Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-03-21
Lappeenrannan kaupunginorkesterin vierailevina tähtinä olivat tänä iltana kapellimestari Petri Sakari ja viulisti Petteri Iivonen. Illan teemana oli romanttisia idyllejä ja säveltäjäniminä Mendelssohn, Wagner ja Mozart.
Petri Sakaria en ole aikaisemmin johtajan korokkeella nähnyt, vaikka hänellä on jo mittava ura takanaan. Kokonaisvaikutelmaksi ensikohtaamisestamme jäi varsin positiivinen mieli- ja kuulokuva.
Konsertin alkupuolisko sisälsi Felix Mendelssohnin musiikkia. Aluksi Heimker aus der Fremde -alkusoitto ja sen jälkeen Viulukonsertto. Alkusoitto toimitti tälläkin kertaa mainiosti tehtävänsä orkesterin ja yleison lämmittelynä. Kaupunginorkesteri oli kelpo iskussa heti alusta lähtien, hieman intonaatio-ongelmia oli alkuminuuttien aikana, mutta niistä muutama sana enemmän myöhemmin.
Viulukonserton myötä saimme nauttia Petteri Iivosen taiturimaisesta soitosta. Ihastuin hänen musisointiinsa jo hänen edellisellä Lappeenrannan vierailullaan ja nyt kyllä täytyy jo tunnustautua täydeksi faniksi. Iivosen soitto on solistimaisen soljuvaa ja minun korvaani teknisesti moitteetonta. Hänen konstailematon ja määrätietoinen asenteensa ihastuttaa ja viulismi uppoaa ainakin minulle korvien läpi tuonne rintalastan alle sydämeen. Saimme nauttia kahdesta encoresta; Bachin Allemandesta (taisi olla taas d-molli partitasta) ja toisesta jota olen yrittänyt kaivaa muistilokeroista siinä onnistumatta (apua saa tarjota). Viimeistään näiden jälkeen yleisö oli sievästi kiertynyt Iivosen pikkurillin ympärille.
Väliajan jälkeen sai wagneriaani nauttia Richard Wagnerin musiikista Lappeenrannassa pitkän tauon jälkeen. Edellinen kerta taisi olla Miriam Murphyn tulkitsemat Wesendock laulut viitisen vuotta sitten. Tällä kertaa oli vuorossa Siegfried-idylli, joka sopiikin kaupunginorkesterin kokoiselle orkesterille mainiosti. Petri Sakari tulkitsi Cosiman syntypäivälahjan hienosti. Tosin puolivälin paikkeilla muutamaan herkkään kohtaan sattui taas jousille pieniä virenyrjähdyksiä. Tässä oli välillä useita vuosia jolloin nämä olivat harvinaisuuksia Lappeenrannassa, mutta muutamaan viime konserttiin niitä on taas sattunut. Eihän niissä nyt kyse ole konsertikokemusta pilaavista virheistä, mutta hyvä ne olisi saada minimoitua. Kun jousia on vähän, tänään peruskokoonpano 4-3-3-2-1, niin yhdenkin soittajan pieni lipsahdus kuuluu turhan helposti.
Konsertin päätti Mozartin sinfonia nro 34, C-duuri. Minulle Mozart on edelleenkin pääasiassa oopperasäveltäjä ja tämä sinfonia ei saa lippua kääntymään toiseen suuntaan. Toisaalta sinfoniaa kuunnellessa oli mielenkiintoista seurata kuinka Mozart kuljettaa teemoja soitinryhmiltä toisille ja ylipäätänsä käyttää orkesteria. Ihan kelpo lopetus konsertille.
EDIT: Kiitos lukijoille tunnistusavusta! Toinen encore oli tietenkin Eugène Ysaÿen ballaadi, eli kolmas viulusonaatti sarjasta op. 27.
torstai 21. maaliskuuta 2013
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Tukahdutettujen tunteiden Tannhäuser Tallinnassa
Ooppera: Tannhäuser - Viron kansallisooppera 2013-03-16
Viron kansallisooppera oli saanut mielenkiintoisen ohjaajavieraan uuteen Tannhäuser tuotantoon. Brittiläinen Daniel Slater pohdiskeli Tannhäuserin ongelmia tämän sisäisen sielunmaiseman kautta. Slater ihastutti minua jo Oslon Tristanillaan vuosi sitten, joten odotukset olivat korkealla. Tosin niinhän ne yleensä ovat aina Wagneria katsomaan ja kuulemaan mennessä.
Eipä Slater pettänyt tälläkään kertaa. Tiukasti oman tulkintansa tunnelmassa pysyvä ohjaus, jota tuki erinomaisesti toisen britin, Leslie Traversin, pelkistetty ja pelottava lavastus. Tuotannon ensi-ilta oli toissapäivänä ja illan esitys on toinen.
Slaterin tulkinta esittää Tannhäuserin maailmassa, jossa Venus on Tannhäuserin projektoima Elisabethin vapautunut versio. Wartburg on konservatismin ja totalitarismin maailma. Kaikki pukeutuvat samalla tavalla; miehet tummiin pukuihin ja naiset tummiin jakkupukuihin. Solmioissa ja rinnuksissa on tunnuksena risti tai pitäisikö sanoa rasti? Onneksi Slater ja Travers eivät käyttäneet univormuja ja/tai hakaristisirppivasara symboleja. Wartburgin harmaa, väritön maailma huutaa modernia kauhua ja ahdistusta tarpeeksi ilman niitäkin.
Kun kerran Wartburg on rajoittavan yhtenäisyyden ja rutiinin, konemaisen ihmisyyden maailma, jossa ihmissuhteetkin ovat alistettu yhteisön ylläpidon rakennusaineeksi, kehittää Tannhäuser päässään Venuksen maailman. Siellä Elisabeth on erotiikan ylipappi, joka vaihtaa roolia seksuaalisen fetissikuvaston perusoppikirjan hahmoihin. Slaterin kuvaamassa maailmassa ei ole välimuotoja; on vain Wartburgin harmaa konservatismi ja toisessa laidassa mielihyvän ja seksuaalisuuden kyllästämä Venusberg. Eli kun kerran todellisuus on ankea ja rajoittava, niin Tannhäuser luo päähänsä paratiisin.
Minua hieman arvellutti miksi Wartburgin tapainen yhteisö ylläpitäisi laulukilpailuden tapaista tapahtumaa. Toisaalta oopperan jälkeen käydyissä keskusteluissa tuli esiin sama kysymys lähimenneisyydestä. Miksi sosialistiset diktatuurit panostivat taiteisiin (tosin tietysti konservatiivisiin)? Niille se ehkä oli tapa yrittään esittää oman järjestelmänsä näennäistä kaikkivoipaisuutta muille. Kun Wartburgin väestö asettuu mekaanisen koreografiansa määräämänä istumaan ympyrään laulukilpailuja varten ja laulun aiheena on vielä rakkaus, niin pohdittavaa riittää.
Kun loppuaplodien aikana yleisö löysi yhteisen rytmin taputuksiinsa oli tunnelma jossain mielessä irvokas. Olimme juuri todistaneet kolmen ja puolen tunnin ajan yhtenäisen väestömassan ahdistavaa elämää ja nyt olemme samassa rytmissä toteuttamassa tuota samaa Tallinnan yössä. Päätin vaihtaa pikaisesti taputusrytmini pois yhteisestä...
Uskonnon suhteesta Wartburgin yhteiskuntajärjestykseen löytyy myös mielenkiintoista pohdittavaa. Kuten edellä mainitsin asukkaiden solmio/rintakoristeena on rasti. Kovin helposti sen katsoja mielessään kääntää 45 astetta ristiksi. Kun loppukohtauksessa Wolfram polvistuu Tannhäuserin kanssa Elisabethin kuolinvuoteen ääreen, hän repii rastin irti solmiostaan ja näin kieltää ja samalla syyttää yhteisönsä arvostandardia.
Onko Wartburgin sitten uskonnollinen yhteisö? Epäilemättä. Pyhiinvaeltajat ovat Slaterin ohjauksessa rangaistusvankeja joiden puku-univormu on rikottu. He vaeltavat kahleissa yhteisön sääntöjä rikkoneina kohti Rooman aivopesulaitosta. Sieltä palattuaan he ovat taas eheitä rastirintoja valmiina systeemin rattaiksi.
Kun yhteisö ottaa kiinni Tannhäuseria ja Elisabethiä/Venusta, heidät vangitaan ranteista isoihin katosta ilmestyviin köysiin. Näin vankitilasta muodostuu kauniisti tuo samainen rasti. Rastiinnaulinta? Myös assosiaatio marionettiin kaikkine mielikuvineen muodostuu takaraivossa.
Kyllä Slaterin ohjaus on mielestäni onnistunut. Pukuloistoa ja visuaalista näyttävyyttä etsivät katsojat saattavat tuntea itsensä hieman pettyneeksi. Mielestäni Slater ja Travers esittävät pelkistetyn näkemyksensä Wagnerin tarinasta, siihen oikeastaan mitään lisäämättä. Päinvastoin kokoonkeittäen ja vielä enemmän polarisoiden.
Viron kansallisoopperan solistit ja orkesteri tarjoili tämän keitoksen kelpo kokkauksena. Kapellimestari Vello Pähn piti langat hyvin käsissään. Muutamassa kohdassa temmot tuntuivat hieman hitailta minun makuuni ja jousiston koko tietysti asettaa omat rajoituksensa. Alkusoiton loppupuolella pyhiinvaeltajateeman palatessa viulujen korkeat äänet olivat kyllä aika hajaantuneet äänimaisemassa. Mutta tekevälle sattuu ja kokonaisuus oli kelpo paketti.
Laulajia vaivasi minun korvaani lievä epätasaisuus. Tasaisimman solistisuorituksen tarjosi Wolframin esittäjä René Soom. Miellyttävä baritoniääni. Elisabethin ja Venuksen tuplaroolin lauloi Aile Asszonyi, rehevä-ääninen sopraano. Hän lauloi hienosti suurimman osan ajasta, mutta välillä tuntui että fokusta olisi kaivannut lisää. Sama mielikuva jäi pääosan esittäjä Mati Turista. Hermannin esittäjä, Pavlo Balakin, omaa mukavan basson, mutta ihan ne alimmat äänet kaipaavat lisää voimaa taakseen. Nuoren paimenen roolissa oli nuori poikasopraano Marek Huntsaar jonka esitys taisi jännityksen(?) takia kärsiä aikamoisesta epäpuhtaudesta.
Mutta vaikka edellä mainitsinkin oikeastaan vain laulajien puutteita, niin se ei kuitenkaan poista sitä asiaa että solistit saivat kokonaisuutena nautittavan oopperaesityksen aikaan. Oopperamatka Tallinnaan kannattaa aina!
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Lehnhoffin Tannhäuser tulkinta Baden-Badenista
Tannhäuser - Baden-Baden, Jordan, Lehnhoff
Nikolaus Lehnhoff ohjasi Tannhäuserin Baden-Badenissa vuonna 2008, kaksi vuotta Lohengrinin jälkeen. Lehnhoffin Lohengrin tulkinta Naganon johtamana on suosikkitallenteitani Lohengrinistä, joten odotukset Tannhäuserin suhteen olivat varsin korkealla.
Tannhäuser jatkaa visuaalisesti Lehnhoffin yksinkertaista, selkää linjaa. Raimund Bauerin lavasteet ovat Tannhäuserissa erittäin vähäiset. Lavaa hallitsee spiraalimainen portaikko, jonka tasot vaihtuvat eri näytöksissä. Yksinkertainen, toimiva ratkaisu joka tukee ohjauksen psykologista lähestymiskulmaa. Jotenkin Lehnhoffin tuotannoista tulee mieleen Wieland Wagnerin "minimalismi", vaikka Wielandin tuotannoista en ole nähnyt kuin kuvia.
Ohjauksen suhteen Lehnhoffin sivellin on Tannhäuserissa piirtänyt kevyellä jäljellä, tuntuu kuin hän olisi riisunut Tannhäuserista pois ajan ja suuren osan fyysistä maailmaa ja keittää draaman kokoon. Mitään sen suurempaa punaista lankaa en ohjauksesta löytänyt, Wagnerin perustarina on tallella ja sehän toki riittää mainiosti. Lavastuksen ja ohjauksen (ainakin näennäinen) yksinkertaisuus antaa mahdollisuuden jokaisen katsojan omiin psykologisiin tulkintoihin. Kannattaa katsoa bonuksena oleva tunnin pituinen dokumentti, se kertoo tiimin näkökulman asioihin.
En voi sanoa olevan pettynyt ohjaukseen, mutta hieman vahvempaa väripalettia olisin ohjaukseen kaivannut. Kokonaisuus jää hieman valjuksi.
Musiikin puolesta päädytään vähän samanlaiseen harmaaseen lopputulokseen. Onneksi naisrooleissa oli kaksi suosikkiani, Waltraud Meier Venuksen roolissa ja Camilla Nylund Elisabethinä. Heidän ansiostaan päädytään reippaasti pinnan yläpuolelle. Philippe Jordan johti Deutsches Symphonie-Orchester Berliniä hienosti, vaikkei Wagner-transsia saavuttanutkaan. Miespääosien solistit olivat pettymyksiä. Wolframin esittäjä Roman Trekel vielä menetteli, mutta nimiosan Robert Gambill oli minuun korviini aika huonossa iskussa. Ääni ei omannut luonnollista sointia, vaan kuulosti työläältä, eritoten korkeammissa äänissä. Onneksi hänen näyttelijän kykynsä kompensoi äänen puutteita.
Tämän Tannhäuserin hyvä puoli on siinä, että se tuskin kauhistuttaa perinteisemmän ohjauksen ystäviä. Uudemmista ohjauksista omaa makuani miellyttää kenties enemmän Carsenin ohjaus Barcelonasta samalta vuodelta.
Nikolaus Lehnhoff ohjasi Tannhäuserin Baden-Badenissa vuonna 2008, kaksi vuotta Lohengrinin jälkeen. Lehnhoffin Lohengrin tulkinta Naganon johtamana on suosikkitallenteitani Lohengrinistä, joten odotukset Tannhäuserin suhteen olivat varsin korkealla.
Tannhäuser jatkaa visuaalisesti Lehnhoffin yksinkertaista, selkää linjaa. Raimund Bauerin lavasteet ovat Tannhäuserissa erittäin vähäiset. Lavaa hallitsee spiraalimainen portaikko, jonka tasot vaihtuvat eri näytöksissä. Yksinkertainen, toimiva ratkaisu joka tukee ohjauksen psykologista lähestymiskulmaa. Jotenkin Lehnhoffin tuotannoista tulee mieleen Wieland Wagnerin "minimalismi", vaikka Wielandin tuotannoista en ole nähnyt kuin kuvia.
Ohjauksen suhteen Lehnhoffin sivellin on Tannhäuserissa piirtänyt kevyellä jäljellä, tuntuu kuin hän olisi riisunut Tannhäuserista pois ajan ja suuren osan fyysistä maailmaa ja keittää draaman kokoon. Mitään sen suurempaa punaista lankaa en ohjauksesta löytänyt, Wagnerin perustarina on tallella ja sehän toki riittää mainiosti. Lavastuksen ja ohjauksen (ainakin näennäinen) yksinkertaisuus antaa mahdollisuuden jokaisen katsojan omiin psykologisiin tulkintoihin. Kannattaa katsoa bonuksena oleva tunnin pituinen dokumentti, se kertoo tiimin näkökulman asioihin.
En voi sanoa olevan pettynyt ohjaukseen, mutta hieman vahvempaa väripalettia olisin ohjaukseen kaivannut. Kokonaisuus jää hieman valjuksi.
Musiikin puolesta päädytään vähän samanlaiseen harmaaseen lopputulokseen. Onneksi naisrooleissa oli kaksi suosikkiani, Waltraud Meier Venuksen roolissa ja Camilla Nylund Elisabethinä. Heidän ansiostaan päädytään reippaasti pinnan yläpuolelle. Philippe Jordan johti Deutsches Symphonie-Orchester Berliniä hienosti, vaikkei Wagner-transsia saavuttanutkaan. Miespääosien solistit olivat pettymyksiä. Wolframin esittäjä Roman Trekel vielä menetteli, mutta nimiosan Robert Gambill oli minuun korviini aika huonossa iskussa. Ääni ei omannut luonnollista sointia, vaan kuulosti työläältä, eritoten korkeammissa äänissä. Onneksi hänen näyttelijän kykynsä kompensoi äänen puutteita.
Tämän Tannhäuserin hyvä puoli on siinä, että se tuskin kauhistuttaa perinteisemmän ohjauksen ystäviä. Uudemmista ohjauksista omaa makuani miellyttää kenties enemmän Carsenin ohjaus Barcelonasta samalta vuodelta.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Sarmanto soittaa Sarmantoa
Konsertti: Konserttihovi 2013-03-05
Suomalainen jazz on minun kartallani paria majakkaa lukuun ottamatta harmaata aluetta jota koristaa merihirviöiden kuvat. Kansallisuusrajat rikkoenkin kokemuspiirini on jazzin alueella varsin suppea, vaikka muutamiin legendoihin kohdistuva fanitus onkin sitten sitäkin kovempi.
Heikki Sarmanto on ollut nimenä tuttu ja olen todennäköisesti kuullut joitain hänen sävellyksiään aikaisemmin, mutta varsinaista kohtauspintaa häntä kohden minulla ei ollut ennen tätä iltaa. Odotin innolla hänen konserttiaan. Sarmanto soitti omien sävellyksiensä soolopianosovituksia. Suurin osa sävellyksistä on alun perin lauluja, joista Sarmanto on nyt sovittanut retrospektiivimäisesti improvisointihenkisiä pianoversioita.
Valitettavasti suurempaa kolahdusta ei tapahtunut. Sarmanto tuntuu välipuheidensa perusteella erittäin mukavalta mieheltä, mutta ainakaan tänään hänen pianonsoittonsa ei sytyttänyt minua. Dynamiikka pysyi koko ajan mezzoforten ja forten tienoilla, enkä oikein päässyt jyvälle fraseerauksesta. Kyse oli lauluista ja fraasit eivät minun korvaani hengittäneet. Olisi mielenkiintoista kuulla samoja sävellyksiä laulun kanssa toisenlaisina sovituksina. Uskon että Sarmannolla voisi olla minulle enemmänkin annettavaa.
Suomalainen jazz on minun kartallani paria majakkaa lukuun ottamatta harmaata aluetta jota koristaa merihirviöiden kuvat. Kansallisuusrajat rikkoenkin kokemuspiirini on jazzin alueella varsin suppea, vaikka muutamiin legendoihin kohdistuva fanitus onkin sitten sitäkin kovempi.
Heikki Sarmanto on ollut nimenä tuttu ja olen todennäköisesti kuullut joitain hänen sävellyksiään aikaisemmin, mutta varsinaista kohtauspintaa häntä kohden minulla ei ollut ennen tätä iltaa. Odotin innolla hänen konserttiaan. Sarmanto soitti omien sävellyksiensä soolopianosovituksia. Suurin osa sävellyksistä on alun perin lauluja, joista Sarmanto on nyt sovittanut retrospektiivimäisesti improvisointihenkisiä pianoversioita.
Valitettavasti suurempaa kolahdusta ei tapahtunut. Sarmanto tuntuu välipuheidensa perusteella erittäin mukavalta mieheltä, mutta ainakaan tänään hänen pianonsoittonsa ei sytyttänyt minua. Dynamiikka pysyi koko ajan mezzoforten ja forten tienoilla, enkä oikein päässyt jyvälle fraseerauksesta. Kyse oli lauluista ja fraasit eivät minun korvaani hengittäneet. Olisi mielenkiintoista kuulla samoja sävellyksiä laulun kanssa toisenlaisina sovituksina. Uskon että Sarmannolla voisi olla minulle enemmänkin annettavaa.
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Kolmen H:n Akseli ei jätä kylmäksi
Ooppera: Akseli - Ateneum 2013-03-02
Kimmo Hakolan ja Pekka Hakon Akseli-oopperalla on haikea kunnia olla Jorma Hynnisen oopperauran viimeinen rooli. Hynninen otti jo kymmenen vuotta sitten yhteyttä Hakoon ja ehdotti oopperan aiheeksi Akseli Gallen-Kallelaa. En tiedä oliko Hynnisellä jo tuolloin mielessä päättää oopperauransa tähän rooliin, mutta tuskin parempia jäähyväisiä oopperalavalle voisi kuvitella.
Akseli on noin 65 minuuttia pitkä monologiooppera, jossa käydään läpi seitsemän kuvitteellista Akseli Gallen-Kallelan mielenmaisemaa. Hynninen ei aseta rimaa matalalle jäähyväisissään, muita laulajia ei ole ja laulettavaa on paljon. Vaikka ollaan pienessä tilassa ja pienen orkesterin kanssa, helposta roolista ei ole kysymys. Päinvastoin pieni ja intiimi tila antaa Hynniselle mahdollisuuden käyttää vielä laajakirjoisempaa sävyskaalaa äänessään.
Kimmo Hakolalta toinen uusi ooppera vuoden sisään. La Feniceä ja Akselia ovat luonteeltaan erilaisia, Akseli yllätti laulelmahenkisyydellään. La Fenicestä sain radiolähetyksen talteen, toivottavasti Akseli olisi mahdollista saada kuulla myös jossain muodossa tallenteena, kuvan kanssa tai ilman. Avanti! kamariorkesteria johti hienosti Ville Matvejeff. Ainoa mikä hieman häiritsi oli orkesterin sijoittuminen täysin toiseen reunaan. Balanssia oli kyllä tasoitettu sähkön avulla, mutta välillä oli tunne kuin alkuaikojen Beatles levyjä kuunnellessa. Laulu tulee vasemmalta ja kaikki muu oikealta.
Vilppu Kiljusen, Kimmo Viskarin ja Jani-Matti Salon näyttämötoteutus toimii hyvin. Eipä yhden miehen show enempää kaipaa. Vielä kun tuo yksi mies on varmaan vakuuttavimpia tulkitsijoita mitä olen lavalla nähnyt. Kyllähän Akseli-ooppera henkilöityy Jorma Hynniseen. Mietin esityksen jälkeen kuka rohkenee aikanaan tarttua rooliin Hynnisen jälkeen?
Jorma Hynnisen uraa ja merkitystä suomalaiselle laulutaiteelle tuskin voi liioitella. Onneksi kuulun siihen sukupolveen joka on saanut kokea hänen esityksiään katsomosta käsin. Nyt siihen saattaa olla viimeisiä mahdollisuuksia. Ateneumin esitykset taitavat olla jo loppuunmyyty, Turkuun elokuun näytökseen on vielä lippuja saatavilla. Suosittelen lämpimästi.
Kimmo Hakolan ja Pekka Hakon Akseli-oopperalla on haikea kunnia olla Jorma Hynnisen oopperauran viimeinen rooli. Hynninen otti jo kymmenen vuotta sitten yhteyttä Hakoon ja ehdotti oopperan aiheeksi Akseli Gallen-Kallelaa. En tiedä oliko Hynnisellä jo tuolloin mielessä päättää oopperauransa tähän rooliin, mutta tuskin parempia jäähyväisiä oopperalavalle voisi kuvitella.
Akseli on noin 65 minuuttia pitkä monologiooppera, jossa käydään läpi seitsemän kuvitteellista Akseli Gallen-Kallelan mielenmaisemaa. Hynninen ei aseta rimaa matalalle jäähyväisissään, muita laulajia ei ole ja laulettavaa on paljon. Vaikka ollaan pienessä tilassa ja pienen orkesterin kanssa, helposta roolista ei ole kysymys. Päinvastoin pieni ja intiimi tila antaa Hynniselle mahdollisuuden käyttää vielä laajakirjoisempaa sävyskaalaa äänessään.
Kimmo Hakolalta toinen uusi ooppera vuoden sisään. La Feniceä ja Akselia ovat luonteeltaan erilaisia, Akseli yllätti laulelmahenkisyydellään. La Fenicestä sain radiolähetyksen talteen, toivottavasti Akseli olisi mahdollista saada kuulla myös jossain muodossa tallenteena, kuvan kanssa tai ilman. Avanti! kamariorkesteria johti hienosti Ville Matvejeff. Ainoa mikä hieman häiritsi oli orkesterin sijoittuminen täysin toiseen reunaan. Balanssia oli kyllä tasoitettu sähkön avulla, mutta välillä oli tunne kuin alkuaikojen Beatles levyjä kuunnellessa. Laulu tulee vasemmalta ja kaikki muu oikealta.
Vilppu Kiljusen, Kimmo Viskarin ja Jani-Matti Salon näyttämötoteutus toimii hyvin. Eipä yhden miehen show enempää kaipaa. Vielä kun tuo yksi mies on varmaan vakuuttavimpia tulkitsijoita mitä olen lavalla nähnyt. Kyllähän Akseli-ooppera henkilöityy Jorma Hynniseen. Mietin esityksen jälkeen kuka rohkenee aikanaan tarttua rooliin Hynnisen jälkeen?
Jorma Hynnisen uraa ja merkitystä suomalaiselle laulutaiteelle tuskin voi liioitella. Onneksi kuulun siihen sukupolveen joka on saanut kokea hänen esityksiään katsomosta käsin. Nyt siihen saattaa olla viimeisiä mahdollisuuksia. Ateneumin esitykset taitavat olla jo loppuunmyyty, Turkuun elokuun näytökseen on vielä lippuja saatavilla. Suosittelen lämpimästi.
torstai 21. helmikuuta 2013
Vaikeuksien kautta voittoon
Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-02-21
Saimme nauttia tänään Lappeenranta-salissa kenties kahden kaikkien aikojen tunnetuimman säveltäjän musiikista. Mozartin Don Giovanni alkusoiton ja Sinfonia Concertanten ohella kuulimme Beethovenin toisen sinfonian. Jos mukaan olisi vielä lipsahtanut joku Haydnin teos, niin Wienin ensimmäinen pyhä kolminaisuus olisi ollut täydellinen. Saimaa Sinfonietan ruorissa oli tänään virolainen Andres Mustonen, minulle ennestään tuntematon musiikin moniottelija. Solistivieraina Sinfonia Concertantessa olivat veljekset Juhani ja Erkki Palola.
Konsertti alkoi Mozartin sävellyksillä ja minä olin varsin hämmästynyt kuulemastani. Musiikki ei herännyt eloon ja soitinryhmien sisäiset balanssit tuntuivat olevan hakusessa. Kun vielä solistikaksikkokin kuulosti epävarmalta korviini, oli hämmennykseni vahva. Yritin pohtia syytä kuulemaani ja ainoa mitä keksin, oli maestro Mustosen johtamistyyli. Saimaa Sinfonietta koostuu kahden kaupunginorkesterin kombinaatiosta ja kenties Mustonen oletti että orkesterin perussoinnin varmistamiseen ei olisi tarvinnut erityisesti paneutua. Ehkäpä suurempien kaarien tulkinnan ja sisääntulojen näyttämisen oheen olisi kannattanut panostaa myös yhteissoinnin hakemiseen ja rytmiseen selkeyteen. Minulle ainakin jäi konsertin Mozart osuudesta vähän tuuliajolla tunnelmat. Saimaa Sinfonietta on paljon parempi orkesteri kuin mitä konsertin ensimmäinen puolisko osoitti.
Hämmästys olikin sitten suuri väliajan jälkeen kun Beethovenin toinen sinfonia pyörähti käyntiin. Lavalla oli kuin toinen orkesteri. Kenties hitaan osan aikana oli hieman tuulahdusta ensimmäisen puolen ongelmista, mutta muuten oikein nautittava tulkinta Beethovenin kakkosesta. Onneksi onnistuminen meni näin päin ja konsertista jäi mukava loppumaku.
Saimme nauttia tänään Lappeenranta-salissa kenties kahden kaikkien aikojen tunnetuimman säveltäjän musiikista. Mozartin Don Giovanni alkusoiton ja Sinfonia Concertanten ohella kuulimme Beethovenin toisen sinfonian. Jos mukaan olisi vielä lipsahtanut joku Haydnin teos, niin Wienin ensimmäinen pyhä kolminaisuus olisi ollut täydellinen. Saimaa Sinfonietan ruorissa oli tänään virolainen Andres Mustonen, minulle ennestään tuntematon musiikin moniottelija. Solistivieraina Sinfonia Concertantessa olivat veljekset Juhani ja Erkki Palola.
Konsertti alkoi Mozartin sävellyksillä ja minä olin varsin hämmästynyt kuulemastani. Musiikki ei herännyt eloon ja soitinryhmien sisäiset balanssit tuntuivat olevan hakusessa. Kun vielä solistikaksikkokin kuulosti epävarmalta korviini, oli hämmennykseni vahva. Yritin pohtia syytä kuulemaani ja ainoa mitä keksin, oli maestro Mustosen johtamistyyli. Saimaa Sinfonietta koostuu kahden kaupunginorkesterin kombinaatiosta ja kenties Mustonen oletti että orkesterin perussoinnin varmistamiseen ei olisi tarvinnut erityisesti paneutua. Ehkäpä suurempien kaarien tulkinnan ja sisääntulojen näyttämisen oheen olisi kannattanut panostaa myös yhteissoinnin hakemiseen ja rytmiseen selkeyteen. Minulle ainakin jäi konsertin Mozart osuudesta vähän tuuliajolla tunnelmat. Saimaa Sinfonietta on paljon parempi orkesteri kuin mitä konsertin ensimmäinen puolisko osoitti.
Hämmästys olikin sitten suuri väliajan jälkeen kun Beethovenin toinen sinfonia pyörähti käyntiin. Lavalla oli kuin toinen orkesteri. Kenties hitaan osan aikana oli hieman tuulahdusta ensimmäisen puolen ongelmista, mutta muuten oikein nautittava tulkinta Beethovenin kakkosesta. Onneksi onnistuminen meni näin päin ja konsertista jäi mukava loppumaku.
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Herheim Oneginin kimpussa
Eugene Onegin - De Nederlandse Opera 2012, Jansons, Herheim
Stefan Herheimin tulkinta Pjotr Tšaikovskin Jevgeni Onegin oopperasta sai ensi-iltansa Amsterdamissa kesäkuussa 2011. Herheim antaa Oneginille samanhenkisen aikahyppely/muistelu/uneksinta käsittelyn kuin Rodolfolle La Bohème ohjauksessaan Oslossa. Ooppera alkaa Oneginin saapumisella Greminin juhliin ja siitä alkaa muistelumatka aikaisempiin tapahtumiin.
Muistelut eivät tietenkään kohdistu suoraan tapahtumien aikakausiin, eli siiihen 7-8 vuoden jaksoon, vaan Herheim siirtelee samalla tapahtumien aikajanaa nykyhetkestä 1900-luvun alkuvuosiin ja vielä 100 vuotta kauemmas Puškinin aikakauteen. Kolmannen näytöksen poloneesin aikana saamme nähdä retrospektiivin Venäjän historiaan stereotyyppisten hahmojen kautta.
Jotenkin aikakausivaihtelut ja Venäjä-kuvasto eivät minun mieleeni herättäneet kovinkaan syvällistä aineistoa. Ei lähestymistavassa mitään vikaa ollut, kelpo raamit nekin. Sen sijaan henkilötason ohjauksessa oli huomattavasti enemmän mielenkiintoisia näkökulmia. Vaikkapa Tatjanan kirjekohtauksessa tämä peilaa lavalle Oneginin kirjoittamaan kirjettä, joka on samalla se kirje jonka Tatjana kolmannessa kohtauksessa kertoo saaneensa Oneginiltä.
Aikahyppelyn takia ohjauksesta aukenee enemmän uusintakatseluiden avulla. Silti ohjaus ei ainakaan vielä ole aiheuttanut samanlaista wau-efektiä kuin muut näkemäni Herheimin ohjaukset.
Oheismateriaali hehkuttaa kovasti Mariss Jansonsin Tšaikovski näkemystä. En olisi aivan valmis hyppäämään tämän tallenteen perusteella samaan kelkkaan. Tosin täytyy todeta että mielestäni laulajien ääni on miksattu liian kovalle. Orkesteri olisi saanut kuulua kovempaa. Silti monessa kohtaan olisin kaivannut pehmeämpää ja sulavampaa lähestymistä. Bonusmateriaalina olevassa puolen tunnin dokumentissä muuten käy ilmi että Jansonsin ja Herheimin näkemyksissä on jonkin verran eroja. En silti epäile ettei yhteistyö olisi ollut toimivaa ja hedelmällistä.
Laulajavalinnat ovat tässä tuotannossa kohdallaan. Ainoa mikä hieman jättää varauksia on pääroolin esittäjä tanskalainen Bo Skovhus. Tatjanan roolissa on komeaääninen bulgarialainen sopraano Krassimira Stoyanova. Muut keskeiset roolit (Triquetia lukuunottamatta) ovat venäläisten laulajien hallussa. Varsinkin Mikhail Petrenkon Gremlin ja Andrej Dunaevin Lenski ilahduttivat korviani.
Kokonaisuutena tuotanto on ehkä odotuksiini nähden hienoinen pettymys. Pakkohankinta kaikille Herheimin ystäville ja suositeltava muillekkin kunhan perinteinen ohjaus on ensin nähty. Vaikkapa Moskovan versio.
Stefan Herheimin tulkinta Pjotr Tšaikovskin Jevgeni Onegin oopperasta sai ensi-iltansa Amsterdamissa kesäkuussa 2011. Herheim antaa Oneginille samanhenkisen aikahyppely/muistelu/uneksinta käsittelyn kuin Rodolfolle La Bohème ohjauksessaan Oslossa. Ooppera alkaa Oneginin saapumisella Greminin juhliin ja siitä alkaa muistelumatka aikaisempiin tapahtumiin.
Muistelut eivät tietenkään kohdistu suoraan tapahtumien aikakausiin, eli siiihen 7-8 vuoden jaksoon, vaan Herheim siirtelee samalla tapahtumien aikajanaa nykyhetkestä 1900-luvun alkuvuosiin ja vielä 100 vuotta kauemmas Puškinin aikakauteen. Kolmannen näytöksen poloneesin aikana saamme nähdä retrospektiivin Venäjän historiaan stereotyyppisten hahmojen kautta.
Jotenkin aikakausivaihtelut ja Venäjä-kuvasto eivät minun mieleeni herättäneet kovinkaan syvällistä aineistoa. Ei lähestymistavassa mitään vikaa ollut, kelpo raamit nekin. Sen sijaan henkilötason ohjauksessa oli huomattavasti enemmän mielenkiintoisia näkökulmia. Vaikkapa Tatjanan kirjekohtauksessa tämä peilaa lavalle Oneginin kirjoittamaan kirjettä, joka on samalla se kirje jonka Tatjana kolmannessa kohtauksessa kertoo saaneensa Oneginiltä.
Aikahyppelyn takia ohjauksesta aukenee enemmän uusintakatseluiden avulla. Silti ohjaus ei ainakaan vielä ole aiheuttanut samanlaista wau-efektiä kuin muut näkemäni Herheimin ohjaukset.
Oheismateriaali hehkuttaa kovasti Mariss Jansonsin Tšaikovski näkemystä. En olisi aivan valmis hyppäämään tämän tallenteen perusteella samaan kelkkaan. Tosin täytyy todeta että mielestäni laulajien ääni on miksattu liian kovalle. Orkesteri olisi saanut kuulua kovempaa. Silti monessa kohtaan olisin kaivannut pehmeämpää ja sulavampaa lähestymistä. Bonusmateriaalina olevassa puolen tunnin dokumentissä muuten käy ilmi että Jansonsin ja Herheimin näkemyksissä on jonkin verran eroja. En silti epäile ettei yhteistyö olisi ollut toimivaa ja hedelmällistä.
Laulajavalinnat ovat tässä tuotannossa kohdallaan. Ainoa mikä hieman jättää varauksia on pääroolin esittäjä tanskalainen Bo Skovhus. Tatjanan roolissa on komeaääninen bulgarialainen sopraano Krassimira Stoyanova. Muut keskeiset roolit (Triquetia lukuunottamatta) ovat venäläisten laulajien hallussa. Varsinkin Mikhail Petrenkon Gremlin ja Andrej Dunaevin Lenski ilahduttivat korviani.
Kokonaisuutena tuotanto on ehkä odotuksiini nähden hienoinen pettymys. Pakkohankinta kaikille Herheimin ystäville ja suositeltava muillekkin kunhan perinteinen ohjaus on ensin nähty. Vaikkapa Moskovan versio.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)