Kupferin Parsifal palaa Kansallisoopperaan

Ooppera: Parsifal - Kansallisooppera 2018-05-19

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Harry Kupferin Parsifal tulkinta on palannut taas Kansallisoopperan lavalle. Tuotannon kantaesitys oli vuonna 2005 ja edellisen kerran siitä saatiin nauttia vuonna 2011. Kirjoittelin jo tuolloin tuntemuksistani. Hans Schavernochin lavastus on mielestäni kestänyt hyvin aikaa. Kohti valaistumista vievä valopolku on yksinkertaisen tehokas elementti, jota katkomalla ja värejä muuttamalla saadaan hienoa symboliikkaa.

Muutaman vuoden oopperaa harrastaneena Parsifalista on muodostunut minulle se rakkain ykkösooppera. Uskonnon myyttejä hyväksikäyttäen Wagner on kutonut mystisen tarinan, jota pystyy tarkastelemaan vaikkapa henkisen kehityksen peruskouluna. Joillekin Parsifal voi olla uskonnollinenkin kokemus, mutta itse näen myötätunnon käsitteen peittävän uskonnon dogmaattisen ahdistavuuden. Parempi että valaistuminen tapahtuu ennen väistämätöntä valojen sammumista. Tekstityksessä oli muuten käytetty Mitleid sanasta välillä käännöstä sääli, minkä mahdollista sävyeroa myötätuntoon pohdiskelin kotimatkalla. Mielummin tuntisin myötätuntoa kuin sääliä.

Parsifal on Wagnerin oopperoista minulle mystisin. Kaikissa muissakin, Mestarilaulajat poislukien, on viitteitä normaalin maailman rajojen ylittämisestä, mutta niiden punainen lanka tuntuu silti olevan suhteellisen selvä. Parsifalista en pysty sanomaan onko Wagnerilla myötätunnon tärkeyden ohella muuta keskeistä sanomaa. Parsifalia on moitittu myös  misogyniasta, mutta toisaalta Kundry on Wagnerin suurimpia ja monimuotoisimpia luomuksia. Dogmeista puhdistautuminen, paluu juurille, ihmisyyden kollektiivisen aspektin korostus ovat asioita jotka askarruttavat yleensä mieltä Parsifal annoksen nauttimisen jälkeen.

Tämän keväinen Kupfer tuotanto toteutetaan Kansallisoopperassa pääosin kotimaisin voimin. Kapellimestarina toimi israelilaissyntyinen Pinchas Steinberg. Hänen puikonjälkeään olen todistanut aikaisemminkin Wagnerin parissa Kansallisoopperassa. Hän on erinomainen kapu, mutta sitä täydellistä Wagner hehkua ei syntynyt tänäänkään. Mitään vikaa ei Steinbergissä tahi orkesterissa ollut, mutta se läpikuultava orkesterihurmos, jonka vaikkapa Barenboim, Runnicles tai Segerstam saavat aikaan, jäi vieläkin puuttumaan.

Solistien puolesta iltapäivä oli kerrassaan mahtava. Olen saanut todistaa upeita Parsifalin esityksiä useiden supertähtien toimesta, mutta tämänkertainen solistikattaus ei jättänyt paljon toivomisen varaa. Jyrki Korhosen lämminääninen Gurnemanz oli juuri sellainen isähahmo millaiseksi Gurnemanz on helppo mieltää. Nimiroolissa itävaltalainen Nikolai Schukoff oli mainio uusi tuttavuus. Tommi Hakala jatkaa nousujohteessa Amfortasina. Titurelina lauloi mainio Koit Soasepp. Jukka Rasilaiselta upea Klingsor. Ja jälleen kerran tunnustaudun suureksi Tuija Knihtilä faniksi, hänen Ortrudinsa alkaa olla jo klassikko, nyt vuorossa loistava Kundryn tulkinta. Brava!

Pienemmät roolitkin onnistuivat erinomaisesti. Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli kukkaistyttöjen äänentoisto. Sähköinen äänentoisto ei yleensäkään kuullosta hyvältä korvissani akustisen oopperan keskellä, mutta tällä kertaa kukkaistyttöjen laulu ei onnistunut sähköisenä jostain kulisseista ollenkaan. Laulajia en syytä yhtään, sillä en oikeasti tiedä miltä heidän laulunsa kuulosti. Mutta omalle paikalleni eturiviin ääni kuulosti todella omituiselta. Eivätkö he voisi laulaa montusta, tai vaikka lavan reunasta?

Onneksi pääsen näillä näkymin katsomaan ja kuulemaan myös toisen esityksen torstaina. Silloin ollaan piippyhyllyllä. Jospa kukkaistytötkin kuuluvat silloin paremmin. Tämän Parsifalin parissa viihtyy kyllä varmasti, suosittelen!