Baletti: Bella Figura - Kansallisooppera 2013-02-15
Kun päätin muutaman vuoden tauon jälkeen ottaa taas kansallisoopperan kausikortin, minua hieman arvelutti jaksamiseni balettien parissa. Eilen oli kolmas uusi baletti kaudella 2012-2013 ja täytyy myöntää että baletista ja tanssista vain vähän tietävänä (mutta tuskin siitä johtuen) olen nauttinut suuresti kaikista. Syyskuun Le Corsairen parissa viihtyi mainiosti ja marraskuun Lumikuningatar oli näyttävyydessään huikea.
Kauden kolmas uusi tuotanto on kolmen lyhyemmän baletin muodostama kokonaisuus. George Balanchinen Neljä luonnekuvaa, William Forsythen In the middle, somewhat elevated ja Jiři Kyliánin Bella Figura. En tiedä onko tanssimaailmassa vastinetta käsitetteelle absoluuttinen musiikki, mutta omalla asteikollani eiliset teokset sopisivat aika hyvin absoluuttisen baletin käsitteen alle. Toki käsiohjelmassa koreografit luonnehtivat taustoja töilleen, mutta suurempien juonikaarien puuttuessa ainakin minun mieleni tahtoo tarttua puhtaaseen liikkeen estetiikkaan.
Illan aloittaneessa Neljässä luonnekuvassa oli varmaankin eniten tavoitetta kiinnittää koreografia ulkoiseen kontekstiin. Balanchinen innoittaja on ollut antiikin käsitys ihmisten koostumisesta neljästä perusnesteestä ja niihin liittyvistä temperamenteistä. Mielenkiintoinen ajatus luettuna ja väitän jopa havainneeni temperamenttien tapaisia luonne-eroja tansseissa, mutta enemmän olin innostuneempi baletin jakamisesta osiin ja jopa jonkinlaisen codan havaitsemisesta. Kun pohdiskelin näkemieni kolmen baletin suhdetta kotimatkalla, jäi Neljä luonnekuvaa hieman taustalle. Toisaalta näin yön yli nukkuneena olen varma että siitä saisi suhteessa huomattavasti enemmän irti useammalla katsomisella. Neljä luonnekuvaa saa lisäpisteet elävän musiikin käyttämisestä. Paul Hindemithin pianolle ja kamariorkesterille kirjoittama musiikki kuullostaa Hindemithiltä.
Illan toinen teos iski modernimman musiikkimaiseman kaiuttimien kautta. Thom Willemsin luoma sävelmaailma on moderni, vaikka soundit hieman kyllä kuullostavatkin 1980-luvun lopulta. Vailla aksentteja oleva vaimea sihinäpulssi pitää yllä tempoa, johon sitten muutamaa perusrytmikuviota varioidaan välttäen hienosti rytmisen yksinkertaistamisen karikot. Forsythen koreografia tuo mieleeni äänimaailman avustuksella urbaanin ympäristön kulmikkaat, jopa hieman väkivaltaiset maisemat. Liikkeen muotoutumista ympäröivän tilan ja ajan mukaan.
Viimeisenä oli vuorossa Jiři Kyliánin Bella Figura. Kyliánin koreografia alkoi tanssijoiden ollessa lämmittelemässä lavalla jo yleisön ollessa tulossa takaisin saliin. Alkuasetelma ei kuitenkaan sulavasti muutu esitykseksi (kuten vaikkapa Robert Carsenin Ariadne auf Naxos ohjauksessa) vaan tapahtumilla on selkeä leikkaus. Käsiohjelmassa Kylián pohdiskelle välitilojen maailmaa; missä vaiheessa jokin muuttuu joksikin toiseksi. Tämä teema on selkeästi havaittavissa koreografiassa. Bella Figura jätti eniten mietittävää esityksen jälkeen. Pohdiskelin kuinka pitkälle on mielessä mahdollista erottaa liikkeen estetiikka siihen aikaisemmista liitetyistä mielikuvista ja assosiaatioista? Eli jos eleen tai liikkeen yleensä mieltää tietyn luonteiseksi, miltä se näyttää jos siltä riisuu tuon historian painolastin? Voiko liikkeen ja tanssin estetiikka olla vapaa näistä mielikuvista? Kylián sai ainakin minut pohtimaan tätä kysymystä. Musiikkina Bella Figurassa oli nauhoitekooste barokkiajan musiikkia. Lopussa musiikki vaikenee mutta viimeinen tanssi jatkuu hiljaisuuden vallitessa vielä jonkin aikaa. Erittäin vaikuttava lopetus.
Illan tanssijoista en halua nostaa ketään erityisesti esille. Minun silmääni kaikki onnistuivat mainiosti ja illan koreografioissa soolotkin palvelivat enemmän kokonaisuutta kuin tanssijan korokkeelle korottamista.
Taas hieno ilta Töölönlahden rannalla. Olisi mukava nähdä teokset uudelleen, baletti laittoi ajatukset liikkeelle... Hienoa!
lauantai 16. helmikuuta 2013
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Kolmin ja kaksin kansan tapaan Konserttihovissa
Konsertti: Konserttihovi 2013-02-10
Sunnuntai onkin vierähtänyt mukavasti musiikin parissa. Aamulla kävin ISI talvikoulussa kuuntelemassa Eero Hämeenniemen ja Eero Tarastin jutusteluja. Wagneriaaneille vinkkinä että Tarastilta on ilmeisesti tulossa vielä tänä vuonna Wagner aiheinen kirja.
Hieman pidemmän ruokatauon jälkeen olikin aika lähteä Imatran Konserttihoviin nauttimaan kamarimusiikista. Teemalla "Kamari 21: Kansan tapaan" musisoivat pianisti Juhani Lagerspetz, sellisti Roi Ruottinen ja viulisti Lea Tuuri. Konsertin ohjelmisto sisälsi teoksia jotka ovat saaneet vaikutteista kansanmusiikista.
Konsertti alkoi ja loppui trioihin ja välissä kolmikko soitti duot kaikissa kombinaatioissa. Ensimmäinen Joseph Haydnin G-duuri trio lienee tunnetuin Haydnin trioista. Trion kolmas osa on unkarilaishenkinen korvamato joka tarttuu tiukasti kiinni. Kun ajattelen konserttia kokonaisuutena, niin ehkäpä tämä aloitustrio oli epätasaisin esitys. Ei missään nimessä huono, mutta aivan kuin trio olisi hakenut tuntumaa salin akustiikkaan.
Toisena vuorossa oli Ernest Blochin Yehuhdi Menuhinille kirjoittama Avodah. Kaunis juutalaismelodia viululle ja pianolle, jossa Lea Tuuri sai loistaa. Kaunista musisointia mielenkiintoisen äänensävyn omaavalla instrumentilla. Jos hän soitti käsiohjelman mukaisella viululla, niin Jean-Baptiste Vuillaumen valmistamassa instrumentissä on varsin avoin, mutta kuitenkin täyteläinen sävy.
Konsertin ensimmäinen osio päättyi omaan suosikkiini illan repertuaarista. Erwin Schulhoffin duo viululle ja sellolle on tsekkiläishenkinen rytmi- ja efekti-iloittelu, jossa Ruottinen ja Tuuri saivat aikaan hienoa dialogia.
Väliajan jälkeen oli sello ja piano duon vuoro. Tästä kombinaatiosta oli valittu ohjelmistoon Robert Schumannin Fünf Stücke in Volkston. Mainiosti sujui yhteistyö Lagerspetzin ja Ruottisenkin välillä. Olisi muuten ihan mielenkiintoista kuulla näistä kappaleista Schumannin viululle tekemät versiot.
Illan konsertin päätti komeasti Antonin Dvořákin Dumky trio. Jos Lagerspetz-Ruottien-Tuuri hieman hakivat trio-soundia Haydnin aikana, niin Dvořákin kohdalla balanssi oli löytynyt. Hieno tulkinta joka vei minut mukanaan musiikin mystiseen maailmaan.
Sunnuntai onkin vierähtänyt mukavasti musiikin parissa. Aamulla kävin ISI talvikoulussa kuuntelemassa Eero Hämeenniemen ja Eero Tarastin jutusteluja. Wagneriaaneille vinkkinä että Tarastilta on ilmeisesti tulossa vielä tänä vuonna Wagner aiheinen kirja.
Hieman pidemmän ruokatauon jälkeen olikin aika lähteä Imatran Konserttihoviin nauttimaan kamarimusiikista. Teemalla "Kamari 21: Kansan tapaan" musisoivat pianisti Juhani Lagerspetz, sellisti Roi Ruottinen ja viulisti Lea Tuuri. Konsertin ohjelmisto sisälsi teoksia jotka ovat saaneet vaikutteista kansanmusiikista.
Konsertti alkoi ja loppui trioihin ja välissä kolmikko soitti duot kaikissa kombinaatioissa. Ensimmäinen Joseph Haydnin G-duuri trio lienee tunnetuin Haydnin trioista. Trion kolmas osa on unkarilaishenkinen korvamato joka tarttuu tiukasti kiinni. Kun ajattelen konserttia kokonaisuutena, niin ehkäpä tämä aloitustrio oli epätasaisin esitys. Ei missään nimessä huono, mutta aivan kuin trio olisi hakenut tuntumaa salin akustiikkaan.
Toisena vuorossa oli Ernest Blochin Yehuhdi Menuhinille kirjoittama Avodah. Kaunis juutalaismelodia viululle ja pianolle, jossa Lea Tuuri sai loistaa. Kaunista musisointia mielenkiintoisen äänensävyn omaavalla instrumentilla. Jos hän soitti käsiohjelman mukaisella viululla, niin Jean-Baptiste Vuillaumen valmistamassa instrumentissä on varsin avoin, mutta kuitenkin täyteläinen sävy.
Konsertin ensimmäinen osio päättyi omaan suosikkiini illan repertuaarista. Erwin Schulhoffin duo viululle ja sellolle on tsekkiläishenkinen rytmi- ja efekti-iloittelu, jossa Ruottinen ja Tuuri saivat aikaan hienoa dialogia.
Väliajan jälkeen oli sello ja piano duon vuoro. Tästä kombinaatiosta oli valittu ohjelmistoon Robert Schumannin Fünf Stücke in Volkston. Mainiosti sujui yhteistyö Lagerspetzin ja Ruottisenkin välillä. Olisi muuten ihan mielenkiintoista kuulla näistä kappaleista Schumannin viululle tekemät versiot.
Illan konsertin päätti komeasti Antonin Dvořákin Dumky trio. Jos Lagerspetz-Ruottien-Tuuri hieman hakivat trio-soundia Haydnin aikana, niin Dvořákin kohdalla balanssi oli löytynyt. Hieno tulkinta joka vei minut mukanaan musiikin mystiseen maailmaan.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Pirun hyvä bändi
Konsertti: Lauritsalan kirkko 2013-02-06
Lappeenrannan kaupunginorkesterin kauden aloitus jäi oopperaprioriteettien takia kokematta, mutta tänään ehdin paikalle Lauritsalan kirkkoon. En aikaisemmin ollut siellä käynytkään, joten mielenkiinnolla odotin millainen akustiikka paikassa on. Sen verran on kirkoissa tullut konserteissa käytyä, että osasin varautua penkkiin lisätyynyllä. Onneksi penkin selkänoja oli poikkeuksellisesti järkevässä kulmassa, joten puolentoista tunnin konsertista selvittiin vähäisin fyysisin vammoin.
Korvat saivatkin nauttia sitten Tibor Bogányin johtaman Lappeenrannan kaupunginorkesterin komeasta soitosta. Illan orkesteriteokset nousivat erityisesti esille kirkon hyvän akustiikan johdosta. Erityisesti jousisto sai pehmeyttä ja täyteläisyyttä kaiun ansiosta. Haydnin 30. sinfonia ja Händelin Concerto grosso op. 3/1 soivat hienosti ja mieleeni tuli konserttipaikkaan kenties hieman sopimaton luonnehdinta: pirun hyvä bändi.
Boldizsár Cskikyn Divertimento puhallinoktetolle ja kontrabassolle kuultiin Lappeerannassa vasta pari kuukautta sitten ja mielelläänhän sen kuunteli uudelleenkin. En lukenut ennen tämän iltaista konserttia edellistä merkintääni teoksesta mutta identtiset mielikuvat teoksesta tulivat tälläkin kertaa mieleen. Visuaalista ja urbaania musiikkia. Olisi kiva lukea tai kuulla muutama sana säveltäjältä teoksen taustoista; onko omissa tuntemuksissani mitään yhtymäkohtia vai onko kyse vain absoluuttisesta musiikista. Ehkäpä muuten puhaltimien osalta kirkon akustiikka ei välttämättä anna samanlaista parannusta ääneen kuin jousiston osalta.
Illan vokaalimusiikkiin oli saatu kovatasoisia laulajia. Ilmeisesti maestro Bogányin suhteilla on ollut käyttöä, sillä illan viidestä solistista neljällä on unkarilainen tausta. Tenori David Szigetvari aloitti laulamalla Händelin kantaatin Look down harmonius saint. Hänellä on kaunis lyyrinen ääni jota sain ihailla puolentoista metrin päästä. Ehkä balanssi ei ollut parhain, mutta tuollaista tenoria kuuntelee mielellään.
Loput varsinaisen konsertin vokaalimusiikista olivat Dietrich Buxtehuden käsialaa. Tenori Szigetvarin lisäksi lavalle tulivat sopraanot Maria Celeng ja Agnes Szalay, altto Lúcia Megyesi Schwartz ja basso Matti Turunen. Kun äsken kehuskelin tenoria niin täysin samanlaiset kehut ansaitsevat kaikki illan solistit. Erityisesti sopraanokaksikon äänet olivat hunajaa korvilleni.
Hieman ihmettelin ennen konsertin alkua miksi käsiohjelman mukana oli Händelin Hallelujan vokaalistemmat. Syy paljastui kun tuli Hallelujan vuoro konsertin päätösnumerona; konsertti oli osa Lappeenrannassa järjestettävien kanttoripäivien osanottajien ohjelmaa ja näin ollen yleisön laulutaito oli huomattavasti keskimääräistä korkeampi. Yleisö sai liittyä mukaan Hallelujaan ja kokemus oli aivan mahtava. Lopputuloksena yksi kirkollinen iloisia ihmisiä.
Korvat saivatkin nauttia sitten Tibor Bogányin johtaman Lappeenrannan kaupunginorkesterin komeasta soitosta. Illan orkesteriteokset nousivat erityisesti esille kirkon hyvän akustiikan johdosta. Erityisesti jousisto sai pehmeyttä ja täyteläisyyttä kaiun ansiosta. Haydnin 30. sinfonia ja Händelin Concerto grosso op. 3/1 soivat hienosti ja mieleeni tuli konserttipaikkaan kenties hieman sopimaton luonnehdinta: pirun hyvä bändi.
Boldizsár Cskikyn Divertimento puhallinoktetolle ja kontrabassolle kuultiin Lappeerannassa vasta pari kuukautta sitten ja mielelläänhän sen kuunteli uudelleenkin. En lukenut ennen tämän iltaista konserttia edellistä merkintääni teoksesta mutta identtiset mielikuvat teoksesta tulivat tälläkin kertaa mieleen. Visuaalista ja urbaania musiikkia. Olisi kiva lukea tai kuulla muutama sana säveltäjältä teoksen taustoista; onko omissa tuntemuksissani mitään yhtymäkohtia vai onko kyse vain absoluuttisesta musiikista. Ehkäpä muuten puhaltimien osalta kirkon akustiikka ei välttämättä anna samanlaista parannusta ääneen kuin jousiston osalta.
Illan vokaalimusiikkiin oli saatu kovatasoisia laulajia. Ilmeisesti maestro Bogányin suhteilla on ollut käyttöä, sillä illan viidestä solistista neljällä on unkarilainen tausta. Tenori David Szigetvari aloitti laulamalla Händelin kantaatin Look down harmonius saint. Hänellä on kaunis lyyrinen ääni jota sain ihailla puolentoista metrin päästä. Ehkä balanssi ei ollut parhain, mutta tuollaista tenoria kuuntelee mielellään.
Loput varsinaisen konsertin vokaalimusiikista olivat Dietrich Buxtehuden käsialaa. Tenori Szigetvarin lisäksi lavalle tulivat sopraanot Maria Celeng ja Agnes Szalay, altto Lúcia Megyesi Schwartz ja basso Matti Turunen. Kun äsken kehuskelin tenoria niin täysin samanlaiset kehut ansaitsevat kaikki illan solistit. Erityisesti sopraanokaksikon äänet olivat hunajaa korvilleni.
Hieman ihmettelin ennen konsertin alkua miksi käsiohjelman mukana oli Händelin Hallelujan vokaalistemmat. Syy paljastui kun tuli Hallelujan vuoro konsertin päätösnumerona; konsertti oli osa Lappeenrannassa järjestettävien kanttoripäivien osanottajien ohjelmaa ja näin ollen yleisön laulutaito oli huomattavasti keskimääräistä korkeampi. Yleisö sai liittyä mukaan Hallelujaan ja kokemus oli aivan mahtava. Lopputuloksena yksi kirkollinen iloisia ihmisiä.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Amatöörikuoro vierailulla Pietarista
Konsertti: Konserttihovi 2013-01-27
Konserttihovin kevätkausi pyörähti käyntiin hieman erikoisemmalla konsertilla. Imatran Soroptimistiklubi ja Konserttihovi olivat saaneet vieraakseen naiskuoro Orpharionin Pietarista. Kuoro on amatöörikuoro, joka on toiminut vuodesta 2004 johtajanaan Olga Vakari.
Amatöörikuorot ovat minulle harmaata aluetta, joten en oikein osannut odottaa konsertilta sen suurempia. Orpharion -kamarikuoro on esiintynyt ulkomailla ennenkin, mutta tämä taisi olla heidän ensiesiintymisensä Suomessa. Heidän ohjelmistossaan oli kirkkomusiikkia, elokuvasävelmiä ja myös klassisempia teoksia.
Kuoron perusoinnissa ei ole sen suurempaa vikaa. Ykkössopraanot ylimmät äänet olivat hieman turhan kovan työn takana, eikä osumatarkkuus niissä ollut aivan kohdallaan. Olihan muuallakin pieniä epätarkkuuksia, mutta se on ymmärrettävää varsikin kuoron koon (12 henkeä) huomioon ottaen. Se mikä ihmetytti eniten, oli ennen jokaista kappaletta tapahtuva alkuäänien hakeminen pianolta. Johtajan nuotitelineeltä oli kuusi askelta pianon ääreen. Kyllä esiintyvän kuoron luulisi kykenevän hakemaan alkuäänet vaikkapa omien äänirautojensa avulla ilman pianosoinnun apua. Asia ei tunnu yksittäisenä tapahtumana suurelta, mutta kun se tapahtuu 27 kertaa konsertin aikana, niin kyllä se jo häiritsee.
Artikulointiinkin voisi kiinnittää huomiota. Venäjää en ymmärrä, mutta englanninkielisistä lauluistakaan en saanut selvää sanoista. Kuorossa laulaminen on epäilemättä todella mukava ja hieno harrastus, mutta täytyy myöntää että tällä kertaa minulle jäi konsertista hieman valju maku. Toisaalta se oli hyvää muistutusta musiikin tekemisen laajasta kirjosta ja antaa kontrastia muille konserteille.
Konserttihovin kevätkausi pyörähti käyntiin hieman erikoisemmalla konsertilla. Imatran Soroptimistiklubi ja Konserttihovi olivat saaneet vieraakseen naiskuoro Orpharionin Pietarista. Kuoro on amatöörikuoro, joka on toiminut vuodesta 2004 johtajanaan Olga Vakari.
Amatöörikuorot ovat minulle harmaata aluetta, joten en oikein osannut odottaa konsertilta sen suurempia. Orpharion -kamarikuoro on esiintynyt ulkomailla ennenkin, mutta tämä taisi olla heidän ensiesiintymisensä Suomessa. Heidän ohjelmistossaan oli kirkkomusiikkia, elokuvasävelmiä ja myös klassisempia teoksia.
Kuoron perusoinnissa ei ole sen suurempaa vikaa. Ykkössopraanot ylimmät äänet olivat hieman turhan kovan työn takana, eikä osumatarkkuus niissä ollut aivan kohdallaan. Olihan muuallakin pieniä epätarkkuuksia, mutta se on ymmärrettävää varsikin kuoron koon (12 henkeä) huomioon ottaen. Se mikä ihmetytti eniten, oli ennen jokaista kappaletta tapahtuva alkuäänien hakeminen pianolta. Johtajan nuotitelineeltä oli kuusi askelta pianon ääreen. Kyllä esiintyvän kuoron luulisi kykenevän hakemaan alkuäänet vaikkapa omien äänirautojensa avulla ilman pianosoinnun apua. Asia ei tunnu yksittäisenä tapahtumana suurelta, mutta kun se tapahtuu 27 kertaa konsertin aikana, niin kyllä se jo häiritsee.
Artikulointiinkin voisi kiinnittää huomiota. Venäjää en ymmärrä, mutta englanninkielisistä lauluistakaan en saanut selvää sanoista. Kuorossa laulaminen on epäilemättä todella mukava ja hieno harrastus, mutta täytyy myöntää että tällä kertaa minulle jäi konsertista hieman valju maku. Toisaalta se oli hyvää muistutusta musiikin tekemisen laajasta kirjosta ja antaa kontrastia muille konserteille.
lauantai 26. tammikuuta 2013
Thaïs - herkkua korville ja silmille
Ooppera: Thaïs - Kansallisooppera 2013-01-25
Kansallisoopperan kevätkauden ensimmäinen uusi tuotanto on Jules Massenet'n Thaïs. Thaïs ei kuulu oopperatalojen perusohjelmistoon ja Suomessakin se nähtiin edellisen kerran melkein 80 vuotta sitten. Kansallisoopperan tuotanto on alunperin Göteborgista kolmen vuoden takaa. Ohjaajana saksalainen Nicola Raab.
Kun viikko sitten tutustuin Metropolitanin Thaïs tallenteeseen, ihmettelin määritelmää lyyrinen komedia. Luulin sitä käännösvirheeksi András Battan kirjassa, mutta käsittääkseni lyyrinen komedia on määritelmänä myös alkuperäisessä libretossa. Vaikka kuinka tutkailen komedia-sanan historiaa antiikin Kreikkaan asti, en pysty ymmärtämään Thaïsia komediana. Jos kykenet auttamaan ihmettelijää, jätäthän kommentin.
Sitten eiliseen esitykseen. Nicola Raab on ohjaajana minulle tuttu Viron Parsifalista puolentoista vuoden takaa. Hänen Parsifal tulkintansa ei saanut wagneriaanin sydäntä ylikierroksille, mutta Thaïsin kohdalla asiat ovat paremmin kohdallaan. Thaïsin kohdallakin kokonaisnäkemys jättää paljon avoimia kysymyksiä, mutta monet yksityiskohdat avaavat mielenkiintoisia tulkintamahdollisuuksia.
Raab on siirtänyt tapahtumat teatterin maailmaan. Aikausi ei käy tarkasti ilmi, eikä se olekaan millään tavoin olennainen mielen sopukoissa eri laitoihin heilahtavien Thaïs ja Athanël heilureiden kohdalla. Ensimmäinen pieneksi mysteeriksi jäävä asia on Athanëlin ja munkkien välinen suhde ja ylipäätänsä munkkien luonne. Raabin ohjauksessa munkit tuntuvat olevan jonkunlainen teatterinystävien kilta. Suhde uskontoon ja libreton mainitsema "älkäämme puuttuko maallisten ihmisten elämään" ei käy heistä kyllä ilmi. Päinvastoin he ovat pukeutuneina frakkeihin ja tuntuvat olevan teatterin kanta-asiakkaita. Sen sijaan Athanaël on poikkeava jo vaatetukseltaan muista munkkiveljistään. Hän muistuttaa enemmän munkkia kuin muut. Näin tietysti korostuu yksilön sisäisten ristiriitojen osuus, mutta samalla menetetään kollektiivisen välinpitämättömyyden aspekti.
Thaïsin elämän Raab sitoo teatteriin. Lavastuksen pohjana on teatteri, joka elää ja raunioituu Thaïsin tarinan kaaren mukaan. Ensimmäisessä näytöksessä se loistaa aistillisuudessa ja kolmannessa on raunioina Thaïsin hylättyä maalliset ilot. Toisessa näytöksessä, viulumeditaation aikana, Thaïs kohtaa näkökulmasta riippuen joko taivaan valon tai tähtiesiintyjän spottivalon. Mielenkiintoinen rinnastus.
Kokonaisuutena pidin Raabin ohjauksesta paljon. Perustarina pysyy entisellään, mutta Raab saa katsojan pohtimaan tapahtumia sekoittamalla päähenkilöiden suhteita ympäristöön ja omiin ryhmiinsä. Lavastuksesta ja puvuista vastaa Johann Engels. Näyttämökuvat ovat näyttäviä ja kekseliäitä. Engels ja valoista vastaava Linus Fellbom ovat rakentaneet yhden hienoimmista Töölönlahdella näkemistäni kokonaisuuksista.
Musiikin puolestakin voi iltaan olla erittäin tyytyväinen. Pääosan lauloi slovenialainen sopraano Sabina Cvilak. Hän selviytyi vaikeasta urakasta hienosti. Mataliin ääniin olisin kaivannut hieman enemmän tehoa ja toisaalta ylä-äänissä fortessa hänen äänessään on hieman riipivä sävy, mutta kokonaisuutena hyvä suoritus. Athanaëlin roolin tulkitsi Jaakko Kortekangas. Hän on rooliin erinomainen valinta. Ehkä hänenkin ääneensä olisin muutamassa kohdassa kaivannut hieman enemmän tehoja, mutta aivan mahtava rooli häneltä. Illan tenori oli uusi iloinen tuttavuus Luc Robert. Kantava ja terhakka ääni, tykkäsin. Massenet'n hienoa ja herkkää musiikkia pulppusi orkesterimontusta Mikko Franckin johdolla.
Oopperavuosi 2013 kannattaa ehdottomasti aloittaa tämän hienon tuotannon parissa!
Kansallisoopperan kevätkauden ensimmäinen uusi tuotanto on Jules Massenet'n Thaïs. Thaïs ei kuulu oopperatalojen perusohjelmistoon ja Suomessakin se nähtiin edellisen kerran melkein 80 vuotta sitten. Kansallisoopperan tuotanto on alunperin Göteborgista kolmen vuoden takaa. Ohjaajana saksalainen Nicola Raab.
Kun viikko sitten tutustuin Metropolitanin Thaïs tallenteeseen, ihmettelin määritelmää lyyrinen komedia. Luulin sitä käännösvirheeksi András Battan kirjassa, mutta käsittääkseni lyyrinen komedia on määritelmänä myös alkuperäisessä libretossa. Vaikka kuinka tutkailen komedia-sanan historiaa antiikin Kreikkaan asti, en pysty ymmärtämään Thaïsia komediana. Jos kykenet auttamaan ihmettelijää, jätäthän kommentin.
Sitten eiliseen esitykseen. Nicola Raab on ohjaajana minulle tuttu Viron Parsifalista puolentoista vuoden takaa. Hänen Parsifal tulkintansa ei saanut wagneriaanin sydäntä ylikierroksille, mutta Thaïsin kohdalla asiat ovat paremmin kohdallaan. Thaïsin kohdallakin kokonaisnäkemys jättää paljon avoimia kysymyksiä, mutta monet yksityiskohdat avaavat mielenkiintoisia tulkintamahdollisuuksia.
Raab on siirtänyt tapahtumat teatterin maailmaan. Aikausi ei käy tarkasti ilmi, eikä se olekaan millään tavoin olennainen mielen sopukoissa eri laitoihin heilahtavien Thaïs ja Athanël heilureiden kohdalla. Ensimmäinen pieneksi mysteeriksi jäävä asia on Athanëlin ja munkkien välinen suhde ja ylipäätänsä munkkien luonne. Raabin ohjauksessa munkit tuntuvat olevan jonkunlainen teatterinystävien kilta. Suhde uskontoon ja libreton mainitsema "älkäämme puuttuko maallisten ihmisten elämään" ei käy heistä kyllä ilmi. Päinvastoin he ovat pukeutuneina frakkeihin ja tuntuvat olevan teatterin kanta-asiakkaita. Sen sijaan Athanaël on poikkeava jo vaatetukseltaan muista munkkiveljistään. Hän muistuttaa enemmän munkkia kuin muut. Näin tietysti korostuu yksilön sisäisten ristiriitojen osuus, mutta samalla menetetään kollektiivisen välinpitämättömyyden aspekti.
Thaïsin elämän Raab sitoo teatteriin. Lavastuksen pohjana on teatteri, joka elää ja raunioituu Thaïsin tarinan kaaren mukaan. Ensimmäisessä näytöksessä se loistaa aistillisuudessa ja kolmannessa on raunioina Thaïsin hylättyä maalliset ilot. Toisessa näytöksessä, viulumeditaation aikana, Thaïs kohtaa näkökulmasta riippuen joko taivaan valon tai tähtiesiintyjän spottivalon. Mielenkiintoinen rinnastus.
Kokonaisuutena pidin Raabin ohjauksesta paljon. Perustarina pysyy entisellään, mutta Raab saa katsojan pohtimaan tapahtumia sekoittamalla päähenkilöiden suhteita ympäristöön ja omiin ryhmiinsä. Lavastuksesta ja puvuista vastaa Johann Engels. Näyttämökuvat ovat näyttäviä ja kekseliäitä. Engels ja valoista vastaava Linus Fellbom ovat rakentaneet yhden hienoimmista Töölönlahdella näkemistäni kokonaisuuksista.
Musiikin puolestakin voi iltaan olla erittäin tyytyväinen. Pääosan lauloi slovenialainen sopraano Sabina Cvilak. Hän selviytyi vaikeasta urakasta hienosti. Mataliin ääniin olisin kaivannut hieman enemmän tehoa ja toisaalta ylä-äänissä fortessa hänen äänessään on hieman riipivä sävy, mutta kokonaisuutena hyvä suoritus. Athanaëlin roolin tulkitsi Jaakko Kortekangas. Hän on rooliin erinomainen valinta. Ehkä hänenkin ääneensä olisin muutamassa kohdassa kaivannut hieman enemmän tehoja, mutta aivan mahtava rooli häneltä. Illan tenori oli uusi iloinen tuttavuus Luc Robert. Kantava ja terhakka ääni, tykkäsin. Massenet'n hienoa ja herkkää musiikkia pulppusi orkesterimontusta Mikko Franckin johdolla.
Oopperavuosi 2013 kannattaa ehdottomasti aloittaa tämän hienon tuotannon parissa!
lauantai 19. tammikuuta 2013
Renée Fleming Metin Thaïs tallenteella
Kun muistin virkistämiseksi kaivelin tietoja Thaïsista, niin András Battan "Ooppera"-kirja ei noteeraa Thaïsia muuten kuin Massenenen säveltäjäprofiilin yhteydessä. Siellä se saa kuvauksen "lyyrinen komedia", jonka on pakko olla paino- tai käännösvirhe. Minun huumorintajuni ei löydä Thaïsista komediaa lainkaan. Kahden päähenkilön luonteenpiirteiden vaihtuminen oopperan kuluessa ja siihen liittyvä traaginen rakkaustarina ovat pääasiassa. Pyhästä tulee maallinen ja maallisesta pyhä.
Libreton mukaan tarina tapahtuu 400-luvulla ja John Coxin tuotannossa aikakausi ei kyllä ole noin kaukana menneisyydessä. Sinänsä tuolla ei ole mitään väliä, varsinkin kun tuotanto ja ohjaus ovat aivan ok. Mutta kun kyseessä on Metropolitan Operan tuotanto, niin kannattaa hieman kohottaa kulmakarvaa. Gelb oli ollut pari vuotta peräsimessä. Tallenne on vuodelta 2008 ja ollut aikanaan nähtävissä elokuvateattereissa.
Thaïsin nimirooliin taitaa olla aika vaikea löytää sopivaa sopraanoa. Rooli ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Miessankari ei poikkeuksellisesti olekaan tenori, vaan baritoni. Tässä Metin tallenteessa pääroolit ovat erinomaisesti miehitetty. Baritonimunkkina on Thomas Hampson jonka ääni riittää rooliin hyvin. Tärkeimmän pienemmistä rooleista, Nicianin, laulaa hienosti Michael Schaden. Mutta kyllähän lavan tähtenä loistaa Renée Fleming, jolle Thaïs sopii mahtavasti. Vielä kun habituskin sopii rooliin mainiosti, niin mikäpä on Massenen oopperasta nauttiessa. Jospa Fleming laulaisi vielä Ruusuritarin marsalkattaren roolin jossain sopivassa kaupungissa, niin pieni pyhiinvaellusmatka saattaa olla edessä.
Metin Thaïs tallenteesta ei suurempia moitteita tarvitse mainita. Hieman ihmettelen miksei tallennetta ole saatavissa Blu-ray levynä? Ensimmäisen näytöksen munkkiveljeskunnan äänet tuntuivat kaikki omaavan minun korvaani hieman epämiellyttävän vibraaton, olisikohan se voinut johtua ainakin osaltaan myös mikrofoniasetteluista. Mielestäni Metin "HD"-tallenteiden äänenlaatu on parantunut vuosien myötä.
Kaikin puolin kelpo tallenne. Thaïsin ja Flemingin ystäville pakkohankinta! Mielenkiinnolla odotan mitä Töölönlahdella nähdään viikon päästä.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Lappeenrannan laulukilpailut finaali (2013)
Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2013-01-06
Kun alku- ja välierät olivat pitkiä päiviä musiikin parissa, niin finaalin parituntinen konsertti tuntui kuin loppuvan kesken. Suuret kiitokset koko viikosta kaikille osallistujille, muusikoille ja järjestäjille.
Kaikki finalistit ovat hienoja laulajia. Omalla mittarillani finaalin onnistujia olivat Matti Turunen, Reetta Haavisto ja Anna Immonen. Aarne Pelkonen ja Jere Martikainen eivät finaalissa aivan lunastaneet kovia odotuksiani.
Finaalissa huomasi muutamaan otteeseen että orkesterin kanssa olisi varmaan ollut syytä harjoitella enemmän. Balansseissa oli välillä pieniä ihmeellisyyksiä ja tempoissakin saattoi olla viilaamiseen varaa. Emili Losier otti hienosti oman temponsa ja laittoi kapellimestari Tibor Bogànyin tarkkaavaisuuden koetukselle.
Tuomaristo julistanee tuomionsa hetken kuluttua. En hirveästi ylläty jos Anna Immonen on naisten ykkönen. Miehistä pidin kokonaisuutena eniten Aarne Pelkosesta ja Jere Martikaisesta. Mutta kaikki finalistit ovat voittajia...
Kun alku- ja välierät olivat pitkiä päiviä musiikin parissa, niin finaalin parituntinen konsertti tuntui kuin loppuvan kesken. Suuret kiitokset koko viikosta kaikille osallistujille, muusikoille ja järjestäjille.
Kaikki finalistit ovat hienoja laulajia. Omalla mittarillani finaalin onnistujia olivat Matti Turunen, Reetta Haavisto ja Anna Immonen. Aarne Pelkonen ja Jere Martikainen eivät finaalissa aivan lunastaneet kovia odotuksiani.
Finaalissa huomasi muutamaan otteeseen että orkesterin kanssa olisi varmaan ollut syytä harjoitella enemmän. Balansseissa oli välillä pieniä ihmeellisyyksiä ja tempoissakin saattoi olla viilaamiseen varaa. Emili Losier otti hienosti oman temponsa ja laittoi kapellimestari Tibor Bogànyin tarkkaavaisuuden koetukselle.
Tuomaristo julistanee tuomionsa hetken kuluttua. En hirveästi ylläty jos Anna Immonen on naisten ykkönen. Miehistä pidin kokonaisuutena eniten Aarne Pelkosesta ja Jere Martikaisesta. Mutta kaikki finalistit ovat voittajia...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)