Tarkkaamo

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Sellon ja kitaran taikaa

Konsertti: Sellolla ja kitaralla - Marko Ylönen & Timo Korhonen - Konserttihovi 2020-9-27

Elävän musiikin viikonloppu jatkui hienosti Imatra Konserttihovissa. Instrumenttiensa suosikkisolistini esittivät mukavan kattauksen uudempaa ja hieman vanhempaa ohjelmistoa sellolle ja kitaralle.

Mikko Heiniö (© Maarit Kytöharju / Music Finland)

Kitara on hieno instrumentti. Itsekin olen sitä sen verran soittanut että tiedän hieman sen haasteista. Sooloinstrumenttina klassinen kitara on Korhosen tasoisen mestarin käsissä todella ilmaisuvoimainen soitin. Suurin haaste kitaralle yhtyesoitossa on sen rajallinen äänenvoimakkuus. Balanssi kitaran ja muiden instrumenttien kanssa on hankala toteuttaa. Levytyksissä ongelma voidaan kiertää helposti, mutta elävässä esityksessä haasteet ovat suuret.

Illan ohjelmiston ehdottomasti mielenkiintoisimmat teokset tulivat kotimaasta. Mikko Heiniön Mot natten ja Kalevi Ahon Partita sellolle ja kitaralle ovat uutta musiikkia, joka on erittäin tervetullutta taidemusiikin saralla. Eritoten Heiniön sävellyksessä oli paljon mielenkiintoisia sointivärejä hieman harvinaisempien soittotekniikoiden johdosta.

Hieno konsertti! Suuret kiitokset Markolle ja Timolle!

lauantai 26. syyskuuta 2020

Merirosvo ei purjehtinut Karille

Baletti: Merirosvo - Kansallisooppera 2020-9-26

Yli puolen vuoden mittainen paasto elävästä musiikista päättyi tänään kansallisbaletin uutukaiseen; Merirosvoon. Alun perin lippuni oli eilisen ensi-iltaan, mutta baletin pääjohtaja vetosi niin kauniisti pandemiarajoitteiden johdosta, että siirsin lippuni suosiolla seuraavalle päivälle.

Maskisuositustakin tuli noudatettua ja toivon todella että kun päästään Wagnerin pitkien oopperoiden pariin, ei maskeja enää tarvittaisi. Itselläni ainakin tuntui veren kaasupitoisuudet olevan jotenkin omituisessa balanssissa jo tämän pituisen istunnon jälkeen.

Se ajankohtaisesta vitsauksesta ja sitten itse asian pariin. Merirosvo, eli Le Corsaire, pohjautuu Lordi Byronin runoon. Alkuperäinen runo ei ole minulle tuttu ja käsiohjelman mukaan baletti hyödyntää runoa lähinnä vain eksoottisena taustatarinana toiminnalle. Tuon voin vahvistaa kyllä omasta kokemuksestani. Vaikka näyttämöllä tarjottiin murhaa, orjakauppaa, huumeiden käyttöä ja ilmeisesti jopa lemmenkuolo (oliko se lopun laivanhylky maalla vai meren pohjassa?), niin syvällisempää luotausta ihmiselon problematiikkaan ei minuun oikein tarttunut.

Silmän ruokaa olikin sitten tarjolla oikein kunnolla. Anne-Marie Holmes on luonut koreografian Marius Petipan ja Konstantin Sergejevin pohjalta. Lavastus ja puvut on erittäin näyttäviä perinteisiin nojaten. Koreografia ei vaan puhuttele minua tunteiden kielellä. Siihen on kyllä syynä libreton köyhyys. Tanssinumerot eivät kerro tarinaa ja tunteita, vaan tuntuvagt oleva osa näyttävää lavastusta. Tanssijoita ei missään tapauksessa voi tästä syyttää, he toteuttivat kyllä hienosti koreografian koukerot.

Merirosvo tuntui tipahtavan omalla balettiasteikollani hiemaan outoon väliin. Tarina ei sisällä tarpeeksi sisäisiä jännitteitä, jotta imu tulisi sieltä. Toisaalta se ei ole abstrakti, jolloin voisi puhtaasti nauttia pelkästä liikkeen estetiikasta ja sen herättämistä tunteiden assosiaatioista.

Mutta vaikka Merirosvo tuntuu olevan hieman huttua, niin oikein makeaa ja näyttävää huttua kuitenkin.

lauantai 7. maaliskuuta 2020

Don Giovanni kokkeliorgioissa

Ooppera: Don Giovanni - Kansallisooppera 2020-3-6

Kun pohdiskelin talven mittaan mitä Kansallisoopperan uusi Don Giovanni ohjaus voisi pitää sisällään, veikkaukseni olisi ollut varsin varma. Jos haluaisi tehdä nykyaikaa kuvaavan, vahvasti kantaaottavan ohjauksen, joka teemoiltaan käsittelisi seksuaalista ahdistelua Me Too hengessä, Don Giovanni olisi siihen lähes täydellinen runko.

Onneksi en lyönyt vetoa asiasta. Ohjaaja Jussi Nikkilä oli siirtänyt pukudraaman nykyaikaan, mutta pitänyt fokuksen nimihenkilössä ja tämän seksiaddiktiossa. Kokaiinin voimalla etenevä Don Giovanni on vastustamaton luonnonvoima joka ei taivu.

Ensimmäisen kohtauksen jälkeen pohdiskelin Donna Annan juonen kaarta; Komtuuri saa surmansa Don Giovannin, Leporellon ja Donna Annan ryhmänahistelussa. Häslingissä aseen laukeamisesta voi syyn ottaa niskoilleen kuka tahansa kvartetista. Donna Anna ei voi väittää ettei tietäisi mitä tapahtui ja syyn langettaminen Don Giovannin niskoille myöhemmin tuntuu vain katkeralta kostolta.

Mutta ohjauksen edetessä totesin pian, että on parempi unohtaa juonellisten yksityiskohtien vertaaminen, vaan nauttia Nikkilän ohjauksellisesta ilotulituksesta. Tuon tuosta lavalla poksahtelee ryhmätanssikohtauksia, joiden koreografiat pohjautuvat popmaailman musiikkivideoihin, jotkut jopa suoria lainauksia niistä.

Kotimatkalla kokemaani sulatellessa havahduin, että itse asiassa koko ohjaus on kuin yksi lähes kolmetuntinen musiikkivideo. Visuaalinen estetiikka pukuineen ja pyörivine lavastuksineen sopii malliin. Ohjauksen nopeat leikkaukset, surrealismia puhkuvat pienet sivujuonteet, tanssikohtaukset,... Tervetuloa tosimaailman lavalle videotähtöset!

Musiikkivideoiden vähäpukeinen koiras- ja naarasmassa pitää oopperalavalla vaatteet paremmin päällä, mutta seksuaalisuuden ja erotiikan eleissä lavaversiot vievät voiton videoista. Esimerkiksi Zerlinan ja Masetton suuseksikohtausta tai Don Giovannin loppupuolen mobiilipornomasturbointia on hankala kuvitella näkevänsä mainstream musiikkivideoissa.

Näihin erotiikan juhliin tuntuvat osallistuvan kaikki, komtuuria lukuunottamatta. Ehkäpä Don Giovanni käyttää viehätysvoimaansa myös vallan välineenä, mutta aktiivisia toimijoita ovat kaikki, sukupuolesta riippumatta.

Käsiohjelmassa ohjaaja Nikkilä pohtii komedian ja tragedian liittoa. Tragedian osuus kokonaisuudesta jää omiin silmiini hieman ohkaiseksi. Mutta komedian puolella Don Giovanni saa täydet pisteet. Jos Mozart merkitsi Don Giovannin sävellysluoetteloonsa opera buffaksi, niin tällä kertaa säveltäjän luokittelua kunnioitetaan mainiosti.

Mainitaanpa vielä visuaaliselta puolelta Erika Turusen puvut ja Kalle Ropposen valaistus, jotka täydentävät Nikkilän ilotulituksen.

Musiikin osalta tilanne jää hieman maustamattomaksi. Sekä orkesterin että solistien puolelta hyvää perussuorittamista, mutta suuret audiopuolen orgasmit (ilmaisu harkittu) jäivät saamatta. Tällä kertaa eniten mieltä ilahdutti Tamuna Gochashvilin Donna Elvira ja hyvänä kakkosena nimiroolin Tuomas Pursio. Donna Anna vaihtui Liine Carlssonista toisessa näytöksessä Hanna Rantalaksi.

Don Giovanni jätti mieleen mainion muistijäljen. Yksityiskohtia ohjauksesta riittäisi varmasti bongattavaksi useampaan katselukertaan. Jos Don Giovanni on Jussi Nikkilän ensimmäinen oopperaohjaus, odotan malttamattomasti seuraavaa.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Carmen ilman sanoja

Baletti: Carmen - Kansallisooppera 2020-2-21

Edellinen kokemukseni oopperan taipumisesta baletin maailmaan on kuuden vuoden takaa Vilnasta. Siellä Wagnerin Tristan ja Isolde tulkittiin tanssien, onnistuen mielestäni varsin hyvin. Nyt on vuorossa Bizet'n Carmen, joka saa muotoutua liikkeeseen Liam Scarletin koreografian keinoin. Tuotannon kantaesitys oli Oslossa 2015.

Jos Tristanin seuraaminen olisi ollut hankalaa ilman laajennetun tarinan tuntemista käsiohjelmasta, niin Carmenin kyydissä pysyy kyllä oopperan juonen tuntien. Musiikki on sovitettu oopperasta maustettuna muilla Bizet'n sävellyksillä. Tutut teemat eivät välttämättä ole siellä mistä ne löytyvät oopperassa, vaan palvelevat tanssiversiota toisaalla. Mutta Martin Yates on tehnyt erittäin onnistuneen sovituksen musiikista.

Scarlett ja lavastaja/puvustaja Jon Bausor ovat sijoittaneet tarinan Espanjaan 1930-luvun alkuun, sisällissodan puhkeamisen aikoihin. Oikeastaan tuo konteksti tulee ilmi vain ensimmäisessä näytöksessä, mutta sopii kyllä teemaan mainiosti. Bausorin lavastus ja James Farncomben valaistus luovat erinomaisen visuaalisen kokonaisuuden, joka on karun kaunis, tarinaa tukeva.

Periaatteessahan Carmenin voi sijoittaa minne ja milloin tahansa. Kyse on pohjimmiltaan luonneanalyyseistä, vai pitäisikö puhua stereotypioista. Neljä päähenkilöä toimivat ja kokevat omat kohtalonsa.

Micaëla on se puhtoinen hyvyyden ja lempeyden hahmo, joka yrittää saada Don Josén mukaansa perinteiseen "normaalielämän" pariin. Sieltähän Don Josékin tulee, mutta vietit vievät tämän mennessään. Micaëla on oikestaan se mihin kaikki vertautuu, tarinan referenssipiste. Yuka Masumoto oli oivallinen roolissaan.

Escamillo on Scarlettin koreografiassa korostetun narsistinen kukkopoika, joka staran elkein esittää omaa kuvaansa. Escamillon sisintä ei ole näkyvissä, hän tuntuu elävän kuin peilin, tai nykytermein varmaankin selfiestickin kautta. Huikean hieno tulkinta Escamillosta Tuukka Piitulaiselta.

Don José on kotoisin Micaëlan maailmasta, mutta Carmen saa avattua jonkun sisäisen haavan joka vie Don Josén mukanaan. Lopulta hulluuteen joka johtaa tragediaan. Frans Valkama tanssi mainiosti Don Josén ensi-illassa.

Carmen, nimiroolimme, on mielenkiintoinen hahmo. Suhteellisen karun elämän kasvatti, joka on tottunut seuraamaan vaistojaan. Selviytyjä, mutta ei tässä tarinassa. Scarlett antaa mielenkiintoisia lisämausteita Carmenin hahmoon. Toisessa näytöksessä Carmen saa Escamillolta rahapussukan, jonka luonnetta Carmen tuntuu pohdiskelevan. Kolmannessa näytöksessä hän tuntuu jatkavan valintansa punniskelua, ennen Don Josén ja kohtalon kohtaamista. Ensi-illassa Rebecca King oli mahtava Carmen.

Orkesteri soitti komeasti Mikhail Agrestin johdolla. Harvemmin osaan baleteissa bongata sivuosan esittäjistä onnistujia, mutta tällä kertaa Valeria Quintana ilahdutti terhakkaana Mercedeksenä.

Toinen todella onnistunut uusi tarinabaletti kansallisbaletissa. Peppi sopi koko perheelle, Carmenin loppuratkaisua voi olla hankalampi selittää pienemmille katsojille. Mutta aikuisille Carmen tarjoaa klassisen tarinan näyttävässä ympäristössä vastustamattoman musiikin kera.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Brahmsin huumaa

Konsertti: Brahms - Kaakinen-Pilch & Hohti & Holmström - Konserttihovi 2020-2-16

Johannes Brahms

Sellisti Markus Hohtin ja pianisti Emil Holmströmin uuden Brahms levyn julkaisuviikonlopun konsertit jäivät hieman vajaiksi, kun levyuutukainen ei ehtinyt Suomeen asti. Levylähetys viettikin viikonlopun Ruotsissa. Elävää musiikkia ei tallenteiden kotouttamisongelmat onneksi haitanneet. Sunnuntaina Imatran konserttihovin yleisö sai nauttia herrojen musisoinnista. Duo oli laajentunut trioksi viulisti Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin avustuksella.

Pelkkää Brahmsia ei ollut tarjolla, vaan historian ystävyyssuhteita kunnioittaen oli Brahms kääritty Schumanneilla. Clara Schumanin g-molli pianotrio opus 17 aloitti konsertin ja encorena saimme nauttia vielä Robert Schumannin kehtolaulun.

Clara Schumannin g-molli pianotrio on hänen ainokaisensa tuolle kokoonpanolle. Sävellys ei ollut minulle tuttu, mutta toivottavasti törmään tähän elävänä versiona uudelleen. Brahmsin vellovaan kamarimusiikkituiskuun verrattuna Claran teos on luonteeltaan rauhallisempi.

Konsertin kaksi Brahmsin sävellystä olivat f-duuri sellosonaatti ja c-molli pianotrio. Sellosonaatti on suosikkejani Brahmsin kamarimusiikin sävellyksistä. Hohti ja Holmström tulkitsivat sen hienosti. Molemmissa pianotrioissa koko kolmikon yhteissointi oli hienoa kuultavaa.

Brahmsilla on parhaimmillaan hieman huumaava vaikutus minuun. Musiikki vie mukanaan toiseen maailmaan, jossa konserttitapahtuma ja solistit soljuvat analysoinnin ja arvioinnin ulkopuolelle. Illan trio onnistui tässä mainiosti.

lauantai 25. tammikuuta 2020

Ariadne suurten kysymysten keskellä

Ooppera: Ariadne auf Naxos - Kansallisooppera 2020-1-25

Richard Straussin ooppera Ariadne auf Naxos on kuvaus siitä itsestään. Tämän Hugo von Hofmannstahlin librettoon pohjautuvan oopperan syntyhistoria ja kehityskaari pitää sisällään nousukaskomedianäytelmän ja antiikin tarinaan pohjautuvan oopperan yhdistämisen. Ja tuo sama tarina on pohjimmiltaan myös itse oopperan juoni.

Wienin rikkain mies on tilannut illanviettoonsa ruokailun ja ilotulituksen väliin kaksi esitystä: commedia dell'arte ryhmän ja oopperan. Ajanpuutteen takia niitä ei voida esittää peräkkäin, vaan ryhmille annetaan ohje hoitaa esitykset samaan aikaan. Ensimmäinen näytös on tilanteen asettelu ja toinen näytös koostuu sitten itse esityksestä.

Englantilainen ohjaaja Katie Mitchell on luonut varsin onnistuneen tuotannon kuuden oopperatalon/-festivaalin tilauksesta. Maailman ensi-ilta oli 2018 Aix-en-Provencessa ja kotimaan versio eilen illalla Helsingissä. Mitchell on tainnut hieman näpelöidä Straussin/von Hofmannstahlin viimeisimmän version librettoa. Mielestäni jotain puhuttua dialogia oli lisätty, esimerkiksi illan isännän loppukommentit.

Mitchell onnistuu hienosti siirtämään tapahtumat nykyaikaan. Commedia dell'arte ryhmä kuvastaa pop-/varieteetaiteen puolta ja ooppera on samaa korkeaotsaista puuhastelua kuin aina ennenkin ;). Molemmat katsovat toisiaan aluksi pitkin neniään, mutta kompromissien ja rohkeiden kokeilujen kautta syntyy jotain uutta ja mielenkiintoista.

Erikoisempia valintoja oli tehdä Ariadne raskaaksi. Ilmeisesti Theseus oli yllättänyt Ariadnen jäähyväislahjalla ennen kuin hylkäsi hänet saarelle. Mielenkiintoisesti Ariadnen synnytys tapahtuu samalla hetkellä, kun nymfit laulavat Bacchuksen syntymästä. Hetken luulin, että Ariadne synnytti siinä itselleen sulhon, mutta lapsesta ei maagisesti kasvanutkaan Bacchusta. Lapsen funktio jäi kyllä epäselväksi; turhaa on lapsen avulla kiinnittää Ariadne takaisin elämää jatkavien haluavien joukkoon, kyllä Bacchuksen pitäisi siihen riittää. Niinhän se Zerbinettakin meille kertoo.

Mutta kokonaisuutena hyvä ohjaus. Ei kyllä Robert Carsenin version veroinen, siinä sekoitettiin vielä yleisö mukaan.

Musiikin puolesta päädyttiin lopulta myös hyvään lopputulokseen. Ensimmäisessä näytöksessä kokonaisuuden rytmityksessä oli mielestäni parantamisen varaa. En tarkoita pelkästään kapellimestari Hannu Linnun muusiikinohjausta, vaan enemmän kokonaisuutta puhutun dialogin kanssa. Eihän se ensimmäinen näytös tietenkään slapstick-komediaa ole, mutta draivi jolla tarina etenee jäi jotenkin puuttumaan. Veikkaan että sarjan loppupuolella homma toimii jo paremmin.

Laulajat olivat mainioita. Ariadnen esittäjästä, Miina-Liisa Värelästä, on kasvanut loistava sopraano, odotan innolla hänen kuulemistaan Wagnerin parissa. Illan ylä-ääni-iloittelusta vastasi Danae Kontora Zerbinettana. Jenny Carlstedt säveltäjänä lämpeni hienosti rooliinsa.

Miehien pääroolit olivat myös hyvässä hallussa. Mika Pohjonen Bacchuksena, Ville Rusanen harlekiinina ja Michael Kraus musiikinopettajana.

Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. Suosittelen juoneen ja hahmoihin tutustumista etukäteen jos ne eivät ole tuttuja. Henkilöitä lavalla on paljon ja tarinasta saa paljon enemmän irti kun sen osapuolet tietää ja tunnistaa etukäteen.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Peppi valloitti mielen

Baletti: Peppi Pitkätossu - Kansallisooppera 2019-11-29

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu on monille tuttu hahmo lapsuudesta. Kaikkeen kykenevä ja kaikesta selviävä Peppi on sopivaa unelmointimateriaalia varhaisnuorille, jotka ovat jo jonkun aikaa sitten kadottaneet omnipotentit haaveensa. Vapaus on vahvaa valuuttaa. Isä on kuningas Etelämerellä ja äiti enkeli. Eli yksinhuoltajaisä tarkkailee vain luottavaisena kirjeiden avulla orpotyttärensä muuttoa pohjolaan. Ja eipä turhia kannata murehtiakaan, Peppi on maailman voimakkain tyttö ja pystyy karistamaan maailman vaarat ja uhkat hartioiltaan. Mainio tarina ja Pepin anarkistinen asenne tärkeileviä aikuisorganisaatioita kohtaan toivottavasti lisää omaa ajattelua nuorisossa.

Kansallisbalettimme nykyinen johtaja Madeleine Onne sai ajatuksen Peppi Pitkätossun toteuttamisesta balettina aikaisemmassa työpaikassaan Tukholmassa. Libreton tekijöiksi löytyivät Pär Isberg ja Gunilla Roempke, koreografeiksi Isberg ja Karl Dyall. Sävellys syntyi Georg Riedelin ja Stefan Nilssonin toimesta, jotka hyödynsivät Jan Johanssonin Peppi motiivia TV-sarjasta. Kantaesitys tuotannolle oli 2005 Tukholmassa ja eilinen oli Suomen ensi-ilta.

Tunnustan että etukäteen hieman epäilin Pepin kantavuutta tanssiteoksena, mutta esityksen jälkeen olen myyty mies. Kerrassaan valloittava ja näyttävä parituntinen, josta voivat nauttia kaikki, iästä riippumatta. Bo-Ruben Hedwallin lavastukset ovat värikkäitä ja tukevat Pepin sadun ja todellisuuden välimaastoajattelua hienosti.

Tanssi ei ole klassista balettia, varsinkaan Pepin osalta, vaikka ryhmissä käsittääkseni paljon klassista muotokieltä käytetäänkin. Pepin anarkia ja vapaus tulee loistavasti ilmi hänen liikkeistään. Ensi-illan Pepin esittäjä Linda Haakana oli täysin vastustamaton roolissaan. Pepin kavereina Tommina ja Annikana tanssivat hienosti Atte Kilpinen ja Valeria Quintana. Esityksen keskeisen kvartetin muodostaa Pepin, Annikan ja Tommin lisäksi apina Herra Tossavainen, jota esitti Kento Jacobs. Tämän nuoren herran harteille oli kirjoitettu/ohjattu paljon komiikkaa ja hän oli mainio luonnonvoima lavalla.

Omaan mieleen painuvimpia kohtauksia olivat Pepin unitanssi isänsä kanssa ensimmäisessä näytöksessä. Pepin kehonkieli niissä nostoissa oli hauskaa katsottavaa. Toinen näyttävä kohtaus oli Pepin, Annikan ja Tommin sukellusmatka toisen näytöksen alussa. Kukapa ei haluaisi liidellä painovoiman rajoilla?

Musiikki toimi tanssinäytelmän taustalla hyvin. En sitä kenties välttämättä pelkästään audiotallenteena laittaisi soimaan, mutta tarkoitukseensa se sopi mainiosti.

Kokonaisuutena erinomaisen viihdyttävä tuotanto. Mainiot solistit, näyttävä lavastus. Todellinen hyvän olon satubaletti.