistista ja toisteista, kun taas Jeckin välipalat tuovat enemmänkin mieleen äänimaisemat. Teoksen alussa tuntuu että liike jää sivuosaan. Vahvat visuaaliset, lähes staattiset näyttämötapahtumat ovat kauniita katsoa, mutta mieleen hiipii ihmetys asetelmallisuudesta ja tilataiteesta tanssin sijaan. Mutta onneksi liikekin tulee pian mukaan ja läpi teoksen toistuva "teema ja sen variointi" alkaa viehättää.
Mitään juonta en kokonaisuudesta löydä ja käsiohjelman kuvauskin on varsin minimalistinen. Innoitus kuulemma löytyy Gaston Bachelardin teoksesta Ilmaa ja unia. Pneumassa on seitsemän osaa joilla on kevyen mystiset nimet, tyyliin "Tuulen sieppaamat unelmat". Ainakaan ensi katsomalta en osaa suoralta kädeltä sanoa missä kohtaa osat mahdollisesti vaihtuivat, vaan eri näyttämökuvia teema-variaatioineen tuntui olevan huomattavasti enemmänkin. Liikkeen kieli oli modernia ja vapaata.
Oman ihastukseni Pneumaan aiheutti musiikin ja tanssin luoma hypnoottinen lumo. Toisteinen musiikki vei tällä kertaa minut mukanaan. Voin kyllä kuvitella että jos katsojan/kokijan sen hetken omat tuntemukset eivät lähde synkkaamaan musiikin ja tanssin kanssa, niin Pneuma voi olla myös pitkäveteinen tai unelias kokemus. Vaikka teos oli yllättävän pitkä, noin 80 minuuttia, niin minut se jaksoi pitää otteessaan koko ajan.
Pneuma © 2018 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola |
Illan toinen teos, Suite en blanc, oli noin 70 vuoden takaa. Serge Lifar rakensi oman koreografiansa Éduard Lalon musiikin avulla. Pneuman jälkeen tuntui hämmentävältä että Suite en blanc alkoi alkusoitolla. Ja kun esirippu vihdoin aukeni, niin paljastettiin asetelma jossa koko(?) tanssijajoukko oli poseerausasennossa. Taisipa muuten koko valkoinen sarja päättyä samaan asetelmaan.
Suite en blancissa ei ole myöskään juonta, vaan teos koostuu lyhyehköistä numeroista joiden perään yleisö saa osoittaa ihastustaan seurueen taitaville tanssijoille. Ja niitähän kansallisbaletin ryhmästä löytyy. Lifarin liikekieli on ilmeisesti uusklassista balettia ja kontrasti Pneumaan tuntui suurelta.
Mutta se mikä minut ihastutti eiliseen balettikaksikkoon oli juuri niiden erilaisuus ja toisaalta visuaalisen kuvallisuuden saman henkisyys. Pneumassa välillä ilmenevä näyttämökuvien staattisuus saa vastinparinsa Suite en blancin tanssinumeroiden loppuasetelmissa, joissa kaikki on viritetty valmiiksi yleisön osallistumista varten aplodien muodossa.
Toisaalta tanssin sisäinen suunta poikkeaa teoksissa valtavasti. Pneuma ei omaa juonta, mutta liike ja tanssijoiden tekemiset tähtäävät koreografian toteuttamiseen ja palvelemaan kokonaisuutta. Tämä sama idea on myös ns. perinteisissä juonibaleteissa; niissä tanssi kertoo tarinaa. Suite en blancissa jokainen numero on virtuoosiesitys ja tanssijoiden lähtökohta on esittää se yleisölle. Ilman yleisöä Suite en blancia ei ole olemassa. Se vaatii yleisön ollakseen mielekäs.
Pneuma ja Suite en blanc ovat molemmat baletin valokuvaajien unelmia. Suite en blanc tarjoaa ne jopa hieman kitsahtavat poseerausasennot ja Pneumasta taas löytyy mielenkiintoisa asuja (myöskin Carlson käsialaa) ja lava-asetelmia silmän ruuaksi.
Jos Ranskalainen ilta olisi koostunut vain toisesta illan baleteista, niin kokemus olisi jäänyt hieman vajaaksi. Vasta esityksen jälkeen kahden koreografian vuoropuhelun pohdiskelu antoi sille sen pikantin loppusilauksen. Suosittelen lämpimästi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti