 |
| © 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli |
Kun kirjoitin Kansallisoopperan Tristanista kolme vuotta sitten niin pohdiskelin roolituksen hankaluutta. Tänä keväänä saimme sitten kokea ihmeen, kun Tristan und Isolde esitettiin täysin kotimaisin solistein. Eikä ollenkaan hullummin. Mutta ennen musiikin pohdiskelua päivitetään tuotannon herättämät tuntemukset.
Elisabeth Lintonin ohjaus ei ole tainnut kokea suurempia päivityksiä, jos huomaatte jotain niin laittakaapa kommenttia. Itse en huomannut eilen vettä lavalla, kolme vuotta sitten se taisi olla osa Steffan Aarfingin lavastusta ainakin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Kokonaiskuva ohjauksesta on kyllä positiivinen. Pelkistämisen symboliikka toimii lavastuksen suhteen ja muutenkin abstrakti ote viehättää minua. Toisaalta vanhat ongelmat ovat kyllä edelleen jäljellä.
Brangänen sekoilu lemmenjuoman kanssa nostaa hänen toimintansa kertaluokkaa mielenkiintoisemmaksi. Eli ohjaukessa Brangäne heittää kuolonjuoman reelingin yli ja yrittää pariin otteeseen hiipiä rohtolaatikon luo ilmeisesti ottamaan lemmenjuomaa. Isolden huomio kuitenkin keskeyttää juoman haun joka kerta ja Brangäne joutuu viime tingassa täyttämään maljan merivedellä. Tästähän tietysti seuraa loputon määrä mielenkiintoista pohdiskelua... On selvää, etteivät Tristan ja Isolde tarvitse lemmenjuomaa, heidän kohtalonsa on ilmeisesti sidottu jo siitä ensi katseesta lähtien (ei miekkaan, ei käteen vaan silmiin). Rakkautta ensi silmäyksellä? Isolde kuitenkin odottaa juovansa kuolonjuoman, mutta suun täyttääkin plasebo. Brangäne on nyt tässä ohjauksessa tietoinen siitä, että lemmenpari on syttynyt liekkiin ilman mitään stimulantteja. Ja nyt hän tietoisesti valehtelee sekä Isoldelle että Markille juoman oikeasta luonteesta. Miksi? Periaatteessa lemmenjuoman tarjoaminen oli hänen alkuperäinen tarkoituksensa, mutta hän ei onnistunut vaihtamisessa ja päättää valehdella tekemisestään.
Eli ihan kelpo simppeli ohjaus. Montussa maestro Hannu Lintu teki vakuuttavaa työtä. Orgaaninen sävelmatto elää ja huokailee, ehkäpä jonkinlaista hallittua rouheutta ja näennäistä rentoutta kaipaan vielä lisää. Sitten ollaankin jo aivan huikealla tasolla.
Solistit yllättivät positiivisesti. Tristan on hankala roolittaa ja nyt lava oli siis saatu täytettyä kotimaisin voimin. Jonkinlainen uusi lehti on jälleen kääntynyt suomalaisten dramaattisten sopraanojen osalta ja Johanna Rusanen on puhjennut täyteen loistoon. Hyvää työtä Johanna on tehnyt viime vuosina muutenkin, mutta eilinen Isolde oli työnäyte vailla vertaa. Missään vaiheessa ei ollut pelkoa äänen kantavuuden loppumisesta ja nyansseja löytyi läpi rekisterien. Eihän laulajan ääni varmaan ole ikinä "valmis", mutta Rusanen on kyllä valmis ihan mihin tahansa haasteeseen.
Valitettavasti Jyrki Anttilan Tristan ei vakuuttanut aivan samalla tavalla. Tristan on kirpakka rooli ja varmaan ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä oli varovaisuuttakin, mutta kyllä laulajan pitäisi silti kuulua. Silloin kun Wagner on kirjoittanut kevyempää orkesterikudosta, niin Anttilan laulu on ihan ok, mutta kyllä Wagner-tenorista pitäisi löytyä voimaa myös niihin äänekkäämpiin kohtiin. Kolmas näytös oli kokonaisuutena ok, mutta aika paljon jäi hampaankoloon.
Jyrki Korhosen Marke oli myös komea suoritus. Herkkyyttä ja lämpöä aika reppanan kuninkaan roolissa. Lilli Paasikivi jätti lemmenjuomat tarjoamatta Brangänen roolissa. Kesti aikansa ennen kuin ääni heräsi, mutta hyvä lopputulos. Tommi Hakala oli komeaääninen Kurwenal. Pienemmissä rooleissa Olli Tuovinen, Tuomas Katajala ja Jussi Merikanto pärjäsivät mainiosti.
