Tarkkaamo: 2025

lauantai 10. toukokuuta 2025

Ratsumiehen paluu

Ooppera: Ratsumies - Kansallisooppera 2025-05-09

Aulis Sallisen ja Paavo Haavikon Ratsumies ooppera syntyi puoli vuosisataa sitten ja oli tärkeässä osassa suomalaisen oopperabuumin herättämisessä. Kun säveltäjä Sallinen vielä vietti 90-vuotissyntymäpäiväänsä pari kuukautta sitten, niin kansallisooppera osoitti erinomaista ohjelmistosuunnittelua tekemällä Ratsumiehestä uuden tuotannon Jussi Nikkilän ohjauksella. Eilisessä ensi-illassa säveltäjä oli itse paikalla ja sai esityksen päätteeksi yleisöltä ansaitut aplodit.

Eilinen Ratsumies oli toinen elävänä kokemani Ratsumies, edellinen oli parikymmentä vuotta sitten Savonlinnassa. Suurimman vaikutuksen uudessa tuotannossa koin musiikin muodossa. Hannu Lintu sai oopperan orkesterista todella hienoja sävyjä, vahvat transientit olivat kohdallaan, Sallisen hieno sävelkieli loisti.

Solistit olivat erinomaisia. Mika Kares ja Miina-Liisa Värelä olivat mahtava pääpari. Timo Riihonen vaikuttava tuomarina. Johannes Vatjus ja Anna Danik kauppiaspariskuntana. Ville Rusanen lauloi ratsutilallisen roolin, Markus Nieminen Matti Puikkasena ja itselleni uusi tuttavuus Maiju Vaahtoluoto "naisen" roolissa.

Paavo Haavikon libretto ei ole perinteinen oopperalibretto. Pohdiskelin taas eilen kotimatkalla, että oopperan hahmot eivät ole subjekteja, vaan objekteja. Hahmoilla ei ole samaistuttavaa pintaa, he eivät ole tekijöitä, henkilökohtaisella tasolla he ovat vailla päämääriä tai tavoitteita. He ovat toimien ("yhteiskunnan"/yhteisön) kohteena ja ajautuvat tilanteisiin, joista selviytyminen on riskialtista ja normien rajoilla olemista. Itselleni Haavikon teksti ei ole lihaa ja verta olevien tekstiä, vaan myyttien ja ideoiden käsittelyä.

Jussi Nikkilän ohjaus, takiksen pukujen ja lavastuksen, sekä Mikko Linnavuoren valojen ja projisointien kanssa, luovat oivallisen ympäristön Sallisen ja Haavikon maailmalle. Epookki ja geografia on universaaleja, vaikka Suomen historian alkuaikoihin libretto sananvalinnoissaa viittaakin.

Erittäin näyttävä ja hyvältä kuulostava paluu kotimaisen oopperaklassikon osalta. Lämmin suositus!

lauantai 12. huhtikuuta 2025

On aika vaipua T(r)anssiin...

Baletti: T(r)anssi - Kansallisooppera 2025-04-11

Kansallisbalettimme kolmas uutukainen teos kaudella 24-25 on odotettu leikkaus modernimman tanssin pariin. Syksyllä Kuolema Venetsiassa oli erinomainen uutukainen, muutaman viikon takainen Édith Piaf jätti minut valitettavasti kylmäksi.

T(r)anssi koostuu kolmesta kokonaisuudesta. Ensimmäisenä on koreografikaksikon Sol León ja Paul Lightfoot teos Signing Off, toisena on Williams Forsythen teokset Solo ja Playlist (Track 1, 2) ja illan päättää Sharon Eyalin Half Life.

Signing Off on vaikuttava kokonaisuus, jossa León-Lightfoot hyödyntävät Philip Glassin musiikkia. Glassin musiikki sopii erinomaisesti tanssin yhteyteen ja viulukonserton solistina soitti Pekko Pulakka, József Hársin johtaessa orkesteria. Signing Offin liikekieli imee mukaansa, muoto ja liike tuntuu purkautuvan välttämättömänä ja vääjäämättömänä vartalon toimintana. Kuuden tanssijan ensemble käy läpi muutoksen, joka tuntuu päätyvän nimensä mukaisesti luopumiseen. Hieno teos.

William Forsythen osuus koostuu hänen omasta soolotanssi videostaan vuodelta 1997 ja kahdentoista miestanssijan ryhmälle tehdystä Playlist (Track 1, 2) teoksesta. Forsythen videotanssi on huikea taidon ja ilmaisun näyte. Playlist on uudempaan tanssimusiikkiin (Peven Everett ja Lion Babe) tehty tanssiteos, jossa baletin muotokieltä on viety toisenlaiseen kontekstiin. Playlist oli illan esityksistä vähiten sykähdyttävä. Yhdyn joltain lähikokijalta kuulemaani spontaaniin kommenttiin "ihan kiva".

Illan vahvin kokemus on Sharon Eyalin ja Gai Beharin klassista liikekieltä haastava Half Life. Sähköisen musiikin teokseen on tehnyt heidän pitkäaikainen kumppaninsa Ori Lichtik. Signing Offin hyödyntämä Philip Glassin musiikki ja Half Lifen musiikki omaavat saman vastustamattoman toiston ja hienovaraisen muutoksen hengen, jota voi kokea myös vaikkapa Steve Reichin ja Terry Rileyn musiikin parissa. Itse koreografia henkii samaa toiston ja pienen muutoksen tunnetta. Käsiohjelma kuvaa sitä ansiokkaasti robottimaiseksi mikroliikehdinnäksi. Kolmentoista naistanssijaa ovat kuin mikroskoopilla katsottavia eläviä soluja, jotka etsivät toisiaan ja identiteettiään sidottuina elämän (puoli?) rytmiin. Jälleen kerran oli syytä hämmästyä kuinka paljon ajatuksia voi tanssiteos herättää. Parasta tietysti on se, että jokainen katsoja saa, ja joutuu, tulkitsemaan teosta oman kokemuspiirinsä lähtökohdista. Taidetta parhaimmillaan.

lauantai 29. maaliskuuta 2025

Eläinten vallankumous

Ooppera: Eläinten vallankumous - Kansallisooppera 2025-03-28

George Orwellin lyhyen elämän kaksi viimeistä romaania; Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat saavuttaneet klassikkojen aseman yhteiskuntakriittisten teosten joukossa. Vuonna 1984 kuvaa totalitaristisen yhteiskunnan mahdollisuutta ja Eläinten vallankumous on Orwellin analyysi Neuvostoliiton kommunnismin harhasta. Molemmat romaanit ovat valitettavan ajankohtaisia lähes 80 vuotta ilmestymisiensä jälkeen.

Venäläinen säveltäjä Alexander Raskatovin pari vuotta sitten Amstedamissa ensi-iltansa saanut Eläinten vallankumous on oopperallinen tulkinta Orwellin tarinasta. Libretto on säveltäjän ja Ian Burtonin yhteistyötä. Ohjaus on italialaisen Damiano Michieletton käsialaa ja kansallisoopperamme käsiohjelma listaa uusintaohjauksen Meisje Barbara Hummelin nimen alle.

Alkuperäinen Orwellin tarina on pinnaltaan vahva satiiri Stalinin valtaannousun tapahtumista, mutta pohjalta löytyy psykologinen allegoria vallanhimosta, väärinkäytöstä ja narsismista. Vuoden 2025 maaliskuussa jokapäiväinen uutistulva on täynnä noita samoja ihmismielen loisien oireita; idästä, lännestä, läheltä ja kauempaa.

Raskatovin sävelkieli on radikaalia ja sekoittaa aluksi eläinten ääniä roolihahmojen lajien mukaan. Sikojen laululinja sisältää röhkimisen ääniä, vuohilla määkimistä jne. Oopperan edetessä eläinten muuttuessa enemmän ihmisten kaltaisiksi, "eläinpukujen" ihmistymisen ohella myös äänenkäyttö muuttuu. Kokonaisuutena Raskatovin musiikki on erittäin vaikuttavaa ja tarinaan sopivaa. Pieni ylidramaattisuus itseäni kyllä häiritsi. Jokainen fraasi tuntui olevan pakattu täyteen draamaa, joka aiheutti turtumista sävelkieleen. Ilmaisullinen dynamiikka oli kompressoitu jatkuvalle ylärajalle, jolloin se vaikuttavuus katoaa. Toinen näytös sisälsi onneksi hetkittäin pientä helpostusta tähän.

Solisteissa oli paljon samoja laulajia, jotka olivat mukana jo Amsterdamissa, mukana tuhti kattaus kotimaisia laulajia. Eläinten vallankumous on enemmän ensemble esitys, kuin yksittäisten solistien aariakokoelma. En halua nostaa ketään erikseen esille, mutta pakko on mainita Holly Flackin huikea koloratuuritaiteilu Mollien roolissa.

Kapellimestarina toimi Amsterdamin tapaan Bassem Akiki. Varsin paljon perinteisestä poikkeavan partituurin salat tuntuivat luontevasti löytyvän orkesterista.

Raskatovin Eläinten vallankumous toimii monella tasolla. Tarinan ajankohtaisuus ja musiikin tinkimättömyys toisaalta tuntuvat jopa pahalta, mutta niinhän niiden pitääkin. Eläinten vallankumous ei ole välttämättä ooppera, josta kiva nauttia viinilasillisen kanssa, se ei neuvottele, vaan pakottaa pitämään silmät ja korvat auki. Tähän on miljoonat vuodet evoluutiota johtaneet, pidit siitä tai et.

lauantai 1. maaliskuuta 2025

Varpusen tarina

Baletti: Édith Piaf - Kansallisooppera 2025-02-28

En ole aikaisemmin tutustunut Èdith Piafin elämäntarinaan. Hänen musiikkinsa ja haikeasti ylöspäin tähyilevä mediakuvastonsa on toki tuttua monestakin yhteydestä.

Reija Wäre on muokannut Piafin elämän keskeisiä kiinnekohtia balettikoreografiaksi, ja Jukka Nykänen sovittanut ja säveltänyt tanssin tueksi Piafin katalogin pohjautuvan ja siitä inspiraationsa hakevan musiikkimaiseman.

Lavalla on parhaimmillaan neljä eri ikäistä Èdith Piafia. Ensi-illassa tarinaa juontavan pää-Édithin roolin tanssi Tiina Myllymäki. Hänen retrospektiivi yleisölle kommunikoiva tehtävänsä on ohjata ja reagoida lapsi-Édithin, teini-Édithin ja aikuis-Édithin kohtauksiin elämäntaipaleensa varrelta. Seela Kunnari, Hye Ji Kang ja Linda Haakana tulkitsivat nämä roolit. Vaikka Piafin elämä olisi ennakolta tuttu, suosittelen lämpimästi käsiohjelman juoniselostusta tarinan taustoittamiseen.

Jokin tuotannon kokonaisuudessa jätti minut valitettavasti kylmäksi. Tanssijat olivat mainioita rooleissaan, eritoten kaikki Édithit. Lavastus oli komea ja omasi monia näyttäviä ja vaikuttavia ideoita; alkuprojektio, "tanssikarusellin" useat tasot, lamppukellokeinu. Musiikki sisälsi välillä suoraan ja välillä piilotettuina kaikki keskeiset hitit. Vaikka tarina on lopulta varsin traaginen, niin kollaasimainen esittely (myös musiikin osalta) syö syvemmän vaikuttavuuden. Viihdyttävyys ja näyttävyys ovat kyllä vahvoilla, mutta koskettavuus ei imenyt minua tällä kertaa korkeampiin sfääreihin.

lauantai 1. helmikuuta 2025

Don Carlo vallan ja rakkauden puristuksessa

Ooppera: Don Carlo - Kansallisooppera 2025-01-31

Edellinen elävä kosketukseni Don Carlo-oopperaan oli oman kansallisoopperamme edellinen tuotanto 12 vuoden takaa. Nyt Verdin klassikkoteos saa uuden tulkinnan yhteistuotannossa Tanskan ja Norjan oopperoiden kanssa. Kokemukset edellisen version ensi-illasta löytyvät täältä. Edellisen version kokonaisnäkemyksen hajanaisuus ja keveys korvautuu uuden version hyytävällä terävyydellä ja armottomuudella.

Omassa mielessäni Don Carlo jakautuu draamana vahvasti kahteen osaan; viittaan tässä Helsingissäkin nähtävään nelinäytöksiseen versioon. Ensimmäinen ja toinen näytös ovat erillisten kohtauksien kokoelma, jossa käydään läpi taustoja, kolmas ja neljäs näytös ovat tiiviitä kokonaisuuksia, jossa langat sidotaan yhteen. Tuo jako kuuluu korviini myös Verdin musiikista. Alkupuolen kohokohtia/korvamatoja ovat Carlon ja Rodrigon duetto sekä Ebolin huntulaulu. Kolmannen näytöksen ensimmäinen kohtauskokonaisuus on Verdin hieno mestarinäyte. Alun sellosoolo jatkuu Filipin monologilla, suurinkvisiittorin hyytävällä vierailulla, Filipin syytöksillä Elisabethia kohtaan paisuen hienoon kvartettiin Ebolin ja Rodrigon saapuessa ja lopulta huipentuen Ebolin aariaan.

Uuden tuotannon ohjauksesta vastaa Davide Livermore. Tanskassa näytteillepano oli jo viime syksynä. Pidin kokonaisuuden visuaalisesta ilmeestä. 1500-luvun epokin sijaan oltiin modernin symbolistisessa ympäristössä, jossa Gio Forman yksinkertaista lavastusta tuki taustan videoprojisointi. Videosuunnittelu on laitettu D-Wok studion nimiin ja pääosin se tuki tarinan tulkintaa hyvin. Kohtauksien vaihdot muuten tuntuivat kestävän hämmentävän kauan. Lavastus on kuitenkin yksinkertainen ja välillä tauot tuntuivat kestävän minuuttikaupalla.

Muutama satunnainen huomio tähän väliin:

Ebolin huntulaulun korukuvioiden aikana muiden elehtiminen oli mainio lisä.
Lavastuksen enkelipatsaan alta pursuava ihmismassa on mukavasti moniselitteinen. Ovatko he kuolleita kohti ylösnousemusta, vai ihmisiä vapautumassa uskonnon ikeestä?

Livermore ei piilottele tarinan korostuksiaan. Filip on monarkki, jonka valta perustuu pelkoon ja alistamiseen. Samaan pahan akseliin kuuluu suurinkvisiittori, joka hyödyntää uskonnon voimaa vallankäytön välineenä. Libretossa lauletaan paljon hyvästä jumalasta, jonka rakkauteen ja rauhaan luotetaan, ja tuon jumalan maanpäällinen lähettiläs vaan tuntuu olevan itse paholainen.

Livermore katsoo tarinaa tämän päivän lasien läpi. Sama vallan ja alistuksen mentaliteetti on voimissaan idässä ja lännessä. Ja kirkko/uskonto on samalla juomakupilla. Verdin libretossa Carlon kohtalo jätetään avoimeksi, isoisä Kaarle ei taidakaan olla kuollut, vaan vetää Carlon luostariin. Livermore ei mystifioi, Filip teloittaa poikansa niskalaukauksella.

Ensi-illan kapellimestarina oli Hannu Lintu. Sääli ettei hän jatka kansallisoopperassa pidempään, eilinen oli jälleen hienoa työtä orkesterin kanssa. Illan kohokohtia oli tietysti kahden suomalaisen ykkösbasson näkeminen samalla lavalla. Timo Riihonen Filipin roolissa ja suurinkvisiittorina Mika Kares vihdoinkin kansallisoopperan lavalla. Upea ilta molemmilta.

Muut pääroolien esittäjät olivatkin minulle uusia tuttavuuksia. Nimiroolissa Stefan Pop ja Rodrigona Andrey Zhilikhovsky. Mainio parivaljakko (vaikka mullan alle päätyväitkin). Elisabethin roolissa kuulin Silja Aaltoa ensimmäistä kertaa ja Ebolina ensi-illassa oli Margarita Gritskova. Molemmat puhkesivat kukkaan kolmannessa ja neljännessä näytöksessä.

Don Carlo on vahvaa musiikkiteatteria, joka ei pelkää ottaa kantaa. Vahva suositus!