Ooppera: Don Carlos - Kansallisooppera 2012-11-29
Kun kerran tilaisuus sattui kohdalle niin pitihän Kansallisoopperan uusi Don Carlos produktio käydä katsastamassa uudelleen. Samalla sai tuntumaa osaan toisesta miehityksestä.
Ohjauksen puolesta pysyn pääosin aikaisemmassa kannassani. Lavastus on hieno ja ohjauksen päälinjatkin tuntuvat näin toisella katsomalla enemmän ymmärrettäviltä. Mutta edelleen muutamat yksityiskohdat (esim. Ebolin huntutanssin koreografia/asusteet ja Flanderin miesten pukeminen tyhjiin kuoriin) häiritsevät minun mielessäni Verdin tarinan sisältöä.
Don Carloksena lauloi tänään nuorehko(?) tenori Orlando Niz. Kokonaissuorituksen suhteen en ole varma onko hän vielä ihan valmis Don Carloksen rooliin. Muutamaan otteeseen hieman pelotti kestääkö hänen äänensä. Toisaalta vaikkapa loppuduetto oli ihan kaunista kuultavaa. Judith Howarthia ja Mika Karesta oli edelleen mukava kuunnella. Suurinkvisiittori oli tänään Koit Soasepp. Hänen lämminsävyinen bassonsa kaipasi hieman jylhyyttä. Päivi Nisula lauloi Ebolin roolin. Hänen äänensävynsä on nykyään välillä jopa hieman pelottava korkeissa äänissä. Tommi Hakala oli tänään paremmassa iskussa kuin ensi-illassa, hienosti laulettu Rodrigo.
Vielä kun kehaisen että piippuhyllylle orkesteri kuuluu todella hyvin, niin illan oopperakokemus onkin käsitelty. Jos vain mahdollista kannattaa mennä katsomaan ja kuulemaan!
torstai 29. marraskuuta 2012
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Faidra trion kautta Brahmsin kolmoseen
Konsertti: Musiikkitalo 2012-11-28
Helsingin kaupunginorkesteri esitteli kolmen eri säveltäjän tutkailuja kreikkalaisen mytologian Faidra tarusta. Ensimmäinen versio oli ranskalaisen Georges Auricin baletti Phèdre. Tänään emme saaneet kuulla koko balettia, vaan säveltäjän siitä tekemän sinfonisen sarjan. Viime vuosisadan puolivälissä valmistunut teos on reipasta musiikkia jossa lyömäsoittimilla ja vaskilla on paljon soitettavaa. Tämän mainitsen sen vuoksi, että onnistuin mattimyöhäisenä saamaan lipun orkesterin taakse, suoraan vastapäätä kapellimestari John Storgårdsia ja patarumpujen soittajan yläpuolelle. Paikka olikin oivallinen lyömäsoittajien tarkkailemiseen. Orkesterin balanssi oli myös hieman erikoisempi. Lyömäsoittajat tietysti kuuluivat erinomaisesti. Samoin vasket, vaikka soittivatkin suoraan minusta poispäin. Joissain kohdissa jousistoa jäi hieman taustalle, mutta kuitenkin ihan kelvollinen kuuntelupaikka. Pidin Auricin Phèdrestä kovasti, jälleen balettimusiikkia jota olisi mielenkiintoista nähdä koreografian kanssa tanssin kera.
Seuraavaa Faidran tarinaa varten peruutimme parisataa vuotta ja siirryimme oopperamusiikin pariin. Tälläkään kertaa emme saaneet nauttia koko oopperasta, vaan kuulimme muutaman katkelman Jean-Philippe Rameaun oopperasta Hippolyte et Aricie. Tässä esittäytyi ensi kertaa illan solisti, mezzosopraano Virpi Räisänen. Ihmisäänen suhteen kuuntelupaikallani olikin sitten suurempi merkitys. Sinänsä ääni kuului kohtuullisen hyvin, vaikka Räisänen lauloi kokoajan täysin toiseen suuntaan ja kaikki ääni tuli korviini heijastuksina. Mutta hänen äänestään en uskalla kauhean paljon sanoa. Ihan hyvältä se kuulosti, vibraattoa saattoi olla omaan makuuni hieman liikaa, mutta varsin ilmaisuvoimainen instrumentti hänellä tuntuu olevan.
Kolmas Faidra olikin sitten Benjamin Brittenin Phaedra kantaatti. Jo Rameuan kanssa Räisäselle oli annettu hieman puuhasteltavaa lavalla ja Brittenin Phaedra olikin sitten kevyesti dramatisoitu/visualisoitu versio. Hyvältä Räisänen kuulosti edelleen ja Britten heräsi hienosti eloon Storgårdsin ja HKO:n käsissä.
Väliajan jälkeen Brahmsin 3. sinfonia kruunasi illan. Nyt oli oivallinen tilaisuus sulkea silmät ja nauttia leveästä sointikuvasta. Korvat olivat jo tottuneet erikoisempaan balanssiin ja HKO:n sekä Brahmsin sointi täytti matkamiehen mielen ilolla.
Helsingin kaupunginorkesteri esitteli kolmen eri säveltäjän tutkailuja kreikkalaisen mytologian Faidra tarusta. Ensimmäinen versio oli ranskalaisen Georges Auricin baletti Phèdre. Tänään emme saaneet kuulla koko balettia, vaan säveltäjän siitä tekemän sinfonisen sarjan. Viime vuosisadan puolivälissä valmistunut teos on reipasta musiikkia jossa lyömäsoittimilla ja vaskilla on paljon soitettavaa. Tämän mainitsen sen vuoksi, että onnistuin mattimyöhäisenä saamaan lipun orkesterin taakse, suoraan vastapäätä kapellimestari John Storgårdsia ja patarumpujen soittajan yläpuolelle. Paikka olikin oivallinen lyömäsoittajien tarkkailemiseen. Orkesterin balanssi oli myös hieman erikoisempi. Lyömäsoittajat tietysti kuuluivat erinomaisesti. Samoin vasket, vaikka soittivatkin suoraan minusta poispäin. Joissain kohdissa jousistoa jäi hieman taustalle, mutta kuitenkin ihan kelvollinen kuuntelupaikka. Pidin Auricin Phèdrestä kovasti, jälleen balettimusiikkia jota olisi mielenkiintoista nähdä koreografian kanssa tanssin kera.
Seuraavaa Faidran tarinaa varten peruutimme parisataa vuotta ja siirryimme oopperamusiikin pariin. Tälläkään kertaa emme saaneet nauttia koko oopperasta, vaan kuulimme muutaman katkelman Jean-Philippe Rameaun oopperasta Hippolyte et Aricie. Tässä esittäytyi ensi kertaa illan solisti, mezzosopraano Virpi Räisänen. Ihmisäänen suhteen kuuntelupaikallani olikin sitten suurempi merkitys. Sinänsä ääni kuului kohtuullisen hyvin, vaikka Räisänen lauloi kokoajan täysin toiseen suuntaan ja kaikki ääni tuli korviini heijastuksina. Mutta hänen äänestään en uskalla kauhean paljon sanoa. Ihan hyvältä se kuulosti, vibraattoa saattoi olla omaan makuuni hieman liikaa, mutta varsin ilmaisuvoimainen instrumentti hänellä tuntuu olevan.
Kolmas Faidra olikin sitten Benjamin Brittenin Phaedra kantaatti. Jo Rameuan kanssa Räisäselle oli annettu hieman puuhasteltavaa lavalla ja Brittenin Phaedra olikin sitten kevyesti dramatisoitu/visualisoitu versio. Hyvältä Räisänen kuulosti edelleen ja Britten heräsi hienosti eloon Storgårdsin ja HKO:n käsissä.
Väliajan jälkeen Brahmsin 3. sinfonia kruunasi illan. Nyt oli oivallinen tilaisuus sulkea silmät ja nauttia leveästä sointikuvasta. Korvat olivat jo tottuneet erikoisempaan balanssiin ja HKO:n sekä Brahmsin sointi täytti matkamiehen mielen ilolla.
tiistai 27. marraskuuta 2012
Webern herättää korvat Beethovenille
Konsertti: Sibelius-Akatemian konserttisali 2012-11-27
Tänä iltana tapahtui jälleen se ihmeellinen käänne konsertissa kun musiikki alkaakin yllättäen kuulostaa hyvältä. Tunne on usein sen verran subjektiivinen, että todennäköisesti syy löytyy blogistin korvienvälistä, eikä planeettojen konjuktiosta tai mystisestä luonnontapahtumasta. Toisaalta jos jollakulla on samanlainen kokemus samasta konsertista, niin mielelläni otan kommentteja vastaan.
Réka Szilvay ja Heini Kärkkäinen tarjoilivat tänään kaksi Beethovenin viulusonaattia: a-molli op.23 ja A-duuri op.47 "Kreutzer". Niiden väliin oli sujautettu Webernin Neljä kappaletta viululle ja pianolle op.7. Kun a-molli-sonaatti alkoi oli olo jonkun aikaa epäuskoinen. Mitenkäs tämä kuulostaa niin omituiselta? Viulun ääni tuntui heikolta ja olevan vailla syvyyttä. Piano tuntui dominoivan, mutta myös sen ääni kuulosti ohuelta. Mieleen tuli edellinen konsertti Akatemian konserttisalista, mutta silloin oli huono paikka. Tällä kertaa paikka oli ihan hyvä ja onhan siellä aikaisemmin viulukin kuulostanut hyvältä; Charles Castelmanin Stradivarius ainakin. Mielessä pyörii voisiko Szilvayn viulussa olla jotain häikkää? Selvyyttä korvieni ongelmiin en a-molli-sonaatin aikana saanut.
Sitten tuli vuoroon tiivistämisen mestarin Anton Webernin neljä kappaletta. Yhtäkkiä kaikki kopsahtaa kohdalleen. Viulu ja piano kuulostavat hyvältä, ne keskustelevat keskenään, minä siellä keskellä nauttimassa.
Ja onneksi sama meno jatkuu väliajan jälkeen Beethovenin Kreutzer sonaatin merkeissä. Szilvay-Kärkkäinen on mainio duo. Välillä kenties kaipaisin Szilvayn soittoon hieman lisää paatosta, mutta hienosti heidän yhteissoittonsa toimii. Encorena meitä ilahdutti vielä Sibeliuksen rondino, eli op.81 nro 2.
Tänä iltana tapahtui jälleen se ihmeellinen käänne konsertissa kun musiikki alkaakin yllättäen kuulostaa hyvältä. Tunne on usein sen verran subjektiivinen, että todennäköisesti syy löytyy blogistin korvienvälistä, eikä planeettojen konjuktiosta tai mystisestä luonnontapahtumasta. Toisaalta jos jollakulla on samanlainen kokemus samasta konsertista, niin mielelläni otan kommentteja vastaan.
Réka Szilvay ja Heini Kärkkäinen tarjoilivat tänään kaksi Beethovenin viulusonaattia: a-molli op.23 ja A-duuri op.47 "Kreutzer". Niiden väliin oli sujautettu Webernin Neljä kappaletta viululle ja pianolle op.7. Kun a-molli-sonaatti alkoi oli olo jonkun aikaa epäuskoinen. Mitenkäs tämä kuulostaa niin omituiselta? Viulun ääni tuntui heikolta ja olevan vailla syvyyttä. Piano tuntui dominoivan, mutta myös sen ääni kuulosti ohuelta. Mieleen tuli edellinen konsertti Akatemian konserttisalista, mutta silloin oli huono paikka. Tällä kertaa paikka oli ihan hyvä ja onhan siellä aikaisemmin viulukin kuulostanut hyvältä; Charles Castelmanin Stradivarius ainakin. Mielessä pyörii voisiko Szilvayn viulussa olla jotain häikkää? Selvyyttä korvieni ongelmiin en a-molli-sonaatin aikana saanut.
Sitten tuli vuoroon tiivistämisen mestarin Anton Webernin neljä kappaletta. Yhtäkkiä kaikki kopsahtaa kohdalleen. Viulu ja piano kuulostavat hyvältä, ne keskustelevat keskenään, minä siellä keskellä nauttimassa.
Ja onneksi sama meno jatkuu väliajan jälkeen Beethovenin Kreutzer sonaatin merkeissä. Szilvay-Kärkkäinen on mainio duo. Välillä kenties kaipaisin Szilvayn soittoon hieman lisää paatosta, mutta hienosti heidän yhteissoittonsa toimii. Encorena meitä ilahdutti vielä Sibeliuksen rondino, eli op.81 nro 2.
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Maasta se Rigolettokin ponnistaa
Ooppera: Rigoletto - Kouvola-talo 2012-11-25
Pohjois-Kymen musiikkiopiston oopperalla (PKMO) alkaa olla jo komea historia. Noin neljännesvuosisata sitten toimintansa aloittaneella oopperalla on ollut näytöksiä suunnilleen parin vuoden välein. En ole aikaisemmin heidän tuotantojaan nähnyt, mutta taidanpa mennä katsomaan myös tulevaisuudessa.
Rohkeuden puutteesta Kouvolalaisia ei voi syyttää. Pienellä budjetilla ja ilmeisesti myös talkoovoimin toteutettuna Verdin Rigoletto on kunnianhimoinen valinta. Kapellimestari Valerijs Avramenko on sovittanut ja kutistanut orkesterin koon 11(!) henkeen: täysi jousiperhe, puupuhaltimet, käyrätorvi ja syntetisaattori. Ohjauksesta vastaa Janne Lehmusvuo ja lavastuksesta ja puvuista Tarmo Tanttu.
Nykyään projisointilaitteilla pystyy helposti ja halvalla luomaan peruslavastuksen. Simelius-salin pienehkö lava oli ympäröity kankailla, joihin sitten projisoitiin sopivan luonteisia seinä- ja draamakuvioita. Varsinaista lavastusta ei tainnut olla kuin profiilipatsashahmot. Kuulostaa minimalistiselta ja sitähän se tietysti olikin. Mutta ei se menoa haitannut. Enemmän ohjausta mielestäni rajoitti lavan suhteellisen pieni koko. Tuntui että näyttelijät pyörivät paljon ympyrää, kun lavan halki kulkeakseen ei tarvinnut kovin montaa askelta ottaa. Eritoten kun kuoro oli lavalla, ahtaus kävi ilmeiseksi. Samoin lavastuksen vähäisyys saattoi aiheuttaa hämmennystä Rigoleton tarinaa tuntemattomille, kun lavalla olevat hahmot ovat lähellä toisiaan, vaikka libreton mukaan he eivät edes näe toisiaan. Hienosti ohjaaja oli kyllä värittänyt tarinaa lavastuksen edellyttävällä tavalla.
Kun pieneen orkesteriin tottui, se täytti draaman vaatimukset täysin. Tietysti kun jokaista soitinta on vain yksi kappale, niin pienet soittovirheet kuuluivat välillä kovin selvästi. Alkupuolen muutaman joustavan rytminvaihdoksen jälkeen niitä ei tosin kovin usein kuultukaan.
Nimiroolissa lauloi Jukka Romu. Kansallisoopperasta tuttu baritoni oli mainio hovinarrin roolissa ja ansaitusti illan paras solisti. Gildana oli Terhi Solanterä, jonka muuten kelpo esitystä mielestäni vaivasivat jäykkyys ja totisuus. Tenoriherttuana irstaili Pekka Kuivalainen, hyvä suoritus häneltäkin. Romun ohella toinen suosikkini oli kaksoisroolia laulanut Heikki Aalto (Sparafucile/Kreivi Monterone). Hän ilahdutti korvaani jo Lahden Trubaduurissa. Toivottavasti rooleja löytyisi enemmän vaikkapa Töölönlahden rannalta. Laulajista täytyy kyllä mainita muutaman pienemmän roolin (hovimiehiä molemmat) varsin epävireinen laulanta. Toivottavasti kyse oli vain huonosta päivästä.
PKMO:n Rigoletosta jäi kokemuksena erittäin positiiviset tuntemukset. Toki virheitä esityksessä oli, mutta niitä paljon tärkeämpää on asenne ja rohkeus millä tehdään tuota meille niin rakasta taiteenlajia. Toivottavasti useamassa kaupungissa itäisi samanlainen oopperasiemen. Se toisi oopperalle uutta yleisöä ja kenties kasvattaisi uutta sukupolvea, jolle oopperassa käyminen on yksi tavallinen tapa nauttia elämästä.
lauantai 24. marraskuuta 2012
Lumikuningatar jyrää alleen
Baletti: Lumikuningatar - Kansallisooppera 2012-11-24
Kansallisbaletti on viettänyt tänä vuonna 90-vuotisjuhlia. Vuoden huipentumana saimme eilen nauttia Kenneth Greven ja Pirjo Toikan dramatisoiman Lumikuningatar-baletin ensi-illasta. Lumikuningatar-baletin pohjana oleva satu on H. C. Andersenin kirjoittama, mutta kaikki muu onkin sitten kansallisbaletin omaa tuotantoa; edellisestä vastaavasta tuotannosta on ilmeisesti pitkä aika. Todella hieno ja suuri panostus kansallisbaletilta.
Joulun alla kansallisbaletti on yleensä esittänyt Pähkinänsärkijää. Kenneth Greve halusi tuoda sen rinnalle uuden teoksen, jossa talven henki ja suomalaisuus yhdistyisivät viihdyttäväksi koko perheen satubaletiksi. Baletissa on mukana satua selittävä ja kertova isoäitihahmo, joten pelkoa kärryiltä tipahtamisesta ei ole. Aikuista katsojaa kyllä häiritsi hieman turhan paljon painotettu opettavaisuus, vaikka hyvistä asioista onkin kysymys. Musiikki tulee valitettavasti äänitteeltä ja siten orkesterimonttu on muokattu näyttämökäyttöön. Näin esiintyjät tulevat lähelle katsojia ja loppupuolelle saavat lapsikatsojat jopa osallistua hyvän puolella taisteluun.
Lavastuksen, valaistuksen ja puvut ovat suunnitelleet Mikki Kunttu ja Erika Turunen. He ovat luoneet monessa kohtauksessa visuaalisesti parasta jälkeä mitä kansallisoopperan lavalla olen nähnyt. Lapin mökkimaisema revontulineen ja Lumikuningattaren luola ovat todella kauniita ja näyttäviä näyttämökuvia. Projisointien, valaistuksen ja lavastuksen yhteisvaikutus on uljas.
Tuotannon rytmi oli hieman ongelmallinen. Alussa on paljon pohjustusta ja tanssin pariin taidettiin päästä vasta 10-15 minuutin kuluttua. Muutenkin ensimmäisessä näytöksessä on hitaita jaksoja jotka johtuvat pääasiassa sadun juonen eteenpäin selittämisestä. Toinen näytös oli rytmityksen kannalta parempi.
Tanssin suhteen olen aikamoinen noviisi, mutta käsittääkseni Greve on upottanut Lumikuningattareen tanssityylejä aikamoisen valikoiman. Perinteisestä baletista modernimman ilmaisun kautta aina maahisten armeijan esittämään maori henkiseen haka-tanssiin. Lapsikatsojia ilahduttaa varmaakin lasten lukuisat tanssit. Päähenkilöt Kerttu ja Kai aloittavat lavalla lapsina, mutta vaihtuvat luontevasti alkupuolella aikuistanssijoiksi. Ensi-illassa heitä esittivät lapsina Rosa Säilynoja ja Rasmus Ahlgren ja aikuisina Salla Eerola ja Samuli Puotanen. Lumikuningattaren nimiroolin tanssi Tiina Myllymäki. Lapin seitana ja velhona olivat Elena Ilyina ja Wilfried Jacobs. Hienoja solisteja kaikki. Ryhmätansseista omia silmiäni ilahduttivat eniten perinteisempi lumihiutaleet-kohtaus ja maahisten armeijan haka-tanssi. Toisen näytökseen alkuun oli mielestäni turhaan ängetty balettien vitsaus, etnisten tanssien pyttipannukavalkadi.
Isoäidin, eli tarinankertojan rooli on oopperakielellä puherooli. Eilen sen esitti Krista Kosonen. Toki draaman kannalta se on tämän tuotannon tärkein rooli, mutta pikkuisen tuntui omituiselta kun baletin loppuaplodeissa tärkeimmällä paikalla on ei-tanssija.
Musiikki Lumikuningatar-balettiin tilattiin suomalaiselta elokuvasäveltäjä Tuomas Kanteliselta. Kantelinen on säveltänyt Lumikuningattareen parisen tuntia musiikkia ja efektejä. Se soitetaan tallenteelta salin monikanavajärjestelmän läpi. Systeemin parhaita puoli oli tietenkin noitien ja maahisten örähtelyjen kuuluminen ympäri salia. Mutta musiikin kannalta äänitteen käyttö ja ennen kaikkea sen laatu on todellinen karhunpalvelus. Tietojen mukaan Kantelinen on johtanut ja käyttänyt kansallisoopperan orkesteria äänitteellä, sitä on kyllä vaikea uskoa. Jälkikäsittelyssäkö kaikki on kompressoitu niin tasaiseksi ja synteettiseltä kuulostavaksi pötköksi, että dynamiikka ja sävyt on hävitetty pois. Kyllä tällainen voi toimia elokuvissa, mutta parituntinen äänite missä ei tainnut olla edes katkoa oikein missään (syntetisaattorin mattosoundi täytti tyhjyyden), kävi ainakin minun korvilleni jopa fyysisesti rasittavaksi. Vaikea uskoa että äänitteellä on sama orkesteri mitä kuuntelin tiistaina Toscaa hyväilemässä. Musiikki itsessään tarjosi kelpo rytmin tanssille, mutta muuten se ei tehnyt valitettavasti minuun suurempaa vaikutusta. Tiedä sitten jos sen kuulisi elävänä ja ennen kaikkea dynamiikan omaavana esityksenä.
Uskoisin että edellä oleva musiikkivuodatukseni ei suurinta osaa baletin katsojista haittaa. Ja kyllähän Lumikuningattaren parhaat puolet ovat muualla kuin musiikissa. Kaikki tämän syksyn näytökset ovat loppuunmyytyjä, mikä on hieno asia. Uskoisin että katsojat poistuvat kansallisbaletista tyytyväisinä, niin tein minäkin.
Kansallisbaletti on viettänyt tänä vuonna 90-vuotisjuhlia. Vuoden huipentumana saimme eilen nauttia Kenneth Greven ja Pirjo Toikan dramatisoiman Lumikuningatar-baletin ensi-illasta. Lumikuningatar-baletin pohjana oleva satu on H. C. Andersenin kirjoittama, mutta kaikki muu onkin sitten kansallisbaletin omaa tuotantoa; edellisestä vastaavasta tuotannosta on ilmeisesti pitkä aika. Todella hieno ja suuri panostus kansallisbaletilta.
Joulun alla kansallisbaletti on yleensä esittänyt Pähkinänsärkijää. Kenneth Greve halusi tuoda sen rinnalle uuden teoksen, jossa talven henki ja suomalaisuus yhdistyisivät viihdyttäväksi koko perheen satubaletiksi. Baletissa on mukana satua selittävä ja kertova isoäitihahmo, joten pelkoa kärryiltä tipahtamisesta ei ole. Aikuista katsojaa kyllä häiritsi hieman turhan paljon painotettu opettavaisuus, vaikka hyvistä asioista onkin kysymys. Musiikki tulee valitettavasti äänitteeltä ja siten orkesterimonttu on muokattu näyttämökäyttöön. Näin esiintyjät tulevat lähelle katsojia ja loppupuolelle saavat lapsikatsojat jopa osallistua hyvän puolella taisteluun.
Lavastuksen, valaistuksen ja puvut ovat suunnitelleet Mikki Kunttu ja Erika Turunen. He ovat luoneet monessa kohtauksessa visuaalisesti parasta jälkeä mitä kansallisoopperan lavalla olen nähnyt. Lapin mökkimaisema revontulineen ja Lumikuningattaren luola ovat todella kauniita ja näyttäviä näyttämökuvia. Projisointien, valaistuksen ja lavastuksen yhteisvaikutus on uljas.
Tuotannon rytmi oli hieman ongelmallinen. Alussa on paljon pohjustusta ja tanssin pariin taidettiin päästä vasta 10-15 minuutin kuluttua. Muutenkin ensimmäisessä näytöksessä on hitaita jaksoja jotka johtuvat pääasiassa sadun juonen eteenpäin selittämisestä. Toinen näytös oli rytmityksen kannalta parempi.
Tanssin suhteen olen aikamoinen noviisi, mutta käsittääkseni Greve on upottanut Lumikuningattareen tanssityylejä aikamoisen valikoiman. Perinteisestä baletista modernimman ilmaisun kautta aina maahisten armeijan esittämään maori henkiseen haka-tanssiin. Lapsikatsojia ilahduttaa varmaakin lasten lukuisat tanssit. Päähenkilöt Kerttu ja Kai aloittavat lavalla lapsina, mutta vaihtuvat luontevasti alkupuolella aikuistanssijoiksi. Ensi-illassa heitä esittivät lapsina Rosa Säilynoja ja Rasmus Ahlgren ja aikuisina Salla Eerola ja Samuli Puotanen. Lumikuningattaren nimiroolin tanssi Tiina Myllymäki. Lapin seitana ja velhona olivat Elena Ilyina ja Wilfried Jacobs. Hienoja solisteja kaikki. Ryhmätansseista omia silmiäni ilahduttivat eniten perinteisempi lumihiutaleet-kohtaus ja maahisten armeijan haka-tanssi. Toisen näytökseen alkuun oli mielestäni turhaan ängetty balettien vitsaus, etnisten tanssien pyttipannukavalkadi.
Isoäidin, eli tarinankertojan rooli on oopperakielellä puherooli. Eilen sen esitti Krista Kosonen. Toki draaman kannalta se on tämän tuotannon tärkein rooli, mutta pikkuisen tuntui omituiselta kun baletin loppuaplodeissa tärkeimmällä paikalla on ei-tanssija.
Musiikki Lumikuningatar-balettiin tilattiin suomalaiselta elokuvasäveltäjä Tuomas Kanteliselta. Kantelinen on säveltänyt Lumikuningattareen parisen tuntia musiikkia ja efektejä. Se soitetaan tallenteelta salin monikanavajärjestelmän läpi. Systeemin parhaita puoli oli tietenkin noitien ja maahisten örähtelyjen kuuluminen ympäri salia. Mutta musiikin kannalta äänitteen käyttö ja ennen kaikkea sen laatu on todellinen karhunpalvelus. Tietojen mukaan Kantelinen on johtanut ja käyttänyt kansallisoopperan orkesteria äänitteellä, sitä on kyllä vaikea uskoa. Jälkikäsittelyssäkö kaikki on kompressoitu niin tasaiseksi ja synteettiseltä kuulostavaksi pötköksi, että dynamiikka ja sävyt on hävitetty pois. Kyllä tällainen voi toimia elokuvissa, mutta parituntinen äänite missä ei tainnut olla edes katkoa oikein missään (syntetisaattorin mattosoundi täytti tyhjyyden), kävi ainakin minun korvilleni jopa fyysisesti rasittavaksi. Vaikea uskoa että äänitteellä on sama orkesteri mitä kuuntelin tiistaina Toscaa hyväilemässä. Musiikki itsessään tarjosi kelpo rytmin tanssille, mutta muuten se ei tehnyt valitettavasti minuun suurempaa vaikutusta. Tiedä sitten jos sen kuulisi elävänä ja ennen kaikkea dynamiikan omaavana esityksenä.
Uskoisin että edellä oleva musiikkivuodatukseni ei suurinta osaa baletin katsojista haittaa. Ja kyllähän Lumikuningattaren parhaat puolet ovat muualla kuin musiikissa. Kaikki tämän syksyn näytökset ovat loppuunmyytyjä, mikä on hieno asia. Uskoisin että katsojat poistuvat kansallisbaletista tyytyväisinä, niin tein minäkin.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Tosca numero 112
Ooppera: Tosca - Kansallisooppera 2012-11-20
Näin Kansallisoopperan Toscan ensi kertaa kuusi vuotta sitten. Silloin Karita Mattila kokeili ensi kertaa Toscan laulamista lavalla. Tuolloin Mattilan seurana lavalla olivat Vladimir Kuzmenko Cavaradossina ja Juha Uusitalo Scarpiana. Mattila havahtui myöhemmin ettei Tosca olekaan häntä varten. Uusitalon Scarpia elää ja voi hyvin.
Eilen katsomossa tuli hieman ikävä kuuden vuoden takaista kolmikkoa. Varsinkin miesäänet olivat eilen suhteellisen vaisuja. Cavaradossin roolissa oli italialainen Valter Borin, hänen äänensä tuntui hieman pakotetulta ja kenties pieneltä rooliin. Eniten petyin Scarpian esittäjään Peter Sidhomiin. Hänen äänensä ei eilen oikein riittänyt sadistisen irstailijan kuvan maalaamiseen. Toscan roolin lauloi ruotsalainen Ingela Brimberg. Hän oli pääroolien esittäjistä paras. Ylärekisterissä hänen äänensä soi vahvana, mutta alempaa laulettaessa siinäkin voisi olla enemmän potkua. Ihmejuttu vaikka Brimberg on vaihtanut fakkiaan mezzosta sopraanoksi. Nicholas Söderlund lauloi vahvasti sakrsitaania ja Hannu Forsberg oli kelpo Angelotti.
Illan ehdoton tähti työskenteli eilen orkesterimontussa: Leif Segerstam. Maestro ohjasi oopperan hienoa orkesteria vääjämättömästi kohti tarinan traagista loppua. Orkesteri sykki, hengitti ja räiskyi Puccinin lähestulkoon sietämättömän tunnemanipulaattoripartituurin seikkailuissa. Vaikka edellä totesinkin etteivät pääroolit äänellisesti oikein vastanneet toivomuksiani, niin Segerstamin taikasauvan ansiosta ilta oli mitä mainioin.
Tuotanto on alunperin vuodelta 1995 ja eilinen näytös oli 112. Alkuperäinen ohjaus, lavastus, puvustus ja valot ovat Siegwulf Turekin käsialaa. Uusintaohjauksesta vastaa Anna Kelo. Mielestäni Turekin Tosca on ihan kelpo tuotanto, mutta lavastus alkaa näyttää minun silmiini aikansa eläneeltä. Eritoten kirkossa ja Scarpian toimistossa levyseinät ovat armottoman ankeat.
Muistutus kaikille uusille Toscan ystäville: etsikääpä käsiinne Covent Gardenin 1964 Toscan toisen näytöksen Callas/Gobbi tallenne.
maanantai 19. marraskuuta 2012
Konsertti: Musiikkitalo 2012-11-19
Musiikkitalon Camerata-sali kutsui pianomusiikin ystäviä luokseen kun espanjalaissyntyinen Javier Arrebola konsertoi ohjelmassaan Schubertin kolme viimeistä pianosonaattia. Vaikka Arrebolalla on kotisivut, niin kovin paljon tietoa tästä Sibelius-akatemiassa tohtorintutkintoa suorittavasta pianistista ei ole saatavilla.
Mutta kyllähän se tärkein tieto välittyi tänään konserttilavalta ihan selkeästi: Arrebola on erinomainen pianisti ja ennen kaikkea muusikko. Maailmassa on paljon hyviä pianisteja, mutta sellaisia pelimanneja jotka kykenevät elämään ja välittämään musiikin fraasit koskettavasti, saaden pianon laulamaan ja välillä kadottamaan lyömäsoitinluonteensa, ei ole paljon. Arrebola kuuluu tähän pienempään valiojoukkoon.
Schubertin kolme viimeistä pianosonaattia c-molli, A-duuri ja B-duuri (D958-D960) valmistuivat muutama kuukausi ennen säveltäjän kuolemaa. Ne muodostavat yhdessä hienon kokonaisuuden. Yhteiskesto lähentelee kahta tuntia, jonka vuoksi niitä valitettavasti ei esitetä kovin usein samassa konsertissa. Tänään sonaattien välissä oli 15-20 minuutin väliajat ja ainakin minun makuuni niiden esittäminen samassa konsertissa on erinomainen kokemus. Sonaattien yhteiset rakenneluonteet tulevat näin mukavasti esiin.
Kuten jo edellä mainitsin Arrebola on mies paikallaan. Hän kaivoi pianosta laajan sävypaletin. Raa'asta lyömäsoitintyöskentelystä herkkään lyyriseen sointiin. Ennen kaikkea minuun vetosi hänen ilmaisunsa ja tulkintansa, joka tuntui sykkivän samoissa maisemissa oman sydämeni kanssa.
Ehkeivät Schubertin viimeiset sonaatit ole aivan samalla tasolla Beethovenin loppupuolen sonaattien kanssa. Mutta kyllä ne kestävät kuitenkin vertailun. Niidenkin kuuntelun jälkeen kannattaisi hiljaisuudessa tuijotella nuotioon tai takkaan jonkun aikaa ja miettiä mistä elämässä oikein onkaan kysymys.
Mutta kyllähän se tärkein tieto välittyi tänään konserttilavalta ihan selkeästi: Arrebola on erinomainen pianisti ja ennen kaikkea muusikko. Maailmassa on paljon hyviä pianisteja, mutta sellaisia pelimanneja jotka kykenevät elämään ja välittämään musiikin fraasit koskettavasti, saaden pianon laulamaan ja välillä kadottamaan lyömäsoitinluonteensa, ei ole paljon. Arrebola kuuluu tähän pienempään valiojoukkoon.
Schubertin kolme viimeistä pianosonaattia c-molli, A-duuri ja B-duuri (D958-D960) valmistuivat muutama kuukausi ennen säveltäjän kuolemaa. Ne muodostavat yhdessä hienon kokonaisuuden. Yhteiskesto lähentelee kahta tuntia, jonka vuoksi niitä valitettavasti ei esitetä kovin usein samassa konsertissa. Tänään sonaattien välissä oli 15-20 minuutin väliajat ja ainakin minun makuuni niiden esittäminen samassa konsertissa on erinomainen kokemus. Sonaattien yhteiset rakenneluonteet tulevat näin mukavasti esiin.
Kuten jo edellä mainitsin Arrebola on mies paikallaan. Hän kaivoi pianosta laajan sävypaletin. Raa'asta lyömäsoitintyöskentelystä herkkään lyyriseen sointiin. Ennen kaikkea minuun vetosi hänen ilmaisunsa ja tulkintansa, joka tuntui sykkivän samoissa maisemissa oman sydämeni kanssa.
Ehkeivät Schubertin viimeiset sonaatit ole aivan samalla tasolla Beethovenin loppupuolen sonaattien kanssa. Mutta kyllä ne kestävät kuitenkin vertailun. Niidenkin kuuntelun jälkeen kannattaisi hiljaisuudessa tuijotella nuotioon tai takkaan jonkun aikaa ja miettiä mistä elämässä oikein onkaan kysymys.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)