Ooppera: Don Carlo - Kansallisooppera 2025-01-31
 |
| © 2025 Emma Suominen |
Edellinen elävä kosketukseni Don Carlo-oopperaan oli oman kansallisoopperamme edellinen tuotanto 12 vuoden takaa. Nyt Verdin klassikkoteos saa uuden tulkinnan yhteistuotannossa Tanskan ja Norjan oopperoiden kanssa. Kokemukset edellisen version ensi-illasta löytyvät täältä. Edellisen version kokonaisnäkemyksen hajanaisuus ja keveys korvautuu uuden version hyytävällä terävyydellä ja armottomuudella.
Omassa mielessäni Don Carlo jakautuu draamana vahvasti kahteen osaan; viittaan tässä Helsingissäkin nähtävään nelinäytöksiseen versioon. Ensimmäinen ja toinen näytös ovat erillisten kohtauksien kokoelma, jossa käydään läpi taustoja, kolmas ja neljäs näytös ovat tiiviitä kokonaisuuksia, jossa langat sidotaan yhteen. Tuo jako kuuluu korviini myös Verdin musiikista. Alkupuolen kohokohtia/korvamatoja ovat Carlon ja Rodrigon duetto sekä Ebolin huntulaulu. Kolmannen näytöksen ensimmäinen kohtauskokonaisuus on Verdin hieno mestarinäyte. Alun sellosoolo jatkuu Filipin monologilla, suurinkvisiittorin hyytävällä vierailulla, Filipin syytöksillä Elisabethia kohtaan paisuen hienoon kvartettiin Ebolin ja Rodrigon saapuessa ja lopulta huipentuen Ebolin aariaan.
Uuden tuotannon ohjauksesta vastaa Davide Livermore. Tanskassa näytteillepano oli jo viime syksynä. Pidin kokonaisuuden visuaalisesta ilmeestä. 1500-luvun epokin sijaan oltiin modernin symbolistisessa ympäristössä, jossa Gio Forman yksinkertaista lavastusta tuki taustan videoprojisointi. Videosuunnittelu on laitettu D-Wok studion nimiin ja pääosin se tuki tarinan tulkintaa hyvin. Kohtauksien vaihdot muuten tuntuivat kestävän hämmentävän kauan. Lavastus on kuitenkin yksinkertainen ja välillä tauot tuntuivat kestävän minuuttikaupalla.
Muutama satunnainen huomio tähän väliin:
- Ebolin huntulaulun korukuvioiden aikana muiden elehtiminen oli mainio lisä.
- Lavastuksen enkelipatsaan alta pursuava ihmismassa on mukavasti moniselitteinen. Ovatko he kuolleita kohti ylösnousemusta, vai ihmisiä vapautumassa uskonnon ikeestä?
 |
| © 2025 Emma Suominen |
Livermore ei piilottele tarinan korostuksiaan. Filip on monarkki, jonka valta perustuu pelkoon ja alistamiseen. Samaan pahan akseliin kuuluu suurinkvisiittori, joka hyödyntää uskonnon voimaa vallankäytön välineenä. Libretossa lauletaan paljon hyvästä jumalasta, jonka rakkauteen ja rauhaan luotetaan, ja tuon jumalan maanpäällinen lähettiläs vaan tuntuu olevan itse paholainen.
Livermore katsoo tarinaa tämän päivän lasien läpi. Sama vallan ja alistuksen mentaliteetti on voimissaan idässä ja lännessä. Ja kirkko/uskonto on samalla juomakupilla. Verdin libretossa Carlon kohtalo jätetään avoimeksi, isoisä Kaarle ei taidakaan olla kuollut, vaan vetää Carlon luostariin. Livermore ei mystifioi, Filip teloittaa poikansa niskalaukauksella.
 |
| © 2025 Emma Suominen |
Ensi-illan kapellimestarina oli Hannu Lintu. Sääli ettei hän jatka kansallisoopperassa pidempään, eilinen oli jälleen hienoa työtä orkesterin kanssa. Illan kohokohtia oli tietysti kahden suomalaisen ykkösbasson näkeminen samalla lavalla. Timo Riihonen Filipin roolissa ja suurinkvisiittorina Mika Kares vihdoinkin kansallisoopperan lavalla. Upea ilta molemmilta.
Muut pääroolien esittäjät olivatkin minulle uusia tuttavuuksia. Nimiroolissa Stefan Pop ja Rodrigona Andrey Zhilikhovsky. Mainio parivaljakko (vaikka mullan alle päätyväitkin). Elisabethin roolissa kuulin Silja Aaltoa ensimmäistä kertaa ja Ebolina ensi-illassa oli Margarita Gritskova. Molemmat puhkesivat kukkaan kolmannessa ja neljännessä näytöksessä.
Don Carlo on vahvaa musiikkiteatteria, joka ei pelkää ottaa kantaa. Vahva suositus!
 |
| © 2025 Emma Suominen |
