Hieman ristiriitaiset tunteet jäivät John Adamsin Doctor Atomic oopperan ensi-illasta. Tuotanto oli tuontitavaraa Saarbrückenistä ja sai siellä ensiesityksensä vuodelta 2010. Ohjauksesta vastasi Immo Karaman ja kapellimestarina oli Stuart Stratford.
Lähdetään purkamaan tuntemuksia asioista jotka jäivät askarruttamaan mieltä ei ehkä niin onnistuneina. Kuten jo tuolla aikaisemmin kitarakonserttoja pohdiskellessa totesin, olen sähköisen äänentoiston kannalta puritaani; ei kiitos. Doctor Atomic on siinä mielessä poikkeava että Adams on jo säveltäessään ottanut huomioon mikrofonit ja useat orkesterin efektit vaativat sähköistä vahvistamista. Varsinkin lyömäsoittimet ja vasket olivatkin useasti mielenkiintoisesti käsiteltyjä. Kun katselin ennakkoon tallennetta Amsterdamista ei sähköinen äänentoisto haitannut, koska kaikki äänet tulivat selkeästi mikrofonien ja kaiuttimien kautta. Nyt salissa istuen toisella rivillä varsinkin laulajien äänestä osa tulee suoraan ja osa kaiuttimien kautta, tämä ei kuulosta hyvältä. Ero sävyissä ja dynamiikassa on niin suuri. Toivottavasti ehtisin katsomaan tämän uudelleen kauempana lavasta, miltä mahtaa siellä kuulostaa?
Ensi-illassa J. Robert Oppenheimerina lauloi yhdysvaltalainen baritoni Lee Poulis. Hänen äänenväristään en valitettavasti pitänyt. Syynä voi kyllä varsin hyvin olla sähkötkin, olisi mielenkiintoista kuulla häntä ilman mikrofonia. Laulajista naisroolien laulajat Jessica Rivera ja Sari Nordqvist olivat suosikkejani solisteista. Riveran hieno monologi toisen näytöksen alussa oli komeaa kuultavaa. Muut miessolistit olivat varsin tasainen joukko. Mika Kares teki hienon suorituksen fyysikko Edward Tellerinä. Varsinkin aivan ensimmäisen osan alussa kuoron artikulaatio oli aikamoista mutinaa, onneksi sanat selvenivät kuitenkin.
Orkesterin osalta varsinkin ensimmäinen näytös oli mielestäni kankea. Musiikin vastustamaton eteenpäin vievä syke jäi puuttumaan. Toinen näytös oli tämän osalta parempi. Sivusilmällä tarkkailtuna maestro Stratfordkin tuntui vapautuneemmalta, olisiko ollut ensi-iltajännitystä ilmassa? Voisin kuvitella että tulevissa näytännöissä meno on parempaa. Musiikki ainakin tarjoaa siihen mahdollisuuden.
Entäpä sitten ohjaus? On mielenkiintoista vertailla tätä tuotantoa Sellarsin omaan tuotantoon jonka videointi on saatavana. Vertailua hankaloittaa tallenteen osalta Sellarsin oma video-ohjaus, joka keskittyy varsin paljon lähikuviin. Taustalla näkyy tanssia ja muuta puuhastelua joista ei kuitenkaan saa aivan selkeää kuvaa. Karamanin ohjauksessa tapahtuu myös paljon. Lavastuksen on suunnitellut Johann Jörg ja sen keskeiset elementit ovat pöydät. Pöytiä käytetään liitutauluina, niitä liikutellaan ympäriinsä ja niistä luodaan huoneita, seiniä, ovia, tiloja ja loppujen lopuksi itse pommia kuvaava rakennelmakin. Mielestäni hienosti toimiva idea. Karamanin ohjaus on selkeästi abstrakstimpi kuin Sellarsin. Sellars pitää tapahtumat ja henkilöt vielä realismin siemenessä kiinni, mutta Karaman läväyttää lavalle vapaamman tulkinnan jossa menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat alitajuntojen ja symboliikan keitoksessa. Lavalla tapahtuu joukkokohtauksissa paljon ja kaikkien tapahtumien symboliikkaa on ainakin ensinäkemältä vaikea ymmärtää. Esimerkiksi miksi kaikki naissotilaat ovat pin-up asentoihin päätyviä kanoja? Toisaalta "auringonottajien" jähmettyminen ja lavalta pois hinaaminen, samoin kuin pommilapsen kärrääminen ovat hienoja ideoita. Oppenheimerin ja hänen vaimonsa suhteessa kaikki on etäistä. Ensimmäisessä näytöksessä Oppenheimer tuntee vaimonsa "muotin" läheisemmäksi kuin originaalin. Ohjauksesta tuli hieman taas miljoonalaatikkotunnelma, oli niin paljon mihin tarttua. Mikä oikeasti on oleellista?
Katsomossa oli yllättävän paljon tyhjiä paikkoja, kyse on kuitenkin ensi-illasta. Väliajallakin tuntuivat katsojat vähentyneet. Uskon kyllä että kausikortin omaava ensi-ilta yleisö ei ole tämän oopperan parasta kohdeyleisöä. Modernia musiikkia modernein menetelmin regieteatterin ehdoilla. Ne jotka käyvät oopperassa näyttäytymässä tai joille ooppera on sosiaalinen kohtaamispaikka eivät ole ensisijainen kohderyhmä. Jos psykologinen draama, tieteen ja moraalin välinen harmaa alue tai rohkea uusi musiikki kiinnostaa; siinä tapauksessa on syytä piipahtaa Töölönlahdella.
lauantai 5. marraskuuta 2011
lauantai 29. lokakuuta 2011
Doctor Atomic - De Nederlandse Opera 2007, Renes, Sellars
Heti alkuun on todettava, että nytpä taisi tulla taas yksi säveltäjä suosikkilistalle. Pitää ehdottomasti tutustua hänen muihinkin oopperoihinsa. Musiikissa on alusta lähtien vastustamaton syke joka imee mukaansa. Fingelskaksi voisi sanoa että on hyvä draivi. Minua kiehtoo Adamsin moderni sävelkieli, joka ei kuullosta laululinjojenkaan osalta vieraalta, vaikka melodiaosasto ei olekaan romantikon korvan perusmateriaalia. Hieno yllätys oli ensimmäisen näytöksen lopun Robert Oppenheimerin monologi/aaria "Batter my heart, three-person'd God", joka toi minun mieleeni tuulahduksen Bachista. Mahdankohan olla poikkeava yksilö? Toinen erityisen hieno laululinja oli toisen näytöksen alkupuolella Kitty Oppenheimerin hahmolle kirjoitettuna.
Libretto on Peter Sellarsin kirjoittama ja perustuu tositapahtumiin ennen ensimmäisen atomipommin räjäytystä New Mexicossa 1945. Pääosa oopperasta tapahtuu räjäytystä edeltävien 24 tunnin aikana. Sellars on käyttänyt lähdemateriaaleinaan mm. vasta viime aikoina julkistettuja salaisia asiakirjoja Manhattan projektin tiimoilta. Levyllä on lisämateriaalina mm. Sellarsin haastattelu joka avaa hienosti libreton taustoja.
Lavaohjauksesta ja myös video-ohjauksesta vastaa Sellars itse. Lavastus on varsin pelkistetty ja sopii hyvin tuotantoon. Lavaohjaus (ja myöskin lavastus) jäävät hieman video-ohjauksen jalkoihin. Sellars suosii videolla todella paljon lähikuvia ja nopeahkoja leikkauksia. Välillä on vaikea saada kuvaa mitä kaikkea lavalla on ja mitä taustalla tapahtuu. Laulajien taustalla on usein tanssia ja videon perusteella jää tanssin symboliikan pohtiminen kyllä arvailun varaan. Tanssijat usein vain vilahtavat kuvassa. Ymmärrän Sellarsin motiivit videolla lähikuvien käyttämiseen ja laulajien kasvonilmeiden hyödyntämiseen. Salissahan nämä jäävät vain eturivin katsojien iloksi. Toisaalta tarkasta Blu-ray kuvasta voi laskea helposti välillä laulajien yksittäisten ihohuokosten määrää, mikä ei välttämättä ole kai tarkoitus. Jos video-ohjaaja oli joku muu kuin lavaohjaaja, tekisi mieli mollata tätä. Sellars kun pitää molempien hattuja hiusmetsänsä päällä, niin se pitää hyväksyä hänen valintanaan.
Pääroolin tohtori J. Robert Oppenheimerina laulaa Gerald Finley. Hän on roolissa aivan mahtava, hieno ääni ja hyvää näyttelemistä. Samat kehusanat saa sanoa Kitty Oppenheimerin esittäjästä Jessica Riverasta. Parasta on tieto siitä, että hän laulaa myös Helsingissä. Ihana sopraano! Muistakaan laulajista ei huomauttamista löydy. Eric Owens on pomoileva kenraali, Richard Paul Fink ja Robert Wilson tiedemiehiä, James Maddalena meteorologi. Ellen Rubinerillä on uljas kontra-altto. Renes ohjaa orkesteria vakaasti ja vivahteikkaasti
Kaikin puolin erinomainen tallenne. Kuten jo yllä tuli ilmi, kuvan laatu on melkein liian hyvä. Tästä on hyvä lähteä nauttimaan elävästä versiosta Töölönlahden rannalle ja ihmettelemään kuinka Saarbrückenin versio toimii.
torstai 27. lokakuuta 2011
Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-10-27
Tänään Lappeenranta-salissa oli "Ja Kitara Soi" -festivaalin aloituskonsertti. Harmittaa etten taida ehtiä muihin festivaalin konsertteihin, mutta hyvä näinkin. Kitaroiden kanssa lavalla olivat Ismo Eskelinen ja Jyrki Myllärinen, molemmat kotimaista kärkeä. Kaupunginorkesteria ohjasi Sergei Slovachevsky.
Konsertin ensimmäisellä puoliskolla tarjolla oli nuorten suomalaisten säveltäjien kitaramusiikkia. Voin hyvin mielin sanoa nuorten, kun molemmat säveltäjät ovat nuorempia kuin minä. Aluksi kuulimme Sebastian Fagerlundin soolokitarateoksen Kromos, jonka soitti Ismo Eskelinen. Fagerlundin kappale kuulosti mielenkiintoiselta ja vetosi vahvasti tällaiseen harrastelijakitaristiin. Kitaralle ominaiset soittotavat tuli käytyä läpi, eivätkä ne kuulostaneet siltä, että ne oli sinne väkisin ahdettu. Musiikilla oli kaari; hieno kappale.
Eskelinen kävi aplodien jälkeen hakemassa lämpiöstä orkesterin tuekseen Kirmo Lintisen kitarakonserttoa varten. Lintisen konsertto on uunituore teos joka sai kantaesityksenä lähes täsmälleen puoli vuotta sitten Rovaniemellä Korundin avajaisissa. Kitarakonsertot ovat minulle arka paikka. Mielestäni kaikki konsertot kärsivät kitaran äänen voimakkuuden heikkoudesta verrattuna muihin orkesterisoittimiin. Se rajoittaa orkesterin käyttöä, liian usein tulee tunne, että äänikudos on ohut vain sen takia että soolosoitin saadaan kuuluviin. Toisaalta olen äänipolitiikan kannalta puritaani; vaikka sähköinen vahvistus olisi kuinka luonnollisen kaltainen, niin korvaani se ei vain kuulosta hyvältä tietäessäni soittimen luonnollisen äänensävyn. Tänään sähköinen äänentoisto oli molemmissa kitarakonsertoissa vahvistamassa ääntä. Lintisen konserton ensimmäisestä osasta jäi vähän sekava kuva, enkä päässyt oikein veneeseen mukaan. Toinen osa oli sen sijaan mainio herkkyydessään ja kolmas osa kansanlauluvaikutteineen ok. Kotimaisten säveltäjien kitarakonsertoista Kimmo Hakolan versio on edelleen suosikkini.
Tauon jälkeen tuli lavalle Jyrki Myllärinen tulkitsemaan Heitor Villa-Lobosin kitarakonserttoa. Villa-Lobos on ehdottomasti suosikkini kitarasäveltäjistä. Hänen etydinsä ja preludinsa ovat hienoja ja konsertto mielestäni paras kaikista kitarakonsertoista. Myllärinen soitti konserton komeasti ja yhteistyö orkesterin kanssa sujui hyvin. En ole asiaa aikaisemmin ajatellut, mutta olisikohan konserton kadenssi pisimpiä mitä konsertoissa ylipäätänsä on? Melkein voisin kuvitella sitä soitettavan erikseenkin...
Konsertin päätti Alberto Ginasteran Variaciones concertantes. Kappale on orkesterikonsertto, jossa variaatiot liikkuvat orkesterin eri soittimien välillä. Kivan kuuloinen kappale joka sopi hyvin kaupunginorkesterin kokoiselle orkesterille. Tulipa myös nähtyä ja kuultua ensimmäisen kerran kun harpusta katkeaa kieli kesken soiton.
Konsertin ensimmäisellä puoliskolla tarjolla oli nuorten suomalaisten säveltäjien kitaramusiikkia. Voin hyvin mielin sanoa nuorten, kun molemmat säveltäjät ovat nuorempia kuin minä. Aluksi kuulimme Sebastian Fagerlundin soolokitarateoksen Kromos, jonka soitti Ismo Eskelinen. Fagerlundin kappale kuulosti mielenkiintoiselta ja vetosi vahvasti tällaiseen harrastelijakitaristiin. Kitaralle ominaiset soittotavat tuli käytyä läpi, eivätkä ne kuulostaneet siltä, että ne oli sinne väkisin ahdettu. Musiikilla oli kaari; hieno kappale.
Eskelinen kävi aplodien jälkeen hakemassa lämpiöstä orkesterin tuekseen Kirmo Lintisen kitarakonserttoa varten. Lintisen konsertto on uunituore teos joka sai kantaesityksenä lähes täsmälleen puoli vuotta sitten Rovaniemellä Korundin avajaisissa. Kitarakonsertot ovat minulle arka paikka. Mielestäni kaikki konsertot kärsivät kitaran äänen voimakkuuden heikkoudesta verrattuna muihin orkesterisoittimiin. Se rajoittaa orkesterin käyttöä, liian usein tulee tunne, että äänikudos on ohut vain sen takia että soolosoitin saadaan kuuluviin. Toisaalta olen äänipolitiikan kannalta puritaani; vaikka sähköinen vahvistus olisi kuinka luonnollisen kaltainen, niin korvaani se ei vain kuulosta hyvältä tietäessäni soittimen luonnollisen äänensävyn. Tänään sähköinen äänentoisto oli molemmissa kitarakonsertoissa vahvistamassa ääntä. Lintisen konserton ensimmäisestä osasta jäi vähän sekava kuva, enkä päässyt oikein veneeseen mukaan. Toinen osa oli sen sijaan mainio herkkyydessään ja kolmas osa kansanlauluvaikutteineen ok. Kotimaisten säveltäjien kitarakonsertoista Kimmo Hakolan versio on edelleen suosikkini.
Tauon jälkeen tuli lavalle Jyrki Myllärinen tulkitsemaan Heitor Villa-Lobosin kitarakonserttoa. Villa-Lobos on ehdottomasti suosikkini kitarasäveltäjistä. Hänen etydinsä ja preludinsa ovat hienoja ja konsertto mielestäni paras kaikista kitarakonsertoista. Myllärinen soitti konserton komeasti ja yhteistyö orkesterin kanssa sujui hyvin. En ole asiaa aikaisemmin ajatellut, mutta olisikohan konserton kadenssi pisimpiä mitä konsertoissa ylipäätänsä on? Melkein voisin kuvitella sitä soitettavan erikseenkin...
Konsertin päätti Alberto Ginasteran Variaciones concertantes. Kappale on orkesterikonsertto, jossa variaatiot liikkuvat orkesterin eri soittimien välillä. Kivan kuuloinen kappale joka sopi hyvin kaupunginorkesterin kokoiselle orkesterille. Tulipa myös nähtyä ja kuultua ensimmäisen kerran kun harpusta katkeaa kieli kesken soiton.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Konsertti: Turun Konserttitalo 2011-10-14
Hieman ristiriitaiset tunteet jäivät Turun filharmonisen orkesterin "Terveisiä Bayreuthista" konsertista. Konsertin ohjelmistona oli Wagnerin musiikkia, juhlistaen samalla Suomen Wagner-Seuran 20-vuotista taivalta. Onnea!!
Konsertin kapellimestarina oli suomalaistunut(?) itävaltalainen Ralf Kircher. Solisteina lauloivat Jenni Lättilä, Johanna Rusanen-Kartano, Esa Ruuttunen ja Petrus Schroderus. Esa Ruuttusen tilalla piti alun perin olla Juha Uusitalo, mutta hän joutui perumaan tulonsa sairastumisen vuoksi. Ruuttunen löytyi onneksi apuun pikaisella aikataululla.
Illan parasta antia tarjoili mielestäni Jenni Lättilä. Hän on todella lupaava dramaattinen sopraano jolle voi toivoa pitkää ja menestyksekästä uraa. Positiivinen yllättäjä oli Johanna Rusanen-Kartano. Hän lauloi Isolden Lemmenkuolon ja dueton Ortrudina Lättilän kanssa. En oikein voi kuvitella häntä laulamassa Isoldena täyttä oopperaa, mutta aariana Lemmenkuolo toimi ihan hyvin. Lohengrinin duetto oli hieno.
Petrus Schroderus lauloi hienosti perämiehen ja Erikin aariat Lentävästä hollantilaisesta. Esa Ruuttunen joutui pikakomennuksella lavalla ja siihen nähden selviytyi hienosti. Hans Sachsin loppuaaria mestarilaulajista jouduttiin vaihtamaan Hollantilaisen monologiin, muuten ohjelma pysyi samana.
Eli miksikäs sitten ristiriitaiset tunteet? Orkesteri oli mielestäni lievä pettymys. Musiikki ei noussut lentoon. Ruuttunen oli hieman pulassa Wotanin jäähyväisissä, Kircher tuki mielestäni häntä hyvin, mutta kohta orkesterinkin eväät tuntuivat olevan hieman levällään. Läpi konsertin hieman epätasaista soittoa.
Konsertin kapellimestarina oli suomalaistunut(?) itävaltalainen Ralf Kircher. Solisteina lauloivat Jenni Lättilä, Johanna Rusanen-Kartano, Esa Ruuttunen ja Petrus Schroderus. Esa Ruuttusen tilalla piti alun perin olla Juha Uusitalo, mutta hän joutui perumaan tulonsa sairastumisen vuoksi. Ruuttunen löytyi onneksi apuun pikaisella aikataululla.
Illan parasta antia tarjoili mielestäni Jenni Lättilä. Hän on todella lupaava dramaattinen sopraano jolle voi toivoa pitkää ja menestyksekästä uraa. Positiivinen yllättäjä oli Johanna Rusanen-Kartano. Hän lauloi Isolden Lemmenkuolon ja dueton Ortrudina Lättilän kanssa. En oikein voi kuvitella häntä laulamassa Isoldena täyttä oopperaa, mutta aariana Lemmenkuolo toimi ihan hyvin. Lohengrinin duetto oli hieno.
Petrus Schroderus lauloi hienosti perämiehen ja Erikin aariat Lentävästä hollantilaisesta. Esa Ruuttunen joutui pikakomennuksella lavalla ja siihen nähden selviytyi hienosti. Hans Sachsin loppuaaria mestarilaulajista jouduttiin vaihtamaan Hollantilaisen monologiin, muuten ohjelma pysyi samana.
Eli miksikäs sitten ristiriitaiset tunteet? Orkesteri oli mielestäni lievä pettymys. Musiikki ei noussut lentoon. Ruuttunen oli hieman pulassa Wotanin jäähyväisissä, Kircher tuki mielestäni häntä hyvin, mutta kohta orkesterinkin eväät tuntuivat olevan hieman levällään. Läpi konsertin hieman epätasaista soittoa.
torstai 13. lokakuuta 2011
Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-10-13
Saimaa Sinfonietan konsertin otsikkona oli "Klassikkojen ilta". Ohjelmiston muodostivat Beethovenin 7. sinfonia, Mozartin A-duuri pianokonsertto nro 23 ja Prokofjevin 1. sinfonia. Esa Heikkilä oli puikon varressa ja pianosolistina Vjatsheslav Novikov.
Tällä kertaa orkesteri oli Lappeenranta-salissa"saksalaisessa" muodostelmassa. Eli ykköviulut kapellimestarin vasemmalla puolella ja kakkoset oikeassa reunassa. Sellot ja altot välissä. Asetelma levittää jousiston ääntä ja sävellyksestä riippuen tuottaa hauskoja stereo-efektejä. Ongelmana on ainakin näin pienemmän orkesterin kohdalla se, että viulujen erottaminen toisistaan toisaalta ohentaa kokonaissoundia. Tänään ykkösviuluja oli 5 ja kakkosia 4. Sektioita oli huomattavan helppo seurata, mutta samalla ääni oli ohuempi ja paljastaa virheet selvemmin. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokeilu, toistekin kiitos.
Prokofjev aloitti konsertin. Prokofjev ei ole minulle tutuimpia säveltäjiä. Enemmän olen perehtynyt vain oopperoihin Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja Peluri, joista pidän kyllä kovasti. Kamarimusiikkia olen kuullut Kuhmossa, mutta vielä suurempaa innostusta tarkempaan orkesterimusiikin tutustumiseen ei ole tullut. Ensimmäinen sinfonia on Prokofjevin uusklassista tuotantoa. Suhteellisen lyhyt teos oli mukava aloitus konsertille ja istumajärjestykseen totuttautumiselle.
Seuraavaksi vuorossa oli Mozartin pianokonsertto. A-duuri konsertto on Mozartin myöhäisempiä konserttoja. Oma suosikkini on muutamaa numeroa aikaisempi, d-molli konsertto. Vjatsheslav Novikovin soittoa olen kuullut aikaisemmin pariin otteeseen ja hänestä on jäänyt positiivinen kuva. Hänellä on mielestäni selkeästi erottuva oma tyylinsä soittaa, joka hänen vahvuutensa, mutta samalla myös heikkoutensa. Novikovin soitto on hieman kulmikasta, myös sanan positiivisessa merkityksessä. Olen kuullut hänen Schubert resitaalinsa, josta pidin kovasti. Tämän iltaisen konsertin nopeissa osissa olisin kaivannut kenties soljuvampaa otetta. Mutta ehdottomasti täytyy tunnustaa, että hitaassa osassa Novikov loi kyllä täyttä draamaa. Hieno esitys. Encorena saimme kuulla vielä Chopinin Masurkan.
Illan päätti Beethovenin 7. sinfonia. Teos on yksi suurista suosikeistani. Ehkäpä Saimaa Sinfonietta on kokonsa puolesta sillä rajalla että saako se sinfoniasta kaiken irti. Olen kuullut sinfonian muutaman maailman huippuorkesterin soittamana ja tämän iltainen versio ei kyllä nouse aivan kärkeen. Mutta mielenkiintoisen version Heikkilä sai tänäänkin aikaan.
Tällä kertaa orkesteri oli Lappeenranta-salissa"saksalaisessa" muodostelmassa. Eli ykköviulut kapellimestarin vasemmalla puolella ja kakkoset oikeassa reunassa. Sellot ja altot välissä. Asetelma levittää jousiston ääntä ja sävellyksestä riippuen tuottaa hauskoja stereo-efektejä. Ongelmana on ainakin näin pienemmän orkesterin kohdalla se, että viulujen erottaminen toisistaan toisaalta ohentaa kokonaissoundia. Tänään ykkösviuluja oli 5 ja kakkosia 4. Sektioita oli huomattavan helppo seurata, mutta samalla ääni oli ohuempi ja paljastaa virheet selvemmin. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokeilu, toistekin kiitos.
Prokofjev aloitti konsertin. Prokofjev ei ole minulle tutuimpia säveltäjiä. Enemmän olen perehtynyt vain oopperoihin Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja Peluri, joista pidän kyllä kovasti. Kamarimusiikkia olen kuullut Kuhmossa, mutta vielä suurempaa innostusta tarkempaan orkesterimusiikin tutustumiseen ei ole tullut. Ensimmäinen sinfonia on Prokofjevin uusklassista tuotantoa. Suhteellisen lyhyt teos oli mukava aloitus konsertille ja istumajärjestykseen totuttautumiselle.
Seuraavaksi vuorossa oli Mozartin pianokonsertto. A-duuri konsertto on Mozartin myöhäisempiä konserttoja. Oma suosikkini on muutamaa numeroa aikaisempi, d-molli konsertto. Vjatsheslav Novikovin soittoa olen kuullut aikaisemmin pariin otteeseen ja hänestä on jäänyt positiivinen kuva. Hänellä on mielestäni selkeästi erottuva oma tyylinsä soittaa, joka hänen vahvuutensa, mutta samalla myös heikkoutensa. Novikovin soitto on hieman kulmikasta, myös sanan positiivisessa merkityksessä. Olen kuullut hänen Schubert resitaalinsa, josta pidin kovasti. Tämän iltaisen konsertin nopeissa osissa olisin kaivannut kenties soljuvampaa otetta. Mutta ehdottomasti täytyy tunnustaa, että hitaassa osassa Novikov loi kyllä täyttä draamaa. Hieno esitys. Encorena saimme kuulla vielä Chopinin Masurkan.
Illan päätti Beethovenin 7. sinfonia. Teos on yksi suurista suosikeistani. Ehkäpä Saimaa Sinfonietta on kokonsa puolesta sillä rajalla että saako se sinfoniasta kaiken irti. Olen kuullut sinfonian muutaman maailman huippuorkesterin soittamana ja tämän iltainen versio ei kyllä nouse aivan kärkeen. Mutta mielenkiintoisen version Heikkilä sai tänäänkin aikaan.
perjantai 30. syyskuuta 2011
Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-09-30
Perjantai-illan ratoksi Lappeenrannan kaupunginorkesterin "Chamber" sarjassa tarjoiltiin romantiikan vellovia tunnevyöryjä. Vierailijoina olivat pianisti Risto Lauriala ja sellisti Sergei Slovachevsky. Mendelssohnin Trion nro 1 täydensi Esa Ahokainen viulullaan ja Brahmsin 'Zingarese' Pianokvartetossa olivat mukana Jukka Untamala viuluineen, sekä Markus Sarantola alttoviulunsa kera.
Lappeenranta-salin omituinen akustiikka korostuu kamarimusiikissa. Trion alussa meni pitkän aikaa ihmetellessä mitä korvat oikein kuulevat. Sali ei tue soittajia, ääni on kaukainen ja tunkkainen. Ja kaiken kruunaa ilmastointi, joka äänekkyydellään imee loputkin mehut äänestä. Tulee jotenkin nolo tunne kun toisinaan hiljaisissa kohdissa ääni tuntuu häviävän saliin. Tai pianon loppusointu ei jää soimaan, vaan vaipuu nopeasti ja häviää ilmastoinnin suhinaan. Toisaalta pitää ihmetellä miten äkkiä korva oppii kompensoimaan kehnon akustiikan ja muuttaa balanssia parempaan päin.
Ennakkoon odotin konsertilta varsin paljon. Pidän varsinkin Brahmsin kamarimusiikista, mutta Mendelssohnin pianotrio on myös mukaansatempaava sävellys. Kumpikaan illan teos ei kohonnut aivan täyteen loistoonsa. Olisin mielelläni kuullut enemmän heittäytymistä musiikin vietäväksi, rohkeampaa otetta. Laurialaa olen kuullut useampaan otteeseen ja pidän hänen soitostaan paljon. Hänellä on taitoa ja uskallusta sukeltaa musiikkiin. Slovachecsky kuulosti hienolta sellistiltä. He eivät tainneet saada houkuteltua kanssasoittajiaan täysin mukaansa. En epäile yhtään Ahokaisen, Untamala ja Sarantolan muusikonkykyjä, mutta hieman jäi kokonaisuudesta pidättelyn maku. Hanat auki!
Lappeenranta-salin omituinen akustiikka korostuu kamarimusiikissa. Trion alussa meni pitkän aikaa ihmetellessä mitä korvat oikein kuulevat. Sali ei tue soittajia, ääni on kaukainen ja tunkkainen. Ja kaiken kruunaa ilmastointi, joka äänekkyydellään imee loputkin mehut äänestä. Tulee jotenkin nolo tunne kun toisinaan hiljaisissa kohdissa ääni tuntuu häviävän saliin. Tai pianon loppusointu ei jää soimaan, vaan vaipuu nopeasti ja häviää ilmastoinnin suhinaan. Toisaalta pitää ihmetellä miten äkkiä korva oppii kompensoimaan kehnon akustiikan ja muuttaa balanssia parempaan päin.
Ennakkoon odotin konsertilta varsin paljon. Pidän varsinkin Brahmsin kamarimusiikista, mutta Mendelssohnin pianotrio on myös mukaansatempaava sävellys. Kumpikaan illan teos ei kohonnut aivan täyteen loistoonsa. Olisin mielelläni kuullut enemmän heittäytymistä musiikin vietäväksi, rohkeampaa otetta. Laurialaa olen kuullut useampaan otteeseen ja pidän hänen soitostaan paljon. Hänellä on taitoa ja uskallusta sukeltaa musiikkiin. Slovachecsky kuulosti hienolta sellistiltä. He eivät tainneet saada houkuteltua kanssasoittajiaan täysin mukaansa. En epäile yhtään Ahokaisen, Untamala ja Sarantolan muusikonkykyjä, mutta hieman jäi kokonaisuudesta pidättelyn maku. Hanat auki!
torstai 22. syyskuuta 2011
Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-09-22
Minun pitäisi varmaan yrittää päästä johonkin "huonoon" konserttiin. Mielestäni kaikki musiikkitapahtumat, joissa olen viime aikoina käynyt, ovat olleet korkeatasoisia ja jättäneet positiivisen jälkimaun. Olisi varmaan tarpeellista saada välillä hieman kontrastia. Mutta toisaalta kyllä elämä näinkin etenee mukavasti... :)
Eli sitten kehumaan tämän iltaista namupalaa. Saimaa sinfonietta oli tänään suuremmassa kokoonpanossaan. Jousistoa oli peräti yhdistelmä 8-6-4-4-3, joka alkaa jo kuulostamaan varsin mukavalta. Illan ensimmäinen teosvalinta on varmaankin tämän syksyn kulttuurimaineteko Etelä-Karjalassa. Maestro Bogányi ohjasi orkesterin Harri Vuoren 2. sinfonian pariin. Onneksi sain hankittua sinfonian levytyksen hyvissä ajoin ja pääsin tutustumaan teokseen etukäteen. Vuoren sinfonia asettaa kuuntelijan kovan paikan eteen; musiikin täytyy antaa viedä mukanaan uusiin mielen maisemiin. Taustamusiikiksi sinfonia ei taivu millään ilveellä, se kaappaa huomion ja pakottaa kuuntelemaan avoimin korvin. Mutta palkintona tästä se palkitsee kuuntelijan, jollei nyt aivan valaistumisella, niin ainakin säkenöivällä matkalla äänen mahdollisuuksiin. Juuri tällaista "taidemusiikki" ja yleisö tarvitsee välttääkseen museoitumisen riskit. Toivotaan että Lappeenrannan kaupunginorkesteri jatkaa rohkeita ja avoimia teosvalintoja klassikkojen ohella.
Sen verran ehdin Vuoren sinfonian levytystä kuuntelemaan, että voisin vertailla illan konserttia levytykseen, mutta se ei tekisi kummallekkaan oikeutta. Jos vain on mahdollisuus kuulla sinfonia elävänä, niin ehdottomasti se kannattaa kokea. Tämän iltainen esitys jää mieleen pitkäksi aikaa. Bravo Saimaa Sinfonietta!
Illan konsertissa oli viulusolistina Petteri Iivonen, joka soitti Saint-Saënsin Johdannon ja capriccioson, Chaussonin Poemin, sekä Sarasateen Mustalaislaulut. Iivonen ilahdutti jo viime vuonna Sibelius-viulukilpailua sähköisistä medioista seuratessa ja nyt elävänä konsertissa kuultuna jysähdys oli melkoinen. Iivonen on aikamoinen tekninen velho, mutta mikä tärkeämpää, osaa loihtia viulustaan tunteiden täyden kirjon. Chaussonin Poemissa sooloviulun tullessa yksinään sisään yksinkertaisen melankolisen teeman kanssa on Iivosen luoma ilmapiiri lumoava. Konsertin päättäneiden Mustalaislaulujen jälkeen Iivonen soitti vielä encorena Bachin d-molli partitan ensimmäisen Allemande osan ja seisautti veret silläkin. Loistava pelimanni!
Ettei nyt aivan kaikki menisi kehuskeluksi, niin Ravelin Le tombeau de Couperin olisi mielestäni kaivannut hieman keveämpää ja herkempää sointia. Ravel on orkesterin sointivärien käytössä mestari ja nyt olisin kaivannut lähinnä jousistoon välillä keveämpää otetta. Voi olla että Lappeenranta-salin akustiikallakin on kyllä osuutta asiaan.
Eli sitten kehumaan tämän iltaista namupalaa. Saimaa sinfonietta oli tänään suuremmassa kokoonpanossaan. Jousistoa oli peräti yhdistelmä 8-6-4-4-3, joka alkaa jo kuulostamaan varsin mukavalta. Illan ensimmäinen teosvalinta on varmaankin tämän syksyn kulttuurimaineteko Etelä-Karjalassa. Maestro Bogányi ohjasi orkesterin Harri Vuoren 2. sinfonian pariin. Onneksi sain hankittua sinfonian levytyksen hyvissä ajoin ja pääsin tutustumaan teokseen etukäteen. Vuoren sinfonia asettaa kuuntelijan kovan paikan eteen; musiikin täytyy antaa viedä mukanaan uusiin mielen maisemiin. Taustamusiikiksi sinfonia ei taivu millään ilveellä, se kaappaa huomion ja pakottaa kuuntelemaan avoimin korvin. Mutta palkintona tästä se palkitsee kuuntelijan, jollei nyt aivan valaistumisella, niin ainakin säkenöivällä matkalla äänen mahdollisuuksiin. Juuri tällaista "taidemusiikki" ja yleisö tarvitsee välttääkseen museoitumisen riskit. Toivotaan että Lappeenrannan kaupunginorkesteri jatkaa rohkeita ja avoimia teosvalintoja klassikkojen ohella.
Sen verran ehdin Vuoren sinfonian levytystä kuuntelemaan, että voisin vertailla illan konserttia levytykseen, mutta se ei tekisi kummallekkaan oikeutta. Jos vain on mahdollisuus kuulla sinfonia elävänä, niin ehdottomasti se kannattaa kokea. Tämän iltainen esitys jää mieleen pitkäksi aikaa. Bravo Saimaa Sinfonietta!
Illan konsertissa oli viulusolistina Petteri Iivonen, joka soitti Saint-Saënsin Johdannon ja capriccioson, Chaussonin Poemin, sekä Sarasateen Mustalaislaulut. Iivonen ilahdutti jo viime vuonna Sibelius-viulukilpailua sähköisistä medioista seuratessa ja nyt elävänä konsertissa kuultuna jysähdys oli melkoinen. Iivonen on aikamoinen tekninen velho, mutta mikä tärkeämpää, osaa loihtia viulustaan tunteiden täyden kirjon. Chaussonin Poemissa sooloviulun tullessa yksinään sisään yksinkertaisen melankolisen teeman kanssa on Iivosen luoma ilmapiiri lumoava. Konsertin päättäneiden Mustalaislaulujen jälkeen Iivonen soitti vielä encorena Bachin d-molli partitan ensimmäisen Allemande osan ja seisautti veret silläkin. Loistava pelimanni!
Ettei nyt aivan kaikki menisi kehuskeluksi, niin Ravelin Le tombeau de Couperin olisi mielestäni kaivannut hieman keveämpää ja herkempää sointia. Ravel on orkesterin sointivärien käytössä mestari ja nyt olisin kaivannut lähinnä jousistoon välillä keveämpää otetta. Voi olla että Lappeenranta-salin akustiikallakin on kyllä osuutta asiaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)