Lohengrin - Savonlinna #3

Ooppera: Lohengrin - Savonlinnan oopperajuhlat 2024-07-05

© 2024 Jussi Silvennoinen

Kun yöllä palasin kotiin Wagner-kylvyn jälkeen, aloin muistelemaan näkemiäni Lohengrin ohjauksia. Katsoin mitä olin aikaisemmista kirjannut (vinkkinä vasemmasta yläkulmasta löytyy hakunappi) ja kaikista tuntui jäävän enemmän tai vähemmän kokonaisuuden sitova punainen lanka kadoksiin. Sama tunnelma jäi nyt kolmatta kertaa näkemästäni Roman Hovenbitzerin ohjauksesta Savonlinnan Oopperajuhlilla.

Ohjaaja selittää ajatuksiaan Lohengrinistä ansiokkaasti käsiohjelmassa. Valitettavasti ajatukset eivät mielestäni välity kovinkaan selvästi lavatapahtumista. Oman tulkintani mukaan olemme mukana Elsa lapsen kuvitelmissa tai unissa. Alkusoiton aikana Lohengrin toimittaa lelujoutsenen Gottfriedin saataville, joutsen houkuttelee Gottfriedin mukaansa, joka näin poistuu kuvioista. Ortrudin loppupaljastuksen ketjua en ollut havaitsevani. Elsa on oopperan alun ja lopun perusteella täysi lapsi, tai sitten käytös viittaa johonkin ylimaalliseen viattomuuteen, johon sankariunien seikkailut tuovat realismin ikävän kääntöpuolen.

Ymmärrän Lohengrin hahmon ja tämän suosioon nousun viitteet populismiin, uskoon ja hurmokseen. Kaikki punaisen langan kappaleet tuntuvat vain olevan ohjauksessa revittyinä ja ripoteltuna ympäriinsä, eikä niiden anneta kasvaa isommaksi kuin osiensa summa.

Samaa hajanaisuutta on myös lavastussuunnittelija Hermann Feuchterin ja pukusuunnittelija Hank Irwin Kittelin kädenjäljissä. Vaikka annan vapausasteita uni-/fantasiatulkinnan takia, niin sitovatko modernit aseet ohjauksen paremmin nykyaikaan, kun kuitenkin kaksintaistelukin käydään miekoilla? Tai miksi kuorolaisilla on jääkiekko(?)suojuksia (puhumattakaan Ortrudin polvisuojista)? Savonlinnan lava häviää syvyydessä sen minkä voittaa leveydessä ja on logistiikan takia varmaan hankalimpia lavastaa, ehkäpä minimalistinen lähestyminen toimisi parhaiten. Nyt betonirappuset, puinen risti-/hirttopaalu ja metalliset fanfaaripömpeliköt pakottavat turhaan ihmetykseen, vaikka Elsa lapsen mielenharhoissa olisimmekin.

© 2024 Jussi Silvennoinen

Odottelen edelleen Lohengrinin ohjausta, joka toimisi kokonaisuutena. Kuten kirjoituksiani aikaisemmin lukeneet tietävät, pidän paljon libreton keskeisiä ideoita syventävistä ja laajentavista ohjauksista. Lohengrinin kohdalla taitaisi tällä hetkellä kuitenkin koherentein olla Wagnerin libreton mukainen klassinen romanttinen kuvaelma, vaikka sellaista en ole elävänä vielä nähnytkään. Kaikissa näkemissäni ohjauksissa on hyviä ideoita, mutta mieltä järisyttävä hallittu monisyisyys on kateissa.

Se silmistä, siirrytään korviin. Orkesterin johdossa oli minulle uusi tuttavuus, Stephan Zilias. Hyvää kommunikaatiota solistien kanssa ja orkesteri kuulosti hyvältä. Elsan roolissa laulaa tänä kesänä Sinéad Cambell Wallace. Ensimmäisessä näytöksessä olin ohjauksen mukana Elsan lapsiajatuksessa, ja Sinéadin ääni tuntui liian täyteläiseltä siihen. Toinen ja kolmas näytös avasi korvani ja ihastuin hänen ääneensä ja tulkintaansa. Karita Mattila löysi sisäisen Ortrudinsa muutama vuosi sitten Münchenissä ja tulkinta on vain syventynyt. Kaikin puolin vakuuttava esitys.

© 2024 Jussi Silvennoinen

Nimiroolissa debyytin teki upeasti Tuomas Katajala. Uudet isot saappaat täyttyivät hienosti. Miespahiksena, eli Fredrik Telramundina, lauloi Lucio Gallo. Vahvan äänen omaava baritoni. Timo Riihonen Henrik kuninkaan roolissa oli jälleen kerran vakuuttava ja hänen airueenaan Kristian Lindroos teki myös erinomaisen debyytin.

Kun ohjauksesta mainitsin, ettei se nouse osiensa summan tasolle tai yli, niin musiikin puolella ollaankin sitten vahvasti plussan puolella. Kaikki solistit onnistuivat mainiosti, orkesteri+kapu oli hyvässä iskussa ja kun kaiken vielä kruunaa Oopperajuhlien kuoro, niin nälkiintynyt Wagneriaani sai jälleen herkkua korvien täydeltä.