Jenůfa, hänen tytärpuolensa

Ooppera: Jenůfa - Kansallisooppera 2014-01-24

Kun edellisen kerran näin Jenůfan lavalla, pohdiskelin jo silloin kuka oikeastaan oopperan päähenkilö on? Jenůfa vai hänen äitipuolensa Kostelnička. Draaman kannalta ajatellen oopperan mielenkiintoisin hahmo on ehdottomasti äitipuoli Kostelnička.

Jenůfa on motiivien kannalta lähes pelkästään objekti. Nuoren tytön ainoa erehdys on rakkaus serkkuunsa Števaan. Rakkaus serkkuun ei sinänsä ole ongelma, mutta kun lapsikin on ehditty laittaa alulle ennen avioliiton sataman suojaa. Kun tässä asetelmassa äitipuoli sitten lapsesta tietämättömänä estää avioliiton, lähtee maalaistragedian raskas pallo vyörymään.

Jenůfan henkilögallerian sukulaisuussuhteet vaativat pari lukukertaa auetakseen. Missä kulkee verilinja ja miksi Števan ja Lacan perintö on mennyt niin kuin on? Gabriela Preissován libretto ei turhia kaunistele kertoessaan Kostelničkan valinnasta. Äitipuoli tekee valinnan ja tappaa tytärpuolensa lapsen yrittäessään löytää tälle paikkaa yhteisön jäsenenä. Miksi antaa kahden kitua, kun toinen voi vielä pysyä pinnalla? Kyllä lapsenmurha on oopperan juonessakin aika poikkeuksellinen tapaus. Ollaan siellä elämän suurten tragedioiden äärellä.

Nykyaikaan sijoitettuna tarinaa olisi vaikea niellä. Moraalikäsitykset, yhteisön paineen vähäisempi vaikutus ja yhteiskunnan tuki ovat vieneet tarinalta modernisoinnin mahdollisuuden. Nykyajassa Kostelnička olisi pelkkä mielisairas tappaja.

Olivier Tambosin ohjaus ei onneksi modernisointia yritäkään. Päinvastoin Hampurin valtionoopperasta maailmankiertueensa aloittanut ohjaus abstrahoi tarinan Tsekin 1800-luvun maaseudulta ajattomaan tilaan. Frank Philipp Schlößmannin lavastus ja puvut viestivät psykologisesta lähestymistavasta. Kaikissa kolmessa näytöksessä lavan sivuja rajaavat korkeat seinät. Lattialla elää oopperan mukana iso kalliolohkare, jonka symboliikkaa onkin mielenkiintoista pohtia. Ensimmäisessä näytöksessä se on puskemassa itseään lattian läpi, aivan kuin Jenůfan vielä syntymätön lapsi. Toisessa näytöksessä se on pullahtanut maan pinnalle täyteen mittaansa. Valtavana painona tai taakkana se varjostaa Jenůfan ja Kostelničkan piilopaikkaa. Kun kolmannessa näytöksessä lapsi on kuollut, lohkare on pirstoutunut pieniin osiin. Näitä pieniä osia sitten kyläläiset sieppaavat käteensä kun aikovat ensin kivittää Jenůfan hengiltä lapsenmurhaajana. Komeaa symboliikkaa!

Muutenkin ohjaus ja näyttämöllepano miellyttää minua paljon. Seinien rajaama psykologinen tila raottuu toisessa näytöksessä kauniiksi lumisateeksi vain kun Kostelnička on tapporeissulla. Lavalla ei tarvita ulkoista realismia, Jenůfan mielenkiintoisin osuus tapahtuu mielenmaisemissa.

Kansallisoopperan Jenůfan suurin puheenaihe on tietysti Karita Mattilan paluuvierailu kotimaan lavalle kolmannessa Janáček roolissaan. Jenůfana Mattila on niittänyt mainetta ympäri maailmaa, eikä eilisen ensi-illan perusteella tarvitse ollenkaan ihmetellä miksi. Jotenkin tuntui että kokenutta lavakettuakin taisi kotimaan ensi-ilta jännittää hieman, uskoisin että myöhemmissä näytöksissä draama tulee olemaan vielä syvempää.

Mutta eipä muu laulajakaarti jäänyt jälkeen Mattilasta. Päivi Nisulan Kostelnička on laulullisesti ja draamallisesti nappisuoritus. Jenůfa tarvitsee kaksi vahvaa naistulkitsijaa: Mattila ja Nisula ovat mahtava pari. Velipuolien tenorikaksikko, Jorma Silvasti ja Jyrki Anttila, toimi myös hyvin. Käsittääkseni Jorma Silvasti on Lacan roolin myötä päättämässä näyttämöuraansa, hienon roolin hän on jäähyväisiinsä valinnut.

Orkesterin johdossa oli Jakub Hrůša. Montusta olisin kaivannut hieman enemmän rosoa ja raakuutta. Ei soittoa voinut kyllä kliiniseksikään sanoa, mutta jotain tsekkiläisen verismin henkeä jäin vaille.

Turha sanoa että kannattaa mennä katsomaan kun näytökset taitavat olla jo loppuunmyytyjä. Hyvä niin!