Syyssoitto Konserttihovissa

Konsertti: Syyssoitto - Konserttihovi 2016-09-04

Gabriel Fauré

Viimevuotiseen tapaan Konserttihovin syksyn aloitti Päivikki Nykterin ja Riitta Lindin suunnittelema Syyssoitto. Tällä kertaa tarjottimella oli Telemannin, Mozartin, Dvořákin ja Faurén musiikkia.

Aluksi saimme ihmeteltäväksi suhteellisen eksoottisen kokoonpanon. Telemannin D-duuri konsertto TMV 40:202 on sävelletty neljälle viululle. Nykterin ja Lindin lisäksi kvarteton täydensivät Ada Heikkilä ja Minna Raasakka. En ole varma onko konsertossakaan potentiaalia sen suurempaan riemuun, mutta illan esityskin jätti puhtaudessa ja raikkaudessa vielä parantamisen varaa.

Mozart kirjoitti kaksi versiota konserttiaariasta "Ch'io mi scordi di te? ... Non temer, amato bene". Jälkimmäistä KV 505 pidetään yleisesti parempana, mutta tänään saimme tutustua ensimmäiseen versioon KV 490 Emmi Kaijansinkon tulkitsemana. Häntä säestivät Pinja Hasu pianolla ja Päivikki Nykter viululla. Oopperaitaliani ei ole vielä sillä tasolla että ymmärtäisin tekstiä ja tällä kertaa käsiohjelmastakaan ei käynyt selville mistä laulu kertoo. Tekstin sisällön tietäminen olisi varmasti lisännyt laulusta nauttimista. Nyt kokonaisuus jäi minulle hieman ulkokohtaiseksi.

Ennen väliaikaa tuli toinen yllättävä kokoonpano. Antonín Dvořákin Viisi Bagatellia, op. 47 on sävelletty kahdelle viululle, sellolle ja harmoonille. Nykterin, Lindin ja Hasun seuraksi tuli näin vielä sellisti Susanna Syrjäläinen. Viisikosta ensimmäinen bagatelli jäi suosikikseni.

Konsertti huipentui Gabriel Faurén c-molli pianokvartettoon op. 15. Kokoonpanona oli tällä kertaa Nykter, Lind, Syrjäläinen ja pianossa Emilia Nurmiainen. Faurén kvartetto ei ollut minulle tuttu ja ensikuulemasta jäi erittäin positiivinen kokemus. Faurén musiikki velloi hienosti ja kvartetti soitti mielestäni mainiosti. Faurén kvartettoon tekee mieli tutustua myöhemmin enemmänkin.

Elektra-kompleksi

Ooppera: Elektra - Kansallisooppera 2016-09-02

© 2016 Suomen Kansallisbaletti / Stefan Bremer

Kansallisoopperan kausi 2016-2017 sisältää neljä uutta tuotantoa jotka sopivat minun makuuni mainiosti. Syyskausi jysähti käyntiin Richard Straussin upealla herkkupalalla Elektra, joka omaa Patrice Chéreaun tuotannon puolesta hillityn klassikon ainekset. Lavalla kuullaan naisäänien aatelia ja montusta menoa ohjaa Kansallisoopperan tuote taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen. Kaikki ainekset oopperanirvanaan.

Richard Straussin tulkinta Elektra-myytistä aloitti säveltäjän yhteistyön libretisti Hugo von Hofmannsthalin kanssa. Koston ja vihan riivaama Elektra saa pakkomielteelleen täyttymyksen veljensä tappaessa äitinsä ja tämän uuden rakastajan. Straussin musiikki pauhaa suuren orkesterin voimalla ja sävelmaailma on yhtä armoton kun tarinan luonnekin.

Kansallisoopperan uutuustuotanto on yhteistyötä Aix-en-Provence festivaalin, Milanon La Scalan, New Yorkin Metropolitanin, Berliinin valtionoopperan ja Barcelonan Gran Teatre del Liceun kanssa. Ohjaus sai ensi-iltansa Aix-en-Provencessa 2013 ja jäi valitettavasti ohjaaja Patrice Chéreaun viimeiseksi. Tämä kuoli myöhemmin samana vuonna. Helsingissä uusintaohjauksesta vastaa Vincent Huguet.

Chéreau käsittelee Elektraa hellällä kädellä, vaikka adjektiivi ei Elektran yhteyteen oikein sovikkaan. Richard Peduzzi lavastus on yksinkertainen sommitelma sisäpihasta ja Caroline de Vivaisen suunnittelemien pukujen kanssa ei tarinalla ole selkeää aikakautta. Emme kuitenkaan ole tooga-ajassa, ja esillepano antaa pääpainon tarinan psykologiselle sisällölle, niinkuin kuuluukin. Chéreau ei myöskään muokkaa tarinaa radikaalisti uuteen uskoon; ainoat suuremmat muutokset omiin silmiini olivat Aigiston tappaminen, jota ei suorittanut Orestos, vaan jälkimmäisen kasvattaja ja Elektra jääminen fyysisesti eloon oopperan lopussa.

Chéreaun Elektra liikkuu hieman kömpelönoloisesti, sisällä kiehuva viha tuntuu puristavan hänet jäykäksi. Elämän täyttää vain kostonhalu. Mielenkiintoisesti libretto ei mainitse sanallakaan syytä miksi Elektran äiti Klytaemnestra ja tämän uusi rakastaja Aigistos ovat murhanneet Elektran isän Agamemnonin. Tavallaan tulemme tarinaan sen keskeltä, mitään perustetta tai lieventäviä asianhaaroja ei ole, meille Elektran isän murha näkyy vain seurausvaikutuksina: Elektran ja veljensä Orestesin kostonhimona ja sisar Krysotemisin haluna yrittää jatkaa elämäänsä normaalimmin, sivuuttaen menneisyyden tapahtumat.

Elektran jäykkyys ei purkaudu lopussa villiin tanssiin, vaan jopa kuoleman juhlinta omaa vielä saman kankeuden. Huipentumana ei ole fyysinen kuolema, vaan lähinnä staattinen, henkinen tyhjyys, jossa sisuksen täyttänyt raivo poistuttuan jättää jäljelle vain ihmisen kuoren. Hieno ohjaus jossa yksityiskohtiin on kiinnitetty paljon huomiota. Eikä varmaan nostata pahaa mieltä traditionalistienkaan parissa.

Elektra on naisten ooppera ja nyt on lavalla tarjolla huikean komeita laulajia. Nimiroolissa Evelyn Herlitzius näyttelee hienosti vihaa pursuavaa Elektraa ja hänen äänensä sopii rooliin mainiosti. Elektran äitinä, Klytaemnestrana, laulaa Waltraud Meier, yksi ehdottomia suosikkejani dramaattisten mezzojen puolelta. Elisabeth Strid täydentää upean pääkolmikon Elektran sisarena, Krysotemiksena. Pienemmistä naisrooleista korvaa ilahdutti eritoten Jenni Lättilä Klytaemnestran uskottuna.

Miesäänet olivat kotimaista alkuperää ja pärjäsivät hekin mainiosti. Päärooleissa Tommi Hakala oli vakuuttava Orestes ja Mika Pohjonen kelpo Aigistos.

Esa-Pekka Salonen on erittäin tervetullut Kansallisoopperan partneriksi. Orkesteri jylisi maestron ohjauksessa upeasti. Jos esityksiin on vielä lippuja saatavilla, niin nyt olisi oivallinen aika käydä kokemassa miltä laadukas psykologinen musiikkidraama tuntuu ja maistuu.

Kansallisbaletin syyskauden aloituksena Romeo ja Julia

Baletti: Romeo ja Julia - Kansallisooppera 2016-08-26

© 2016 Suomen Kansallisbaletti / Sakari Viika

Jos vähäisellä balettikokemuksellani pitäisi valita suosikkibaletti, niin klassisesta repertuaarista se olisi varmaankin Sergei Prokofjevin musiikin omaava Romeo ja Julia. Tarinakin kun pohjautuu mukavasti Shakespearen dramatisoimaan vanhaan tarinaan. Kansallisbaletissamme ehdin näkemään nelisen vuotta sitten edeltävän John Crankon koreografian. Nyt Kansallisbalettimme syyskauden aloitti slovakialaisen koreografin Natália Horečnán uusi tulkinta aiheesta.

Horečná on sekoittanut Prokofjevin musiikin alkuperäisen järjestyksen, mitä en kokenut ongelmallisena. Balettimusiikki kun koostuu muutenkin lyhyemmistä jaksoista ja Prokofjevin partituuri kestää kyllä Horečnán veitsenjäljet. Christiane Devosin lavastus ja puvut toimivat myös mielestäni hienosti. Eritoten ensimmäisen näytöksen kaupunkinäkymä hieman Metropolis henkisenä kulissina oli mainio. Toisen näytöksen "kirkkokohtausta" käydään kookkaan valoristin edustalla tummien taustakankaiden edessä. Yksinkertaista ja toimivaa. Mario Ilsankerin suunnittelema valaistus ilahdutti eritoten muutamilla dramaattisilla pimennyksillä ja myös prologin kankaan sisässä oleva lemmenpari oli näyttävä.

Horečná on sekoittanut baletin klassista ja modernia liikekieltä ja saa aikaan varsin omaperäisen kuvaelman jopa näin heikkotietoisen harrastelijan silmään. Muutamaan otteeseen hahmojen saapuessa lavalle jotkut kävelytyylit tosin toivat mieleen Monty Pythonin Silly Walks sketsit, joka ei Python fania kyllä haitannut. Suurin ongelma koreografian ja myös yllä kehumani Devosin pukujen osalta on tarinan selkeyden katoaminen. Vaikka tunnen Romeon ja Julian tarinan ja ehdin lukemaan muistinvirkistykseksi käsiohjelman juonikuvauksenkin, niin lavatapahtumien liittäminen juonirakenteeseen on hankalaa. Itse asiassa tanssista ja liikkeestä nauttiminen kärsii siitä, että yritän sovittaa näkemääni juoneen. Kun nyt kuitenkin keskeinen osa tarinaa on Capulet- ja Montague-sukujen vihanpito, niin esimerkiksi ensimmäisen näytöksen joukkokohtauksessa on ainakin näin ensinäkemällä todella hankala arvella kuka kukin on. Omassa mielessäni tanssin kieli on vertikaalista, eli se on oivallinen väline yksittäisten asioiden tai tunteiden juurille pureutumiseen, kun taas horisontaalinen kerronta, eli tapahtumien sitominen toisiinsa tarinan muodostamiseksi on haastavampaa. Tämä luonnollisesti aiheuttaa ongelmia juonen selkeyttämisessä. Usein se vaatisi lähes rautalangasta vääntämistä, joka taas helposti lipsahtaa korniuden puolelle. En tiedä pitäisikö tavoite olla se, että baletin juonesta pitäisi pysyä kärryillä vaikka ei tuntisikaan tarinaa etukäteen. Todennäköisesti tuolloin lähes kaikki baletit lipsahtaisivat abstraktin tanssin osastolle.

Horečná käytti englannin kielisiä sanoja tanssijoiden puhumina muutamaan otteeseen, enkä ole oikein varma lisäsivätkö ne kokonaisuuteen jotain olennaista. Pikakirje ja maanpakokaan eivät kyltteinä oikein sopineet muuten tyylikkääseen kuvaan. Veronan prinssin loppupuheesta ei valitettavasti saanut mitään selvää.

Ohjauksen kohokohtia olivat Romeon ja Julian ensitapaaminen, Julian musiikiton herääminen ja päätyminen itsemurhaan, sekä lopun klassinen teatteripaljastus roolivaatteiden riisumisen muodossa. Myös Horečnán lisäämät henget jotka peilasivat Romeon ja Julian rakkautta hieman toisella tasolla olivat mukava lisä.

Linda Haakanan ja Ilja Bolotovin tulkitsema pääpari oli hienoa katseltavaa. Myös henkinä tanssineet Tiina Myllymäki, Sergei Popov, Anna Konkari ja Michal Krčmář olivat mainioita. Thibault Monnierin Isä Lorenzo ansaitsee erityismaininnan rap-pappi viitassaan. Orkesteria johti Pietro Rizzo.

Hieman enemmän odotin uutukaiselta. Kenties räväkämpää modernisointia, nyt ennakko-odotukset eivät aivan täyttyneet. Mutta kuitenkin erittäin viihdyttävä parituntinen.

Norma roviolle Savonlinnassa

Ooppera: Norma - Savonlinnan oopperajuhlat 2016-08-04

Vincenzo Bellini

Toiseksi Savonlinnan oopperajuhlien vierailuksi tänä kesänä valikoitui luonnollisesti Vincenzon Bellinin bel canto klassikko Norma. Normaa en ole aikaisemmin audiovisuaalisesti kokenut, edes videotallenteen avulla. Levytyksiä olen toki kuunnellut.

Norman juoni on periaatteessa perinteinen kolmiodraama. Druidipapittaret Norma ja Adalgisa huomaavat olevansa molemmat suhteessa samaan roomalaiseen prokonsuli Pollioneen. Pulleutta tarinalle antaa druidien ja roomalaisten vihamieliset suhteet ja Norman siveyslupauksen rikkomisen seurauksena saamat kaksi lasta Pollionen kanssa.

Kertomus etenee odotusten mukaisesti, mutta rohkeasti oopperan lopuksi Norma päättääkin uhrata itsensä lastensa tai Adalgisan sijaan. Pollione kokee myös selkärangan ryhdistysliikkeen ja päättää seurata Normaa uhrirovion lämpöön. Libreton on kirjoittanut Felice Romani pohjaten sen Alexandre Soumetin romaaniin.

Fyysisen teatterin kannalta oopperassa ei juuri toimintaa tai tapahtumia ole. Ohjaaja Alberto Fassinin kädenjäljen on Savonlinnaan päivittänyt Vittorio Borrelli seuraten uskollisesti tarinaa ja perinteitä. Torinon oopperan tuotanto on oivallinen klassikko-ohjaus, sekä hyvässä että pahassa. Hyvänä puolena on perinteen ylläpito; esimerkkinä vaikkapa kuoron siirtyminen lavalta ja sieltä pois, Bellini kun on tietysti säveltänyt sopivat alukkeet ja lopukkeet tätä varten. Samoin ohjaus antaa tilaa sille tärkeimmälle, eli kauniille musiikille ja laululle. Mutta samalla modernimpaan teatterinäkemykseen tottunut silmäni hieman vierastaa sitä että laulajat laulavat pääasiassa yleisölle, eivätkä sen hetkiselle "keskustelukumppanilleen", tai sitä että kuoron jäsenten ainoa koreografia on tuijotella toisiaan hämmästyneesti kun libretto sitä kaipaa (tuntuu kaipaavan vielä varsin usein).

Toisaalta visuaalisesti lavastuksen kivipaadet sopivat erinomaisesti Savonlinnaan, vaikka temppelin ohella Gallian pyhässä metsässä ei ollakaan. Vaikea tuotannosta on olla pitämättä, niin paljon se on kiinni perinteessä.

Mutta kun kerran bel canton parissa ollaan niin silmien sijaan korvat saivat tällä kertaa sen korkeamman prioriteetin. Ja kelpo sävelkylvyn saivatkin. Istuin heti kapellimestari Gianandrea Nosedan selän takana ja pääsin seuraamaan maestron tehokasta työskentelyä lähietäisyydeltä. Noseda eläytyi työhönsä antaumuksella ja Teatro Regio Torinon orkesteri kuullosti komealta.

Nimiosan lauloi romanialainen sopraano Elena Mosuc. Norman rooli on huikean vaikea ja on lyyrisemmän puolen mestarittarien kulmakiviä. Harmi että klassikkoaaria "Casta diva" on jo oopperan alkupuolella, sillä Mosucin ääni selvästi parani oopperan edetessä. Mitä pidemmälle ilta eteni sitä enemmän lämpenin Mosucille. Oikein kelpo laulaja.

Nuoren papittaren Adalgisan roolin lauloi Veronica Simeoni. Hänenkin äänestään pidin kovasti. Myös hänen kehonkielensä toteutti selkeästi ohjauksen klassikkotoiveet.

Vaikka naiset noin paperilla Norman päähenkilöitä ovatkin, niin tänään omaksi laulajasuosikikseni kohosi yhdysvaltalainen tenori Gregory Kunde Pollionen roolissa. Vaivattoman kuuloista laulua, kantava ääni. Bravo!

Michele Pertusi Orovesona, Cristina Alunno Clotildenä ja  Andrea Giovannini Flaviona täydensivät hienosti loput pääroolit ja kuorokin lauloi komeasti. Olipahan jälleen mukava oopperailta.

Janáčekin vankina Savonlinnassa

Ooppera: Kuolleesta talosta - Savonlinnan oopperajuhlat 2016-07-23

Leoš Janáček

Leoš Janáčekin viimeinen ooppera Kuolleesta talosta aloitti tämän kesäiset vierailuni Savonlinnan kesäteatterissa. Valitettavasti vierailut rajoittuvat tällä kertaa kahteen, mutta teokset ovat sitten sitäkin mielenkiintoisempia.

Janáčekin Kuolleesta talosta perustuu Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta nimiseen omaelämänkerralliseen romaaniin. Varsinaista juonta oopperassa (ja kirjassa) ei ole, vaan kyse on ennemminkin kokoelma vankien kertomia tarinoita. Kehystarinassa vankilaan tuodaan uusi poliittinen vanki joka "rikoksensa" puolesta eroaa muista vankilan asukkaista. Oopperan lopussa lienee ulkopuolella valta vaihtunut tai/ja sopivat voitelurahat on saatu maksettua ja vankimme vapautetaan, mutta muiden vankien elämä jatkuu Siperialaisessa pakkotyölaitoksessa.

Tarinasta ja sen sisältämistä tarinoista ei ole helppoa löytää toivonkipinöitä. Muiden vankien rikokset eivät sympatiaa kerää, mutta kuitenkin vankilan arki kaikesta karuudesta ja julmuudesta huolimatta sisältää ihmiselämän positiivisempiakin aspekteja. Vaikka ne eivät paljon kokonaiskuvaa kyllä lohdutakkaan. Jotenkin myös oman aikamme sivistyksen ja järjen katoaminen assosioituu omassa mielessäni kyllä tähänkin 1800-luvun puolivälin miljööseen. Ihmisiä pidätetään mielipiteiden takia edelleen ja demokratian on todettu olevan kaksiteräinen miekka monessa mielessä. Valhe tuntuu olevan aikamme menestyksen ja suosion moottori. Kuolleen talon paradoksi on toisaalta mielipidevangin piipahtaminen tälle täysin vieraassa sosiologisessa ympäristössä. Hän toimii lopuksi jonkinlaisena vapautumisen symbolina tervehtyneen kotkan ohella muille vangeille. Mutta kotkastakin vangit toteavat: "Näetkö, se ei edes vilkaise taakseen." Jos Dostojevski peilaa itseään, niin hän sentää vilkaisi taakseen ja jätti perintönä Muistelmia kuolleesta talosta.

Ohjaus on tuontitavaraa Walesin kansallisoopperasta. Alkuperäinen ohjaus on David Pountneyn ja uudelleenohjaus Caroline Cleggin. Lavastaja (ja puvustaja) Maria Bjornson on erottanut Savonlinnan leveästä lavasta keskustan tiilirauniokehykseksi, joka kokonsa puolesta on varmaankin aika lähellä normaalia oopperalavaa. Hieman arveluttaa Savonlinnassa näkyvyys sivukatsomoitten reunasta, jääköhän jotain näkemättä? Ohjaus toimii kyllä hyvin. Epookki on libreton mukainen, eikä visualisointia yritetä modernisoida, vaikka tarina(t) ovat yhtä vanhoja kuin ihminenkin.

Janáčekin musiikki elää Kuolleessa talossa. Vankien ketjut ovat osa instrumenttivalikoimaa ja lyömäsoittaja sahaa välillä lankkua montussa. Orkesterin väri- ja sävymaailma on huumaava. Ja vielä kun lisätään keittoon tšekin kieli, niin kyllä kelpaa kuunnella ja nauttia. Tšekkiläinen kapellimestari Tomáš Hanus johti komeasti soittavaa Savonlinnan orkesteria. Kun kerran miesvankilassa ollaan, niin miesääniä lavalla riittää. Hanna Rantalan housuroolin ohella ainoa oopperan naisääni on Satu Kristina Jaatisen esittämä prostituoitu. Todella korkealatuisesta, tasaisesta ja runsaslukuisesta mieslaulajajoukosta jäivät eritoten mieleen Ville Rusanen, Mika Pohjonen ja Claudio Otelli.

Kaikille Janáčekin musiikin ystäville tämä lienee pakollinen bongauskohde. Suosittelen lämpimästi.

Brangänen valheet

Ooppera: Tristan und Isolde - Kansallisooppera 2016-05-14

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Kun kirjoitin Kansallisoopperan Tristanista kolme vuotta sitten niin pohdiskelin roolituksen hankaluutta. Tänä keväänä saimme sitten kokea ihmeen, kun Tristan und Isolde esitettiin täysin kotimaisin solistein. Eikä ollenkaan hullummin. Mutta ennen musiikin pohdiskelua päivitetään tuotannon herättämät tuntemukset.

Elisabeth Lintonin ohjaus ei ole tainnut kokea suurempia päivityksiä, jos huomaatte jotain niin laittakaapa kommenttia. Itse en huomannut eilen vettä lavalla, kolme vuotta sitten se taisi olla osa Steffan Aarfingin lavastusta ainakin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Kokonaiskuva ohjauksesta on kyllä positiivinen. Pelkistämisen symboliikka toimii lavastuksen suhteen ja muutenkin abstrakti ote viehättää minua. Toisaalta vanhat ongelmat ovat kyllä edelleen jäljellä.

Brangänen sekoilu lemmenjuoman kanssa nostaa hänen toimintansa kertaluokkaa mielenkiintoisemmaksi. Eli ohjaukessa Brangäne heittää kuolonjuoman reelingin yli ja yrittää pariin otteeseen hiipiä rohtolaatikon luo ilmeisesti ottamaan lemmenjuomaa. Isolden huomio kuitenkin keskeyttää juoman haun joka kerta ja Brangäne joutuu viime tingassa täyttämään maljan merivedellä. Tästähän tietysti seuraa loputon määrä mielenkiintoista pohdiskelua... On selvää, etteivät Tristan ja Isolde tarvitse lemmenjuomaa, heidän kohtalonsa on ilmeisesti sidottu jo siitä ensi katseesta lähtien (ei miekkaan, ei käteen vaan silmiin). Rakkautta ensi silmäyksellä? Isolde kuitenkin odottaa juovansa kuolonjuoman, mutta suun täyttääkin plasebo. Brangäne on nyt tässä ohjauksessa tietoinen siitä, että lemmenpari on syttynyt liekkiin ilman mitään stimulantteja. Ja nyt hän tietoisesti valehtelee sekä Isoldelle että Markille juoman oikeasta luonteesta. Miksi? Periaatteessa lemmenjuoman tarjoaminen oli hänen alkuperäinen tarkoituksensa, mutta hän ei onnistunut vaihtamisessa ja päättää valehdella tekemisestään.

Eli ihan kelpo simppeli ohjaus. Montussa maestro Hannu Lintu teki vakuuttavaa työtä. Orgaaninen sävelmatto elää ja huokailee, ehkäpä jonkinlaista hallittua rouheutta ja näennäistä rentoutta kaipaan vielä lisää. Sitten ollaankin jo aivan huikealla tasolla.

Solistit yllättivät positiivisesti. Tristan on hankala roolittaa ja nyt lava oli siis saatu täytettyä kotimaisin voimin. Jonkinlainen uusi lehti on jälleen kääntynyt suomalaisten dramaattisten sopraanojen osalta ja Johanna Rusanen on puhjennut täyteen loistoon. Hyvää työtä Johanna on tehnyt viime vuosina muutenkin, mutta eilinen Isolde oli työnäyte vailla vertaa. Missään vaiheessa ei ollut pelkoa äänen kantavuuden loppumisesta ja nyansseja löytyi läpi rekisterien. Eihän laulajan ääni varmaan ole ikinä "valmis", mutta Rusanen on kyllä valmis ihan mihin tahansa haasteeseen.

Valitettavasti Jyrki Anttilan Tristan ei vakuuttanut aivan samalla tavalla. Tristan on kirpakka rooli ja varmaan ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä oli varovaisuuttakin, mutta kyllä laulajan pitäisi silti kuulua. Silloin kun Wagner on kirjoittanut kevyempää orkesterikudosta, niin Anttilan laulu on ihan ok, mutta kyllä Wagner-tenorista pitäisi löytyä voimaa myös niihin äänekkäämpiin kohtiin. Kolmas näytös oli kokonaisuutena ok, mutta aika paljon jäi hampaankoloon.

Jyrki Korhosen Marke oli myös komea suoritus. Herkkyyttä ja lämpöä aika reppanan kuninkaan roolissa. Lilli Paasikivi jätti lemmenjuomat tarjoamatta Brangänen roolissa. Kesti aikansa ennen kuin ääni heräsi, mutta hyvä lopputulos. Tommi Hakala oli komeaääninen Kurwenal. Pienemmissä rooleissa Olli Tuovinen, Tuomas Katajala ja Jussi Merikanto pärjäsivät mainiosti.

Kahden basson hurmiossa

Konsertti: Kaksi Bassoa - Sukupolvet Kohtaavat, Mikkelin tuomikirkko

Giuseppe Verdi

Keskiviikon musiikkimatkani suuntautui tällä kertaa Mikkelin tuomikirkkoon. Bassot Jaakko Ryhänen ja Timo Riihonen ovat kiertäneet tänä vuonna Suomen kirkoissa laulamassa pianisti Marko Hilpon säestyksellä. Kiertue alkoi tammikuun lopussa Tammisaaresta ja päättyy huomenna 12.5. Naantaliin.

Klassisen Tuotannon järjestämää konserttia on mainostettu nimella "Kaksi bassoa - sukupolvet kohtaavat". Nimi on varsin osuva; Jaakko Ryhänen on yksi suomalaisista bassolegendoista ja Timo Riihonen taasen edustaa nuorempaa vuosikertaa. Suomalainen bassoperinne on hyvissä käsissä, Riihosen ohella meillä monia mainioita nuoria matalan rekisterin taitajia. Riihonen kuuluu tällä hetkellä Saksassa Kielin oopperan solistikuntaan ja debytoi tänä kesänä Bayreuthissa Parsifal-tuotannossa.

Illan konsertin ohjelmisto alkoi makupaloilla Bachin Matteus-passiosta ja Haydnin Luomisesta. Sen jälkeen konsertin alkupuoli koostui suomalalaisista Toivo Kuulan ja Oskar Merikannon lauluista. Oli mielenkiintoista vertailla mestareiden äänen sävyjä vuorotellen esitetyissä lauluissa, Merikannon Laatokassa saimme jo esimakua yhteislaulustakin.

Marko Hilpon hienosti tulkitseman Aarre Merikannon Improvisaation myötä siirryimme Verdin oopperamaailmaan. Aariat Nabuccosta ja Simon Boccanegrasta johtivat yhteen hienoimmista musiikkikokemuksista eli Don Carloksen bassoduettoon. Karvat nousivat pystyyn kun suurininkvisiittori näytti Filip II:lle kaapin paikan. Kun asialla on kolme ammattilaista, niin pienet eleet, laulu ja loistava säestys luovat draaman joka uppoaa syvälle.

Jos jotain kritisoitavaa pitää konsertista keksiä, niin kyllä pystypianon sijaan flyygeli olisi antanut täyteläisemmän sointimaailman. Marko Hilpon upea pianismi olisi päässyt vielä kauniimpaan loistoon. Ja kenties draaman kannalta olisi Don Carloksen duetto voinut olla päätösnumero. Vaikka Confutatis Verdin Requiemista oli lopetuksena komeaa kuultavaa sekin.

Kertakaikkisen nautittava konsertti. Jos vain mahdollista suosittelen lämpimästi piipahtamista Naantaliin huomenna!