lauantai 18. toukokuuta 2013

Tristan seilaa Töölönlahdelle

Ooppera: Tristan und Isolde - Kansallisooppera 2013-05-17

Tämän kauden viimeinen uusi tuotanto palautti Kansallisoopperan lavalle Tristanin 40-vuoden tauon jälkeen. Uuden tuotannon on ohjannut Elisabeth Linton ja kevään esitykset johtaa Pinchas Steinberg.

On mukavinta aloittaa ajatusten purku musiikin puolesta, sillä eilisen esityksen suurimmat ansiot löysivät tiensä tajuntaani korvien kautta. Israelilainen kapellimestari Pinchas Steinberg ei ollut minulle aikaisemmin tuttu, mutta jo alkusoiton ensimmäiset tahdit kiusoittelevine taukoineen kertoivat että odotettavissa oli mielenkiintoinen musiikkimatka. Kansallisoopperan orkesterikin tuntui olevan mainiossa iskussa, Steinberg loi orkesterin kanssa yhtenäisen ja hyvin balansoidun äänimaiseman. Solisteille annettiin hienosti tilaa, mutta sointi velloi myös isona silloin kun tarvetta oli. Muutamassa kohtaa tempovalinnat tuntuivat minun makuuni hieman hitailta, mutta se saattoi johtua nauttimastani kahvikupposesta.

Tristan ja Isolde on varmaan hankalimpia oopperoita roolituksen kannalta. Nimiroolien esittäjiä ei yleensä löydy oopperatalon omista solisteista. Taitaa olla että nykyään suunnilleen kourallinen tenoreita vastaa maailman Tristan roolien esittämisestä. Isolden roolin suhteen tarjonta on laajempaa. Kansallisooppera oli saanut pääosiin tälle keväälle tasavahvan kaksikon Robert Dean Smith Tristanina ja Marion Ammann Isoldena. Robert Dean Smith on Kansasin lahja maailman Wagner-näyttämöille. Hänen äänessään ei ainakaan eilen ollut aivan heleintä sankariklangia, mutta vahva ja luotettava peruslaulu on sillä tasolla että hetkeäkään ei tarvitse pelätä sankarimme äänen puolesta. Lavatyöskentelyn aavistuksenomainen jäykkyys voi johtua myös jäykästä ohjauksesta, josta enemmän myöhemmin.

Marion Ammann omaa todella hienon ja vivahteikkaan instrumentin. Ihastelin hänen ääntään pitkin iltaa, mutta silti mieleen jäi pieni epäilys onko Isolde hänelle oikea rooli (vielä)? Tietty pitkä linja ja sulavuus mitä Isolden rooli kaipaa, jäi mielestäni puuttumaan. Toisaalta tietysti pieniä nyansseja löytyi yllin kyllin. Hieman toisenlainen lähestymistapa, ihan mielenkiintoinen.

Kotimaiset solistit olivatkin sitten todella positiivinen kokemus. Brangänen tärkeän roolin lauloi vakuuttavasti Lilli Paasikivi. Hienoa tulkintaa! Täytyy vain toivoa että tuleva taiteellinen johtaja antaa oman äänensä kuulua yleisölle myös lavalta käsin tulevina vuosina. Suomesta löytyy nykyään kaksi maailmanluokan Brangänea, Paasikivi ja Knihtilä. Kenties illan suurin yllätys löytyi Kurwenalin esittäjän Tommi Hakalan äänivaroista. Onhan hän aikaisemminkin ilahduttanut komealla äänellään Wagnerinkin parissa, mutta Kurwenal on tainnut herättää hänet täyteen loistoon ja voimaan. Hyvä Tommi!

Waltteri Torikka lauloi taas Melotin hienosti ja Kai Pitkänen, Arto Hosio ja Tuomas Katajala täyttivät komeasti pienemmät roolit. Ja lopuksi Matti Salmisen Marke liittää Kansallisoopperan Tristanin kultaisella lenkillä pitkään Wagner esitysten ketjuun.

Eli korvat juhlivat Tristanin ensi-illassa. Entäpä sitten ohjaus? Ruotsalaissyntyinen ohjaaja Elisabeth Linton ei taida oikein tietää mitä hän haluaa ohjauksellaan sanoa. Suuret linjat etenevät Wagnerin tarinan mukaan, mikä on tietysti erinomainen lähtökohta. Mutta ne pienet modifikaatiot jotka Linton sitten tekee, eivät minun mielestäni ole erityisen toimivia. Ehkäpä jos soppaa aikoo sekoittaa, se olisi sitten syytä tehdä kunnolla, eikä vain käyttää tikkua kattilassa.

Steffen Aarfingin lavastusratkaisu on staattisen yksinkertainen. Ensimmäisen näytöksen laivanrunko, joka tuo minun mieleeni jo puolihylyn, jatkaa elämäänsä toisessa näytöksessä "kidekivimetsämonoliitin" taustalla ja astuu jälleen pääosaan, nyt hylyn kappaleina, kolmannessa näytöksessä. Vesi on mukana lavalla ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Neljä pienoispuroa laskee lavalla ensimmäisessä näytöksessä ja toisessa näytöksessä vesi valuu yhtä "puunrunkoa" pitkin. Lavastus on mielestäni ihan toimiva kevyen symbolistiseen lähestymistapaan. Ainoa mikä ei silmääni miellyttänyt oli tuo toisen näytöksen kidekivimetsämonoliitti. Toihan se tietysti mieleen metsän ja toisaalta kivipilaripylväät, joiden suhteesta toisiinsa tietysti voisi vetää ajatuksia primitiivisen rakkauden ja yhteiskunnan sääntöjen välisestä konfliktista. Mutta silti, ei minun makuuni...

Ensimmäinen pieni ihmetys ohjauksen erikoisuuksista tapahtuu kun Brangäne lähtee pyytämään Tristania Isolden luo ensimmäisessä näytöksessä. Kannella työskentelevät merimiehet kevyesti ahdistelevat Brangänea. Eihän asialla nyt sen suurempaa merkitystä ole, mutta tuntuu aika ihmeellisestä että merimiehet, jotka ovat hakemassa kuninkaalleen puolisoa, kävisivät ahdistelemaan tulevan kuningattarensa kamarineitoa. Ei vaikuta kovin terveelliseltä idealta.

Minulle ehkäpä vaikeinta on niellä se, että Tristan ja Isolde eivät nauti lainkaan lemmenjuomaa. Brangäne kaataa myrkyn laidan yli, mutta ei saa tilaisuutta tai tahtoa ottaa rohtolaatikosta lemmenjuomaa, vaan täyttää kiireessä maljan merivedellä paapuurin reelingin yli. Lemmenjuoma on kuitenkin niin keskeinen osa Tristania ja Isoldea, että katalyytin korvaaminen plasebolla tuntuu ihmeelliseltä. Ei ole epäilystäkään ettei lemmensiementä olisi jo kylvetty aikaisemmin Tristanin ja Isolden välille. Mutta se, etteivät he odotuksiensa mukaan kuolekaan myrkystä, ei riitä selittämään rakkauden kiivasta pursuamista meriveden nauttimisen jälkeen. Myös Brangänen myöhempi katuminen, puhumattakaan Marken anteeksiannosta, on hankalaa sulateltavaa pelkän meriveden voimalla.

Toisen näytöksen ainoa suurempi poikkeama on lemmendueton loppupuolella tapahtuva yhteinen itsemurhayritys. Lemmenpari avaa veitsellä toistensa kyynärvarsisuonet. Usean minuutin veren valumisen jälkeen metsästysseurueen paluu estää lopullisen kuivumisen. Kun Marken monologin jälkeen Tristan tämän jälkeen kysyy Isoldelta haluaako tämä seurata häntä, tuntuu kysymys jotenkin kornilta, kun ensimmäinen yhteinen yritys kuolonportaan ylittämiseksi on jo tehty varttituntia aikaisemmin. Sitten Isolde odottaa että Tristan puukottaisi hänet, mutta Melothan on asiasta tunnetusti eri mieltä.

Kolmannen näytöksen mielenkiintoisuus on paimenen roolin kuvaus lavalla viikatepojan hahmossa. Kun sitten Tristan on siirtynyt rajan taa, viikatepoika ei jää odottelemaan Isoldea, vaan marssii viikate olalla lavalta.

Kyllä ohjauksesta jää kokonaisuutena hieman tylsä mielikuva. Vaikka lavastus toimi hyvin, niin lavankäyttö ja toiminta siellä olivat varsin jäykkää. Ja sitten omat miedot lisämausteet eivät täydentäneet elämystä, vaan enemmänkin sotkivat lopputulosta. Mutta ei Linton sentään saa kokonaistaideteosta pilattua, musiikkipuoli on ainakin tänä keväänä niin kovassa iskussa että Tristania voisi lämpimästi suositella kaikille muillekin kuin Wagneriaaneille. Pelkästään voisi, sillä kaikki näytökset ovat jo loppuunmyytyjä.

5 kommenttia:

  1. Hupsista, olen toki kuullut Steinbergin johtamista pari vuotta sitten Parsifalissa http://tarkkaamo.blogspot.fi/2011/04/ooppera-parsifal-kansallisooppera-2011.html

    VastaaPoista
  2. Olisin ollut todella tyytyväinen esitykseen, jollei viime elokuun Tristan Musiikkitalossa olisi niin tuoreena mielessä (ehti tulla Yle Teemallakin tässä välissä). Musiikillisesti ylivoimainen ja videoshow oli ongelmineenkin vaikuttavampi kuin lavastus ja ohjaus tässä yhteensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa että olemme saaneet nauttia kahdesta hienosta Tristanista lyhyen ajan sisällä. En ole kyllä samaa mieltä että Musiikkitalon Tristan olisi musiikillisesti ylivoimainen. Hieman erilaiset lähestymistavat niissä kyllä olivat. Onneksi on diversiteettiä. :)

      Poista
  3. "Toisen näytöksen ainoa suurempi poikkeama on lemmendueton loppupuolella tapahtuva yhteinen itsemurhayritys."

    Mukava kuulla, että tämä oli vain ohjaajan ratkaisu. Ajattelin, että se olisi ollut Wagnerin oma ratkaisu, mutta sellaisena se tuntui varsin kornilta. Tämä kohtaushan nimittäin vähentää kaiken sen jälkeen tapahtuvan jännitettä aimo annoksella! Musiikin lisäksi oopperoissa minua kiehtovat nimittäin niiden juonet ja se, miten juonien jännitteitä saadaan luotua. Jos kerran he ihan konkreettisesti aikoivat tappaa toisensa jo tuossa vaiheessa, kääntyy ooppera siitä eteenpäin ihan toisenlaiseen valoon, ainakin minun mielestäni. Todella omituinen ratkaisu ja mukava, että sain kuulla sen olevan vain ohjaajasta lähtöisin!

    VastaaPoista
  4. Kyllähän libretosta käy ilmi että kuolema vasta pelastaa heidät päivältä, mutta ei se oikein materialisoidu vielä tuossa vaiheessa.

    Tiestysti Tristanin kanssa voi pohtia mitä se kuolema oikeastaan tarkoittaa ja onko näillä tapahtumilla minkäänlaista kosketuspintaa fyysiseen maailmaan? Mutta ohjauksen kannalta sillä ei ole niin suurta väliä. Makuasioitahan nämä ovat.

    VastaaPoista