Toukokuun Parsifal-viikonloppu jatkui Juutinrauman itäpuolella, Malmön oopperassa. Oopperanystäville vinkkinä voi todeta että jos olette Kööpenhaminassa, niin kannattaa tarkistaa onko Malmössä mitään mielenkiintoista. Matka metrolla ja junalla Kööpenhaminan keskustasta Malmön oopperatalon nurkalle kestää alle reippaasti alle tunnin.
Malmön oopperatalo oli minulle uusi kokemus. Ulkoa katsoen vuonna 1944 valmistunut talo ei hurmaa silmää; vaikka olenkin funkkisarkkitehtuurin ihailija. Onneksi sisään astuttaessa tunnelma muuttuu. Valoisa ja avara lämpiö komeine valoineen ja suurine seinätauluineen on viehättävä. Itse salissa on yli 1500 paikkaa, joten kyse on isosta tilasta. Valitettavasti eilisessä näytöksessä sali ei tainnut olla edes puolillaan. Wagner ei ole muutenkaan helpoimpia salin täyttäjiä, lienevätkö Kööpenhaminen Parsifalin päällekkäisyys ja suuri salin koko verrattuna kaupungin kokoon vaikuttaneet asiaan.
Malmön uuden, taisi olla myös ensimmäisen, Parsifal-tuotannon ensi-ilta oli pari viikkoa sitten. Ohjaajana on Tukholman kuninkaallisen oopperan päädramaturgi Stefan Johansson ja eilisen esityksen johti Malmön oopperan ylikapellimestari, Suomen Wagner-seuran kunniajäsen Leif Segerstam.
Alkusoiton onnistui pilaamaan jatkuvalla yskimisellään joku tuntematon katsoja. Tälle neropatittarelle ei tullut mieleenkään yskiä nenäliinaan, hihansuuhun tai mihinkään muuhun käteen sattuvaan, joka olisi edes hieman vaimentanut suusta lähteviä pistoolinlaukauksia. Näistä tehosteäänistä saimme nauttia noin 15 sekunnin välein. Onneksi hänen yskänsä hieman helpotti alkusoiton jälkeen. Ei muuta kuin hyvää vointia ja tervemenoa sivistyksen peruskurssille, opiskeltavaa riittää.
Kun eilen Kööpenhaminassa lavalla nähtiin lähes kaikkien keskeisten maailmanuskontojen symboleja, oli Stefan Johansson riisunut Parsifalista viittaukset uskontoihin pois. Johansson leikitteli teatteri-viittausten avulla ja palautti Parsifalin puhtaan sadun maailmaan. Ensimmäisen näytöksen alussa Parsifal ja Kundry saapuvat lavan reunalle katsomaan teatteriesitystä kanssamme. Jonkun ajan kuluttua Kundry poistuu sivulle ja palaa maskeerattuna lavalle "Kundryn rooliin". Ensimmäisessä näytöksessä teatterin lavalla Parsifalia markkeeraa nuori poika, mutta Parsifal laulaa itse omat osuutensa omasta katsomostaan; eläytyen ja elehtien ilmeillään lava Parsifalin kokemuksiin. Mukana tässä lavanreunan minikatsomossa on myös nuori poikalapsi, jonka vastinparina välillä teatterikulissien jännittävässä maailmassa leikkii nuori tyttö. Asujen puolesta heidän voisi myös kuvitella kuvaavan Parsifalia ja Kundryä.
Lavastus on läpi oopperan "teatteria teatterissa"-lavastus. Toisessa näytöksessä Klingsorin linnasta tulee mieleen jonkin tyyppinen paholaisvarietee. Asusteista päätelleen sijoittaisin Parsifal-sadun tapahtuvan jossain Pohjois-Afrikassa tai Lähi-idässä. Graalin ritareilla on päässään fetsiä ja kufia muistuttavat hatut ja kukkaistyttöjen viettelyasusteet vievät mielikuvat haaremiin.
Graalina toimii lasinen pienoismalli graalitemppelistä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kolmannen näytöksen lopussa toisen graalin pikainen ilmestyminen. Tätä graalia kannatteleva nainen peittää graalin haareminhunnulla. Tätä elettä voikin sitten tulkita varsin monella tavalla.
Wagner ohjaukset ovat nykyään varsin usein kantaaottavia. Wagnerin psykologiaan ja myytteihin pohjautuvat tekstit ja tarinat antavat ohjaajalle helpon tien lähestyä aiheita monista suunnista. Johansson ei mielestäni halunnut keksiä tarinan päälle uutta viitekehystä, mutta toisaalta hän hylkäsi myös perinteisen tulkintatavan. Johannssonin Parsifal päättyy siihen kun Samurai-hahmo Titurel ja Klingsor häipyvät taistellen lavasteiden taakse, sekä Kundry ja Amfortas tuntuvat löytävän yhteisen tulevaisuuden toistensa parissa. Sadun ja teatterin maailmassa on aina mukava piipahtaa, myös silloin kun taustana on Wagnerin Parsifal.
Musiikillisella puolella oli paljon hyvää. Ensimmäiset hetket alkusoitosta olivat sietämättömän hyvänkuuloisia; kunnes yllämainittu yskijä särki idyllin. Segerstamin tempot olivat huomattavasti hitaammat kuin Haenchenin. Segerstam saa mielestäni musiikin draaman elämään vapautuneemmin ja hengittää musiikin ja solistien kanssa paremmin. Toisaalta olin aistivinani jonkinlaista pidättelyä. Orkesterissa olisi ollut enemmänkin potkua, jos solisteissa olisi ollut enemmän volyymiä, olisiko Segerstam antanut orkesterinkin soida uljaammin?
Malmön solistien kärkisija menee minun listauksessani ehdottomasti illan Parsifalille, Thomas Mohrille. Kelpo tenori. Kundryn roolissa lauloi AnnLouice Lögdlund, tuttu Karlstadin Ringin Brünnhilden osasta viime kesältä. Hieno ilta häneltäkin. Amfortas/Titurel/Klingsor, eli Anders Larsson/Otto Maidi/Lars Arvidson selviytyivät urakastaan hyvin. Ainoa pettymys oli mielestäni Gurnemanzin roolin laulanut ukrainalainen Taras Shtonda. Hän tuntui suoltavan jonkinlaista pehmeästi soljuvaa vokaalitahnaa, jossa ei ollut kuin kevyt tuoksu saksan kielestä. Olivatkohan konsonantit jääneet hotelliin?
Ai että kumpi oli parempi Parsifal? Kööpenhamina vai Malmö? Jos on pakko valita, niin Kööpenhamina. Mutta molempi parempi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti