Helteisen kuumassa Olavinlinnassa nautittiin uuden Lohengrin tuotannon toisesta esityksestä. Tuotannon ohjaajana on Roman Hovenbitzer ja orkesteria johti eilen, kuten kaikissa tämän kesän esityksissä, Philippe Auguin.
Aloitetaan vyyhdin purkaminen alhaalta, eli musiikista. Lohengrin on Wagnerin siirtymäkauden viimeinen teos, tässä Wagner näyttää mihin asti hän romanttista oopperaa tahtoo viedä. Tämän jälkeen Wagner omien määritelmiensä mukaan hylkää oopperan ja siirtyy musiikkidraamojen pariin. Romanttisena oopperana Lohengrin on mainio kulminaatiopiste ja esittelee Wagnerin loistavana orkesterin käsittelijänä.
Eilisessä esityksessä orkesteria kelpasi kuunnella. Philippe Auguinin johtamisessa oli lämpöä. Ensimmäisen näytöksen loppupuolella kuoro ja orkesteri hetkeksi kadottivat yhteisen pulssin, mutta asia korjaantui pikaisesti. Savonlinnan Oopperajuhlakuoro oli loistavassa vedossa. Teosesittelyn pitäjä, Minna Lindgren, arvioi kuoron maailman parhaaksi. Väitettään hän perusteli sillä, että Savonlinnassa kausi on lyhyt ja laulajien ääni ei ole jokapäiväisen esityksissä laulamisen rasittama, vaan säilyttänyt kirkkaamman klanginsa. Tuskin Savonlinnan kuoro maailman paras on, toivon ettei maailman parasta kuoroa ole olemassakaan, mutta hyvä kuoro on joka tapauksessa. Olavinlinnan akustiikallakin on kyllä tekemistä kuoron äänenlaadun kanssa. Olavinlinnassa akustiikka ei välttämättä suosi solisteja, vaan heidän ääneensä tulee hieman etäisyyttä. Kuorolle taas tuo etäisyys tee haittaa, vaan äänenpaine saa vain siitä lisäpohjaa.
Kuninkaan airuena lauloi Samuel Youn, todella komeaääninen bassobaritoni. Laulaa tätä roolia Bayreuthissa tänäkin vuonna. Tätä herraa haluan kuulla lisää. Friedrichin roolissa oli Thomass Hall. Hänestäkin jäi kokonaisuutena hyvä vaikutelma. En tiedä onko hänen äänensä hitaasti syttyvää laatua, mutta aina kun hän aloitti laulamisen pidemmän tauon jälkeen, tuli minulle hetkeksi tunne että olemme hieman kiikkerällä alustalla. Joka kerta tilanne stabiloitui nopeasti, eikä haitannut laulusta nauttimista. Omituista.
Kuninkaan esittäjän, Jaakko Ryhäsen, äänessä oli lämpöä ja täyteläisyyttä. Kolmannessa näytöksessä olin kuulevinani pieniä ongelmia muutamissa kohdissa, syynä voi olla myös omat korvani. Elsa roolin lauloi Erika Wueschner, jonka suoritus parani vain loppua kohden. Ensimmäisessä näytöksessä tuumin että en erityisemmin pidä hänen äänensä sävystä, vibraatto tuntui omituiselta. Mitä pidemmälle ooppera eteni, hänen äänensä alkoi kuulostaa paremmalta. Hyvä Elsa häneltä.
Nimiroolissa lauloi Richard Crawley. Yhdysvaltalainen tenori täytti Lohengrinin saappaat hyvin. Hänen äänensä ei välttämättä ainakaan vielä omaa tarpeeksi kirkasta klangia ja voimaa ollakseen täydellinen sankaritenori, mutta hyvin hän kuului joka tilanteessa.
Ortrudin osassa debytoi Tuija Knihtilä. Eilinen esitys oli käsittääkseni hänen ensimmäinen Ortrudinsa lavalla. Olen aina pitänyt Knihtilästä. Ensimmäinen muistikuva on viiden vuoden takaa 2. naisena Taikahuilussa. Hänen äänensä on parantunut ja vahvistunut vuosi vuodelta. Eilinen oli hieno alku uudelle roolille. Äänessä oli voimaa ja tunnetta, ilo kuunnella. Kuinkahan korkealla hän itse pitää rimaansa, aplodien aikaan hän ei kovin tyytyväiseltä näyttänyt, mutta muistelen että se taitaa olla hänen tapansa. Jos joku asia häiritsi, niin onkohan Tuijalla huono näkö ja piilolinssit unohtuneet hotellille? Hän seurasi tarkkaan kapellimestaria, mutta ei tuntunut luottavan monitoreihin sivuseinillä. Kun liike oli kohti lavan sivustaa, niin näytti hieman omituiselta kun hän haki katsekontaktia kapellimestariin olan taakse katsomalla.
Eli musiikin osalta nautittava ilta Olavinlinnan saunassa. Entäpä sitten ohjaus? Minulle jäi mielikuva että ohjaajan ompelurasiasta taisi olla punainen lanka kadoksissa. Ideoita on paljonkin, mutta niiden sitominen yhteen on hankalaa.
Alkusoiton aikana tapahtuvan Gotfriedin, Elsan ja Ortrudin väliset tapahtuvat tuntuvat linkittyvän oopperan aivan viimeiseen asetelmaan. Minulle tulee tästä käsitys että kaikki tapahtumat ovat joko Elsan unta tai kuvitelmaa. Tätä ajatusta tukee myös Elsan olemuksen lapsenomaisuus. Itse Lohengrinin ilmaantuminen valmiina mediapakettina oheistarvikkeineen on ihan mielenkiintoinen idea. Hääyönä Lohengrinin puuhastelu taiteilijana jää motiiveiltaan minulle hieman mysteeriksi. Onko tarkoitus vain kerätä lisää materiaalia omaan portofolioon mediaa varten? Alkuperäisen libreton mystiikka loistaa poissaolollaan. Kaksintaistelu voitetaan selkeästi miekan avulla, ei taikamiekan.
Useissa uudemmissa Lohengrin ohjauksissa joutsen on sivuosassa, mutta Hovenbitzerin ohjaus Hermann Feuchterin lavastuksessa suorastaan kylpee niissä. Joutsen on läsnä joka paikassa, tyyliteltynä myös Lohengrinin vaakunassa/tuotemerkissä, selkeästi tarkoituksena muistuttaa hakarististä. Lavaa hallitsee kilvin ja miekoin koristelu risti, joka toimii myös hirttopuuna. Lavarakennelma on käytännössä porrasrakennelma, jota voi sitten tulkita museona, kirkkona, parlamenttina tai vaikkapa totalitaarisen järjestelmän arkkitehtoorisena symbolina.
Valtatyhjiö, populismi, kritiikittömyys, takinkääntö (kirjaimellisesti :) - siinä muita ajatuksia joita tämä ohjaus herättelee. Ohjauksena Savonlinnan Lohengrinistä tulee hieman mieleen keväällä Berliinissä näkemäni Tristan. Molemmat antavat pelkkiä rakennuspalikoita mielen leikkeihin tulkintojen suhteen. Kartta ja rakennusohjeet ovat varsin epäselviä. Tietysti tämähän on yksi taiteen perustarkoituksista, omien ajatusten aktivointi ja kyseenalaistaminen. Itse pidän kenties enemmän ohjauksista joilla on selkeämpi kokonaistavoite ja kuva, joihin sitten liittyy rakennuspalikoita joita tulkitsemalla jokainen voi syventää ja kyseenalaistaa tavoitteen.
Kannattaako mennä katsomaan ja kuuntelemaan? Ilman muuta!!
PS. Kommentoikaa ihmeessä jos olette käyneet katsomassa. Kertokaa mitä kaikkea ymmärsin ja kuulin väärin... ;-)
