Konserttihovi osoitti jälleen tarpeellisuutensa tarjoamalla hienon musiikki-illan. Sääli vain että yleisö ei tunnu löytävän hovin hellään korvahoitoon. Mikä mahtaa vaivata Etelä-Karjalan musiikinystäviä?
Illan konsertti oli otsikoitu "Proffat lavalla", jolla viitattiin Juhani Lagerspetzin ja Marko Ylösen titteleihin. Proffien kanssa lavan jakoi nuori huilisti Siiri Niittymaa. Jälleen kerran nuori pelimanni jota kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan.
Aloitusnumerona oli Haydnin D-duuri trio. Kun aloittelin klassiseen musiikkiin tutustumista Haydn tuntui usein kuivalta ja tekniseltä musiikilta. Mitä enemmän hänen musiikkiaan olen kuunnellut, sitä enemmän olen siitä alkanut pitää. Haydn on lämmintä ja huumorilla hyöstettyä musiikkia. Tämän illan trio alkoi ehkä hieman hakien, kenties akustiikkaan tutustuen, mutta nopeasti yhteinen sointi löytyi.
Alkutrion jälkeen olivat vuorossa sonaatit. Ensin Poulencin huilusonaatti, joka on jostain syystä tuttu, olisikohan ollut jossain elokuvassa. Hieman olisin kaivannut kenties enemmän pehmeyttä huilun sointiin välillä. Pitää nyt yrittää hieman olla kriittinen...
Sitten oli vuorossa Debussyn sellosonaatti joka ei tule unohtumaan. Edelleen järisyttävin kokemus Konserttihovissa on Schnittken "Quasi una sonata" Gothónin ja Vähälän esityksenä muutaman vuoden takaa, mutta tämäniltainen Debussy sukelsi syvälle samaan musiikin ihmemaailmaan.Voisin liittyä Marko Ylösen ihailijakerhoon.
Tauon jälkeen konsertin päätti von Weberin g-molli trio. Hänen tuotantonsa on kamarimusiikin saralla on varsin vähäinen. Minun sydämessäni on hänellä tukeva paikka Der Freischütz oopperan kanssa. Trio oli hieno päätös illalle. Tauon aikana tuntui trio löytäneen avaimen Konserttihovin akustiikkaan ja meno oli sen mukainen.
Proffat olivat juuri niin hyviä kun voi heiltä odottaakin ja nuori huilisti osoitti hienosti musikaalisuutensa kamarimusiikin parissa. Kiitos taas Konserttihoville!
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Ooppera: Parsifal - Kansallisooppera 2011-04-09
Harry Kupferin hieno Parsifal ohjaus on alunperin vuodelta 2005. Itse näin sen ensimmäisen kerran uusintakierroksella vuonna 2007. Tänä keväänä on menossa toinen uusintakierros. Jos Kansallisooppera olisi lähempänä, kävisin varmaan kaikissa näytöksissä.
Lavastuksen keskeinen elementti on valotiilistä rakennettu polku, joka mutkittelee lavan edestä takaosaan. Oivallinen symboli valaistuksen tielle. Alkusoiton aikana polulla makaavien henkilöiden asemasta voinee päätellä heidän edistymisensä asteita. Gurnemanz taitaa olla pisimmällä ja palaa takaisin avustamaan Amfortasia, Hän saa avukseen pisimmällä olevilta Buddha-munkeilta lapsihahmon, mikä kuvannee Parsifalia. Hyvä tarinan ja ohjauksen tiivistelmä heti alussa.
Ohjauksen ja lavastuksen yksinkertaisuus, mutta samalla niiden välittämien symbolien monimuotoisuus ja tulkinnallisuus tekee Kupferin Parsifalista hienon tuotannon. Valopolun ohella lavastuksen toinen keskeinen elementti on valtava kääntyvä varsi jonka voi kuvitella symboloida kuvaavan vaikkapa mm. keihäänkärkeä, fallosta, kompassineulaa, aikakonetta... Pienelle määrälle lavastuksen elementtejä ja toimintoja onnistutaan luomaan paljon mielenkiintoisia tulkintamahdollisuuksia. Hienoa!
Laulajakaarti oli hyvällä pohjalla. Salminen, Nisula, Weinius, Hakala, Ruuttunen ja Pussila olivat keskeisissä rooleissa. Erityisen positiivisesti mielikuvan jättivät Hakala ja Ruuttunen Amfortasin ja Klingsorin rooleissaan. Se mikä jäi tällä kertaa puuttumaan, oli orkesterimontun taika. Kapellimestarina oli Pinchas Steinberg ja periaatteessa mitään vikaa ei hänen johtamisessaan ollut. Minulle Wagnerin musiikissa on olennaista pitkien (oikeastaan näytösten mittaisten) kaarien imu ja mystiikka, ja nyt niitä ei tullut. Tempokin oli ehkä hieman hidas, väliaikoineen kesto oli 5:20.
Mutta kokonaisuutena hieno esitys. Parsifal on omien suosikkioopperoiden kärkipäässä, ellei peräti aivan kärjessä.
Lavastuksen keskeinen elementti on valotiilistä rakennettu polku, joka mutkittelee lavan edestä takaosaan. Oivallinen symboli valaistuksen tielle. Alkusoiton aikana polulla makaavien henkilöiden asemasta voinee päätellä heidän edistymisensä asteita. Gurnemanz taitaa olla pisimmällä ja palaa takaisin avustamaan Amfortasia, Hän saa avukseen pisimmällä olevilta Buddha-munkeilta lapsihahmon, mikä kuvannee Parsifalia. Hyvä tarinan ja ohjauksen tiivistelmä heti alussa.
Ohjauksen ja lavastuksen yksinkertaisuus, mutta samalla niiden välittämien symbolien monimuotoisuus ja tulkinnallisuus tekee Kupferin Parsifalista hienon tuotannon. Valopolun ohella lavastuksen toinen keskeinen elementti on valtava kääntyvä varsi jonka voi kuvitella symboloida kuvaavan vaikkapa mm. keihäänkärkeä, fallosta, kompassineulaa, aikakonetta... Pienelle määrälle lavastuksen elementtejä ja toimintoja onnistutaan luomaan paljon mielenkiintoisia tulkintamahdollisuuksia. Hienoa!
Laulajakaarti oli hyvällä pohjalla. Salminen, Nisula, Weinius, Hakala, Ruuttunen ja Pussila olivat keskeisissä rooleissa. Erityisen positiivisesti mielikuvan jättivät Hakala ja Ruuttunen Amfortasin ja Klingsorin rooleissaan. Se mikä jäi tällä kertaa puuttumaan, oli orkesterimontun taika. Kapellimestarina oli Pinchas Steinberg ja periaatteessa mitään vikaa ei hänen johtamisessaan ollut. Minulle Wagnerin musiikissa on olennaista pitkien (oikeastaan näytösten mittaisten) kaarien imu ja mystiikka, ja nyt niitä ei tullut. Tempokin oli ehkä hieman hidas, väliaikoineen kesto oli 5:20.
Mutta kokonaisuutena hieno esitys. Parsifal on omien suosikkioopperoiden kärkipäässä, ellei peräti aivan kärjessä.
torstai 31. maaliskuuta 2011
Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-03-31
Lappeenranta-salissa oli soittovuorossa Saimaa Sinfonietta. Suhteellisen uuden ohjelmiston säveltäjänimiä olivat Britten, Stravinsky, Suk ja Martin.
Kyllähän se on myönnettävä, että viime viikonlopun musiikkikuurin jälkeen Saimaa Sinfonietta ei yltänyt aivan samalle tasolle kuin Berliinin kollegansa. Alkupuolen konsertista täyttivät Brittenin Frank Bridge variaatiot ja Stravinskyn Dances concertantes. Brittenissä tuntui olevan välillä hieman intonaatio-ongelmia ja Stravinskyn kohdalla rytmiikka oli hakusessa.
Mutta väliaikapa pelasti jälleen tilanteen. Josef Sukin Serenaadi (itse asiassa vain sen ensimmäinen osa; yleisökin tuntui odottavan jatkoa) palautti orkesterin parempaan iskuun ja konsertin päättävä Frank Martinin Konsertto 7 puhaltajalle, lyömäsoittimille ja jousille oli taas hienoa kuultavaa.
En tiedä olisiko konsertin puoliskojen vaihtaminen keskenään helpottanut tilannetta. Kenties aloittaminen hieman perinteisemmillä kappaleilla olisi lämmittänyt orkesterin parempaan iskuun Britteniä ja Stravinskya varten.
Kyllähän se on myönnettävä, että viime viikonlopun musiikkikuurin jälkeen Saimaa Sinfonietta ei yltänyt aivan samalle tasolle kuin Berliinin kollegansa. Alkupuolen konsertista täyttivät Brittenin Frank Bridge variaatiot ja Stravinskyn Dances concertantes. Brittenissä tuntui olevan välillä hieman intonaatio-ongelmia ja Stravinskyn kohdalla rytmiikka oli hakusessa.
Mutta väliaikapa pelasti jälleen tilanteen. Josef Sukin Serenaadi (itse asiassa vain sen ensimmäinen osa; yleisökin tuntui odottavan jatkoa) palautti orkesterin parempaan iskuun ja konsertin päättävä Frank Martinin Konsertto 7 puhaltajalle, lyömäsoittimille ja jousille oli taas hienoa kuultavaa.
En tiedä olisiko konsertin puoliskojen vaihtaminen keskenään helpottanut tilannetta. Kenties aloittaminen hieman perinteisemmillä kappaleilla olisi lämmittänyt orkesterin parempaan iskuun Britteniä ja Stravinskya varten.
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Ooppera: Ariadne auf Naxos - Deutsche Oper Berlin 2011-03-27
Eipä olisi Berliinin viikonloppua paremmin päättää. Ariadne on Robert Carsenin ohjaus, jonka ensi-ilta on kolmen vuoden takaa Münchenistä. Deutsche Oper sai ohjauksen ohjelmistoonsa jo vuonna seuraavana vuonna 2009.
Ohjaus/tuotanto on parhaita oopperaproduktioita mitä olen lavalla nähnyt. Itse ooppera, joka on teatteria teatterista, antaa jo oivallisen pohjan ottaa yleisö mukaan isoon näytelmään. Kun katsomon ovet avautuvat, on näyttämöllä jo balettiryhmä lämmittelemässä koetanssia varten, joka suoritetaan alkusoittoon. Soitonopettaja aloittaa laulunsa katsomon puolelta. Kun säveltäjä jää prologin lopuksi esiripun yleisön puolelle, hän vie ujostellen partituurin kapellimestarille oopperaa varten ja jää katsomon reunaan seuraamaan omaa oopperaansa. Itse Ariadne ooppera tapahtuu äärimmäisen yksinkertaisissa lavastuksissa, käytännössä mustassa laatikossa. Vasta lopussa Ariadnen ja Bakkuksen löytäessä onnensa takaseinä repeää valon juhlaksi. Mutta musta laatikko ei suinkaan tarkoita tylsyyttä, Ariadnen vartalon liikkeitä ja eleitä mallintaa kymmenen Ariadnen "kopiota". Zerbinetta ryhmineen on menossa mukana. Ooppera päättyy säveltäjän riemuvoittoon jossa sekä yleisö että esittäjät ovat mukana samassa näytelmässä. Aivan mahtava ohjaus!
Illan esityksestä jäi niin hyvä tunnelma, että on turha käydä miettimään mikä olisi voinut olla paremmin. Aivan varmasti jokaiseen rooliin löytyisi jostain päin maailmaa hieman parempi laulaja ja orkesterin sointi olisi voinut olla parempi. Mutta noilla seikoilla ei ole mitään merkitystä, sillä kokonaisuus oli ainakin tällä kertaa vähintään yhtä suuri kuin osiensa summa. Ooppera ei ole pelkkää musiikkia, laulamista, näyttelemistä, tanssia, lavastusta, valoja tai ohjausta. Se on parhaimmillaan niitä kaikkia. Tänään oli sellainen päivä. Kiitos Richard Straussin ja Hugo von Hofmannsthalin!
Ohjaus/tuotanto on parhaita oopperaproduktioita mitä olen lavalla nähnyt. Itse ooppera, joka on teatteria teatterista, antaa jo oivallisen pohjan ottaa yleisö mukaan isoon näytelmään. Kun katsomon ovet avautuvat, on näyttämöllä jo balettiryhmä lämmittelemässä koetanssia varten, joka suoritetaan alkusoittoon. Soitonopettaja aloittaa laulunsa katsomon puolelta. Kun säveltäjä jää prologin lopuksi esiripun yleisön puolelle, hän vie ujostellen partituurin kapellimestarille oopperaa varten ja jää katsomon reunaan seuraamaan omaa oopperaansa. Itse Ariadne ooppera tapahtuu äärimmäisen yksinkertaisissa lavastuksissa, käytännössä mustassa laatikossa. Vasta lopussa Ariadnen ja Bakkuksen löytäessä onnensa takaseinä repeää valon juhlaksi. Mutta musta laatikko ei suinkaan tarkoita tylsyyttä, Ariadnen vartalon liikkeitä ja eleitä mallintaa kymmenen Ariadnen "kopiota". Zerbinetta ryhmineen on menossa mukana. Ooppera päättyy säveltäjän riemuvoittoon jossa sekä yleisö että esittäjät ovat mukana samassa näytelmässä. Aivan mahtava ohjaus!
Illan esityksestä jäi niin hyvä tunnelma, että on turha käydä miettimään mikä olisi voinut olla paremmin. Aivan varmasti jokaiseen rooliin löytyisi jostain päin maailmaa hieman parempi laulaja ja orkesterin sointi olisi voinut olla parempi. Mutta noilla seikoilla ei ole mitään merkitystä, sillä kokonaisuus oli ainakin tällä kertaa vähintään yhtä suuri kuin osiensa summa. Ooppera ei ole pelkkää musiikkia, laulamista, näyttelemistä, tanssia, lavastusta, valoja tai ohjausta. Se on parhaimmillaan niitä kaikkia. Tänään oli sellainen päivä. Kiitos Richard Straussin ja Hugo von Hofmannsthalin!
Konsertti: Schiller Theater 2011-03-27
Vuoden Barenboim annos tuli hankittua tällä kertaa kamarimusiikin muodossa. Matkalle ei sattunut sopivaa oopperaa Staatsoperista, mutta onneksi Sunnuntaiaamuksi oli tarjolla Barenboim-Zyklus konserttisarjan kamarimusiikkia. Staatsoperin oma oopperatalo on remontissa ja Staatsoper toimii Schiller teatterin tiloissa 2013 lokakuuhun asti.
Daniel Barenboim täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Maestro on mitä parhain esimerkki siitä, että ikä on pelkkiä numeroita. Ensi kerran kuulin Barenboimia elävänä kymmenisen vuotta sitten Lontoossa parissa Beethoven sarjan konsertissa, missä hän johti Beethovenin sinfonioita ja soitti itse solistina Beethovenin pianokonsertoissa. Noita konsertteja voi pitää jollain tavalla lähtölaukauksena omalle kiinteämmälle klassisen musiikin harrastukselle.
Tämän aamuisessa konsertissa ohjelmassa oli Brahmsin Es-duuri klarinettisonaatti, F-duuri sellosonaatti ja a-molli trio klarinetille, sellolle ja pianolle. Klarinetti solistina oli Tibor Reman ja selloa hyväili Claudius Popp. Molemmat, Barenboimiin verrattuna, nuorukaiset ovat Staatskapellen soittajia, joten konsertti saatiin järjestettyä "omin voimin". Täytyy vain ihailla minkä luokan pelimanneja Staatsoperin orkesterimontussa lymyilee.
Brahmsin musiikkiin ihastuin lopullisesti jokunen vuosi sitten käyrätorvitrion ansiosta. Varsinkin kamarimusiikkiteoksissa viehättää romanttinen tunteiden vellonta, joka vie mielen mukanaan. Tämän konsertin teokset täyttivät tuon kuvauksen myös täysin. Konsertin jälkeen maailma tuntui jälleen hieman paremmalta paikalta.
Daniel Barenboim täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Maestro on mitä parhain esimerkki siitä, että ikä on pelkkiä numeroita. Ensi kerran kuulin Barenboimia elävänä kymmenisen vuotta sitten Lontoossa parissa Beethoven sarjan konsertissa, missä hän johti Beethovenin sinfonioita ja soitti itse solistina Beethovenin pianokonsertoissa. Noita konsertteja voi pitää jollain tavalla lähtölaukauksena omalle kiinteämmälle klassisen musiikin harrastukselle.
Tämän aamuisessa konsertissa ohjelmassa oli Brahmsin Es-duuri klarinettisonaatti, F-duuri sellosonaatti ja a-molli trio klarinetille, sellolle ja pianolle. Klarinetti solistina oli Tibor Reman ja selloa hyväili Claudius Popp. Molemmat, Barenboimiin verrattuna, nuorukaiset ovat Staatskapellen soittajia, joten konsertti saatiin järjestettyä "omin voimin". Täytyy vain ihailla minkä luokan pelimanneja Staatsoperin orkesterimontussa lymyilee.
Brahmsin musiikkiin ihastuin lopullisesti jokunen vuosi sitten käyrätorvitrion ansiosta. Varsinkin kamarimusiikkiteoksissa viehättää romanttinen tunteiden vellonta, joka vie mielen mukanaan. Tämän konsertin teokset täyttivät tuon kuvauksen myös täysin. Konsertin jälkeen maailma tuntui jälleen hieman paremmalta paikalta.
Ooppera: Tristan und Isolde - Deutsche Oper Berlin 2011-03-26
Reissun pääkohde oli Graham Vickin uusi Tristan ohjaus, jonka ensi-ilta oli pari viikkoa sitten. Aloitetaan ruodinta musiikillisesta puolesta, josta ei pahaa sanottavaa ole. Kapellimestarina oli DOB:n musiikillinen johtaja Donald Runnicles (joka muuten johti eilisen Otellonkin, sen unohdin mainita). Vuosi sitten kuulin täällä Berliinissä Staatsoperin Tristanin, jonka puikoissa oli suosikkini Barenboim. Ehkä Barenboim on jollain tavalla maanläheisempi ja hengittävämpi tulkinnassaan, mutta Runnicles on aivan yhtä nautittava. Dynamiikka ja orkesterin sointi on hienoa, tempo tuntui alussa varsin rauhalliselta, mutta se varmaan johtui minusta.
Pääparina oli aviopari Peter Seiffert ja Petra Maria Schnitzer. Seiffert oli vuosi sitten Tristanina Staatsoperinkin esityksessä, hän on roolissa kerta kaikkiaan mainio. Vuosi sitten Isoldena oli Waltraud Meier ja nyt Schnitzer ei kyennyt täyttämään hänen saappaitaan. Schnitzer debytoi roolissa tässä produktiossa ja hänellä on komea ääni, mutta Isolde hän ei minulle ole. Ääni ei ole aivan tarpeeksi iso ja täyteläinen. Ja Liebestod oli jotenkin ulkokohtainen. Muista laulajista erityisen positiivisen kuvan jätti Kurwenalin roolin laulanut Eike Wilm Schulte. Kuningas Markena oli Kristinn Sigmundsson, joka toi välillä mieleeni Matti Salmisen. Ei huono vertailukohta, vaikka Salmisen Markea en ole kuullut kuin levyltä.
Ei ohjauksestakaan kauhean paljon pahaa sanottavaa ole. Mielestäni sitä vaivaa lähinnä runsaudenpula. Lavastuksen keskeinen osa on seinä, joka vaihtaa kulmaa joka näytöksessä. Seinä on asunnon (kenties 70-luvun), jonka keskellä on viisi tai kuusi lasiovea. Näiden lasiovien funktio on kuvata siirtymää ajassa ja metafyysisessä olemuksessa. Esimerkiksi lopussa Tristan, Kurwenal ja Isolde poistuvat lasioven kautta kuolemaan. Lavalla pyörii hahmoja jotka käsittääkseni ovat jonkinlaisia psykologisia projektioita päähenkilöistä kautta heidän elämänkaarensa. Nämä hahmot liikkuvat sekä ovien ulkopuolella, että muutamat niistä myös seinän "sisäpuolella". Selkeimmät hahmot ovat alaston nainen, joka kuvannee Isolden nuorta "viatonta" olemusta ja toisessa näytöksessä alaston mies, joka kaivaa hautaa sohvan takana itselleen. Olisikohan kuvaus Tristanin valinnasta ja sen seurauksesta. Muut hahmot ovatkin huomattavasti mystisempiä. Raskaana oleva nainen (olisiko Isolden äiti) joka piipahtaa kolmannessa näytöksessä huoneen sisälläkin, ja lukuisa joukko lasiovien läpi näkyviä muita hahmoja, joiden merkitys jäi ainakin näin ensi näkemältä hieman arvoitukseksi.
Perinteiseen tulkintaan on toki paljon eroavaisuuksia. Mikä on Tristanin ja Marken suhde? Ensi näkemällä veikkaisin että Marke on Tristanin esimies. Ensi näytöksen remonttiporukan Isolden ahdistely jää mysteeriksi. Lemmenjuomaa ei nautita juomalla vaan tykitetään suoraan suoneen. Toisen näytöksen alkupuolella kun Tristan saapuu Isolden luo, Tristan raapii käsivarttaan siihen malliin että herää kysymys onko koko hommassa kysymys vain riippuvuudesta. Huumevertausta ei kuitenkaan mielestäni kehitellä muualla sen enempää. Toisen näytöksen lopussa Tristan saa Melotin pistämään itseään miekalla, mutta kolmas näytös tapahtuukin lähinnä vanhainkodissa (seinä on toki sama) ja Tristan ei kuole miekaniskuun, vaan hänestä on tullut tutiseva vanhus, joka poistuu sitten lasiovista rajan toiselle puolelle.
Lavastuksen keskeinen kaluste on ruumisarkku, joka ensi näytöksessä toimittaa sohvapöydän virkaa. Toisessa näytöksessä se on pystyssä seinää vasten ja kolmannessa sisältää jo tavallaan Tristanin. Toisessa näytöksessä huoneessa on kolme kivilohkaretta joiden symboliikka jäi minulle mysteeriksi. Tietysti ne voisi ajatella Tristaniksi, Isoldeksi ja Markeksi, mutta muitakin vaihtoehtoja lienee. Erittäin tärkeä osa on myös isolla, noin 1,5 - 2 metriä leveällä valaisimella, jota kuljetetaan kattovaijereiden avulla läpi oopperan ympäriinsä korkeutta vaihdellen. Sen symboliikka jäi myös hieman auki. Ainoa selkeä tulkinta (mikä varmaan on virheellinen :) on toisen näytöksen hekuman huipussa kun lamppu on laskeutumassa aiemmin mainitun alastoman "Tristanin" kaivaman hautaan, niin Marken keskeyttäessä puuhastelut lamppu nousee takaisin reiästä aivan kuin kuvaten coitus interruptusta.
Ohjaus ja lavastus pitävät kyllä mielen virkeänä kun yrittää tulkita mitä ohjaaja milläkin haluaa sanoa ja painottaa. Mutta kokonaiskuvaksi jää kyllä symbolien miljoonalaatikko, jossa mahdollinen punainen lanka on hieman kadoksissa. Kuten joskus aikaisemmin olen todennut Wagnerin oopperat kestävät lähes millaista käsittelyä tahansa. Orkesterimontun väki ja laulajat selviävät yleensä voittajina, niin nytkin.
Pääparina oli aviopari Peter Seiffert ja Petra Maria Schnitzer. Seiffert oli vuosi sitten Tristanina Staatsoperinkin esityksessä, hän on roolissa kerta kaikkiaan mainio. Vuosi sitten Isoldena oli Waltraud Meier ja nyt Schnitzer ei kyennyt täyttämään hänen saappaitaan. Schnitzer debytoi roolissa tässä produktiossa ja hänellä on komea ääni, mutta Isolde hän ei minulle ole. Ääni ei ole aivan tarpeeksi iso ja täyteläinen. Ja Liebestod oli jotenkin ulkokohtainen. Muista laulajista erityisen positiivisen kuvan jätti Kurwenalin roolin laulanut Eike Wilm Schulte. Kuningas Markena oli Kristinn Sigmundsson, joka toi välillä mieleeni Matti Salmisen. Ei huono vertailukohta, vaikka Salmisen Markea en ole kuullut kuin levyltä.
Ei ohjauksestakaan kauhean paljon pahaa sanottavaa ole. Mielestäni sitä vaivaa lähinnä runsaudenpula. Lavastuksen keskeinen osa on seinä, joka vaihtaa kulmaa joka näytöksessä. Seinä on asunnon (kenties 70-luvun), jonka keskellä on viisi tai kuusi lasiovea. Näiden lasiovien funktio on kuvata siirtymää ajassa ja metafyysisessä olemuksessa. Esimerkiksi lopussa Tristan, Kurwenal ja Isolde poistuvat lasioven kautta kuolemaan. Lavalla pyörii hahmoja jotka käsittääkseni ovat jonkinlaisia psykologisia projektioita päähenkilöistä kautta heidän elämänkaarensa. Nämä hahmot liikkuvat sekä ovien ulkopuolella, että muutamat niistä myös seinän "sisäpuolella". Selkeimmät hahmot ovat alaston nainen, joka kuvannee Isolden nuorta "viatonta" olemusta ja toisessa näytöksessä alaston mies, joka kaivaa hautaa sohvan takana itselleen. Olisikohan kuvaus Tristanin valinnasta ja sen seurauksesta. Muut hahmot ovatkin huomattavasti mystisempiä. Raskaana oleva nainen (olisiko Isolden äiti) joka piipahtaa kolmannessa näytöksessä huoneen sisälläkin, ja lukuisa joukko lasiovien läpi näkyviä muita hahmoja, joiden merkitys jäi ainakin näin ensi näkemältä hieman arvoitukseksi.
Perinteiseen tulkintaan on toki paljon eroavaisuuksia. Mikä on Tristanin ja Marken suhde? Ensi näkemällä veikkaisin että Marke on Tristanin esimies. Ensi näytöksen remonttiporukan Isolden ahdistely jää mysteeriksi. Lemmenjuomaa ei nautita juomalla vaan tykitetään suoraan suoneen. Toisen näytöksen alkupuolella kun Tristan saapuu Isolden luo, Tristan raapii käsivarttaan siihen malliin että herää kysymys onko koko hommassa kysymys vain riippuvuudesta. Huumevertausta ei kuitenkaan mielestäni kehitellä muualla sen enempää. Toisen näytöksen lopussa Tristan saa Melotin pistämään itseään miekalla, mutta kolmas näytös tapahtuukin lähinnä vanhainkodissa (seinä on toki sama) ja Tristan ei kuole miekaniskuun, vaan hänestä on tullut tutiseva vanhus, joka poistuu sitten lasiovista rajan toiselle puolelle.
Lavastuksen keskeinen kaluste on ruumisarkku, joka ensi näytöksessä toimittaa sohvapöydän virkaa. Toisessa näytöksessä se on pystyssä seinää vasten ja kolmannessa sisältää jo tavallaan Tristanin. Toisessa näytöksessä huoneessa on kolme kivilohkaretta joiden symboliikka jäi minulle mysteeriksi. Tietysti ne voisi ajatella Tristaniksi, Isoldeksi ja Markeksi, mutta muitakin vaihtoehtoja lienee. Erittäin tärkeä osa on myös isolla, noin 1,5 - 2 metriä leveällä valaisimella, jota kuljetetaan kattovaijereiden avulla läpi oopperan ympäriinsä korkeutta vaihdellen. Sen symboliikka jäi myös hieman auki. Ainoa selkeä tulkinta (mikä varmaan on virheellinen :) on toisen näytöksen hekuman huipussa kun lamppu on laskeutumassa aiemmin mainitun alastoman "Tristanin" kaivaman hautaan, niin Marken keskeyttäessä puuhastelut lamppu nousee takaisin reiästä aivan kuin kuvaten coitus interruptusta.
Ohjaus ja lavastus pitävät kyllä mielen virkeänä kun yrittää tulkita mitä ohjaaja milläkin haluaa sanoa ja painottaa. Mutta kokonaiskuvaksi jää kyllä symbolien miljoonalaatikko, jossa mahdollinen punainen lanka on hieman kadoksissa. Kuten joskus aikaisemmin olen todennut Wagnerin oopperat kestävät lähes millaista käsittelyä tahansa. Orkesterimontun väki ja laulajat selviävät yleensä voittajina, niin nytkin.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Ooppera: Otello - Deutsche Oper Berlin 2011-03-25
Otello on hieno ooppera. Se on Falstaffin ohella suosikkini Verdin oopperoista. Andreas Kriegenburgenin ohjaus sai ensi-iltansa vuonna 2010. Ensimmäiset huomiot ohjauksesta ovat ajan siirtäminen nykyaikaan ja sodan korostaminen. Alkuperäisen Shakespearen tarinan (Boiton libretto) taustalla on sota. Otellohan on sotapäällikkö ja alussa hän palaa voittoisalta sotaretkeltä. Sen jälkeen libretto keskittyy näytelmän keskeisiin teemoihin, rakkauteen ja mustasukkaisuuteen. Kriegenburgen pitää sodan taustalla koko ajan.
Koko ooppera tapahtuu makuuhuonekohtauksia lukuunottamatta pommisuojassa (?) ja näyttämön takaseinä on sänky/punkkarakennelma, jossa noin 80 kuorolaista ja statistia on ensimmäisen ja toisen näytöksen ajan. Kolmannen näytöksen aikana sänkylokeroiden edessä on verhot, mutta lopussa verhot jälleen aukeavat. Periaatteessa ratkaisu on ihan hyvä. Minua häiritsee se, että suurelle osalle taustaväestöstä on kehitetty puuhaa, joka tietysti on ymmärrettävää, koska muuten he olisivat käytännnössä suuren osan ajasta liikkumattomia nukkeja. Mutta tämä puuhastelu vie väistämättä huomiota tarinan pohjimmiltaan intiimistä luonteesta. Kyse on kuitenkin viheliäsestä paskiaisesta (Jago), joka juonillaan saa Otellon hulluksi mustasukkaisuudesta ja surmaamaan vaimonsa Desdemonan. Sinänsä ohjauksessa käytetyssä taustajuonessa tämä toki voi tapahtua ison ihmisjoukon keskellä ja edessä, mutta minun tarkkaavaisuuteni välillä lipsahteli seurailemaan turhan tarkkaan mitä taustaväestö puuhaili.
Mikä minua Otellossa kenties eniten häiritsee, ei ole pelkästään tässä ohjauksessa, vaan myös libretossa. Ymmärrän sen jos neito kykenee vielä laulamaan ammuttuna, puukotettuna, myrkytettynä tai tappavan taudin viime vaiheissa ennen kuolemaansa. Mutta jos neito kuristetaan ja hän tämän jälkeen vielää laulaa luikauttaa ennen kuolemistaan, niin minulla alkaa olla vaikeuksia. En ole kuristuskuoleman erikoisasiantuntija, mutta jos kuristamisen jälkeen vielä puhetta tulee, niin voisin kuvitella että siitä voisi selvitä hengissä. Tasoittavana asiana toki mustasukkaisuusmurhana kuristus on kyllä vakuuttavin. Veitsi voisi toimia myös, mutta sehän on jo Carmenissa käytössä.
On Kriegenburgenin ohjauksessa paljon muutakin mitä en ymmärrä. Vaikkapa minkä takia upseerit heittelevät rahoja lapsijoukolle? Minkä takia tanssijat olivat löyhäpäisiä naisia? Mutta kuitenkin kokonaisuutena ohjauksesta jäi positiivinen tunne.
Lavalla oli tänään mahtavia laulajia. Etunenässä tietysti Johan Botha, jonka lavapreesensiä hieman etukäteen pelkäsin. Botha edustaa ns. "pallotenori" koulukuntaa, mutta hän yllätti hyvillä näyttelijän kyvyillään ja liikkumisellaan. Ääni ei ollut yllätys, se oli hieno ääni. Olisikohan sittenkin pitänyt lähteä katsomaan Covent Gardenin Tannhäuser... Desdemonan roolin lauloi Adrianne Pieczonka, ihastuin häneenkin. Jagona oli Mark Delavan, eikä hänestäkään moitteita löytynyt. Ainoa joka hieman nostatti kulmakarvaani epäilyttävästi oli Lodovicon roolin laulaja Hyung-Wook Lee. Hänen äänensä oli hieno basso (jossa on muuten liplatus, jota olen vain kuullut baritoneilla), mutta sekstetossa tahtoi jäädä hieman liikaa taustalle. Sinänsä hauska ulkonäöksellinen seikka on se, että basso oli lavan pienin laulaja. Ei Bothakaan mikään lipputanko ole, mutta Lee oli vielä lyhyempi ja kun hän vielä oli leveys suunnassakin vain puolet Bothasta, niin siinä sitä oli ihmettelemistä.
Koko ooppera tapahtuu makuuhuonekohtauksia lukuunottamatta pommisuojassa (?) ja näyttämön takaseinä on sänky/punkkarakennelma, jossa noin 80 kuorolaista ja statistia on ensimmäisen ja toisen näytöksen ajan. Kolmannen näytöksen aikana sänkylokeroiden edessä on verhot, mutta lopussa verhot jälleen aukeavat. Periaatteessa ratkaisu on ihan hyvä. Minua häiritsee se, että suurelle osalle taustaväestöstä on kehitetty puuhaa, joka tietysti on ymmärrettävää, koska muuten he olisivat käytännnössä suuren osan ajasta liikkumattomia nukkeja. Mutta tämä puuhastelu vie väistämättä huomiota tarinan pohjimmiltaan intiimistä luonteesta. Kyse on kuitenkin viheliäsestä paskiaisesta (Jago), joka juonillaan saa Otellon hulluksi mustasukkaisuudesta ja surmaamaan vaimonsa Desdemonan. Sinänsä ohjauksessa käytetyssä taustajuonessa tämä toki voi tapahtua ison ihmisjoukon keskellä ja edessä, mutta minun tarkkaavaisuuteni välillä lipsahteli seurailemaan turhan tarkkaan mitä taustaväestö puuhaili.
Mikä minua Otellossa kenties eniten häiritsee, ei ole pelkästään tässä ohjauksessa, vaan myös libretossa. Ymmärrän sen jos neito kykenee vielä laulamaan ammuttuna, puukotettuna, myrkytettynä tai tappavan taudin viime vaiheissa ennen kuolemaansa. Mutta jos neito kuristetaan ja hän tämän jälkeen vielää laulaa luikauttaa ennen kuolemistaan, niin minulla alkaa olla vaikeuksia. En ole kuristuskuoleman erikoisasiantuntija, mutta jos kuristamisen jälkeen vielä puhetta tulee, niin voisin kuvitella että siitä voisi selvitä hengissä. Tasoittavana asiana toki mustasukkaisuusmurhana kuristus on kyllä vakuuttavin. Veitsi voisi toimia myös, mutta sehän on jo Carmenissa käytössä.
On Kriegenburgenin ohjauksessa paljon muutakin mitä en ymmärrä. Vaikkapa minkä takia upseerit heittelevät rahoja lapsijoukolle? Minkä takia tanssijat olivat löyhäpäisiä naisia? Mutta kuitenkin kokonaisuutena ohjauksesta jäi positiivinen tunne.
Lavalla oli tänään mahtavia laulajia. Etunenässä tietysti Johan Botha, jonka lavapreesensiä hieman etukäteen pelkäsin. Botha edustaa ns. "pallotenori" koulukuntaa, mutta hän yllätti hyvillä näyttelijän kyvyillään ja liikkumisellaan. Ääni ei ollut yllätys, se oli hieno ääni. Olisikohan sittenkin pitänyt lähteä katsomaan Covent Gardenin Tannhäuser... Desdemonan roolin lauloi Adrianne Pieczonka, ihastuin häneenkin. Jagona oli Mark Delavan, eikä hänestäkään moitteita löytynyt. Ainoa joka hieman nostatti kulmakarvaani epäilyttävästi oli Lodovicon roolin laulaja Hyung-Wook Lee. Hänen äänensä oli hieno basso (jossa on muuten liplatus, jota olen vain kuullut baritoneilla), mutta sekstetossa tahtoi jäädä hieman liikaa taustalle. Sinänsä hauska ulkonäöksellinen seikka on se, että basso oli lavan pienin laulaja. Ei Bothakaan mikään lipputanko ole, mutta Lee oli vielä lyhyempi ja kun hän vielä oli leveys suunnassakin vain puolet Bothasta, niin siinä sitä oli ihmettelemistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)