Trubaduuri sodan keskellä

Ooppera: Trubaduuri - Kansallisooppera, Helsinki 2018-3-23

© 2018 Suomen kansallisooppera / Stefan Bremer

Ongelmani Verdin Trubaduurin kanssa on aina ollut libretto. Veljesviha, kosto ja kolmiodraama sinänsä luovat draamaa kerrakseen, mutta sekavuus ja erikoiset yksityiskohdat väärän lapsen polttamisineen kohottelevat kulmakarvoja. Toisaalta libreton keskeiset teemat: valta, politiikka ja uskonto, ovat loputon lähde ihmisen lajityypillisen käyttäytymisen kanssa painiskeluun.

Kansallisoopperan uuden Trubaduurin ohjaaja Joan Anton Rechi on korottanut sodan taustatarinasta tapahtumien keskiöön. Vaikka sota on libretossakin selkeästi läsnä, se usein romantisoidaan taustalle ja keskitytään leirinuotioiden tarinan kerrontaan ja pääkvarteton sisäiseen dynamiikkaan. Rechi tuo tarinaan mukaan Francisco de Goyan ja tämän Sodan kauhuja painokuvasarjan. Lavahahmona de Goya tuntui hieman päälleliimatulta, mutta äärimmäisen yksinkertaisen lavastuksen osana käytetyt piirrossarjan heijastukset toimivat loistavasti luoden ilmapiirin sodan järjettömyydestä. Voihan Goyan toki käsittää myös visuaalisena trubaduurina joka ikuisti tarinoita sotakuvina.

Itse ohjaus myös vyörytti vallan ja eritoten väkivallan lavalle heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Vartiomiesten kuunnellessa Ferrandon laulamaa taustatarinaa heille ruokaa tuova nainen otetaan käsittelyyn kuvittamaan tarinan tapahtumia. Hieno perinteinen teatteritemppu, joka sai ainakin minussa aikaan pahanolon tunteen. Lunan kreivin brutaalius korostuu monessa kohtauksessa, Leonoran kamarineitokin saa kokea tuulahduksen emäntänsä vikittelijän vallankäytöstä.

Rechi ei päästä katselijaa helpolla. Vaikka ohjauksen aihemaailma ja pohjaväre liikkuu ikävien asioiden parissa, niin näkökulma avaa ainakin minulle uusia ajatuksia ja rinnastuksia, joita on hyvä pohtia myös jälkeenpäin. Kokonaisuutena erinomainen ohjaus. Ainoa yksityiskohta mikä suuremmin häiritsi, oli muutamaan otteeseen käytetty tekstin heijastaminen taustalle. Se vie liikaa huomiota.

Kun ohjauksessa puuhattiin pimeällä puolella, niin tätä menoa sitten siivitti Verdin jumalainen musiikki. Kapellimestari Patrick Fournillierien puikonjälkeä en ole aikaisemmin kuullut. Valamiehistö on hänen suhteensa vielä pohtimassa tuomiotaan. Tähän ohjaukseen ja tuotantoon Fournillierin lähestymistapa tuntui sopivan mainiosti. Toisaalta partituuri olisi antanut mahdollisuuden dynaamisempaan ja herkempäänkin näkökulmaan. Mutta tässä kontekstissa ratkaisu toimi hienosti. Orkesteri soi komeasti.

Kuoro on syytä mainita isona plussana heti alkuun. Verdi tietää mitä kuorojen kanssa pitää tehdä ja kansallisoopperan kuoro oli hyvässä iskussa. Ensi-illan naissolistit olivat kerrassaan mahtavia. Sari Nordqvist oli mainio vanhan mustalaisnaisen Azurenan roolissa. Illan ehdoton supertähti oli Leonoran esittäjä venäläinen Elena Stikhina. Kerrassaan komeaääninen sopraano, joka osaa myös näytellä. Jo pelkästään hänen takiaan kannattaa piipahtaa Töölönlahdella.

Miessolistien kannalta tilanne on hieman mutkikkaampi. Venezuelalaisella tenorillamme Aquiles Machadolla on kelpo ääni, mutta lavatyöskentelyn puutteita se ei aivan täysin kompensoi. Lunan kreivin, itävaltalaisen Claudio Otellin kanssa tilanne oli taasen päinvastainen. Lavalla hän oli juuri niin inhottava otus kun millaisen Rechi oli hänestä tehnyt, mutta ääni ei aivan omannut samanlaista dominanssia. Pienemmistä rooleista vielä peukunnosto Heikki Aallon Ferrandolle.

Yhteenveto ensi-illasta jää massiivisesti plussan puolelle. Rechin ohjaus antoi paljon ajattelemisen aihetta. Solistit ja kuoro tarjosivat komeaa kuultavaa. Ja kaiken solmi yhteen Giuseppe Verdin hittikimara... Viva Verdi!