Eipä olisi Berliinin viikonloppua paremmin päättää. Ariadne on Robert Carsenin ohjaus, jonka ensi-ilta on kolmen vuoden takaa Münchenistä. Deutsche Oper sai ohjauksen ohjelmistoonsa jo vuonna seuraavana vuonna 2009.
Ohjaus/tuotanto on parhaita oopperaproduktioita mitä olen lavalla nähnyt. Itse ooppera, joka on teatteria teatterista, antaa jo oivallisen pohjan ottaa yleisö mukaan isoon näytelmään. Kun katsomon ovet avautuvat, on näyttämöllä jo balettiryhmä lämmittelemässä koetanssia varten, joka suoritetaan alkusoittoon. Soitonopettaja aloittaa laulunsa katsomon puolelta. Kun säveltäjä jää prologin lopuksi esiripun yleisön puolelle, hän vie ujostellen partituurin kapellimestarille oopperaa varten ja jää katsomon reunaan seuraamaan omaa oopperaansa. Itse Ariadne ooppera tapahtuu äärimmäisen yksinkertaisissa lavastuksissa, käytännössä mustassa laatikossa. Vasta lopussa Ariadnen ja Bakkuksen löytäessä onnensa takaseinä repeää valon juhlaksi. Mutta musta laatikko ei suinkaan tarkoita tylsyyttä, Ariadnen vartalon liikkeitä ja eleitä mallintaa kymmenen Ariadnen "kopiota". Zerbinetta ryhmineen on menossa mukana. Ooppera päättyy säveltäjän riemuvoittoon jossa sekä yleisö että esittäjät ovat mukana samassa näytelmässä. Aivan mahtava ohjaus!
Illan esityksestä jäi niin hyvä tunnelma, että on turha käydä miettimään mikä olisi voinut olla paremmin. Aivan varmasti jokaiseen rooliin löytyisi jostain päin maailmaa hieman parempi laulaja ja orkesterin sointi olisi voinut olla parempi. Mutta noilla seikoilla ei ole mitään merkitystä, sillä kokonaisuus oli ainakin tällä kertaa vähintään yhtä suuri kuin osiensa summa. Ooppera ei ole pelkkää musiikkia, laulamista, näyttelemistä, tanssia, lavastusta, valoja tai ohjausta. Se on parhaimmillaan niitä kaikkia. Tänään oli sellainen päivä. Kiitos Richard Straussin ja Hugo von Hofmannsthalin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti