Tarkkaamo

lauantai 29. maaliskuuta 2025

Eläinten vallankumous

Ooppera: Eläinten vallankumous - Kansallisooppera 2025-03-28

George Orwellin lyhyen elämän kaksi viimeistä romaania; Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat saavuttaneet klassikkojen aseman yhteiskuntakriittisten teosten joukossa. Vuonna 1984 kuvaa totalitaristisen yhteiskunnan mahdollisuutta ja Eläinten vallankumous on Orwellin analyysi Neuvostoliiton kommunnismin harhasta. Molemmat romaanit ovat valitettavan ajankohtaisia lähes 80 vuotta ilmestymisiensä jälkeen.

Venäläinen säveltäjä Alexander Raskatovin pari vuotta sitten Amstedamissa ensi-iltansa saanut Eläinten vallankumous on oopperallinen tulkinta Orwellin tarinasta. Libretto on säveltäjän ja Ian Burtonin yhteistyötä. Ohjaus on italialaisen Damiano Michieletton käsialaa ja kansallisoopperamme käsiohjelma listaa uusintaohjauksen Meisje Barbara Hummelin nimen alle.

Alkuperäinen Orwellin tarina on pinnaltaan vahva satiiri Stalinin valtaannousun tapahtumista, mutta pohjalta löytyy psykologinen allegoria vallanhimosta, väärinkäytöstä ja narsismista. Vuoden 2025 maaliskuussa jokapäiväinen uutistulva on täynnä noita samoja ihmismielen loisien oireita; idästä, lännestä, läheltä ja kauempaa.

Raskatovin sävelkieli on radikaalia ja sekoittaa aluksi eläinten ääniä roolihahmojen lajien mukaan. Sikojen laululinja sisältää röhkimisen ääniä, vuohilla määkimistä jne. Oopperan edetessä eläinten muuttuessa enemmän ihmisten kaltaisiksi, "eläinpukujen" ihmistymisen ohella myös äänenkäyttö muuttuu. Kokonaisuutena Raskatovin musiikki on erittäin vaikuttavaa ja tarinaan sopivaa. Pieni ylidramaattisuus itseäni kyllä häiritsi. Jokainen fraasi tuntui olevan pakattu täyteen draamaa, joka aiheutti turtumista sävelkieleen. Ilmaisullinen dynamiikka oli kompressoitu jatkuvalle ylärajalle, jolloin se vaikuttavuus katoaa. Toinen näytös sisälsi onneksi hetkittäin pientä helpostusta tähän.

Solisteissa oli paljon samoja laulajia, jotka olivat mukana jo Amsterdamissa, mukana tuhti kattaus kotimaisia laulajia. Eläinten vallankumous on enemmän ensemble esitys, kuin yksittäisten solistien aariakokoelma. En halua nostaa ketään erikseen esille, mutta pakko on mainita Holly Flackin huikea koloratuuritaiteilu Mollien roolissa.

Kapellimestarina toimi Amsterdamin tapaan Bassem Akiki. Varsin paljon perinteisestä poikkeavan partituurin salat tuntuivat luontevasti löytyvän orkesterista.

Raskatovin Eläinten vallankumous toimii monella tasolla. Tarinan ajankohtaisuus ja musiikin tinkimättömyys toisaalta tuntuvat jopa pahalta, mutta niinhän niiden pitääkin. Eläinten vallankumous ei ole välttämättä ooppera, josta kiva nauttia viinilasillisen kanssa, se ei neuvottele, vaan pakottaa pitämään silmät ja korvat auki. Tähän on miljoonat vuodet evoluutiota johtaneet, pidit siitä tai et.

lauantai 1. maaliskuuta 2025

Varpusen tarina

Baletti: Édith Piaf - Kansallisooppera 2025-02-28

En ole aikaisemmin tutustunut Èdith Piafin elämäntarinaan. Hänen musiikkinsa ja haikeasti ylöspäin tähyilevä mediakuvastonsa on toki tuttua monestakin yhteydestä.

Reija Wäre on muokannut Piafin elämän keskeisiä kiinnekohtia balettikoreografiaksi, ja Jukka Nykänen sovittanut ja säveltänyt tanssin tueksi Piafin katalogin pohjautuvan ja siitä inspiraationsa hakevan musiikkimaiseman.

Lavalla on parhaimmillaan neljä eri ikäistä Èdith Piafia. Ensi-illassa tarinaa juontavan pää-Édithin roolin tanssi Tiina Myllymäki. Hänen retrospektiivi yleisölle kommunikoiva tehtävänsä on ohjata ja reagoida lapsi-Édithin, teini-Édithin ja aikuis-Édithin kohtauksiin elämäntaipaleensa varrelta. Seela Kunnari, Hye Ji Kang ja Linda Haakana tulkitsivat nämä roolit. Vaikka Piafin elämä olisi ennakolta tuttu, suosittelen lämpimästi käsiohjelman juoniselostusta tarinan taustoittamiseen.

Jokin tuotannon kokonaisuudessa jätti minut valitettavasti kylmäksi. Tanssijat olivat mainioita rooleissaan, eritoten kaikki Édithit. Lavastus oli komea ja omasi monia näyttäviä ja vaikuttavia ideoita; alkuprojektio, "tanssikarusellin" useat tasot, lamppukellokeinu. Musiikki sisälsi välillä suoraan ja välillä piilotettuina kaikki keskeiset hitit. Vaikka tarina on lopulta varsin traaginen, niin kollaasimainen esittely (myös musiikin osalta) syö syvemmän vaikuttavuuden. Viihdyttävyys ja näyttävyys ovat kyllä vahvoilla, mutta koskettavuus ei imenyt minua tällä kertaa korkeampiin sfääreihin.

lauantai 1. helmikuuta 2025

Don Carlo vallan ja rakkauden puristuksessa

Ooppera: Don Carlo - Kansallisooppera 2025-01-31

Edellinen elävä kosketukseni Don Carlo-oopperaan oli oman kansallisoopperamme edellinen tuotanto 12 vuoden takaa. Nyt Verdin klassikkoteos saa uuden tulkinnan yhteistuotannossa Tanskan ja Norjan oopperoiden kanssa. Kokemukset edellisen version ensi-illasta löytyvät täältä. Edellisen version kokonaisnäkemyksen hajanaisuus ja keveys korvautuu uuden version hyytävällä terävyydellä ja armottomuudella.

Omassa mielessäni Don Carlo jakautuu draamana vahvasti kahteen osaan; viittaan tässä Helsingissäkin nähtävään nelinäytöksiseen versioon. Ensimmäinen ja toinen näytös ovat erillisten kohtauksien kokoelma, jossa käydään läpi taustoja, kolmas ja neljäs näytös ovat tiiviitä kokonaisuuksia, jossa langat sidotaan yhteen. Tuo jako kuuluu korviini myös Verdin musiikista. Alkupuolen kohokohtia/korvamatoja ovat Carlon ja Rodrigon duetto sekä Ebolin huntulaulu. Kolmannen näytöksen ensimmäinen kohtauskokonaisuus on Verdin hieno mestarinäyte. Alun sellosoolo jatkuu Filipin monologilla, suurinkvisiittorin hyytävällä vierailulla, Filipin syytöksillä Elisabethia kohtaan paisuen hienoon kvartettiin Ebolin ja Rodrigon saapuessa ja lopulta huipentuen Ebolin aariaan.

Uuden tuotannon ohjauksesta vastaa Davide Livermore. Tanskassa näytteillepano oli jo viime syksynä. Pidin kokonaisuuden visuaalisesta ilmeestä. 1500-luvun epokin sijaan oltiin modernin symbolistisessa ympäristössä, jossa Gio Forman yksinkertaista lavastusta tuki taustan videoprojisointi. Videosuunnittelu on laitettu D-Wok studion nimiin ja pääosin se tuki tarinan tulkintaa hyvin. Kohtauksien vaihdot muuten tuntuivat kestävän hämmentävän kauan. Lavastus on kuitenkin yksinkertainen ja välillä tauot tuntuivat kestävän minuuttikaupalla.

Muutama satunnainen huomio tähän väliin:

Ebolin huntulaulun korukuvioiden aikana muiden elehtiminen oli mainio lisä.
Lavastuksen enkelipatsaan alta pursuava ihmismassa on mukavasti moniselitteinen. Ovatko he kuolleita kohti ylösnousemusta, vai ihmisiä vapautumassa uskonnon ikeestä?

Livermore ei piilottele tarinan korostuksiaan. Filip on monarkki, jonka valta perustuu pelkoon ja alistamiseen. Samaan pahan akseliin kuuluu suurinkvisiittori, joka hyödyntää uskonnon voimaa vallankäytön välineenä. Libretossa lauletaan paljon hyvästä jumalasta, jonka rakkauteen ja rauhaan luotetaan, ja tuon jumalan maanpäällinen lähettiläs vaan tuntuu olevan itse paholainen.

Livermore katsoo tarinaa tämän päivän lasien läpi. Sama vallan ja alistuksen mentaliteetti on voimissaan idässä ja lännessä. Ja kirkko/uskonto on samalla juomakupilla. Verdin libretossa Carlon kohtalo jätetään avoimeksi, isoisä Kaarle ei taidakaan olla kuollut, vaan vetää Carlon luostariin. Livermore ei mystifioi, Filip teloittaa poikansa niskalaukauksella.

Ensi-illan kapellimestarina oli Hannu Lintu. Sääli ettei hän jatka kansallisoopperassa pidempään, eilinen oli jälleen hienoa työtä orkesterin kanssa. Illan kohokohtia oli tietysti kahden suomalaisen ykkösbasson näkeminen samalla lavalla. Timo Riihonen Filipin roolissa ja suurinkvisiittorina Mika Kares vihdoinkin kansallisoopperan lavalla. Upea ilta molemmilta.

Muut pääroolien esittäjät olivatkin minulle uusia tuttavuuksia. Nimiroolissa Stefan Pop ja Rodrigona Andrey Zhilikhovsky. Mainio parivaljakko (vaikka mullan alle päätyväitkin). Elisabethin roolissa kuulin Silja Aaltoa ensimmäistä kertaa ja Ebolina ensi-illassa oli Margarita Gritskova. Molemmat puhkesivat kukkaan kolmannessa ja neljännessä näytöksessä.

Don Carlo on vahvaa musiikkiteatteria, joka ei pelkää ottaa kantaa. Vahva suositus!

lauantai 23. marraskuuta 2024

Pohjalaisia

Ooppera: Pohjalaisia - Kansallisooppera 2024-11-22

Kansallisoopperan uusi tuotanto Leevi Madetojan Pohjalaisia oopperasta on kolmas kokemani elävä esitys tuosta teoksesta (Sarasteen ja RSO:n levytys taitaa olla ainoa tallenne). Ensimmäinen kokemus oli vuonna 2009 kansallisoopperan edellisestä tuotannosta ja edellinen raikas PMKO:n esitys vuodelta 2019. Kansallisoopperan edellisestä tuotannosta ei minulla ole muistiinpanoja.

Uuden tuotannon ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg joka debytoi Pohjalaisilla oopperaohjauksen parissa. Westerberg on lavastaja Erlend Birkelandin kanssa sijoittanut ensimmäisen ja kolmannen näytöksen perunapellon kupeeseen. Ruskean, ei niin katsetta kiihottavan, miljöön tarkoituksena lienee korostaa tarinan yhteiskunnallista ulottuvuutta. Tuo toimii kyllä vallesmannin suhteen, joka saapuu kolmannessa näytöksessä avoautolla diktaattorin elein ja ihmiskoristein, mutta kyläyhteisön oma mikrohierarkia tasoittuu kovin. Kuitenkin Harrin tilalla on tilanomistaja, jonka sateenvarjon alla elää palkollisten, renkien ja piikojen yhteisö ja vaikkapa Jussin ja Liisan suhteen mahdollinen säätyero ei näyttämökuvassa oikeastaan erotu.

Sinänsä lavastus on varsin toimiva. Oopperan alussa perunapeltoesirippu taipuu lavarakennelmaksi ja toisessa näytöksessä pyörivä lava elävöittää tarinan kerrontaa. Puvuista vastaava Maria Geber on Westerbergin kanssa mallintanut Pohjalaiset 1970-luvun hengessä, sekin ihan kelpo ratkaisu. Vaikka Jussi paitojakin lavalla näkyy, niin vaikkapa häjyt luottavat enemmän nahkan voimaan häjyytensä merkkeinä. Kokonaisuutena ohjaus ja lavanäkymä päätyy mukavasti plussan puolelle.

Musiikkia pohdittaessa orkesterimontusta löytyy myös toinen kansallisoopperan debytantti, kapellimestari Kaapo Ijas. Plussa hänelle ja orkesterille, Madetojan vivahteikas sävelkieli eli hienosti. Oma ongelmani Pohjalaisten ja Madetojan kanssa on laululinjan tahi melodian mielenkiinnottomuus. En oikein osaa pukea sanoiksi miksi se ei nappaa. Jotenkin Pohjalaisissa tuo korostuu, kun kansanlaulujen lainat ja viittaukset ovat turhan kovassa kontrastissa Madetojan oman melodialinjan kanssa. Varsinkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä laululinjan puisevuus korostuu orkesterisävyjen hienon käytön kontrastina. Kolmas näytös on toisaalta Madetojan mestarinäyte, musiikki ja draama kulkevat käsi kädessä.

Ongelmani laulun kanssa ei johdu laulajista. Ensi-illan artistikatras selvitti Madetojan karikot hienosti. Oopperan pääparia Jussia ja Liisaa tulkitsivat erinomaisesti Ville Rusanen ja Johanna Nylund. Tarinan sylttytehtaita, Anttia ja Maijaa, esittivät taasen Johannes Vatjus ja Maria Turunen. Erkki Harrin ja Kaisan esittäjät Jukka Rasilainen ja Päivi Nisula olivat jälleen valloittavia karaktääriosissaan.

sunnuntai 3. marraskuuta 2024

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu (2024)

Vuodenvaihteessa Lappeenrannan laulukilpailut järjestetään 21. kerran. Tänä viikonloppuna pidettiin ennakkokilpailu, josta valitaan sitten aloittajat varsinaiseen kisaan tammikuun alkupäiville.

Olen käynyt ennakkokilpailuissa vuodesta 2012 lähtien ja tällä kertaa ilahdutti erikoisesti miesten sarjan runsas osanotto. Välillä on ollut mukana karsimassa vain yksi tenori ja pari bassoa. Tänä vuonna tarjonta on runsasta (ja laadukasta) läpi fakkien. Muutenkin tällä erää tuntui, että taso oli korkeaa ja tasaista.

Toki ylenmääräinen jännitys oli iskenyt muutamaan karsijaan. Oikea käsi oli liimautunut flyygelin reunaan tai katonrajassa on mystinen piste, joka pakottaa katseen esityksen ajaksi sinne. Väistämättä jännitys vaikuttaa suoritukseen myös äänen puolelle.

En ole millään mittarilla musiikin ammattilainen, mutta kuluttajana ja harrastajana varsin aktiivi. Tämän kertainen laulajakattaus antaa kyllä uskoa laulutaiteen tulevaisuuteen talentin puolesta tässä maassa. Tietysti huolettaa muuten nykyajan kulttuurikielteinen ilmapiiri maamme hallinnon puolelta.

Kahden päivän aikana kuulin kaikkiaan 46 laulajaa. Tuomaristo viisi laulajaa enemmän videon avulla. Omaan käsiohjelmaan tuli plusmerkintä melkein kolmenkymmenen laulajan kohdalle. Toki omat erikoissuosikit erottuvat vielä tuosta joukosta, mutta ei ilman merkkiä jääneiden kannata heittää pyyhettä kehään.

Ja samat vihjeet, kun aina ennenkin. Artikulaatio on tärkeää, lauluissa on sanat. Sanat kertovat yleensä tarinan tai niissä on muuten jotain järkeä. Tuota tarinaa kannattaa viestiä koko esityksen ja olemuksen avulla, jos koko keho osallistuu tarinan kertomiseen, se kuuluu myös äänessä, joka on kova juttu ;) Toki ulkomusiikilliset temput voivat ampua ylikin, joka on huono juttu (näitä ei ollut tänä vuonna). Jos tarvitsee roikkua pää alaspäin ja tulkita antaumuksella korkeaa tessituuraa, niin odottaa sen toteuttamiseksi tähtioopperaohjaajan tuotantoa.

Tuomaristo valitsee jatkoonpääsijät ja tulokset julkistetaan huomiseen puoleenpäivään mennessä. Onnea valituille, tammikuussa nähtään!

lauantai 2. marraskuuta 2024

Kuolema Venetsiassa

Baletti: Kuolema Venetsiassa - Kansallisooppera 2024-11-01

Kansallisbaletin syksyn kohokohta on John Neumeierin koreografia Thomas Mannin novellista Kuolema Venetsiassa. Koreografian ensi-ilta oli Hampurissa vuonna 2003. Helsingin ensi-ilta eilen oli ensimmäinen esitys Hampurin ulkopuolella.

Thomas Mannin novelli julkaistiin 1912 ja on monelle tutuin Luchino Viscontin elokuvatulkinnasta vuodelta 1971. Neumeier kertoo omasssa versiossaan kuuluisan balettikoreografin elämän käännekohdasta, jossa turhautuminen omaan työhön johtaa sisäiseen tutkiskeluun.

Neumeier on onnistunut hämmentävän hyvin luomaan moniulotteisen teoksen joka toimii monella tasolla. Harvoin teosta katsellessani mieleen pullahtelee useita tulkintalinjoja ja henkilö(n|iden) sisäinen elämä purkautuu moni-ilmeisellä tavalla.

Ensi-illassa Gustav von Aschenbachin pääroolin tanssi upeasti Michal Krčmář. Päiväunien kohteena Tadzion roolissa oli Atte Kilpinen. Musiikkina kombinaatio Johann Sebastian Bachin ja Richard Wagnerin musiikkia.

Neumeirin Kuolema Venetsiassa menee ehdottomasti omien suosikkibalettien kärkijoukkoon. Tätä ei kannata missata.

lauantai 6. heinäkuuta 2024

Lohengrin - Savonlinna #3

Ooppera: Lohengrin - Savonlinnan oopperajuhlat 2024-07-05

Kun yöllä palasin kotiin Wagner-kylvyn jälkeen, aloin muistelemaan näkemiäni Lohengrin ohjauksia. Katsoin mitä olin aikaisemmista kirjannut (vinkkinä vasemmasta yläkulmasta löytyy hakunappi) ja kaikista tuntui jäävän enemmän tai vähemmän kokonaisuuden sitova punainen lanka kadoksiin. Sama tunnelma jäi nyt kolmatta kertaa näkemästäni Roman Hovenbitzerin ohjauksesta Savonlinnan Oopperajuhlilla.

Ohjaaja selittää ajatuksiaan Lohengrinistä ansiokkaasti käsiohjelmassa. Valitettavasti ajatukset eivät mielestäni välity kovinkaan selvästi lavatapahtumista. Oman tulkintani mukaan olemme mukana Elsa lapsen kuvitelmissa tai unissa. Alkusoiton aikana Lohengrin toimittaa lelujoutsenen Gottfriedin saataville, joutsen houkuttelee Gottfriedin mukaansa, joka näin poistuu kuvioista. Ortrudin loppupaljastuksen ketjua en ollut havaitsevani. Elsa on oopperan alun ja lopun perusteella täysi lapsi, tai sitten käytös viittaa johonkin ylimaalliseen viattomuuteen, johon sankariunien seikkailut tuovat realismin ikävän kääntöpuolen.

Ymmärrän Lohengrin hahmon ja tämän suosioon nousun viitteet populismiin, uskoon ja hurmokseen. Kaikki punaisen langan kappaleet tuntuvat vain olevan ohjauksessa revittyinä ja ripoteltuna ympäriinsä, eikä niiden anneta kasvaa isommaksi kuin osiensa summa.

Samaa hajanaisuutta on myös lavastussuunnittelija Hermann Feuchterin ja pukusuunnittelija Hank Irwin Kittelin kädenjäljissä. Vaikka annan vapausasteita uni-/fantasiatulkinnan takia, niin sitovatko modernit aseet ohjauksen paremmin nykyaikaan, kun kuitenkin kaksintaistelukin käydään miekoilla? Tai miksi kuorolaisilla on jääkiekko(?)suojuksia (puhumattakaan Ortrudin polvisuojista)? Savonlinnan lava häviää syvyydessä sen minkä voittaa leveydessä ja on logistiikan takia varmaan hankalimpia lavastaa, ehkäpä minimalistinen lähestyminen toimisi parhaiten. Nyt betonirappuset, puinen risti-/hirttopaalu ja metalliset fanfaaripömpeliköt pakottavat turhaan ihmetykseen, vaikka Elsa lapsen mielenharhoissa olisimmekin.

Odottelen edelleen Lohengrinin ohjausta, joka toimisi kokonaisuutena. Kuten kirjoituksiani aikaisemmin lukeneet tietävät, pidän paljon libreton keskeisiä ideoita syventävistä ja laajentavista ohjauksista. Lohengrinin kohdalla taitaisi tällä hetkellä kuitenkin koherentein olla Wagnerin libreton mukainen klassinen romanttinen kuvaelma, vaikka sellaista en ole elävänä vielä nähnytkään. Kaikissa näkemissäni ohjauksissa on hyviä ideoita, mutta mieltä järisyttävä hallittu monisyisyys on kateissa.

Se silmistä, siirrytään korviin. Orkesterin johdossa oli minulle uusi tuttavuus, Stephan Zilias. Hyvää kommunikaatiota solistien kanssa ja orkesteri kuulosti hyvältä. Elsan roolissa laulaa tänä kesänä Sinéad Cambell Wallace. Ensimmäisessä näytöksessä olin ohjauksen mukana Elsan lapsiajatuksessa, ja Sinéadin ääni tuntui liian täyteläiseltä siihen. Toinen ja kolmas näytös avasi korvani ja ihastuin hänen ääneensä ja tulkintaansa. Karita Mattila löysi sisäisen Ortrudinsa muutama vuosi sitten Münchenissä ja tulkinta on vain syventynyt. Kaikin puolin vakuuttava esitys.

Nimiroolissa debyytin teki upeasti Tuomas Katajala. Uudet isot saappaat täyttyivät hienosti. Miespahiksena, eli Fredrik Telramundina, lauloi Lucio Gallo. Vahvan äänen omaava baritoni. Timo Riihonen Henrik kuninkaan roolissa oli jälleen kerran vakuuttava ja hänen airueenaan Kristian Lindroos teki myös erinomaisen debyytin.

Kun ohjauksesta mainitsin, ettei se nouse osiensa summan tasolle tai yli, niin musiikin puolella ollaankin sitten vahvasti plussan puolella. Kaikki solistit onnistuivat mainiosti, orkesteri+kapu oli hyvässä iskussa ja kun kaiken vielä kruunaa Oopperajuhlien kuoro, niin nälkiintynyt Wagneriaani sai jälleen herkkua korvien täydeltä.