Ooppera: La Fenice - Savonlinnan oopperajuhlat 2012-07-06

Tunnustan heti alkuun olevani Kimmo Hakolan musiikin ihailija. Hänen tuotannossaan on samanlaista yllätyksellisyyttä ja huumoria jota koen kuunnellessani esimerkiksi Dmitri Shostakovitshin ja Frank Zappan musiikkia. Osuu ja uppoaa minuun.

Hakolan La Fenice oli tilattu esitettäväksi Savonlinnassa jo muutama vuosi sitten. Taloudelliset syyt taisivat olla syynä tuotannon ensi-illan siirtymiselle tälle vuodelle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

La Fenice on Hakolan, libretisti Juha-Pekka Hotisen ja ohjaaja Vilppu Kiljusen yhteistuotantoa. Hakola kertoi teosesittelyssä, että tällä kokoonpanolla oli suhteellisen tiivistä yhteistyötä. Osapuolet eivät olleet tiukasti tonteillaan, vaan ratkaisuista neuvoteltiin yhdessä. Libreton suhteen erikoista on se, että Hotisen suomenkielinen teksti käännettiin italiaksi, jolla kielellä Hakola halusi oopperan laulettavan. Käännöksen on tehnyt Nicola Rainò.

Libreton taustalla on tositarina Venetsian oopperatalon "La Fenice" palamisesta vuonna 1996. Tuolloin peruskorjauksen alla olevan oopperatalon sähköurakoitsijat päättivät yrittää välttää myöhästymissanktiot sytyttämällä pienen tulipalon sähkökeskukseen. Pieni tulipalo kasvoi isoksi tulipaloksi ja poltti koko talon. Nämä tapahtumat ovat pohjana librettoon, mutta tarinaa hieman muokkaillen ja lisäillen.

Savonlinnan jättileveän lavan täyttää Kimmo Viskarin suunnittelema lavastus. Se koostuu oikeastaan kokonaan oopperatalon pohjapiirrustusten palasista. Lavastus ei pientä verhon vaihtumista lukuunottamatta muutu koko oopperan aikana. Oopperassa on suhteellisen paljon solisteja ja kun lavalla liikkuu vielä useampaan osaan jaetun kuoron lisäksi paljon statisteja, niin lavastus toimii oopperassa varsin mainiosti.

Vilppu Kiljusen ohjaus on mainio. Tragikoomisen oopperan tapahtumat leviävät ympäri lavaa. Toisen näytöken lopulla klovnipalomiesten sammutusoperaatio on kerrassaan mainio. Kiljusen ohjauksissa ovat minun mieleeni olleet usein hajautuneita. Onnistuneiden näytösten sekaan on eksynyt vähemmän onnistuneita. Tällä kertaa kokonaisuus on koherentti; tykkäsin.

Entäpä sitten musiikki? Hakola ei pettänyt, käsittämättömän hienoa orkesterointia, yllättäviä leikkauksia, lukemattomia viittauslainauksia klassiseen oopperakirjallisuuteen ja myös Hakolan omiin teoksiin, hienoa musiikkia. Mutta oli kokonaisuudessa mielestäni myös ongelmia. Ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä laulajat tahtoivat peittyä orkesterin alle. Sanoista oli välillä mahdoton saada selvää, solistit eivät kuitenkaan alkaneet kilpalaulantaan orkesterin kanssa. Jos balanssi orkesterin ja laulajien suhteen oli tuollaiseksi tarkoitettu, niin varsin erikoinen valinta säveltäjältä tai kapellimestari Jari Hämäläiseltä. Hämmästys olikin aikamoinen, kun väliajan jälkeen kolmannessa näytöksessä balanssi oli mitä parhain. Orkesteritekstuuri oli mielestäni muutenkin ohuempaa koko kolmannen näytöksen ajan.

Kuten edellä kerroin solisteja on La Fenicessä varsin paljon. Naispääosassa on Tuija Knihtilän esittämä Mamma, Amanda. Tuijakin on omia suosikkejani ja hienosti hän lauloikin. Toisen näytöksen mezzokoloratuuri taipui komeasti. Sähköteknikkoparina lauloivat tenori Dinyar Vania ja basso Burak Bilgidi. Tasapainoinen pari joiden lavakemiakin toimi hienosti yhteen. Romantiikan oopperan toivat Tommi Hakala ja Valentina Farcas, joiden äänet jäivät ennen väliaikaa valitettavan paljon orkesterin jalkoihin. Kolmas näytös onneksi paljasti heidänkin äänensä. Nostanpa vielä laulajista esiin Sirkka Lamminmäen. Hänen komisarionsa keikaroi omassa korkeassa äänialassaan. Muutkin solistit onnistuivat mielestäni mainiosti.

La Fenice on hulvaton musiikki-iloittelu jonka librettoon on upotettu myös syvällisempiä ajatuksia. Jos kahden ensimmäisen näytöksen balanssiepäsuhta ei ollut tarkoitettu, sitä voinee korjata tahtipuikon takaa. Hakolan musiikin ystäville ooppera on kahden tunnin nirvana.