Ooppera: La traviata - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-06
Aivan eilisen kaltaista hurmosta en tällä kertaa kertaa kokenut Savonlinnan uuden La traviata ohjauksen ensi-illassa. Kaikilla osa-alueilla oli pieniä ongelmia ja illan esitys ei missään vaiheessa imenyt minua täysin mukaansa.
Yleensä minulla ei ole suurempia vaikeuksia sulattaa ohjaajien erikoisempiakaan ideoita tai aikakauden muutoksia, mutta ohjaaja Mariusz Trelińskin ja lavastaja Boris Kudličkan loppujen lopuksi kevyt päivitys mielestäni kadotti jotain olennaista Giuseppe Verdin ja libretisti Francesco Maria Piaven työstä. Alkuperäistarina lienee ensimmäinen ooppera joka tapahtuu sen kirjoittamisajankohdan aikoihin; tosin idea pilattiin kantaesityksessä Venetsiassa, mutta korjattiin sitten jo seuraavassa esillepanossa. Librettohan perustuu saman aikakauden kirjaan Kamelianainen, joka taasen on Alexandre Dumas nuoremman kynänjälkeä. Tarina kertoo 1800-luvun puolivälin Pariisin iloittelevan hienoston vesasta, joka rakastuu tunnettuun kurtisaaniin. Poikasen isä ei sulata suhdetta, koska sen luoma huono maine haittaa tyttären avioitumismahdollisuuksia. Mukana on tietysti kurtisaanin keuhkosairaus, jotta saadaan perinteinen sopraanon kuolemalopetus. Mikä tarinassa ja eritoten Verdin oopperassa minua kiehtoo, on se keveys ja hienovarainen herkkyys millä Verdi omaa versiotaan värittää.
Treliński on siirtänyt tarinan nykyaikaan, mikä sinänsä on hyvä idea. Kurtisaani Violetta on tällä kertaa Traviata nimisen yökerhon varieteeartisti, johon Alfredo sitten rakastuu. Yökerho ja ennen kaikkea sen jonkinlaisessa pöllyssä olevat asiakkaat eivät oikein vastaa käsitystä keveästä iloittelusta. Yritin bongata olisiko yökerho mahdollisesti samalla jonkinlainen huumeluola, mutta niin alas ei Treliński sentään vajoa. Ainoa mahdollinen todiste mikä viittaisi siihen, on Violetan kolmannen näytöksen alussa saama injektiopiikki, mutta sen voi kyllä laskea myös lääkitykseksi mystiseen sairauteen. Tanssiryhmä on jälleen keskeisessä osassa, kuten eilisessä Samson et Dalilassakin. Jotenkin can-can henkinen tanssi Verdin sävelin ei sekään oikein vedonnut minuun. Parhaiten tanssi toimi matadorien naulitessa peitsillään Violetan asua tanssikohtauksessa toisen näytöksen puolivälissä. Trelińskin ohjaus kadottaa idean seksuaali-iloittelun aiheuttamasta sosiaalisesta konfliktistä. Yökerhon sinänsä "paheellinen" ympäristö on vaa'an toisella puolella, mutta nykyisten moraalikäsitysten mukaan ristiriita jää syntymättä. Isän närkästyminen pojan rakastumisesta varieteeartistiin ei aja samaa asiaa, vaikkakin mukana olisikin kaupankäyntiä fyysisistä rakkaudenosoituksista.
Ohjaus ei siis kolahtanut minuun. Illan kapellimestarina oli Paolo Olmi, jonka työskentely ei sekään vaikuttanut. Oopperan alku aina Violetan juhlien loppuun asti tuntui jotenkin hätäiseltä. En tarkoita sitä että tempot olisivat olleet välttämättä liian nopeita, vaan jollain lailla rytmitys ei tukenut draamaa. Ongelma on kyllä varmaan myös ohjauspuolellakin. Mutta välillä orkesteri peitti jonkin verran solisteja ja muutamat solistien ajoitusongelmat menevät kyllä mielestäni kapellimestarin piikkiin.
Solisteista odotin eniten Violetan esittäjältä, Jennifer Rowleyltä. Hänen kantava äänensä oli illan positiisimpia kokemuksia, vaikka ne pari ensi näytöksen korkeinta nuottia eivät kovin hyviltä minun korvaani kuullostaneetkaan. Illan Alfredo, Maxim Aksenov, oli pettymys. Hänen äänessään ei sen suurempaa vikaa ollut, tehoa ja ennen kaikkea tunnetta olisin kaivannut lisää. Hänen näyttelemisensäkin tuntui varsin kuivakalta. Alfredon isän baritoniroolin lauloi Marco Caria joka saa puhtaat paperit minulta. Kelpo ilta häneltä. Pienemmistä rooleista korvaa ilahdutti eniten Anninan roolin laulanut Adriana Bastidas-Gamboa.
Vaikka suurta oopperailtaa en kokenutkaan, niin olen varma että myöhemmissä näytöksissä esitys on viilaantunut parempaan kuntoon. Laittakaapa kommentteja tulemaan kun käytte katsomassa.
Näin 15.7. esityksen, jossa oli sama miehitys kuin ensi-illassa. La Traviata siirtyi mielestäni kivuttomasti nykypäivään toisin kuin moni muu ooppera. Olin tyytyväinen ohjaukseen. Lavastus sen sijaan jätti toivomisen varaa; rakennusmuovit kulissien peittona näyttivät amatöörimaisilta. Lisäksi häiritsi se, että Violetta oli ehostettu ja puvustettu niin suttuiseksi, että häntä oli vaikea mieltää Pariisin halutuimmaksi kurtisaaniksi.
VastaaPoistaItsekin odotin eniten Jennifer Rowleyn suoritusta, sillä aiempi esiintyminen Savonlinnan Don Giovannissa oli loistokas. Violetta ei valitettavasti onnistunut yhtä hyvin. Ensimmäisen näytöksen koloratuuriosuuksissa oli huomattavia vaikeuksia, mikä vei uskottavuutta. Loppuesityksen ajan ei voinut olla jännittämättä miten sopraano selviää vaikeista paikoista. Onneksi toinen ja kolmas näytös kuitenkin sujuivat mallikkaasti. Merkittävälle festivaalille oli selvä riski kiinnittää päärooliin solisti, joka tekee roolin ensimmäistä kertaa. Jälkiviisaana voi sanoa, että riskiä ei olisi kannattanut ottaa. Maxim Aksenov ei ollut mikään äänitykki, mutta Alfredon rooli ei mielestäni sellaista kaipaakaan. Tervettä, lyyristä tenorilaulua oli mukava kuunnella, ja laulajan poikamainen olemus sopi hyvin ohjaukseen. Marco Caria oli mies paikallaan.
Kelpo tuotanto, joka toivottavasti palaa pian ohjelmistoon varmemman Violettan kera. Jenniferiäkin kuulisin mielelläni lisää sitten kun ylärekisteri on paremmassa kunnossa.
Kyllähän Rowley nykyisessä äänessään on väärässä roolissa Violettana. Kun tarvitsee mennä sen korkean C:n yli, niin ne äänet ovat turhan tiukkaan tiristettyjä. Uskoisin että äänityyppi ja roolit taitavat olla vaihtumassa tulevaisuudessa.
VastaaPoista