Konsertti: Konserttihovi 2013-12-03
En ole ns. "jouluihminen". Kuuntelen toki jonkin verran joululauluja, mutta muuten tunnen olevani hieman vieraassa ympäristössä jouluisten kuvioiden parissa. Se ei toki estä nauttimasta Esa Ruuttusen, Jussi Makkosen, Sini Hyvärisen ja Matti Makkosen joulukonsertista.
Kolmen sellistin ja yhden baritonin kokoonpano toimii hienosti Matti Makkosen sovittamien laulujen tulkkina. Olipa mukana muutama hänen säveltämänsäkin laulu. Ruuttusen baritonikin lämpeni mukavasti konsertin edetessä. Jos joululauluja haluatte kuunnella, käykäähän Ruuttusen ja selloyhtyeen konsertissa.
tiistai 3. joulukuuta 2013
Esa Ruuttunen sellojen keskellä
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Turandot, oopperan juhlaa
Ooppera: Turandot - Kansallisooppera 2013-11-24
Uusintaensi-iltansa saanut Turandot on alunperin yhteistuotanto Sevillan Teatro de la Maestranzan kanssa. Alkuperäisestä ohjauksesta vuodelta 2004 vastaa Sonja Frisell ja eilisillan solistilista kertoo uusintaohjauksen tekijäksi Jere Erkkilän. En nähnyt tuotantoa ensimmäisellä kierroksella, joten en osaa sanoa onko muutoksia tehty tämän syksyiseen versioon.
Jean-Pierre Ponellen suunnittelema lavastus antaa mukavasti viitteitä Kiinasta, mutta silti selkeästi kertoo että olemme sadun ja teatterin maailmassa. Frisell ei yritä repiä tarinasta ylimääräisiä tasoja. Pingin, Pangin ja Pongin tuplaaminen miimikoilla ja komedian siirtäminen näiden vastuulle toimi mielestäni hyvin.
Mutta kyllähän Turandotin loppu on hankala asia. Puccinin autenttinen käsiala musiikin suhteen loppuu noin vartti ennen oopperan loppua, Liùn kuoleman ja Timurin jäähyväisten jälkeen. Frisellin ohjaus antaisi oivallisen taitteen sulkea esirippu tuossa kohtaa ja jättää Turandot portaille pohtimaan rakkauden ja uhrautumisen symboliikkaa. Kun musiikki kuitenkin jatkuu Franco Alfanon täydentämällä versiolla (Kööpenhaminan Turandot ja Berion loppu) niin tuntuu kun Frisellkin karsisi sävyjä lavatapahtumista, samoin kun musiikin hengestä voi aistia orkestroinnin muutoksen. Calafin kellistäessä Turandotin suudelmaan ja laulamisen jatkuminen lattialta käsin ei jotenkin toimi, vaan tuntuu kömpelöltä. Mutta onneksi se ei jää loppukuvaksi. Loppuhurmion nostatus kuoron avulla tekee tehtävänsä.
Hieno tuotanto kokonaisuudessaan. Ehdottomasti uusintakierroksen, jos ei useammankin, arvoinen.
Alunperin syksyn Turandot näytökset oli jaettu puoliksi uuden ylikapellimestari Michael Güttlerin ja Alberto Hold-Garridon kesken. Güttler kuitenkin loukkasi selkänsä ja joutui perumaan oman panoksensa. Hold-Garrido johtaa näin kaikki kahdeksan näytöstä. En muista kummalle eilinen uusintaensi-ilta oli alun perin buukattu, mutta en voi kuvitella että Güttler olisi saanut enemmän draamaa irroitettua musiikista kuin Hold-Garrido teki. Kaikin puolin nappisuoritus.
En taas muistanutkaan kuinka "kuorovetoinen" Turandot onkaan. Varsinkin ensimmäinen näytös tuntuu etenevään kuoron johdatuksella. Kansallisoopperan kuoron työskentelyä oli ilo kuunnella.
Solistien suhteen ilta oli erityisen onnistunut. Nimiroolin lauloi ruotsalainen sopraano AnnLouice Lögdlund, joka oli minulle tuttu jo parin vuoden takaa Brünnhilden roolista Karlstadin Ringistä. Korkean tessituuran kanssa tasapainottelu ei tuottanut vaikeuksia ja mielestäni hänen äänensävynsä sopii rooliin hienosti. Toinen oopperan naisrooleista, Liù, oli Anna-Kristiina Kaappolan hallussa. Hieno rooli häneltäkin.
Illan todellinen helmi oli Mika Pohjonen Calafin roolissa. Todella vahvaa laulua. Ääni kantoi hienosti orkesterin läpi ja ainakin katsomoon tuli vaikutelma rennosta laulamisesta. Mihinköhän Pohjonen vielä yltää? Näyttelemisen suhteen kun tulee vielä ripaus pehmeyttä (mitä Calaf nyt ei kyllä välttämättä vaadi), niin oksat pois.
Muutkin illan laulajat onnistuivat upeasti. Vaikkapa Koit Soasepp Timurina ja PPP kolmikko Dong-Hoon Han, Petri Bäckström ja Juha Riihimäki.
Eilinen oopperailta lähti plaaniin ihan huomaamatta. Kaikki vain tuntui napsahtelevan kohdalleen. Käykäähän ihmiset oopperassa!
Uusintaensi-iltansa saanut Turandot on alunperin yhteistuotanto Sevillan Teatro de la Maestranzan kanssa. Alkuperäisestä ohjauksesta vuodelta 2004 vastaa Sonja Frisell ja eilisillan solistilista kertoo uusintaohjauksen tekijäksi Jere Erkkilän. En nähnyt tuotantoa ensimmäisellä kierroksella, joten en osaa sanoa onko muutoksia tehty tämän syksyiseen versioon.
Jean-Pierre Ponellen suunnittelema lavastus antaa mukavasti viitteitä Kiinasta, mutta silti selkeästi kertoo että olemme sadun ja teatterin maailmassa. Frisell ei yritä repiä tarinasta ylimääräisiä tasoja. Pingin, Pangin ja Pongin tuplaaminen miimikoilla ja komedian siirtäminen näiden vastuulle toimi mielestäni hyvin.
Mutta kyllähän Turandotin loppu on hankala asia. Puccinin autenttinen käsiala musiikin suhteen loppuu noin vartti ennen oopperan loppua, Liùn kuoleman ja Timurin jäähyväisten jälkeen. Frisellin ohjaus antaisi oivallisen taitteen sulkea esirippu tuossa kohtaa ja jättää Turandot portaille pohtimaan rakkauden ja uhrautumisen symboliikkaa. Kun musiikki kuitenkin jatkuu Franco Alfanon täydentämällä versiolla (Kööpenhaminan Turandot ja Berion loppu) niin tuntuu kun Frisellkin karsisi sävyjä lavatapahtumista, samoin kun musiikin hengestä voi aistia orkestroinnin muutoksen. Calafin kellistäessä Turandotin suudelmaan ja laulamisen jatkuminen lattialta käsin ei jotenkin toimi, vaan tuntuu kömpelöltä. Mutta onneksi se ei jää loppukuvaksi. Loppuhurmion nostatus kuoron avulla tekee tehtävänsä.
Hieno tuotanto kokonaisuudessaan. Ehdottomasti uusintakierroksen, jos ei useammankin, arvoinen.
Alunperin syksyn Turandot näytökset oli jaettu puoliksi uuden ylikapellimestari Michael Güttlerin ja Alberto Hold-Garridon kesken. Güttler kuitenkin loukkasi selkänsä ja joutui perumaan oman panoksensa. Hold-Garrido johtaa näin kaikki kahdeksan näytöstä. En muista kummalle eilinen uusintaensi-ilta oli alun perin buukattu, mutta en voi kuvitella että Güttler olisi saanut enemmän draamaa irroitettua musiikista kuin Hold-Garrido teki. Kaikin puolin nappisuoritus.
En taas muistanutkaan kuinka "kuorovetoinen" Turandot onkaan. Varsinkin ensimmäinen näytös tuntuu etenevään kuoron johdatuksella. Kansallisoopperan kuoron työskentelyä oli ilo kuunnella.
Solistien suhteen ilta oli erityisen onnistunut. Nimiroolin lauloi ruotsalainen sopraano AnnLouice Lögdlund, joka oli minulle tuttu jo parin vuoden takaa Brünnhilden roolista Karlstadin Ringistä. Korkean tessituuran kanssa tasapainottelu ei tuottanut vaikeuksia ja mielestäni hänen äänensävynsä sopii rooliin hienosti. Toinen oopperan naisrooleista, Liù, oli Anna-Kristiina Kaappolan hallussa. Hieno rooli häneltäkin.
Illan todellinen helmi oli Mika Pohjonen Calafin roolissa. Todella vahvaa laulua. Ääni kantoi hienosti orkesterin läpi ja ainakin katsomoon tuli vaikutelma rennosta laulamisesta. Mihinköhän Pohjonen vielä yltää? Näyttelemisen suhteen kun tulee vielä ripaus pehmeyttä (mitä Calaf nyt ei kyllä välttämättä vaadi), niin oksat pois.
Muutkin illan laulajat onnistuivat upeasti. Vaikkapa Koit Soasepp Timurina ja PPP kolmikko Dong-Hoon Han, Petri Bäckström ja Juha Riihimäki.
Eilinen oopperailta lähti plaaniin ihan huomaamatta. Kaikki vain tuntui napsahtelevan kohdalleen. Käykäähän ihmiset oopperassa!
torstai 21. marraskuuta 2013
Bryn Terfel Musiikkitalossa
Konsertti: Musiikkitalo 2013-11-21
Bryn Terfel piipahti Helsingissä laulamassa konsertin osana syksyn pientä skandinavian kiertuettaan. Parin viikon aikana hän konsertoi viidessä konsertissa, viiden eri orkesterin solistina. Ohjelma on kaikissa sama ja lavan jakavat Terfelin kanssa sopraano Rachel Willis-Sørensen ja kapellimestari Gareth Jones. Musiikkina kuullaan Richard Wagnerin alkusoittoja ja katkelmia hänen oopperoistaan.
Bryn Terfel ei pelkää käyttää äänensä monipuolista sävyvalikoimaa. Olen aina pitänyt hänen rohkeudestaan draaman sitä vaatiessa jopa aloittaa fraaseja puhelaulun tapaan. Ja lavallahan draama on tärkein, jopa näin konserttiesityksessä. Wagner-laulanta ei todellakaan ole etenemistä palkeet täysillä paukkuen. Nykyisistä mieslaulajista samaan tulkitsijaklaaniin kuuluvaksi laskisin vaikkapa Klaus Florian Vogtin ja Jonas Kaufmanniin, vaikka jälkimmäisen ääntä en ole vielä katsomosta käsin kuullutkaan.
Eilisillan ohjelmisto oli varsin odotettu. Muutamia alkusoittoja, pari duettoa ja loput aarioita. Sopraano Rachel Willis-Sørensen oli kaikin puolin mukava uusi tuttavuus. Hänen illan repertuaarinsa parani vain loppua kohti. Evasta Elsan ja Sentan kautta Elisabethiin. Duetto Mestarilaulajista Terfelin kanssa jätti vielä hieman asioita auki, mutta viimeistään Elisabeth vakuutti minut hänen Wagner-taidoistaan. Encorena nauttittu "Schmerzen" osui ja upposi sekin.
Laulajien puolesta ilta oli mitä mainioin, mutta Helsingin kaupunginorkesteri tuntui olevan pahasti tuuliajolla. En tiedä kuinka paljon harjoituksia ehdittiin pitää kapellimestari Gareth Jonesin kanssa, mutta harvinaisen ankeaa ja ponnetonta soittoa läpi linjan. Ja en kyllä usko että syy on orkesterissa, vaan hämmästelevä korva kääntyy kohti kapellimestaria. Kun konsertti alkaa Mestarilaulajien alkusoitolla jossa vasket eivät räisky ja muutenkin tahmea meno vallitsee, niin ehdin jo pelästyä koko konsertin puolesta. Onneksi laulajat pelastivat kokonaisvaikutelman. Lentävän hollantilaisen alkusoitto oli ehkä paras orkesterin puolesta, mutta jälkipuolen keskellä soitettu Valkyyrioiden ratsastus oli lähes pelottavaa kuultavaa. Eivät olleet ajatukseni kovin kaukana niistä Jokisen eväistä.
Lipunmyynnissä oli viisasti jätetty lavan takaa liput myymättä, joten kaikilla paikalla olijoilla oli kelvoliset kuuntelupaikat. Ilmeisesti konserttijärjestäjän puolesta oli vaadittu että esityksessä tulee olla juontaja. Ei hänestä nyt voi sanoa suurta haittaakaan olleen, mutta ilmankin olisimme tulleet toimeen.
Komeaa laulua, mutta hengetöntä soittoa; siinä päällimmäiset tuntemukset konsertista. Onko viisas valinta soittaa konsertit eri orkesterien kanssa? En haluaisi tuntea konsertissa samoja tunteita kun eilen Valkyyrioiden ratsastuksen aikana. Hieman lisää harjoitusaikaa tai sitten inspiroiva kapellimestari, kiitos.
Bryn Terfel piipahti Helsingissä laulamassa konsertin osana syksyn pientä skandinavian kiertuettaan. Parin viikon aikana hän konsertoi viidessä konsertissa, viiden eri orkesterin solistina. Ohjelma on kaikissa sama ja lavan jakavat Terfelin kanssa sopraano Rachel Willis-Sørensen ja kapellimestari Gareth Jones. Musiikkina kuullaan Richard Wagnerin alkusoittoja ja katkelmia hänen oopperoistaan.
Bryn Terfel ei pelkää käyttää äänensä monipuolista sävyvalikoimaa. Olen aina pitänyt hänen rohkeudestaan draaman sitä vaatiessa jopa aloittaa fraaseja puhelaulun tapaan. Ja lavallahan draama on tärkein, jopa näin konserttiesityksessä. Wagner-laulanta ei todellakaan ole etenemistä palkeet täysillä paukkuen. Nykyisistä mieslaulajista samaan tulkitsijaklaaniin kuuluvaksi laskisin vaikkapa Klaus Florian Vogtin ja Jonas Kaufmanniin, vaikka jälkimmäisen ääntä en ole vielä katsomosta käsin kuullutkaan.
Eilisillan ohjelmisto oli varsin odotettu. Muutamia alkusoittoja, pari duettoa ja loput aarioita. Sopraano Rachel Willis-Sørensen oli kaikin puolin mukava uusi tuttavuus. Hänen illan repertuaarinsa parani vain loppua kohti. Evasta Elsan ja Sentan kautta Elisabethiin. Duetto Mestarilaulajista Terfelin kanssa jätti vielä hieman asioita auki, mutta viimeistään Elisabeth vakuutti minut hänen Wagner-taidoistaan. Encorena nauttittu "Schmerzen" osui ja upposi sekin.
Laulajien puolesta ilta oli mitä mainioin, mutta Helsingin kaupunginorkesteri tuntui olevan pahasti tuuliajolla. En tiedä kuinka paljon harjoituksia ehdittiin pitää kapellimestari Gareth Jonesin kanssa, mutta harvinaisen ankeaa ja ponnetonta soittoa läpi linjan. Ja en kyllä usko että syy on orkesterissa, vaan hämmästelevä korva kääntyy kohti kapellimestaria. Kun konsertti alkaa Mestarilaulajien alkusoitolla jossa vasket eivät räisky ja muutenkin tahmea meno vallitsee, niin ehdin jo pelästyä koko konsertin puolesta. Onneksi laulajat pelastivat kokonaisvaikutelman. Lentävän hollantilaisen alkusoitto oli ehkä paras orkesterin puolesta, mutta jälkipuolen keskellä soitettu Valkyyrioiden ratsastus oli lähes pelottavaa kuultavaa. Eivät olleet ajatukseni kovin kaukana niistä Jokisen eväistä.
Lipunmyynnissä oli viisasti jätetty lavan takaa liput myymättä, joten kaikilla paikalla olijoilla oli kelvoliset kuuntelupaikat. Ilmeisesti konserttijärjestäjän puolesta oli vaadittu että esityksessä tulee olla juontaja. Ei hänestä nyt voi sanoa suurta haittaakaan olleen, mutta ilmankin olisimme tulleet toimeen.
Komeaa laulua, mutta hengetöntä soittoa; siinä päällimmäiset tuntemukset konsertista. Onko viisas valinta soittaa konsertit eri orkesterien kanssa? En haluaisi tuntea konsertissa samoja tunteita kun eilen Valkyyrioiden ratsastuksen aikana. Hieman lisää harjoitusaikaa tai sitten inspiroiva kapellimestari, kiitos.
lauantai 16. marraskuuta 2013
Suomalaista mielenmaisemaa peilaamassa
Konsertti: Konserttihovi 2013-11-16
Lauantaiehtoon musiikkitarjonnasta Konserttihovissa vastasivat sellisti Jussi Makkonen ja pianisti Nazig Azezian. Teemalla "Maisemakuvia Suomesta" saimme nauttia Oskar Merikannon, Heino Kasken ja Jean Sibeliuksen musiikista.
Konsertin ohjelmisto oli melkoinen hittiparaati kaikkien tuntemia klassikoita. Mielenkiintoista sinänsä että vaikkapa Merikannon Valse lente, Laatokka, tai Sibeliuksen Souvenir ja Valse triste tuntuvat olevan kaikilla jo valmiina geeneissä, mutta aika harvoin niitä itse asiassa kuulee elävinä esityksinä. Tai ainakaan oikeiden ammattilaisten soittamina. Tänään siihen aukeni mainio tilaisuus.
Sibeliuksen Malinconiaa lukuunottamatta kaikki muut sävellykset taisivat ollla sovituksia sello ja piano yhdistelmälle. Joissakin pianosävellysten laajentamisissa selloduolle hieman kiinnitin huomiota sello- ja pianostemman turhan läheiseen suhteeseen. Mutta toisaalta se on ymmärrettävää jo sovituksen luonteeseen liittyen.
Jussi Makkosen lyyrinen ja herkkä soitto hellii korvia. Olisi mielenkiintoista kuulla häntä hieman rouheammankin musiikin parissa. Jälleen yksi suomalainen huippusellisti pitkän listan jatkoksi, hienoa. Nazig Azezianin kanssa he ovat mainio duo, joiden yhteistyö toimii komeasti.
Makkonen piti pieniä esitelmänpoikasia kappaleiden välissä kertoen teosten taustoista. Kyllähän ne syventivät konserttikokemusta, mutta muutamassa tapauksessa puheet petasivat sävellyksen tunnemaiseman turhan valmiiksi. Jo ennen ensimmäistä säveltä taisi monella kuulijalla olla pala kurkussa.
Lauantaiehtoon musiikkitarjonnasta Konserttihovissa vastasivat sellisti Jussi Makkonen ja pianisti Nazig Azezian. Teemalla "Maisemakuvia Suomesta" saimme nauttia Oskar Merikannon, Heino Kasken ja Jean Sibeliuksen musiikista.
Konsertin ohjelmisto oli melkoinen hittiparaati kaikkien tuntemia klassikoita. Mielenkiintoista sinänsä että vaikkapa Merikannon Valse lente, Laatokka, tai Sibeliuksen Souvenir ja Valse triste tuntuvat olevan kaikilla jo valmiina geeneissä, mutta aika harvoin niitä itse asiassa kuulee elävinä esityksinä. Tai ainakaan oikeiden ammattilaisten soittamina. Tänään siihen aukeni mainio tilaisuus.
Sibeliuksen Malinconiaa lukuunottamatta kaikki muut sävellykset taisivat ollla sovituksia sello ja piano yhdistelmälle. Joissakin pianosävellysten laajentamisissa selloduolle hieman kiinnitin huomiota sello- ja pianostemman turhan läheiseen suhteeseen. Mutta toisaalta se on ymmärrettävää jo sovituksen luonteeseen liittyen.
Jussi Makkosen lyyrinen ja herkkä soitto hellii korvia. Olisi mielenkiintoista kuulla häntä hieman rouheammankin musiikin parissa. Jälleen yksi suomalainen huippusellisti pitkän listan jatkoksi, hienoa. Nazig Azezianin kanssa he ovat mainio duo, joiden yhteistyö toimii komeasti.
Makkonen piti pieniä esitelmänpoikasia kappaleiden välissä kertoen teosten taustoista. Kyllähän ne syventivät konserttikokemusta, mutta muutamassa tapauksessa puheet petasivat sävellyksen tunnemaiseman turhan valmiiksi. Jo ennen ensimmäistä säveltä taisi monella kuulijalla olla pala kurkussa.
torstai 7. marraskuuta 2013
Wienistä Bayreuthiin Risto-Matti Marinin seurassa
Konsertti: Sibelius-Akatemian konserttisali 2013-11-07
Hieman kuin Wagner-konferenssin alkusoittona pianisti Risto-Matti Marin konsertoi Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Konsertin nimi "Wienistä Bayreuthiin - Schubertin, Lisztin ja Wagnerin musiikkia pianolla" kertoo illan säveltäjänimet.
Risto-Matti Marinin musisointia en ollut ennen tätä iltaa kuullut. Tekniikan ja taidon puolesta hän ei jättänyt toivomisen varaa. Illan teosvalikoima sisälsi sen verran hankalia kappaleita, että mokomista asioista ei kannata edes puhua. Paljon tärkeämpää oli se kuinka hän sai imaistua minut mukaansa musiikin maailmoihin. Ohjelmisto ei välttämätä kattanut oman pianomystiikkamittarini kaikkia osa-alueita, mutta hänen soittoaan tahdon kyllä kuulla lisää.
Konsertti alkoi Augusta Stradalin sovituksella Franz Lisztin Orpheuksesta. Liszt teki itse sovituksen kahdelle pianolle, mutta yhden pianon versio syntyi vasta myöhemmin Stradalin toimesta. Marin loihti vaikeasta kappaleesta hienon kokonaisuuden, jonka imua ei onnistunut täysin rikkomaan edes kännykän soiminen kappaleen loppupuolella yleisön joukossa.
Pääosa illan musiikista oli sovituksia pianolle, mutta Franz Schubertin neljä impromptua op. 90 ovat alunperin kirjoitetut pianolle. Oma suosikkini noista taitaa olla ensimmäinen.
Wagneriaanin suurin mielenkiinto kohdistui jälkipuolen Ring sovituksiin ja Tannhäuser alkusoittoon. Risto-Matti Marin oli valinnut Ring sovitusten pohjaksi belgialaisen Louis Brassinin kokonaisuuden. Mutta hän oli korvannut kuitenkin kolme Brassinin sovitusta Lisztin, Tausigin ja Busonin versioilla. Eritoten Brassinin sovituksista kuultaa tavoite hahmotella Wagnerin sointimaailmaa pianon avulla. Valkyyrian Taikatuli sovitus jäi näistä mieleeni mainiona esimerkkinä. Yllättäen Lisztin versio Reininkullan lopusta (ja vähän laajemminkin aiheesta) tuntui vähiten kiinnostavalta.
Varsinaisen ohjelman lopuksi Liszt näytti sitten sovittajan taitonsa Tannhäuserin alkusoiton parissa. Kaikin puolin hämmästyttävä sovitus. Ja kyllä täytyy Risto-Matti Marinin taitoja ihailla tuon nuottivyöryn tulkkina. Kuinka hienosti hän painottaa teemat todella painavan tekstuurin läpi.
Encoressa hypättiinkiin sitten toistasataa vuotta eteenpäin. Saimme kuuulla Ville Raasakan Vanishing Point sävellyksen, jonka kantaesitys oli vasta tänä kesänä Mäntässä. Mielenkiintoinen matka sävelmaisemaan sekin. Toivottavasti löytää tiensä jossain vaiheessa tallenteelle tarkempaa tutustumista varten. Kyllä se noin sävelkielensä puolesta minusta tuntui hieman vieraalta konsertin muuhun ohjelmistoon. Vaikka sen innoittajana on ollutkin Wagnerin Ankunft bei den schwarzen Schwänen.
Hieman kuin Wagner-konferenssin alkusoittona pianisti Risto-Matti Marin konsertoi Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Konsertin nimi "Wienistä Bayreuthiin - Schubertin, Lisztin ja Wagnerin musiikkia pianolla" kertoo illan säveltäjänimet.
Risto-Matti Marinin musisointia en ollut ennen tätä iltaa kuullut. Tekniikan ja taidon puolesta hän ei jättänyt toivomisen varaa. Illan teosvalikoima sisälsi sen verran hankalia kappaleita, että mokomista asioista ei kannata edes puhua. Paljon tärkeämpää oli se kuinka hän sai imaistua minut mukaansa musiikin maailmoihin. Ohjelmisto ei välttämätä kattanut oman pianomystiikkamittarini kaikkia osa-alueita, mutta hänen soittoaan tahdon kyllä kuulla lisää.
Konsertti alkoi Augusta Stradalin sovituksella Franz Lisztin Orpheuksesta. Liszt teki itse sovituksen kahdelle pianolle, mutta yhden pianon versio syntyi vasta myöhemmin Stradalin toimesta. Marin loihti vaikeasta kappaleesta hienon kokonaisuuden, jonka imua ei onnistunut täysin rikkomaan edes kännykän soiminen kappaleen loppupuolella yleisön joukossa.
Pääosa illan musiikista oli sovituksia pianolle, mutta Franz Schubertin neljä impromptua op. 90 ovat alunperin kirjoitetut pianolle. Oma suosikkini noista taitaa olla ensimmäinen.
Wagneriaanin suurin mielenkiinto kohdistui jälkipuolen Ring sovituksiin ja Tannhäuser alkusoittoon. Risto-Matti Marin oli valinnut Ring sovitusten pohjaksi belgialaisen Louis Brassinin kokonaisuuden. Mutta hän oli korvannut kuitenkin kolme Brassinin sovitusta Lisztin, Tausigin ja Busonin versioilla. Eritoten Brassinin sovituksista kuultaa tavoite hahmotella Wagnerin sointimaailmaa pianon avulla. Valkyyrian Taikatuli sovitus jäi näistä mieleeni mainiona esimerkkinä. Yllättäen Lisztin versio Reininkullan lopusta (ja vähän laajemminkin aiheesta) tuntui vähiten kiinnostavalta.
Varsinaisen ohjelman lopuksi Liszt näytti sitten sovittajan taitonsa Tannhäuserin alkusoiton parissa. Kaikin puolin hämmästyttävä sovitus. Ja kyllä täytyy Risto-Matti Marinin taitoja ihailla tuon nuottivyöryn tulkkina. Kuinka hienosti hän painottaa teemat todella painavan tekstuurin läpi.
Encoressa hypättiinkiin sitten toistasataa vuotta eteenpäin. Saimme kuuulla Ville Raasakan Vanishing Point sävellyksen, jonka kantaesitys oli vasta tänä kesänä Mäntässä. Mielenkiintoinen matka sävelmaisemaan sekin. Toivottavasti löytää tiensä jossain vaiheessa tallenteelle tarkempaa tutustumista varten. Kyllä se noin sävelkielensä puolesta minusta tuntui hieman vieraalta konsertin muuhun ohjelmistoon. Vaikka sen innoittajana on ollutkin Wagnerin Ankunft bei den schwarzen Schwänen.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Lehnhoffin Elektra ohjaus Salzburgista
Elektra, Salzburg Festival, Gatti, Lehnhoff
Richard Straussin tutkimusmatka modernismin pauloihin kulminoituu oopperassa Elektra. Kaksi vuotta myöhemmin sävelletty Ruusuritari ei äkkituntumalta voisi olla kauempana Elektran atonaalisesta ja kromaattisesta sävelkielestä. Elektra vaatii vahvaäänisiä laulajia ja ison orkesterin.
Salzburgin musiikkijuhlat tilasi vuodeksi 2010 Nikolaus Lehnhoffilta uuden Elektra tuotannon. Lehnhoff keskittyy ohjauksessaan siihen mikä on olennaista, eli Elektran psyyken pakkomielteeseen. Lavastuksesta vastaava Raimund Bauer on kallistanut palatsin sisäpihan kaatumaan taaksepäin. Ikkunoita ja portaita tuntuu olevan maassakin. Aivan kuin olisimme Elektran pään sisällä, jossa koston ja kaipauksen pakkomielteet ovat nyrjäyttäneet horisontinkin vinoon.
Elektra on ulkoiselta olemukseltaan käytännössä jo kuollut. Andrea Schmidt-Futtererin suunnittelemat asut antavat väriä oikeastaan vain Klytaimnestralle ja Aigisthokselle. Eli vihan kohteet ovat värillisiä, kaikki muut ovat puettu tummiin yksisävyisiin vaatteisiin. Sisar Khrysothemiksen asu sentään taittuu violettiin väriin; liekö siksi että hänhän oikeastaan ainoa jolla on jonkinlaista elämää eteenpäin vievää ajatusmaailmaa.
Lehnhoff ei anna armoa kuvastossaan. Oresten suoritettua surmatyöt takaseinän isommat ovet aukeavat paljastaen Klytaimnestran roikkuvan jaloistaan lihakoukussa. Teurastus on tehty. Lehnhoff on yksi suosikkiohjaajistani ja Elektra vain vahvistaa selkeän, jopa minimalistishenkisen linjan jatkuvuutta.
Musiikin puolesta tallenne ei jätä toivomisen varaa. Ruotsalainen sopraano Iréne Theorin on huikea Elektra. Klytaimnestran roolin laulaa suosikkini Waltraud Meier ja Khrysothemiksena Eva-Maria Westbroek. Elektra, jos mikä, on vahvojen naisäänien ooppera ja kovin paljon vahvempaa kolmikkoa tuskin on helppo tällä hetkellä löytää. Kun sitten vielä ne isommat miesroolit, eli Oreste ja Aigisthos, ovat René Papen ja Robert Gambillin harteilla, niin mikäs on laulajista nauttiessa. Kapellimestari Daniele Gatti hoitaa orkesterin ohjauksen kunnialla läpi hankalan partituurin. Joissain kohtaa kaipasin hieman ronskimpaa, sellaista Soltimaista otetta, mutta eipä se suuri puute ole.
Kuvanlaatu Blu-Ray levyllä on lähes liian hyvä, ihohuokosetkin tuntuvat näkyvän. Äänenlaatu erinomainen. Suosittelen taas kerran!
Richard Straussin tutkimusmatka modernismin pauloihin kulminoituu oopperassa Elektra. Kaksi vuotta myöhemmin sävelletty Ruusuritari ei äkkituntumalta voisi olla kauempana Elektran atonaalisesta ja kromaattisesta sävelkielestä. Elektra vaatii vahvaäänisiä laulajia ja ison orkesterin.
Salzburgin musiikkijuhlat tilasi vuodeksi 2010 Nikolaus Lehnhoffilta uuden Elektra tuotannon. Lehnhoff keskittyy ohjauksessaan siihen mikä on olennaista, eli Elektran psyyken pakkomielteeseen. Lavastuksesta vastaava Raimund Bauer on kallistanut palatsin sisäpihan kaatumaan taaksepäin. Ikkunoita ja portaita tuntuu olevan maassakin. Aivan kuin olisimme Elektran pään sisällä, jossa koston ja kaipauksen pakkomielteet ovat nyrjäyttäneet horisontinkin vinoon.
Elektra on ulkoiselta olemukseltaan käytännössä jo kuollut. Andrea Schmidt-Futtererin suunnittelemat asut antavat väriä oikeastaan vain Klytaimnestralle ja Aigisthokselle. Eli vihan kohteet ovat värillisiä, kaikki muut ovat puettu tummiin yksisävyisiin vaatteisiin. Sisar Khrysothemiksen asu sentään taittuu violettiin väriin; liekö siksi että hänhän oikeastaan ainoa jolla on jonkinlaista elämää eteenpäin vievää ajatusmaailmaa.
Lehnhoff ei anna armoa kuvastossaan. Oresten suoritettua surmatyöt takaseinän isommat ovet aukeavat paljastaen Klytaimnestran roikkuvan jaloistaan lihakoukussa. Teurastus on tehty. Lehnhoff on yksi suosikkiohjaajistani ja Elektra vain vahvistaa selkeän, jopa minimalistishenkisen linjan jatkuvuutta.
Musiikin puolesta tallenne ei jätä toivomisen varaa. Ruotsalainen sopraano Iréne Theorin on huikea Elektra. Klytaimnestran roolin laulaa suosikkini Waltraud Meier ja Khrysothemiksena Eva-Maria Westbroek. Elektra, jos mikä, on vahvojen naisäänien ooppera ja kovin paljon vahvempaa kolmikkoa tuskin on helppo tällä hetkellä löytää. Kun sitten vielä ne isommat miesroolit, eli Oreste ja Aigisthos, ovat René Papen ja Robert Gambillin harteilla, niin mikäs on laulajista nauttiessa. Kapellimestari Daniele Gatti hoitaa orkesterin ohjauksen kunnialla läpi hankalan partituurin. Joissain kohtaa kaipasin hieman ronskimpaa, sellaista Soltimaista otetta, mutta eipä se suuri puute ole.
Kuvanlaatu Blu-Ray levyllä on lähes liian hyvä, ihohuokosetkin tuntuvat näkyvän. Äänenlaatu erinomainen. Suosittelen taas kerran!
lauantai 2. marraskuuta 2013
Deca Dance Helsinki
Baletti: Deca Dance Helsinki - Kansallisooppera 2013-11-01
Kansallisbaletin toinen uusi ensi-ilta esitteli marrakuisessa illassa koreografi Ohad Naharinin kollaasiteoksen Deca Dance. Deca Dance Helsinki tuotannossa Naharin kierrättää aikaisemmista tuotannoista irrottamiaan kohtauksia yrittäen luoda niistä yhtenäisen kokonaisuuden. Modernein musiikkitermein herra siis sämplää omia vanhoja tuotoksiaan.
Kokonaisuuden hahmotus tuotti kyllä hankaluuksia tällaiselle tanssitaiteen noviisille. Sinänsä kohtaukset vaihtuivat soljuvasti mutta riittääkö se koherenttiin kokonaisuuteen? Yritänkö edelleen etsiä jotain suurta tarinaa vai pitääkö niin edes tehdä? Yksittäisten kohtausten sisältö kyllä herätti kaikennäköisiä ajatuksia ja tulkinnan poikasia. Käsiohjelma väittää Naharinin teoksien sisältävän poliittisia ja yhteiskunnallisia näkökulmia. Kyllä noinkin voi varmaan näkemäänsä tulkita, mutta enemmänkin minun silmiini useammassa kohtaa käsiteltiin yksilön ja ryhmän suhdetta. Joka tietysti jo sinänsä on poliittinen ja yhteikunnallinen näkökulma.
Naharin käyttää koreografiassaan mielenkiintoisia rakennuskappaleita. Toistot pienin variaatioin, nopeat leikkaukset ja kontrastit luovat mielenkiintoisia kohtauksia. Tosin esimerkiksi "numerokohtauksen" idea jatkui mielestäni liian pitkään samanlaisena, ennen kuin liikkeet alkoivat jatkua pehmeämmin läpi laskennan. Useammassa kohtauksessa ryhmän monotoninen liike rikkoontuu yksilön irrottua ja vapautettua muutkin.
Deca Dance jäi minulle hieman hajanaiseksi. Pidin todella paljon yksittäisistä kohtauksista, liikekielestä ja yllätyksellisyydestä, mutta kokonaisuus ei huumannut minua. Tanssijat olivat loistavia ja omaa silmääni ilahdutti erityisesti Johanna Nuutisen mainio asenne.
Jos vertaan Deca Dancea viime talven Bella Figuraan, niin kyllä jälkimmäisestä jäi vielä kovemmat ajatusmyrskyt päähän. Mutta kovin mielelläni haluaisin Deca Dancenkin nähdä uudelleen. Liikkeen anatomiassa riittää pohdittavaa.
Kansallisbaletin toinen uusi ensi-ilta esitteli marrakuisessa illassa koreografi Ohad Naharinin kollaasiteoksen Deca Dance. Deca Dance Helsinki tuotannossa Naharin kierrättää aikaisemmista tuotannoista irrottamiaan kohtauksia yrittäen luoda niistä yhtenäisen kokonaisuuden. Modernein musiikkitermein herra siis sämplää omia vanhoja tuotoksiaan.
Kokonaisuuden hahmotus tuotti kyllä hankaluuksia tällaiselle tanssitaiteen noviisille. Sinänsä kohtaukset vaihtuivat soljuvasti mutta riittääkö se koherenttiin kokonaisuuteen? Yritänkö edelleen etsiä jotain suurta tarinaa vai pitääkö niin edes tehdä? Yksittäisten kohtausten sisältö kyllä herätti kaikennäköisiä ajatuksia ja tulkinnan poikasia. Käsiohjelma väittää Naharinin teoksien sisältävän poliittisia ja yhteiskunnallisia näkökulmia. Kyllä noinkin voi varmaan näkemäänsä tulkita, mutta enemmänkin minun silmiini useammassa kohtaa käsiteltiin yksilön ja ryhmän suhdetta. Joka tietysti jo sinänsä on poliittinen ja yhteikunnallinen näkökulma.
Naharin käyttää koreografiassaan mielenkiintoisia rakennuskappaleita. Toistot pienin variaatioin, nopeat leikkaukset ja kontrastit luovat mielenkiintoisia kohtauksia. Tosin esimerkiksi "numerokohtauksen" idea jatkui mielestäni liian pitkään samanlaisena, ennen kuin liikkeet alkoivat jatkua pehmeämmin läpi laskennan. Useammassa kohtauksessa ryhmän monotoninen liike rikkoontuu yksilön irrottua ja vapautettua muutkin.
Deca Dance jäi minulle hieman hajanaiseksi. Pidin todella paljon yksittäisistä kohtauksista, liikekielestä ja yllätyksellisyydestä, mutta kokonaisuus ei huumannut minua. Tanssijat olivat loistavia ja omaa silmääni ilahdutti erityisesti Johanna Nuutisen mainio asenne.
Jos vertaan Deca Dancea viime talven Bella Figuraan, niin kyllä jälkimmäisestä jäi vielä kovemmat ajatusmyrskyt päähän. Mutta kovin mielelläni haluaisin Deca Dancenkin nähdä uudelleen. Liikkeen anatomiassa riittää pohdittavaa.
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Christof Loy Parsifalin pauloissa
Ooppera: Parsifal - Ruotsin kuninkaallinen ooppera 2013-10-27
Kapellimestari Patrik Ringborgin käsien jälkeä kuulin ensimmäisen kerran vuonna 2010 Savonlinnan oopperajuhlilla, kun Kuninkaallinen ooppera vieraili siellä uljaan Elektra tuotantonsa kanssa. Tänä iltana maestro Ringborg tarjosi kertakaikkisen hienon oopperakokemuksen Wagnerin Parsifalin muodossa. Ringborg vapautti ajan kahleistaan ja antoi musiikin kaarien hengittää. Ja kun draama kaipasi taukoa, Ringborg ei pelästynyt hiljaisuuden voimaa, vaan odotti että musiikki palaa luonnollista tietä. Ensimmäisessä näytöksessä tunnelma oli käsinkosketeltava ennen kuin Ringborg vapautti Titurelin laulamaan "Mein Sohn Amfortas,...". Huikeita hetkiä.
Tukholman Parsifalin laulajatkin ovat todella kovatasoisia. Ja mikä hienointa, lähes kaikki ovat ruotsalaisia. Nimiroolissa tenori Michaer Weinius, Kundryna Katarina Dalayman, Amfortaksena Ola Eliasson ja Titurelinä Michael Schmidberger. Saksasta vahvistuksena Christof Fischesser Gurnemanzin roolissa ja itävallasta Martin Winkler Klingsorina. Ei heistä oikein tarvitse nostaa ketään esille, sillä edes keskinkertaista lenkkiä ei heistä tänä iltana löytynyt, huonosta nyt puhumattakaan.
Musiikin puolesta siis herkullinen sunnuntaipäivä Tukholmassa. Ohjauksen suhteen tunne oli ensimmäisen näytöksen jälkeen samanhenkinen. Alkusoitto alkoi lähes täydellisessä pimeydessä. Vain kapellimestariin oli kohdistettu himmeä kohdevalo ja nuottitelineiden valotkin sytytettiin vasta useamman tahdin jälkeen.
Saksalainen ohjaaja Christof Loy jakaa näyttämön kahteen osaan. Etuosaan, jossa näytösten alut tapahtuvat ja sen takaseinän siirryttyä suurempaan tilaan, josta ensimmäisessä näytöksessä paljastuu kirkkotila, toisessa näytöksessä kukkaistarha ja kolmannessa näytöksessä kirjasto.
Näyttämön etuosa tuo minuun mieleeni jonkinlaisen sisäänpäinkääntyneen yhteisön puoliuskonnollisen tilan. Ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä sen mieltää Gurnemanzin työ- ja hartaustilaksi. Toisessa näytöksessä taasen Klingsorin ilotalon(?) taustahuoneeksi.
Loy kertoo ja vihjailee lavatapahtumilla useampaa aika- ja tarinakerrostumaa. Gurnemanzin huoneen sivustassa on kirja, jota tämä ja Kundry käyvät sekä kirjoittamassa, että lukemassa. Tuntuu että he kirjaavat omia kokemuksiaan ylös, mutta välillä taas tarkastavat kuinkas asioiden pitäisi olla. Tulkitaanko nykypäivää menneisyyden avulla, kuinka paljon nykyhetki vaikuttaa menneisyyden tulkintaan ja historiaa tutkimalla se keksitään aina uudelleen, ovat muutami ajatuksia joita minulle herää mieleen. Loppuratkaisuun liittyvänä vihjeenä jo ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä lavalla vierailee jakkupukuinen nainen kirjoineen ja muistiinpanoineen. Nainen edustaa selkeästi eri epookkia muiden kanssa. Gurnemanzin ja Kundryn ritareineen sijoittaisin 1900-luvun alkuvuosikymmenille. Jakkupukunainen on taasen tätä päivää.
Amfortas on selkeä Kristus hahmo, orjantappuroineen. Mielenkiintoinen ajatuskimara syntyy kun Titurel on taasen pappihahmo. Graalikohtauksen aikana Titurel menee "rippikomeroon" ja ottaa Amfortakselta ripittäytymisen. Itse graalin paljastuminen on tyhjä, koruton ja tarpeettoman tuntuinen tapahtuma. Tuntuu kuin pappi pitäisi Kristuksensa kärsimyksessä, eikä anna tämän kuolla rauhassa. Myytin on elettävä. Motiivit jäävät epäselviksi.
Ensimmäisen näytöksen ajatushautomon jälkeen toinen näytös tuntuu ohjauksellisesti rauhalliselta. Kukkaistytöt ovat pitkästä aikaa kukkaistyttöjä. Toisen näytöksen osalta jossain mielessä varmaankin perinteisin Parsifal ohjaus mitä olen nähnyt. Keihäs saadaan siirtymään Klingsorilta Parsifalille enkelin avustuksella. Lievätkö samat siipiveikot, jotka toimittivat keihään ja graalin aikanaan Titurelille? Toinen näytös lepää kyllä vahvasti Michael Weiniuksen ja Katarina Dalaymanin varassa. Ja mikä on levätessä.
Kolmannen näytöksen alku jatkaa yksinkertaista linjaa, mutta loppu onkin sitten positiivisuudessään tyylikäs. Kun Parsifal lopussa "paljastaa" graalin, lavan takaosa aukeaa paljastaen tällä kertaa modernihkon kirjaston. Tuo mystinen jakkupukunainen on kirjastonhoitaja, joka oopperan lopuksi käy hakemassa Gurnemanzin ja Kundryn kirjan "takaisin" kirjaston hyllyyn. Onpa komea ja monia positiivisia ajatuksia herättävä loppu. Siellä kirjaston hyllyillä lepäävät fiktio ja fakta sulassa sovussa. Siellä ovat myytit ja hengentuotteet; tarinat jotka ovat kulkeutuneet kulttuurin kehdoista suullisessa muodossa sukupolvi kerrallaan. Kunnes tekniikka ja tiede on antanut keinot välittää tietoa ja tarinaa eteenpäin uusille sukupolville luettavassa muodossa. Tulkittavaksi ja tutkittavaksi.
Ja sitähän se Parsifalkin on. Christof Loy tulkitsee Richard Wagnerin tarinaa tässä ajassa. Richard Wagner tulkitsi Wolfram von Eschenbachin tarinaa omassa ajassaan. Eschenbach taasen tulkitsi Graal ja kuningas Arthur myyttejä omana aikanaan. Ja minä tässä tulkitsen kaikkia edellisiä, omasta näkökulmastani, omassa ajassani...
lauantai 26. lokakuuta 2013
Taikahuilu Tukholmassa
Ooppera: Taikahuilu - Ruotsin kuninkaallinen ooppera 2013-10-26
Taikahuilu ja eritoten Yön kuningattaren toinen aaria ovat ensimmäisiä tietoisuuksiani taidemuodosta jota kutsutaan oopperaksi. Varsinainen oopperaan sekoaminen tapahtui vasta paljon myöhemmin Straussin Nainen vailla varjoa oopperan myötä, mutta Yön kuningattaren taiturointi stratosfäärissä omissa korkeuksissaan pureutui aikanaan läpi kaiken nuoruuden vastustuksenkin. Myöhemmin olen levyiltä kuunnellut kymmeniä kuningattaria ja kautta aikojen ehdottomat suosikkini ovat Edda Moser ja Diana Damrau. Mozartia olen ihan Taikahuilun ansiosta pitänyt varsin kierona kaverina kun hän on laittanut sopraanoparat taiteilemaan varsin ohuen langan varassa. Löytyypä Taikahuilusta toinenkin suosikkiaarioistani, Paminan "Ach, ich fühl's". Tai oikeastaan kolmas, Yön kuningattaren molemmat aariat ovat siellä pyhän hämmästyksen osastolla.
Jatkanpa tunnustuksia ja totean, että en oikeastaan pysty kuuntelemaan sitä jälkimmäistä aariaa ilman että silmät kostuvat. Niin kävi tänään Tukholmassakin, vaikka tämän kertainen kuningatar Susanna Stern ei välttämättä kovin kärkeen kuningatarpörssissäni menekään. Ne korkeimmat äänet olivat hieman lyhyitä, eivätkä tulleet kovin helposti. Vaikka tiedän etteivät ne kenelläkään tule helposti.
Kun Yön kuningatar -fetissini on saatu käsiteltyä, niin seuraavaksi voimme pohtia miksi Taikahuilu on tapana esittää maan omalla kielellä. Lyhyen oopperaharrastukseni aikana olen nähnyt Taikahuilun vain kolmesti: kahdesti suomen kielellä ja tänään ruotsiksi. Ymmärrän että Taikahuilua pidetään porttiteoriana nuoremmille katsojille, ja sellainenhan se on ollut periaatteessa minullekin. Sen takia sen esittäminen kaikkien katsojien suoraan ymmärtämällä kielellä on ollut suosittua. Tuntuu että viime vuosina Taikahuilua on väheksitty liiallisen tuttuuden vuoksi. Ehkäpä niinkin, mutta ilmeisesti pitänee jossain vaiheessa lähteä Saksaan, jos haluaa kuulla Taikahuilun saksaksi.
Tarinansa puolesta Taikahuilu ei millään muotoa ole pelkkä lastenooppera. Vapaamuurariteemoissa ja varsinkin viisauden ja rakkauden tavoittelussa riittää pohdittavaa vanhemmillekin katsojille. Mutta täytyy kyllä todeta että Taikahuilun tarina on varsin erikoinen. Tukholmassa ohjaaja Ole Anders Tandberg katsoi koko oopperaa Paminan silmien läpi. Pamina oli nuori koulutyttö, jonka mielikuvituksessa kaikki tapahtuu. Näin minä ainakin näkemääni tulkitsen.
Tandberg käyttää Tukholman pienehköä, mutta viehättävää, oopperasalia hyväkseen. Tamino istuu aluksi permannon ensimmäisellä rivillä, kunnes hänet saadaan kiipeämään orkesterimontun läpi lavalle. Kolme naista piipahtelevat katsomoissa useampaan otteeseen ja Papagenakin liittyy seuraan kolmannelta parvelta.
Sarastro klaaneineen ovat partiolaisia ja Yön kuningatar tuntuu olevan alusta asti pahan puolella, eikä normaalia roolien vaihtoa tunnu olevan. Monostatos on varsin himokas Paminan suhteen ja Papageno taasen haiskahtaa suhteellisen modernilta lintubongarilta. Tandbergin ohjaus sisältää paljon hauskoja yksityiskohtia. Valitettavasti joitakin verbaali-ilakointeja meni minulta ohi rajoittuneen ruotsin kielen taitoni vuoksi; sääli etteivät resitatiivit olleet tekstitettyjä.
Kelpo ohjaus siis. Kapellimestari Lawrence Renes johti orkesteria mainiosti, pääsipä hän osallistumaan muutamaan otteeseen toimintaankin; esimerkiksi keskeyttämällä Papagenan ja Papagenon lemmenriisunnan ennen kuin nämä ehtivät aivan alastomiksi.
Solistit hoitiva urakkansa hyvin. Ei mitään supersuorituksia, mutta kelpo laulantaa. Sarastron roolin laulaja, Lennart Forsén, löysi kyllä ne alaäänet, mutta muutoin hänen äänensä ei ollut kovin "basso". Sara Widén Paminana ja Conny Thimander Taminona paransivat lauluaan esityksen edetessä. Ja omituistahan se olisi jos Papageno ja Papagena eivät voittaisi yleisöä puolelleen. Niin kävi nytkin Carle Ackerfeldtin ja Sanna Gibbsin toimesta. Naistrio lepäsi Marianne Hellgren Staykovin, Susann Véghin ja Kristina Martlingin hienojen äänien varassa.
Mukava Taikahuilu on siis Tukholmassakin tarjolla. Kannatti ehdottomasti tulla hyvissä ajoin Parsifalia varten.
Taikahuilu ja eritoten Yön kuningattaren toinen aaria ovat ensimmäisiä tietoisuuksiani taidemuodosta jota kutsutaan oopperaksi. Varsinainen oopperaan sekoaminen tapahtui vasta paljon myöhemmin Straussin Nainen vailla varjoa oopperan myötä, mutta Yön kuningattaren taiturointi stratosfäärissä omissa korkeuksissaan pureutui aikanaan läpi kaiken nuoruuden vastustuksenkin. Myöhemmin olen levyiltä kuunnellut kymmeniä kuningattaria ja kautta aikojen ehdottomat suosikkini ovat Edda Moser ja Diana Damrau. Mozartia olen ihan Taikahuilun ansiosta pitänyt varsin kierona kaverina kun hän on laittanut sopraanoparat taiteilemaan varsin ohuen langan varassa. Löytyypä Taikahuilusta toinenkin suosikkiaarioistani, Paminan "Ach, ich fühl's". Tai oikeastaan kolmas, Yön kuningattaren molemmat aariat ovat siellä pyhän hämmästyksen osastolla.
Jatkanpa tunnustuksia ja totean, että en oikeastaan pysty kuuntelemaan sitä jälkimmäistä aariaa ilman että silmät kostuvat. Niin kävi tänään Tukholmassakin, vaikka tämän kertainen kuningatar Susanna Stern ei välttämättä kovin kärkeen kuningatarpörssissäni menekään. Ne korkeimmat äänet olivat hieman lyhyitä, eivätkä tulleet kovin helposti. Vaikka tiedän etteivät ne kenelläkään tule helposti.
Kun Yön kuningatar -fetissini on saatu käsiteltyä, niin seuraavaksi voimme pohtia miksi Taikahuilu on tapana esittää maan omalla kielellä. Lyhyen oopperaharrastukseni aikana olen nähnyt Taikahuilun vain kolmesti: kahdesti suomen kielellä ja tänään ruotsiksi. Ymmärrän että Taikahuilua pidetään porttiteoriana nuoremmille katsojille, ja sellainenhan se on ollut periaatteessa minullekin. Sen takia sen esittäminen kaikkien katsojien suoraan ymmärtämällä kielellä on ollut suosittua. Tuntuu että viime vuosina Taikahuilua on väheksitty liiallisen tuttuuden vuoksi. Ehkäpä niinkin, mutta ilmeisesti pitänee jossain vaiheessa lähteä Saksaan, jos haluaa kuulla Taikahuilun saksaksi.
Tarinansa puolesta Taikahuilu ei millään muotoa ole pelkkä lastenooppera. Vapaamuurariteemoissa ja varsinkin viisauden ja rakkauden tavoittelussa riittää pohdittavaa vanhemmillekin katsojille. Mutta täytyy kyllä todeta että Taikahuilun tarina on varsin erikoinen. Tukholmassa ohjaaja Ole Anders Tandberg katsoi koko oopperaa Paminan silmien läpi. Pamina oli nuori koulutyttö, jonka mielikuvituksessa kaikki tapahtuu. Näin minä ainakin näkemääni tulkitsen.
Tandberg käyttää Tukholman pienehköä, mutta viehättävää, oopperasalia hyväkseen. Tamino istuu aluksi permannon ensimmäisellä rivillä, kunnes hänet saadaan kiipeämään orkesterimontun läpi lavalle. Kolme naista piipahtelevat katsomoissa useampaan otteeseen ja Papagenakin liittyy seuraan kolmannelta parvelta.
Sarastro klaaneineen ovat partiolaisia ja Yön kuningatar tuntuu olevan alusta asti pahan puolella, eikä normaalia roolien vaihtoa tunnu olevan. Monostatos on varsin himokas Paminan suhteen ja Papageno taasen haiskahtaa suhteellisen modernilta lintubongarilta. Tandbergin ohjaus sisältää paljon hauskoja yksityiskohtia. Valitettavasti joitakin verbaali-ilakointeja meni minulta ohi rajoittuneen ruotsin kielen taitoni vuoksi; sääli etteivät resitatiivit olleet tekstitettyjä.
Kelpo ohjaus siis. Kapellimestari Lawrence Renes johti orkesteria mainiosti, pääsipä hän osallistumaan muutamaan otteeseen toimintaankin; esimerkiksi keskeyttämällä Papagenan ja Papagenon lemmenriisunnan ennen kuin nämä ehtivät aivan alastomiksi.
Solistit hoitiva urakkansa hyvin. Ei mitään supersuorituksia, mutta kelpo laulantaa. Sarastron roolin laulaja, Lennart Forsén, löysi kyllä ne alaäänet, mutta muutoin hänen äänensä ei ollut kovin "basso". Sara Widén Paminana ja Conny Thimander Taminona paransivat lauluaan esityksen edetessä. Ja omituistahan se olisi jos Papageno ja Papagena eivät voittaisi yleisöä puolelleen. Niin kävi nytkin Carle Ackerfeldtin ja Sanna Gibbsin toimesta. Naistrio lepäsi Marianne Hellgren Staykovin, Susann Véghin ja Kristina Martlingin hienojen äänien varassa.
Mukava Taikahuilu on siis Tukholmassakin tarjolla. Kannatti ehdottomasti tulla hyvissä ajoin Parsifalia varten.
perjantai 25. lokakuuta 2013
Don Pasquale toisen kerran
Ooppera: Don Pasquale - Kansallisooppera 2013-10-25
Alunperin tarkoitus oli viettää leppoisa hotelli-ilta Helsingin liepeillä valmistautuen viikonlopun Tukholman reissuun. Erehdyin sitten eilen tarkistamaan mitä omassa Kansallisoopperassamme olisikaan tarjolla näin perjantai-illaksi. Tykkäsin uudesta Don Pasquale tuotannosta jo ensi-illassa ja kun tälle päivälle oli kokonaan eri miehitys, niin pakkohan se oli käydä tarkistamassa uudelleen.
Tuomas Parkkisen ohjaus tuntui edelleen mukavalta. Nyt toiseen kertaan katsoessa välillä olevat rauhalliset hetket kenties korostuivat, mutta kyllähän ne juontavat juurensa tekstistä ja musiikista. En nyt silti ryhtyisi moittimaan Donizettiäkään, ei hänen olisi kahden tunnin täyssekoilua pitänytkään kirjoittaa. Tuotannon visuaalinen ilme miellytti silmiäni vieläkin. Kyselin vahtimestarilta kuinka suosittu Don Pasqueale on ollut ja hän pahoitteli etteivät salit ole aivan täyttyneet. Sääli, ei sen kyllä tuotannosta ja laulajista pitäisi olla kiinni.
Orkesterin johdossa oli Marco Boemi, kuten ensi-iltanakin. Ei moitittavaa montun puolelle. Eikä laulajakaartissakaan huonoja lenkkejä ollut. Hannu Forsberg oli kelpo Don Pasquale ja Reetta Haavisto täytti kaikki odotukset Norinan roolissa. Tohtori Malatestana lauloi jo kestosuosikikseni noussut Ville Rusanen; hänen näyttelijän taitojaan en jaksa väsyä kehumaan. Tenoritaidetta edusti Jérémy Duffau ja hyvin hänkin urakastaan selvisi. Täytyy kyllä tunnustaa että hänen äänensävynsä ei ole minun makuasteikkoni kärkipäässä.
Kyllä Donizetti aina hotellielämän hakkaa. Tästä sarjasta on vielä yksi esitys jäljellä, joten jos et ole vielä Don Pasqualea nähnyt, kiirus tulee.
Alunperin tarkoitus oli viettää leppoisa hotelli-ilta Helsingin liepeillä valmistautuen viikonlopun Tukholman reissuun. Erehdyin sitten eilen tarkistamaan mitä omassa Kansallisoopperassamme olisikaan tarjolla näin perjantai-illaksi. Tykkäsin uudesta Don Pasquale tuotannosta jo ensi-illassa ja kun tälle päivälle oli kokonaan eri miehitys, niin pakkohan se oli käydä tarkistamassa uudelleen.
Tuomas Parkkisen ohjaus tuntui edelleen mukavalta. Nyt toiseen kertaan katsoessa välillä olevat rauhalliset hetket kenties korostuivat, mutta kyllähän ne juontavat juurensa tekstistä ja musiikista. En nyt silti ryhtyisi moittimaan Donizettiäkään, ei hänen olisi kahden tunnin täyssekoilua pitänytkään kirjoittaa. Tuotannon visuaalinen ilme miellytti silmiäni vieläkin. Kyselin vahtimestarilta kuinka suosittu Don Pasqueale on ollut ja hän pahoitteli etteivät salit ole aivan täyttyneet. Sääli, ei sen kyllä tuotannosta ja laulajista pitäisi olla kiinni.
Orkesterin johdossa oli Marco Boemi, kuten ensi-iltanakin. Ei moitittavaa montun puolelle. Eikä laulajakaartissakaan huonoja lenkkejä ollut. Hannu Forsberg oli kelpo Don Pasquale ja Reetta Haavisto täytti kaikki odotukset Norinan roolissa. Tohtori Malatestana lauloi jo kestosuosikikseni noussut Ville Rusanen; hänen näyttelijän taitojaan en jaksa väsyä kehumaan. Tenoritaidetta edusti Jérémy Duffau ja hyvin hänkin urakastaan selvisi. Täytyy kyllä tunnustaa että hänen äänensävynsä ei ole minun makuasteikkoni kärkipäässä.
Kyllä Donizetti aina hotellielämän hakkaa. Tästä sarjasta on vielä yksi esitys jäljellä, joten jos et ole vielä Don Pasqualea nähnyt, kiirus tulee.
torstai 24. lokakuuta 2013
Matvejeff ja Pensola vierailulla Lappeenrannassa
Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-10-24
Lappeenrannan kaupunginorkesteri ilahdutti musiikin ystävää reippaalla konsertilla. Kapellimestari Ville Matvejeff tarjosi orkesterin kera Prokofjevin ensimmäisen sinfonian, Kurt Weillin Viulukonserton ja Mozartin Jupiter-sinfonian. Viulukonserton solistivieraana sädehti Minna Pensola.
Prokofjevin ensimmäinen sinfonia ja Weillin viulukonsertto muodostivat mukavan parin konsertin alkuun. Ensimmäisessä sinfoniassa Prokofjev heijastelee klassismin aikaa ja tämä on varmaan helpotus niille joille Prokofjevin modernimpi sävelkieli aiheuttaa närästystä. Oma musiikinsulatukseni taipuu Prokofjevin kohdalla mielellään modernimpaan suuntaan. Mutta onhan ensimmäinen sinfonia mukava aloituskappale terhakkaine teemoinen. Matvejeff johti orkesteria raikkaan terhakkaasti, eikä iloista kokemusta suuremmin haitanneet jousisektion satunnaiset epäpuhtaudet, jotka kutittivat korvaa muutamassa nopeammassa kohdassa.
Kurt Weillin viulukonsertto on orkesterikokoonpanon kannalta aika erikoinen teos. Viulu edustaa bassojen ohella ainoita jousisoittimia koko konsertossa; muut soittimet ovat puhaltimia ja lyömäsoittimia. Ainakin sointivärin puolesta kuulijoiden pitäisi vaikeuksitta kyetä erottamaaan soolosoitin. Värieroista huolimatta kaipasin pientä balanssisäätöa konserton ensimmäisessä osassa. Viulu olisi saanut kuulua ripauksen kovempaa. Minna Pensolan viulu karkeloi tunteikkaasti läpi konserton, hänen soittoaan on aina ilo kuunnella. Omiin korviini Prokofjevin sinfonia ja Weillin viulukonsertto omasivat yllättävääkin samanhenkisyyttä, vaikka Prokfjev olikin säveltänyt sinfonian taaksepäin katsoen. Veikkaan ettei Weillin viulukonserttoa ole ainakaan kovin montaa kertaa soitettu Lappeenrannan kaupunginorkesterin voimin, ja siihen nähden puhallinosasto selviytyi vauhdikkaista käänteistä Matvejeffin johdolla ihan kelpo tavalla.
Mozartin Jupiter sinfonia jäi hänen viimeiseksi sinfoniakseen. Vaikka välillä iso M ei minua sytytäkään, niin tässä sinfoniassa Mozart löytää tiensä minunkin sydämeeni. Matvejeff johti innostuneesti ja Mozartista paljastui se mystinen ydin. Tosin täälläkin jousten muutamat pienet epäpuhtaudet muistuttivat maallisen elämän harmeista.
Mutta olipahan mukava kokonaisuus. Hämäysvanhaa, uudehkoa ja sitten oikeasti vanhaa. Ja lavalla taitavat pelimannit - tälläisiä kokemuksia varten kannattaa käydä konserteissa.
Lappeenrannan kaupunginorkesteri ilahdutti musiikin ystävää reippaalla konsertilla. Kapellimestari Ville Matvejeff tarjosi orkesterin kera Prokofjevin ensimmäisen sinfonian, Kurt Weillin Viulukonserton ja Mozartin Jupiter-sinfonian. Viulukonserton solistivieraana sädehti Minna Pensola.
Prokofjevin ensimmäinen sinfonia ja Weillin viulukonsertto muodostivat mukavan parin konsertin alkuun. Ensimmäisessä sinfoniassa Prokofjev heijastelee klassismin aikaa ja tämä on varmaan helpotus niille joille Prokofjevin modernimpi sävelkieli aiheuttaa närästystä. Oma musiikinsulatukseni taipuu Prokofjevin kohdalla mielellään modernimpaan suuntaan. Mutta onhan ensimmäinen sinfonia mukava aloituskappale terhakkaine teemoinen. Matvejeff johti orkesteria raikkaan terhakkaasti, eikä iloista kokemusta suuremmin haitanneet jousisektion satunnaiset epäpuhtaudet, jotka kutittivat korvaa muutamassa nopeammassa kohdassa.
Kurt Weillin viulukonsertto on orkesterikokoonpanon kannalta aika erikoinen teos. Viulu edustaa bassojen ohella ainoita jousisoittimia koko konsertossa; muut soittimet ovat puhaltimia ja lyömäsoittimia. Ainakin sointivärin puolesta kuulijoiden pitäisi vaikeuksitta kyetä erottamaaan soolosoitin. Värieroista huolimatta kaipasin pientä balanssisäätöa konserton ensimmäisessä osassa. Viulu olisi saanut kuulua ripauksen kovempaa. Minna Pensolan viulu karkeloi tunteikkaasti läpi konserton, hänen soittoaan on aina ilo kuunnella. Omiin korviini Prokofjevin sinfonia ja Weillin viulukonsertto omasivat yllättävääkin samanhenkisyyttä, vaikka Prokfjev olikin säveltänyt sinfonian taaksepäin katsoen. Veikkaan ettei Weillin viulukonserttoa ole ainakaan kovin montaa kertaa soitettu Lappeenrannan kaupunginorkesterin voimin, ja siihen nähden puhallinosasto selviytyi vauhdikkaista käänteistä Matvejeffin johdolla ihan kelpo tavalla.
Mozartin Jupiter sinfonia jäi hänen viimeiseksi sinfoniakseen. Vaikka välillä iso M ei minua sytytäkään, niin tässä sinfoniassa Mozart löytää tiensä minunkin sydämeeni. Matvejeff johti innostuneesti ja Mozartista paljastui se mystinen ydin. Tosin täälläkin jousten muutamat pienet epäpuhtaudet muistuttivat maallisen elämän harmeista.
Mutta olipahan mukava kokonaisuus. Hämäysvanhaa, uudehkoa ja sitten oikeasti vanhaa. Ja lavalla taitavat pelimannit - tälläisiä kokemuksia varten kannattaa käydä konserteissa.
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Brittenin kamarimusiikki kolisee
Konsertti: Konserttihovi 2013-10-20
Wagnerin ja Verdin ohella tämä vuosi on ollut myös Benjamin Brittenin merkkivuosi. Britten syntyi vuonna 1913, mutta hänen musiikkinsa on valitettavasti jäänyt hieman noiden sata vuotta vanhempien oopperamusiikin järkäleiden juhlinnan varjoon. Sääli ettei oma Kansallisoopperammekaan muistanut Britteniä tänä vuonna, vaikka Peter Grimes tai Albert Herring olisivat olleet tarjolla muutaman vuoden takaa.
Mutta Britten ei ollut pelkästään oopperasäveltäjä, vaikka se lieneekin hänen tuotantonsa keskeisintä materiaalia. Britten sävelsi paljon hienoa kamarimusiikkia, jota saimme nauttia tänään Konserttihovissa. Kamari 21 konserttisarja piipahti vierailulla viiden muusikon voimin juhlistamassa Britten musiikkia: "Onnea Britten".
Kaapo Ijas piti pienen teosesittelyn ennen konsertin alkua. Iltapäivän varsinaisina soittajina olivat tänään pianisti Sanna Iljin, viulisti Sofia Greus, alttoviulisti Atte Kilpeläinen, sellisti Lukas Stasevskij ja oboisti Anni Haapaniemi.
Konsertin alkupuoli koostui kolmesta duetosta. Temporal variations oboelle ja pianolle, Reveille viululle ja pianolle ja Sellosonaatti sellolle ja pianolle. Brittenin sävelkieli on raikasta ja puhdistavaa, vaikka sinänsä absoluuttisen musiikin taustalla olisi vakaviakin asioita. En aikaisemmin ollut kuullut Reveilleä, mutta tämänpäiväinen Greusin ja Iljinin esitys jää kyllä mieleen yhtenä vaikuttavimmista kokemuksista Konserttihovissa.
Kahvitauon jälkeen jatkoimme sooloalttoviuluteoksella Elegia, Lachrymaella ja oboekvartetolla. Jälkipuolen suosikikseni nousi ehdottomasti Lachrymae. Teos on periaatteessa variaatioita eräästä John Dowlandin laulun teemasta. Usein variaatiosävellykset aloittavat teeman esittelyllä, josta sitten lähdetään kehittelemään musiikkia eri suuntiin. Brittenin Lachrymae kääntää järjestyksen päinvastaiseksi; kun teoksen lopussa Dowlandin laulu pullahtaa esiin alttoviulun ja pianon alkuperäisin harmonioin, on sen vaikutus tyrmäävän tehokas ja harras.
Brittenin musiikkiin kannattaa ehdottomasti tutustua myös oopperoita laajemmin. Kun tarjolla on tämän päiväisten soittajien tasoinen ryhmä, musiikin ystävän sunnuntai on iloa täynnä.
Wagnerin ja Verdin ohella tämä vuosi on ollut myös Benjamin Brittenin merkkivuosi. Britten syntyi vuonna 1913, mutta hänen musiikkinsa on valitettavasti jäänyt hieman noiden sata vuotta vanhempien oopperamusiikin järkäleiden juhlinnan varjoon. Sääli ettei oma Kansallisoopperammekaan muistanut Britteniä tänä vuonna, vaikka Peter Grimes tai Albert Herring olisivat olleet tarjolla muutaman vuoden takaa.
Mutta Britten ei ollut pelkästään oopperasäveltäjä, vaikka se lieneekin hänen tuotantonsa keskeisintä materiaalia. Britten sävelsi paljon hienoa kamarimusiikkia, jota saimme nauttia tänään Konserttihovissa. Kamari 21 konserttisarja piipahti vierailulla viiden muusikon voimin juhlistamassa Britten musiikkia: "Onnea Britten".
Kaapo Ijas piti pienen teosesittelyn ennen konsertin alkua. Iltapäivän varsinaisina soittajina olivat tänään pianisti Sanna Iljin, viulisti Sofia Greus, alttoviulisti Atte Kilpeläinen, sellisti Lukas Stasevskij ja oboisti Anni Haapaniemi.
Konsertin alkupuoli koostui kolmesta duetosta. Temporal variations oboelle ja pianolle, Reveille viululle ja pianolle ja Sellosonaatti sellolle ja pianolle. Brittenin sävelkieli on raikasta ja puhdistavaa, vaikka sinänsä absoluuttisen musiikin taustalla olisi vakaviakin asioita. En aikaisemmin ollut kuullut Reveilleä, mutta tämänpäiväinen Greusin ja Iljinin esitys jää kyllä mieleen yhtenä vaikuttavimmista kokemuksista Konserttihovissa.
Kahvitauon jälkeen jatkoimme sooloalttoviuluteoksella Elegia, Lachrymaella ja oboekvartetolla. Jälkipuolen suosikikseni nousi ehdottomasti Lachrymae. Teos on periaatteessa variaatioita eräästä John Dowlandin laulun teemasta. Usein variaatiosävellykset aloittavat teeman esittelyllä, josta sitten lähdetään kehittelemään musiikkia eri suuntiin. Brittenin Lachrymae kääntää järjestyksen päinvastaiseksi; kun teoksen lopussa Dowlandin laulu pullahtaa esiin alttoviulun ja pianon alkuperäisin harmonioin, on sen vaikutus tyrmäävän tehokas ja harras.
Brittenin musiikkiin kannattaa ehdottomasti tutustua myös oopperoita laajemmin. Kun tarjolla on tämän päiväisten soittajien tasoinen ryhmä, musiikin ystävän sunnuntai on iloa täynnä.
lauantai 12. lokakuuta 2013
Kaksi oopperaa yhden hinnalla
Oopperat: Ihmisen ääni, Karhu - Kansallisooppera 2013-10-12
Kansallisooppera on valmistanut syksyn piristykseksi kahden lyhyen oopperan paketin, joka Alminsalin esitysten jälkeen lähtee pienelle kiertueelle Pieksämäelle, Kouvolaan, Raaheen ja Kauhajoelle. Mainio idea, joka toivottavasti saa oopperakärpäsen puraisemaan uusia kuulijoita.
Ensimmäinen oopperoista on Francis Poulencin Ihmisen ääni. Katselin tästä oopperasta tallenteen jokin aika sitten ja innolla odotin Kansallisoopperan versiota. Alminsalin esityksissä nimettömän naisen roolin laulaa Johanna Rusanen-Kartano. Musiikki ei yllättäen kuulunutkaan orkesterimontusta, vaan lavan reunalla sopraanomme sielunelämää myötäili ja kommentoi pianisti Hans-Otto Ehrstöm. Pienoinen pettymys oli että Alminsalissakin ooppera esitettiin pianon säestyksellä. Pettymykseen ei missään tapauksessa ole syynä pianisti Ehrström, jonka yhteistyö Rusanen-Kartanon kanssa oli moitteetonta. Odotin vain kovasti Poulencin dramaattisen musiikin kuulemista orkesterin voimalla. Voi olla että vaaditun kokoinen orkesteri ei olisi mahtunut Alminsalin monttuun, eikä pienempää sovitusta ollut mahdollista tehdä. Kiertueella muuten molemmat oopperat esitetään pianon avustuksella.
Johanna Rusanen-Kartano oli sisäistänyt sisältä hajonneen naisen roolin hienosti. Hänen epätoivonsa ja takertuminen entisen miesystävänsä puheluun viimeisenä, katkeavana lankana on vakuuttavaa katsottavaa. Jere Erkkilän ohjaus vihjaa lopussa varsin vahvasti naisen itsemurhaan, kun tämä päätyy kylpyammeeseen pullon sirpaleiden keskelle nieltyään kourallisen lääkkeitä. Muuten vanhojen puhelinlinjojen ja keskuksen sekoilut päivittyvät varsin luontevasti kännykän kenttäongelmiksi. Tosin keskivaiheen miehen olinpaikan paljastuminen kotinumeroon soittamalla ei aivan toimi kännykkäaikana. Muutamaan otteeseen monologin siirtyminen pois puhelimesta, kuten omaan peilikuvaan, luo mielenkiintoisia painotuksia naisen vahvemmasta mielenjärkkymisestä.
Anna Kontekin yksinkertaisen toimiva, lähes täysvalkoinen lavastus antaa valaisija Vesa Pohjolaiselle mahdollisuuden käyttää hienovaraisia väriteemoja painottamaan libreton nyansseja. Hienoa symboliikkaa silläkin osastolla.
Rusanen-Kartano ja Ehrström tekivät kyllä nappisuorituksen musiikkiosastolla. Molemmat oopperat muuten lauletaan suomeksi. Ihmisen äänen alkuperäisen Jean Cocteaun tekemän libreton on suomentanut Juhani Koivisto. Vaikka Rusanen-Kartanon laulusta saikin todella hyvin selvää, niin silti kaipaisin tekstityslaitetta avuksi. Se vapauttaisi kuuntelua.
Paketin toinen ooppera on William Waltonin Karhu. Walton on tehnyt oopperan libreton Paul Dehnin kanssa Anton Tšehovin näytelmän mukaan. Suomentajina ovat Juhani Koivisto ja Jukka Rissanen. Jos Ihmisen ääntä voisi pitää vaikka tragediana, niin Karhu onkin sitten vaudevilleä. Jenni Lättilän esittämän Popovan elämä on kääntynyt sisäänpäin aviomiehen kuoleman aiheuttaman surun vuoksi. Vaikka aviomies ei tainnut olla mikään ihannemies. Popova on sulkeutunut kotiinsa palvelijansa Lukan, Heikki Aalto, hoitaessa asioita. Kylään saapuu Hannu Niemelän esittämä Smirnov, joka tulee perimään edesmenneen aviomiehen velkoja. Molemminpuolisen alkuhyljeksinnän jälkeen Popovan ja Smirnovin sydämet löytävän yhteisen rytmin.
Karhun ohjauksesta vastaa Ville Saukkonen. Saukkosen ohjaukset ovat minulle hankalia, mutta Karhu ei aiheuta hylkimisreaktiota. Anna Kontekin lavastuksen ideaa en oikein tajunnut. Mitä kolme lautarakennelmaa kuvaavat? Mitä Lenin tekee katonrajassa? Mikä on punainen tarpeistoporras? Punakoneita? Mutta paljon oli Saukkosella ja Kontekilla hyviäkin ideoita, vaikkapa pistoolien paljastuminen rynnäkkökivääreiksi, huivitanssi, sieni-sikari-fallos, jne.
Karhu etenee hienosti esittäjien voimalla. Jenni Lättilästä paljastuu komean äänen lisäksi mainio komedienne ja yhteispeli Hannu Niemelän kanssa toimii hyvin. En välttämättä ymmärrä mitä lisäarvoa palvelija Lukan pukeminen/muuttaminen naiseksi antoi, mutta Heikki Aallon bassoa kuuntelee mielellään. Karhussa tekstityslaite olisi ollut ehdottomasti tarpeen. Teksti katosi välillä Waltonin raikkaaseen sävelmaailmaan.
Tämän päiväinen näytös oli toinen Alminsalissa ja salissa oli valitettavan paljon tyhjiä paikkoja. Oopperan ystävien kannattaa ehdottomasti käydä bongaamassa kaksi harvinaisempaa syyspesijää ruskan keskeltä.
Kansallisooppera on valmistanut syksyn piristykseksi kahden lyhyen oopperan paketin, joka Alminsalin esitysten jälkeen lähtee pienelle kiertueelle Pieksämäelle, Kouvolaan, Raaheen ja Kauhajoelle. Mainio idea, joka toivottavasti saa oopperakärpäsen puraisemaan uusia kuulijoita.
Ensimmäinen oopperoista on Francis Poulencin Ihmisen ääni. Katselin tästä oopperasta tallenteen jokin aika sitten ja innolla odotin Kansallisoopperan versiota. Alminsalin esityksissä nimettömän naisen roolin laulaa Johanna Rusanen-Kartano. Musiikki ei yllättäen kuulunutkaan orkesterimontusta, vaan lavan reunalla sopraanomme sielunelämää myötäili ja kommentoi pianisti Hans-Otto Ehrstöm. Pienoinen pettymys oli että Alminsalissakin ooppera esitettiin pianon säestyksellä. Pettymykseen ei missään tapauksessa ole syynä pianisti Ehrström, jonka yhteistyö Rusanen-Kartanon kanssa oli moitteetonta. Odotin vain kovasti Poulencin dramaattisen musiikin kuulemista orkesterin voimalla. Voi olla että vaaditun kokoinen orkesteri ei olisi mahtunut Alminsalin monttuun, eikä pienempää sovitusta ollut mahdollista tehdä. Kiertueella muuten molemmat oopperat esitetään pianon avustuksella.
Johanna Rusanen-Kartano oli sisäistänyt sisältä hajonneen naisen roolin hienosti. Hänen epätoivonsa ja takertuminen entisen miesystävänsä puheluun viimeisenä, katkeavana lankana on vakuuttavaa katsottavaa. Jere Erkkilän ohjaus vihjaa lopussa varsin vahvasti naisen itsemurhaan, kun tämä päätyy kylpyammeeseen pullon sirpaleiden keskelle nieltyään kourallisen lääkkeitä. Muuten vanhojen puhelinlinjojen ja keskuksen sekoilut päivittyvät varsin luontevasti kännykän kenttäongelmiksi. Tosin keskivaiheen miehen olinpaikan paljastuminen kotinumeroon soittamalla ei aivan toimi kännykkäaikana. Muutamaan otteeseen monologin siirtyminen pois puhelimesta, kuten omaan peilikuvaan, luo mielenkiintoisia painotuksia naisen vahvemmasta mielenjärkkymisestä.
Anna Kontekin yksinkertaisen toimiva, lähes täysvalkoinen lavastus antaa valaisija Vesa Pohjolaiselle mahdollisuuden käyttää hienovaraisia väriteemoja painottamaan libreton nyansseja. Hienoa symboliikkaa silläkin osastolla.
Rusanen-Kartano ja Ehrström tekivät kyllä nappisuorituksen musiikkiosastolla. Molemmat oopperat muuten lauletaan suomeksi. Ihmisen äänen alkuperäisen Jean Cocteaun tekemän libreton on suomentanut Juhani Koivisto. Vaikka Rusanen-Kartanon laulusta saikin todella hyvin selvää, niin silti kaipaisin tekstityslaitetta avuksi. Se vapauttaisi kuuntelua.
Paketin toinen ooppera on William Waltonin Karhu. Walton on tehnyt oopperan libreton Paul Dehnin kanssa Anton Tšehovin näytelmän mukaan. Suomentajina ovat Juhani Koivisto ja Jukka Rissanen. Jos Ihmisen ääntä voisi pitää vaikka tragediana, niin Karhu onkin sitten vaudevilleä. Jenni Lättilän esittämän Popovan elämä on kääntynyt sisäänpäin aviomiehen kuoleman aiheuttaman surun vuoksi. Vaikka aviomies ei tainnut olla mikään ihannemies. Popova on sulkeutunut kotiinsa palvelijansa Lukan, Heikki Aalto, hoitaessa asioita. Kylään saapuu Hannu Niemelän esittämä Smirnov, joka tulee perimään edesmenneen aviomiehen velkoja. Molemminpuolisen alkuhyljeksinnän jälkeen Popovan ja Smirnovin sydämet löytävän yhteisen rytmin.
Karhun ohjauksesta vastaa Ville Saukkonen. Saukkosen ohjaukset ovat minulle hankalia, mutta Karhu ei aiheuta hylkimisreaktiota. Anna Kontekin lavastuksen ideaa en oikein tajunnut. Mitä kolme lautarakennelmaa kuvaavat? Mitä Lenin tekee katonrajassa? Mikä on punainen tarpeistoporras? Punakoneita? Mutta paljon oli Saukkosella ja Kontekilla hyviäkin ideoita, vaikkapa pistoolien paljastuminen rynnäkkökivääreiksi, huivitanssi, sieni-sikari-fallos, jne.
Karhu etenee hienosti esittäjien voimalla. Jenni Lättilästä paljastuu komean äänen lisäksi mainio komedienne ja yhteispeli Hannu Niemelän kanssa toimii hyvin. En välttämättä ymmärrä mitä lisäarvoa palvelija Lukan pukeminen/muuttaminen naiseksi antoi, mutta Heikki Aallon bassoa kuuntelee mielellään. Karhussa tekstityslaite olisi ollut ehdottomasti tarpeen. Teksti katosi välillä Waltonin raikkaaseen sävelmaailmaan.
Tämän päiväinen näytös oli toinen Alminsalissa ja salissa oli valitettavan paljon tyhjiä paikkoja. Oopperan ystävien kannattaa ehdottomasti käydä bongaamassa kaksi harvinaisempaa syyspesijää ruskan keskeltä.
perjantai 11. lokakuuta 2013
Brahmsia sylintäydeltä
Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-10-11
Viikonloppu alkoi mukavasti Johannes Brahmsin musiikin parissa Saimaa Sinfonietan konsertissa. Kaksoiskonserton solisteina vierailivat viulisti Jukka Merjanen ja sellisti Tuomas Ylinen. Lappeenrannan ja Mikkelin kaupunginorkestereiden symbioosia johti Tibor Bogányi.
Illan ohjelmistosta teki mielenkiintoisen Brahmsin kahden orkesteriteoksen sävellysajankohdat. Konsertti alkoi Kaksoiskonsertolla, joka on Brahmsin viimeinen orkesteriteos. Väliajan jälkeen kuultu Serenadi nro 1 taasen on ensimmäisiä Brahmsin orkesteriteoksia ensimmäisen pianokonserton ohella. Serenadin ja kaksoiskonserton välillä on 30 vuotta keskeistä musiikinhistoriaa.
Oma suhteeni Brahmsin musiikkiin on herännyt kamarimusiikin kautta. Romanttinen vellonta sulatti vihdoin minutkin, ja kaksoiskonsertto velloo kyllä vahvasti samojen tunnereaktioiden henkeä. Kun sitä pääsi näin mainiosti vertailemaan serenadiin, niin konsertto kuulostaa huomattavasti hallitummalta kokonaisuudelta. Serenadissa muoto kenties pullistelee luontevan kerronnan sijaan. Ei serenadia voi liian pitkäksi (noin 45-50 minuutta) sanoa, mutta rakenteen selkeä mukaansatempaava virta ei pääse täyteen voimaan.
Kaksoiskonserton solisteista ei moittimista löydy. Merjanen, Ylinen ja orkesteri Bogányin johdolla veivät minut mukaansa. Hitaan osan loppupuolella oikein säpsähdin kuinka hyvältä kaikki kuulostikaan. Kunnes Lappeenranta-salin äänekäs ilmastointi mursi taian. Konserton jälkeen Merjanen ja Ylinen soittivat ylimääräisenä Johan Halvorsenin Passacaglian Handelin teemasta. Bogányi antoi heille hulluttelevaa taustatukea Linnoituksen isännnän roolissa.
Mainio konsertti jälleen Lappeenrannassa. Ehkäpä kuitenkin kuuntelisin teokset mielummin sävellysjärjestyksessä. Kaksoiskonserton imu jättää kenties vielä paremman nosteen.
Viikonloppu alkoi mukavasti Johannes Brahmsin musiikin parissa Saimaa Sinfonietan konsertissa. Kaksoiskonserton solisteina vierailivat viulisti Jukka Merjanen ja sellisti Tuomas Ylinen. Lappeenrannan ja Mikkelin kaupunginorkestereiden symbioosia johti Tibor Bogányi.
Illan ohjelmistosta teki mielenkiintoisen Brahmsin kahden orkesteriteoksen sävellysajankohdat. Konsertti alkoi Kaksoiskonsertolla, joka on Brahmsin viimeinen orkesteriteos. Väliajan jälkeen kuultu Serenadi nro 1 taasen on ensimmäisiä Brahmsin orkesteriteoksia ensimmäisen pianokonserton ohella. Serenadin ja kaksoiskonserton välillä on 30 vuotta keskeistä musiikinhistoriaa.
Oma suhteeni Brahmsin musiikkiin on herännyt kamarimusiikin kautta. Romanttinen vellonta sulatti vihdoin minutkin, ja kaksoiskonsertto velloo kyllä vahvasti samojen tunnereaktioiden henkeä. Kun sitä pääsi näin mainiosti vertailemaan serenadiin, niin konsertto kuulostaa huomattavasti hallitummalta kokonaisuudelta. Serenadissa muoto kenties pullistelee luontevan kerronnan sijaan. Ei serenadia voi liian pitkäksi (noin 45-50 minuutta) sanoa, mutta rakenteen selkeä mukaansatempaava virta ei pääse täyteen voimaan.
Kaksoiskonserton solisteista ei moittimista löydy. Merjanen, Ylinen ja orkesteri Bogányin johdolla veivät minut mukaansa. Hitaan osan loppupuolella oikein säpsähdin kuinka hyvältä kaikki kuulostikaan. Kunnes Lappeenranta-salin äänekäs ilmastointi mursi taian. Konserton jälkeen Merjanen ja Ylinen soittivat ylimääräisenä Johan Halvorsenin Passacaglian Handelin teemasta. Bogányi antoi heille hulluttelevaa taustatukea Linnoituksen isännnän roolissa.
Mainio konsertti jälleen Lappeenrannassa. Ehkäpä kuitenkin kuuntelisin teokset mielummin sävellysjärjestyksessä. Kaksoiskonserton imu jättää kenties vielä paremman nosteen.
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Viulukonserttoja pianon kera
Konsertti: Konserttihovi 2013-10-06
Konserttihovin syyskauden aloituksessa saimme nauttia suomalaisista viulukonsertoista. Viulisti Jani Lehtonen ja pianisti Jani Aarrevaara tarjoilivat pianosovitukset Fredrik Paciuksen ja Jean Sibeliuksen konsertoista.
Heti konsertin aluksi Konserttihovin akustiikka aiheutti jälleen kerran iloisen yllätyksen. Ensi reaktio oli lievä hämmennys, kunnes tarkka äänimaisema vei taas mukaansa. Olin keksiväni jonkinlaisen analogian salin akustiikasta. Musiikin kuuleminen Konserttihovissa on kuin kuuntelisi äänitteitä studion tarkkailukaiuttimilla. Selkeys ja tarkkuus tuntuu aluksi omituiselta, mutta nopeasti äänten intiimiys ja läheisyys imevät kuuntelijan mukaansa.
Viulukonserttojen pianosovitukset taitavat olla nykyään aika harvinaista kuultavaa. Ennen äänitteiden ilmaantumista voin kuvitella niitä soitetun useinkin musiikinystävien salongeissa.
Fredrik Paciusta voitaneen pitää suomalaisen taidemusiikin isänä. Oma suosikkini Paciuksen musiikista on ooppera Kaarle-kuninkaan metsästys. Viulukonserttoa esitetään nykyään harvoin. Siitä löytyy kuintenkin levytys Matilda Solosen ja Ylioppilaskunnan Soittajien toimesta. Omaan makuuni Paciuksen viulukonsertto on hieman hajanainen kokonaisuus, en oikein osaa hahmottaa sitä koherenttina kokonaisuutena.
Jani Lehtonen on mainio pelimanni. Hän tuntuu olevan erityisen kotonaan romanttisen musiikin parissa. Kaunis ja täyteläinen viulusoundi soljuu hänen sormistaan vaivattomasti. Paciuksen viulukonserton taitteet sujuivat hienosti. Jani Aarrevaara on kelpo pianisti, mutta Lehtonen rinnalla hän saisi ehkä hieman enemmän heittäytyä musiikin vietäväksi.
Eritoten Sibeliuksen viulukonserton kohdalla Aarrevaaran osalta olisin kaivannut enemmän vuoropuhelua viulun kanssa. Osin epätasapaino johtui mielestäni kyllä Fritz Kreislerin pianoreduktiosta. Olen jonkin verran kuunnellut Sibeliuksen omaa pianosovitusta ja pidän sitä kyllä parempana. Minun korviini Kreisler alistaa pianoversiossaaan orkesteriosuuden liikaa säestävään rooliin tasaveroisemmasta keskustelukumppanista.
Mutta erittäin mielenkiintoinen konsertti kaikkiaan. Kreislerin sovitusta ei ilmeisesti ole virallisesti julkaistu ollenkaan, vaan siitä on saatu kopio Yhdysvaltain kongressin kirjastosta Yleisradion kirjastoon. Kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan jos vain sopiva tilaisuus sattuu.
Konserttihovin syyskauden aloituksessa saimme nauttia suomalaisista viulukonsertoista. Viulisti Jani Lehtonen ja pianisti Jani Aarrevaara tarjoilivat pianosovitukset Fredrik Paciuksen ja Jean Sibeliuksen konsertoista.
Heti konsertin aluksi Konserttihovin akustiikka aiheutti jälleen kerran iloisen yllätyksen. Ensi reaktio oli lievä hämmennys, kunnes tarkka äänimaisema vei taas mukaansa. Olin keksiväni jonkinlaisen analogian salin akustiikasta. Musiikin kuuleminen Konserttihovissa on kuin kuuntelisi äänitteitä studion tarkkailukaiuttimilla. Selkeys ja tarkkuus tuntuu aluksi omituiselta, mutta nopeasti äänten intiimiys ja läheisyys imevät kuuntelijan mukaansa.
Viulukonserttojen pianosovitukset taitavat olla nykyään aika harvinaista kuultavaa. Ennen äänitteiden ilmaantumista voin kuvitella niitä soitetun useinkin musiikinystävien salongeissa.
Fredrik Paciusta voitaneen pitää suomalaisen taidemusiikin isänä. Oma suosikkini Paciuksen musiikista on ooppera Kaarle-kuninkaan metsästys. Viulukonserttoa esitetään nykyään harvoin. Siitä löytyy kuintenkin levytys Matilda Solosen ja Ylioppilaskunnan Soittajien toimesta. Omaan makuuni Paciuksen viulukonsertto on hieman hajanainen kokonaisuus, en oikein osaa hahmottaa sitä koherenttina kokonaisuutena.
Jani Lehtonen on mainio pelimanni. Hän tuntuu olevan erityisen kotonaan romanttisen musiikin parissa. Kaunis ja täyteläinen viulusoundi soljuu hänen sormistaan vaivattomasti. Paciuksen viulukonserton taitteet sujuivat hienosti. Jani Aarrevaara on kelpo pianisti, mutta Lehtonen rinnalla hän saisi ehkä hieman enemmän heittäytyä musiikin vietäväksi.
Eritoten Sibeliuksen viulukonserton kohdalla Aarrevaaran osalta olisin kaivannut enemmän vuoropuhelua viulun kanssa. Osin epätasapaino johtui mielestäni kyllä Fritz Kreislerin pianoreduktiosta. Olen jonkin verran kuunnellut Sibeliuksen omaa pianosovitusta ja pidän sitä kyllä parempana. Minun korviini Kreisler alistaa pianoversiossaaan orkesteriosuuden liikaa säestävään rooliin tasaveroisemmasta keskustelukumppanista.
Mutta erittäin mielenkiintoinen konsertti kaikkiaan. Kreislerin sovitusta ei ilmeisesti ole virallisesti julkaistu ollenkaan, vaan siitä on saatu kopio Yhdysvaltain kongressin kirjastosta Yleisradion kirjastoon. Kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan jos vain sopiva tilaisuus sattuu.
lauantai 5. lokakuuta 2013
Felicity Lott ja Ihmisen ääni
La voix humaine, Lott, Johnson
Francis Poulencin tuotantoon kuuluu kolme oopperaa: Les mamelles de Tirésias, Dialogues des carmélites ja La voix humaine. Lavalla en ole niistä nähnyt vielä ainuttakaan. Ensi viikonloppuna oma kansallisoopperamme tarjoaa mahdollisuuden nähdä niistä viimeisen; La voix humaine, eli Ihmisen ääni.
Ihmisen ääni on yhden laulajan monologiooppera, jonka libretto perustuu Jean Cocteaun samannimiseen näytelmään. Koko ooppera on käytännössä yksi puhelinkeskustelu, josta kuulemme vain sopraanoäänen osuuden. Langan toisessa päässä on solistimme miesystävä, joka on laittanut suhteen poikki ja on aikeissa mennä naimisiin toisen naisen kanssa. Ranskalaiset puhelinlinjat eivät olleet 1950-luvulla kovin luotettavia, joten välillä linja katkeaa, operaattori yhdistää vääriä numeroita ja tapahtuu muuta pientä draamaa.
Sisällön puolesta ooppera on intiimi katsaus solistimme sielunelämään, jossa puhelinlanka tuntuu olevan on kuin sukeltajan ilmaletku antaen elämänvoimaa. Tosin edellisen illan itsemurhayritys luo uhkaavia pilviä taustalle.
Englantilainen sopraano Felicity Lott sai vuonna 2011 luvan Poulencin perikunnalta esittää La voix humainen pianoversion pianisti Graham Johnsonin kanssa. Poulenc oli aikanaan ilmaisut ettei hän tahtonut pianoversiota esitettävän. Ilmeisesti pelkona oli oopperan supistuminen helpommin/kevyemmin esitettävään muotoon.
Felicity Lott on ollut Poulencin musiikin erinomainen tulkki pitkin uraansa ja hän on aikaisemmin myös levyttänyt La voix humainen orkesterin kera. Joulukuussa 2011 Lott ja Graham Johnson äänittivät La voix humainen kameroiden kera Länsi-Sussexin Music Roomissa. Lavastus on yksinkertainen: puhelinpöytä, divaani ja kukkamaljakko. Huoneen seinät ovat pelkkää mustaa, mutta niiden muoto tulee esille muutaman taulun avulla.
Felicity Lott imee kuuntelijan ja katselijan mukaansa 40 minuutin lähestulkoon hypnoottiselle matkalle. Olen kuullut oopperan orkesteriversion, mutta tällaisessa pelkistetyssä videotaltioinnissa laulajan ja pianistin version luo jossain mielessä vieläkin intiimimmän kokemuksen. Mutta ehdottomasti suosittelen myös orkesteriversion kuuntelemista. Vaikkapa Lottin omaa versiota Orchestre de la Suisse Romanden ja kapellimestari Armin Jordanin kanssa.
Francis Poulencin tuotantoon kuuluu kolme oopperaa: Les mamelles de Tirésias, Dialogues des carmélites ja La voix humaine. Lavalla en ole niistä nähnyt vielä ainuttakaan. Ensi viikonloppuna oma kansallisoopperamme tarjoaa mahdollisuuden nähdä niistä viimeisen; La voix humaine, eli Ihmisen ääni.
Ihmisen ääni on yhden laulajan monologiooppera, jonka libretto perustuu Jean Cocteaun samannimiseen näytelmään. Koko ooppera on käytännössä yksi puhelinkeskustelu, josta kuulemme vain sopraanoäänen osuuden. Langan toisessa päässä on solistimme miesystävä, joka on laittanut suhteen poikki ja on aikeissa mennä naimisiin toisen naisen kanssa. Ranskalaiset puhelinlinjat eivät olleet 1950-luvulla kovin luotettavia, joten välillä linja katkeaa, operaattori yhdistää vääriä numeroita ja tapahtuu muuta pientä draamaa.
Sisällön puolesta ooppera on intiimi katsaus solistimme sielunelämään, jossa puhelinlanka tuntuu olevan on kuin sukeltajan ilmaletku antaen elämänvoimaa. Tosin edellisen illan itsemurhayritys luo uhkaavia pilviä taustalle.
Englantilainen sopraano Felicity Lott sai vuonna 2011 luvan Poulencin perikunnalta esittää La voix humainen pianoversion pianisti Graham Johnsonin kanssa. Poulenc oli aikanaan ilmaisut ettei hän tahtonut pianoversiota esitettävän. Ilmeisesti pelkona oli oopperan supistuminen helpommin/kevyemmin esitettävään muotoon.
Felicity Lott on ollut Poulencin musiikin erinomainen tulkki pitkin uraansa ja hän on aikaisemmin myös levyttänyt La voix humainen orkesterin kera. Joulukuussa 2011 Lott ja Graham Johnson äänittivät La voix humainen kameroiden kera Länsi-Sussexin Music Roomissa. Lavastus on yksinkertainen: puhelinpöytä, divaani ja kukkamaljakko. Huoneen seinät ovat pelkkää mustaa, mutta niiden muoto tulee esille muutaman taulun avulla.
Felicity Lott imee kuuntelijan ja katselijan mukaansa 40 minuutin lähestulkoon hypnoottiselle matkalle. Olen kuullut oopperan orkesteriversion, mutta tällaisessa pelkistetyssä videotaltioinnissa laulajan ja pianistin version luo jossain mielessä vieläkin intiimimmän kokemuksen. Mutta ehdottomasti suosittelen myös orkesteriversion kuuntelemista. Vaikkapa Lottin omaa versiota Orchestre de la Suisse Romanden ja kapellimestari Armin Jordanin kanssa.
torstai 3. lokakuuta 2013
Bogányi ja kulttuurin voima
Konsertti: Harpuin, huiluin... Divertimentojen taivas - Lappeen Marian kirkko, Lappeenranta 2013-10-03
Työkiireet sotkivat aikatauluni viime viikolla niin pahasti etten päässyt kumpaankaan Saimaa Sinfonietan konserttiin, vaikka toiseen oli lippukin ostettu. Onneksi tänä iltana ehdin Lappeenrantaan kuuntelemaan kaupunginorkesterin konserttia Marian kirkkoon. Tahtipuikon tylpemmästä päästä piti kiinni Tibor Bogányi, ja Mozartin huilu- ja harppukonsertin solisteina soittivat Tiina Heinonen ja Lily-Marlene Puusepp.
Jotenkin konserttiin tuntui vaikuttavan Lappeenrannan kaupunginhallituksen muutama päivä sitten tekemä kulttuuritoimen säästöehdotus. Ilmeet tuntuivat vakavilta, eikä ihme, sillä toteutuessaan säästöt olisivat aikamoinen raipanisku koko kaupungin kulttuurilaitoksille. Täytyy toivoa että naapurikaupungin päättäjien silmät ja korvat avautuisivat sille, että kulttuuri ja taide ovat sitä mikä elää sukupolvien läpi muodostaen yhteisön ja alueen identiteetin. Jos kulttuuri kärsii, kärsii ihmisten sisäinen elämä ja kehityskin.
Mutta palataanpa illan konserttiin. Maestro Bogányi tuntuu omaavan ainakin minun korvissani jonkinlaisen maagisen otteen Lappeenrannan kaupunginorkesteriin. Konsertin aloituskappaleet, Alfred Schnittken Sarja vanhaan tyyliin ja Einojuhani Rautavaaran Divertimento muodostivat uljaan alun. En tiedä olivatko ne tarkoituskin soittaa yhteen ilman väliaplodeja, mutta lopputulos huumasi minut täysin. Schnittken räväkämäpää sävelkieltä odottavillle Sarja vanhaan tyyliin on nimensä mukainen sävellys, joka koostuu hänen elokuviin sävelletämistä musiikkijaksoista. Schnittken barokkihöyryt tuntuivat karkoittavan taivaanrannan tummia pilviä. Rautavaaran Divertimento oli erinomainen jatke Schnittkelle. Jotenkin yleisö osasi lukea tilanteen, eikä erottanut teoksia toisistaan aploodeilla. Luonteva siirtymä ajallisesti toisiaan lähellä olevien sävellysten välillä, vaikka sävelkieli sitten poikkeaakin enemmän.
Lappeen Marian kirkossa on hyvä akustiikka, istuin varsin lähellä orkesteria ja kuulokuva oli todella hyvä. Kirkkokonsertteihin kannattaa vain varautua istuintyynyn kera. Penkeillä ei valitettavasti ole tarkoitus nauttia elämästä.
Illan erikoisherkkuna oli Sampsa Ertamon The Stream sävellyksen kantaesitys. Ertamo on minulle uusi tuttavuus ja täytyy tunnustaa että The Stream ei ensikuulemalta vienyt jalkoja alta. Alun puhallinmaalailut jousinypytyksen päällä olivat periaatteessa kiinnostavia, mutta tietynlainen kulmikkuus ja muotojen blokkimaisuus läpi sävellyksen jätti minut vielä kylmäksi. Toistot eivät niin selkeitä että ne olisivat aiheuttaneet transsinomaista kiinnostusta. Sävellyksen puolivälin jälkeen, olisiko ollut siinä kultaisen leikkauksen kohdilla, pidemmät legatolinjat toivat mielenkiintoa kokonaisuuteen. Taas kerran totean, että olisi kovin mielenkiintoista kuulla sävellys useamman kerran. Uskon että The Streamillä olisi enemmänkin tarjottavaa.
Lyhyen selän ja takapuolen venyttelytauon jälkeen konsertti päättyi hienosti Mozartin konserttoon huilulle, harpulle ja orkesterille. Blogia pidempään lukeneet muistavat pienet ongelmani Mozartin kanssa. Tämäkin konsertto on komeasti soljuvaa musiikkia, jota on ilo kuunnella. Kuitenkin Mozartin kanssa tulee toisinaan tunne että makean ohella kaipaisi jotain riipaisevaa ja karua. Mutta solistit ja orkesteri ei olleet tänäänkään osallisena näissä Mozart-pohdinnoissa. Komeaa soittoa!
Työkiireet sotkivat aikatauluni viime viikolla niin pahasti etten päässyt kumpaankaan Saimaa Sinfonietan konserttiin, vaikka toiseen oli lippukin ostettu. Onneksi tänä iltana ehdin Lappeenrantaan kuuntelemaan kaupunginorkesterin konserttia Marian kirkkoon. Tahtipuikon tylpemmästä päästä piti kiinni Tibor Bogányi, ja Mozartin huilu- ja harppukonsertin solisteina soittivat Tiina Heinonen ja Lily-Marlene Puusepp.
Jotenkin konserttiin tuntui vaikuttavan Lappeenrannan kaupunginhallituksen muutama päivä sitten tekemä kulttuuritoimen säästöehdotus. Ilmeet tuntuivat vakavilta, eikä ihme, sillä toteutuessaan säästöt olisivat aikamoinen raipanisku koko kaupungin kulttuurilaitoksille. Täytyy toivoa että naapurikaupungin päättäjien silmät ja korvat avautuisivat sille, että kulttuuri ja taide ovat sitä mikä elää sukupolvien läpi muodostaen yhteisön ja alueen identiteetin. Jos kulttuuri kärsii, kärsii ihmisten sisäinen elämä ja kehityskin.
Mutta palataanpa illan konserttiin. Maestro Bogányi tuntuu omaavan ainakin minun korvissani jonkinlaisen maagisen otteen Lappeenrannan kaupunginorkesteriin. Konsertin aloituskappaleet, Alfred Schnittken Sarja vanhaan tyyliin ja Einojuhani Rautavaaran Divertimento muodostivat uljaan alun. En tiedä olivatko ne tarkoituskin soittaa yhteen ilman väliaplodeja, mutta lopputulos huumasi minut täysin. Schnittken räväkämäpää sävelkieltä odottavillle Sarja vanhaan tyyliin on nimensä mukainen sävellys, joka koostuu hänen elokuviin sävelletämistä musiikkijaksoista. Schnittken barokkihöyryt tuntuivat karkoittavan taivaanrannan tummia pilviä. Rautavaaran Divertimento oli erinomainen jatke Schnittkelle. Jotenkin yleisö osasi lukea tilanteen, eikä erottanut teoksia toisistaan aploodeilla. Luonteva siirtymä ajallisesti toisiaan lähellä olevien sävellysten välillä, vaikka sävelkieli sitten poikkeaakin enemmän.
Lappeen Marian kirkossa on hyvä akustiikka, istuin varsin lähellä orkesteria ja kuulokuva oli todella hyvä. Kirkkokonsertteihin kannattaa vain varautua istuintyynyn kera. Penkeillä ei valitettavasti ole tarkoitus nauttia elämästä.
Illan erikoisherkkuna oli Sampsa Ertamon The Stream sävellyksen kantaesitys. Ertamo on minulle uusi tuttavuus ja täytyy tunnustaa että The Stream ei ensikuulemalta vienyt jalkoja alta. Alun puhallinmaalailut jousinypytyksen päällä olivat periaatteessa kiinnostavia, mutta tietynlainen kulmikkuus ja muotojen blokkimaisuus läpi sävellyksen jätti minut vielä kylmäksi. Toistot eivät niin selkeitä että ne olisivat aiheuttaneet transsinomaista kiinnostusta. Sävellyksen puolivälin jälkeen, olisiko ollut siinä kultaisen leikkauksen kohdilla, pidemmät legatolinjat toivat mielenkiintoa kokonaisuuteen. Taas kerran totean, että olisi kovin mielenkiintoista kuulla sävellys useamman kerran. Uskon että The Streamillä olisi enemmänkin tarjottavaa.
Lyhyen selän ja takapuolen venyttelytauon jälkeen konsertti päättyi hienosti Mozartin konserttoon huilulle, harpulle ja orkesterille. Blogia pidempään lukeneet muistavat pienet ongelmani Mozartin kanssa. Tämäkin konsertto on komeasti soljuvaa musiikkia, jota on ilo kuunnella. Kuitenkin Mozartin kanssa tulee toisinaan tunne että makean ohella kaipaisi jotain riipaisevaa ja karua. Mutta solistit ja orkesteri ei olleet tänäänkään osallisena näissä Mozart-pohdinnoissa. Komeaa soittoa!
lauantai 28. syyskuuta 2013
Don Pasquale avioliiton tyrskyissä
Ooppera: Don Pasquale - Kansallisooppera 2013-09-27
Tunnustan hieman jännittäneeni eilisiltaista Don Pasqualen ensi-iltaa. Gaetano Donizettin 170 vuotta vanhan koomisen oopperan juoni on juuri sellainen josta kehnolla ohjauksella saadaan harrastelijamainen puskafarssi. Tarinassa nuorempi sukupolvi huijaa vanhempaa ojentaen tätä lemmenasioihin sekaantumisesta. Lyhyesti sanoen juoni on puhdasta hömppää; sanan positiivisessa merkityksessä. Olennaista Donizettin ja libretisti Giovanni Ruffinin oopperassa on kaunis musiikki ja keveä hauskanpito.
Don Pasquale on ohjaaja Tuomas Parkkisen debyytti kansallisoopperassa. Hän kertoo sijoittaneensa tarinan 1950-luvulle glamourin ja charmin ohella siitä syystä, että tuohon aikaan olisi vielä mahdollista kuvitella vanhan miehen avioliittokokeilun olevan mahdollista. Ehkäpä noinkin, mutta aika avomielisesti saa historiaa kuvitella jos tarinalle reaalipohjaa hakee. Eipä sitä tarvitse mielestäni hakeakaan.
Hannu Lindholmin lavastus on mielestäni mainio. Tietysti Don Pasquale tuntuu elävän talonsa fasadissa, mutta kääntyvä lavastus paljastaa Norinan talon viehättävän sisäpihan ja edelleen toisen näytöksen alun satamamiljöön. 50-luvun Sisilia ei erityisemmin paljastu kuin pienistä yksityiskohdista ja Tuomas Lampisen suunnittelemista puvuista. Enemmänkin henki on ajattoman nostalginen. Kaunista ja kontekstiin sopivaa.
Turhaan pelkäsin ohjauksen puolesta. Tuomas Parkkinen on luonut hienon ja toimivan tuotannon. Mukana on juuri sopiva annos slapstick komediaa mausteeksi. Ensi-illassa ohjauksen soljuvassa etenemisessä taisi olla välillä vielä hieman alkujännitystä, mutta kun rutiini lisääntyy esitysten myötä, niin menohan tulee vain paranemaan.
Kun kerran Donizettin musiikista on kyse, niin laulajilla on täydet mahdollisuudet hurmata yleisö. Ensi-illassa nimiroolissa vierailee italialainen bassobaritoni Robert de Candia. Candia ei ole laulanut roolia aikaisemmin, mutta komea ääni hänellä on; kelpo debyytti. Tohtori Malatestana lauloi Jaakko Kortekangas, hyvältä hänkin kuulosti. Kolmannen näytöksen sanatykitysduetto Candian kanssa onnistui mukavasti. Norinan roolissa vuorottelee tänä syksynä kaksi nuorta sopraanoa, ensi-illassa debytoi Hanna Rantala ja osassa näytöksiä laulaa Reetta Haavisto. Hienoa että Norinan rooli on annettu näille laulajille. Olin aistivinani Hanna Rantalan ensimmäisestä aariasta pientä jännitystä ja varovaisuutta, mutta heti seuraava duetto Kortekankaan kanssa tuntui jo vapauttavan molemmat. Notaarin pienen roolin tulkitsi hienosti Juha Riihimäki. Äänellisesti eilisillan tähti oli minun korviini Erneston esittäjä Tuomas Katajala. Olen kuullut häntä useasti aikaisemminkin, mutta kuulemistani Ernesto on ehdottomasti suurin rooli tähän mennessä. Suuriin saappaisiin ei jäänyt tyhjää tilaa, Katajala täytti ne komeasti.
Orkesterimontussa vieraili italialainen Marco Boemi. Hän tuntui antavan hyvää tukea laulajille ja orkesteri kuulosti komealta.
Kuten yllä arvelin, uskon että esitysten myötä kokonaisuus tiivistyy entisestään ja vapautuneen iloittelun tunnelma lisääntyy. Ei ensi-ilta missään nimessä mitään jäkittämistä ollut, mutta ohjauksessa on potentiaalia kunnon hurvitteluun. Tämä on muuten mainio ooppera ensikertalaisille. Vink, vink.
Don Pasqualen libretto sisältää syvällisen lauseen joka kertoo lähestulkoon kaiken olennaisen oopperasta; ei pelkästään Don Pasqualesta, vaan oopperasta yleensä. Don Pasqualen löydettäväksi jätetty kirje toteaa tämän vaimon salaisen rakastajan saapuvan illalla puutarhaan: "Ilmoitan tulostani laulaen".
Tunnustan hieman jännittäneeni eilisiltaista Don Pasqualen ensi-iltaa. Gaetano Donizettin 170 vuotta vanhan koomisen oopperan juoni on juuri sellainen josta kehnolla ohjauksella saadaan harrastelijamainen puskafarssi. Tarinassa nuorempi sukupolvi huijaa vanhempaa ojentaen tätä lemmenasioihin sekaantumisesta. Lyhyesti sanoen juoni on puhdasta hömppää; sanan positiivisessa merkityksessä. Olennaista Donizettin ja libretisti Giovanni Ruffinin oopperassa on kaunis musiikki ja keveä hauskanpito.
Don Pasquale on ohjaaja Tuomas Parkkisen debyytti kansallisoopperassa. Hän kertoo sijoittaneensa tarinan 1950-luvulle glamourin ja charmin ohella siitä syystä, että tuohon aikaan olisi vielä mahdollista kuvitella vanhan miehen avioliittokokeilun olevan mahdollista. Ehkäpä noinkin, mutta aika avomielisesti saa historiaa kuvitella jos tarinalle reaalipohjaa hakee. Eipä sitä tarvitse mielestäni hakeakaan.
Hannu Lindholmin lavastus on mielestäni mainio. Tietysti Don Pasquale tuntuu elävän talonsa fasadissa, mutta kääntyvä lavastus paljastaa Norinan talon viehättävän sisäpihan ja edelleen toisen näytöksen alun satamamiljöön. 50-luvun Sisilia ei erityisemmin paljastu kuin pienistä yksityiskohdista ja Tuomas Lampisen suunnittelemista puvuista. Enemmänkin henki on ajattoman nostalginen. Kaunista ja kontekstiin sopivaa.
Turhaan pelkäsin ohjauksen puolesta. Tuomas Parkkinen on luonut hienon ja toimivan tuotannon. Mukana on juuri sopiva annos slapstick komediaa mausteeksi. Ensi-illassa ohjauksen soljuvassa etenemisessä taisi olla välillä vielä hieman alkujännitystä, mutta kun rutiini lisääntyy esitysten myötä, niin menohan tulee vain paranemaan.
Kun kerran Donizettin musiikista on kyse, niin laulajilla on täydet mahdollisuudet hurmata yleisö. Ensi-illassa nimiroolissa vierailee italialainen bassobaritoni Robert de Candia. Candia ei ole laulanut roolia aikaisemmin, mutta komea ääni hänellä on; kelpo debyytti. Tohtori Malatestana lauloi Jaakko Kortekangas, hyvältä hänkin kuulosti. Kolmannen näytöksen sanatykitysduetto Candian kanssa onnistui mukavasti. Norinan roolissa vuorottelee tänä syksynä kaksi nuorta sopraanoa, ensi-illassa debytoi Hanna Rantala ja osassa näytöksiä laulaa Reetta Haavisto. Hienoa että Norinan rooli on annettu näille laulajille. Olin aistivinani Hanna Rantalan ensimmäisestä aariasta pientä jännitystä ja varovaisuutta, mutta heti seuraava duetto Kortekankaan kanssa tuntui jo vapauttavan molemmat. Notaarin pienen roolin tulkitsi hienosti Juha Riihimäki. Äänellisesti eilisillan tähti oli minun korviini Erneston esittäjä Tuomas Katajala. Olen kuullut häntä useasti aikaisemminkin, mutta kuulemistani Ernesto on ehdottomasti suurin rooli tähän mennessä. Suuriin saappaisiin ei jäänyt tyhjää tilaa, Katajala täytti ne komeasti.
Orkesterimontussa vieraili italialainen Marco Boemi. Hän tuntui antavan hyvää tukea laulajille ja orkesteri kuulosti komealta.
Kuten yllä arvelin, uskon että esitysten myötä kokonaisuus tiivistyy entisestään ja vapautuneen iloittelun tunnelma lisääntyy. Ei ensi-ilta missään nimessä mitään jäkittämistä ollut, mutta ohjauksessa on potentiaalia kunnon hurvitteluun. Tämä on muuten mainio ooppera ensikertalaisille. Vink, vink.
Don Pasqualen libretto sisältää syvällisen lauseen joka kertoo lähestulkoon kaiken olennaisen oopperasta; ei pelkästään Don Pasqualesta, vaan oopperasta yleensä. Don Pasqualen löydettäväksi jätetty kirje toteaa tämän vaimon salaisen rakastajan saapuvan illalla puutarhaan: "Ilmoitan tulostani laulaen".
lauantai 21. syyskuuta 2013
James Levine Don Pasqualen kimpussa
Don Pasquale, Metropolitan Opera, Levine, Schenk
Gaetano Donizettin kirjoittamien oopperoiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Wikipedia kertoo määräksi noin 75 ja määrän suuruusluokka riittää jo kunnioittavaan kulmakarvojen kohotukseen. Vaikka suurin osa oopperoista on painunut unohduksen suohon, niin parhaimmat pinnalle jääneet ovatkin sitten todellisia klassikoita.
Don Pasquale kuuluu ainakin minun mittarillani näihin klassikkoihin. Se jakaa Figaron häiden ja Sevillan parturin kanssa samanhenkisen juonen, jossa vanhemman herran lemmenasiat saavat sotkuja aikaan.
Kapellimestari James Levine johti ensimmäistä kertaa Don Pasqualen Metissä vuonna 2010, kun Otto Schenkin ohjaus otettiin ohjelmistoon uudelleen neljä vuotta ensi-iltansa jälkeen. Marraskuun 13 päivän HD lähetys on saatavilla DVD ja Blu-Ray levynä.
Laulajakaarti on oivallinen tällä tallenteella. Nimiroolissa on yhdysvaltalainen basso-baritoni John Del Carlo. Don Pasqualen veljenpoikana, Ernestona, laulaa hänen maanmiehensä tenori Matthew Polenzani. Tohtori Malatestan hahmon sisältä löytyy puolalainen baritoni Mariusz Kwiecień ja Norina neitona keimailee venäläinen sopraano Anna Netrebko.
Kaikki laulajat ovat erinomaisia näyttelijöitä ja heidän keskinäinen kemiansa on tämän tuotannon suola. Joka kohtauksesta huokuu tunne että solisteilla on hauskaa lavalla ja se ei voi olla tarttumatta katselijaan myös tallenteelta. Vaikka James Levinen selkäongelmat haittaavat hänen liikkumistaan, niin tahtipuikkoa montussa heiluttaa selvästi Donizettin musiikista nauttiva maestro.
Schenkin ohjaus Rolf Langenfassin lavasteissa toimii mainiosti. Kaikinpuolin suositeltava tallenne.
Gaetano Donizettin kirjoittamien oopperoiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Wikipedia kertoo määräksi noin 75 ja määrän suuruusluokka riittää jo kunnioittavaan kulmakarvojen kohotukseen. Vaikka suurin osa oopperoista on painunut unohduksen suohon, niin parhaimmat pinnalle jääneet ovatkin sitten todellisia klassikoita.
Don Pasquale kuuluu ainakin minun mittarillani näihin klassikkoihin. Se jakaa Figaron häiden ja Sevillan parturin kanssa samanhenkisen juonen, jossa vanhemman herran lemmenasiat saavat sotkuja aikaan.
Kapellimestari James Levine johti ensimmäistä kertaa Don Pasqualen Metissä vuonna 2010, kun Otto Schenkin ohjaus otettiin ohjelmistoon uudelleen neljä vuotta ensi-iltansa jälkeen. Marraskuun 13 päivän HD lähetys on saatavilla DVD ja Blu-Ray levynä.
Laulajakaarti on oivallinen tällä tallenteella. Nimiroolissa on yhdysvaltalainen basso-baritoni John Del Carlo. Don Pasqualen veljenpoikana, Ernestona, laulaa hänen maanmiehensä tenori Matthew Polenzani. Tohtori Malatestan hahmon sisältä löytyy puolalainen baritoni Mariusz Kwiecień ja Norina neitona keimailee venäläinen sopraano Anna Netrebko.
Kaikki laulajat ovat erinomaisia näyttelijöitä ja heidän keskinäinen kemiansa on tämän tuotannon suola. Joka kohtauksesta huokuu tunne että solisteilla on hauskaa lavalla ja se ei voi olla tarttumatta katselijaan myös tallenteelta. Vaikka James Levinen selkäongelmat haittaavat hänen liikkumistaan, niin tahtipuikkoa montussa heiluttaa selvästi Donizettin musiikista nauttiva maestro.
Schenkin ohjaus Rolf Langenfassin lavasteissa toimii mainiosti. Kaikinpuolin suositeltava tallenne.
torstai 12. syyskuuta 2013
Kamarimusiikkia syyssateen jälkeen
Konsertti: Kamarimusiikin helmiä I - Helkiö-sali, Lappeenranta 2013-09-12
Viime viikolla Lappeenrannan kaupunginorkesterin konserttikausi alkoi Saimaa sinfonietan isommalla kokoonpanolla. Tänä iltana hypähdimme kamarimusiikin pariin kaupunginorkesterin pienkokoonpanojen avustuksella. Illan teemaksi voisi kuvitella huilun. Aloituksena Joseph Haydnin Divertimento II (Hob IV:7), huilutrio, sitten Mozartin C-duuri huilukvartetto ja lopuksi Onslowin Nonetto, jonka kokoonpanosta löytyy myös huilu.
Haydin G-duuri Divertimento II on osa kuusiosaista sarjaa, jonka alkuperäisessä käsikirjoituksessa lienee yhden stemman soittimena viulu tai huilu. Yleisimmin sarjan osista puhutaan kyllä huilutrioina. Tänään kuulimme raikkaan trion Tiina Heinosen, Esa Ahokaisen ja Eeva-Maria Pykäläisen tulkitsemana. Mukavasti sillä konsertti alkoikin. Jos tarkkaamossa olisi ollut soittajakohtaiset voimakkuussäädöt, niin hieman olisin nostanut Ahokaisen viulun volyymiä kahdessa ensimmäisessä osassa. Mutta muuten oikein mukava esitys.
Mozartin mahdolliset antipatiat huilua kohtaan eivät tunnu erityisemmin kuuluvan hänen huilulle säveltämästään musiikista. Tämän iltaisessa huilukvartetossa soittivat Milko Vesalainen, Esa Ahokainen, Markus Sarantola ja Sergei Slovachevksi. Ensimmäinen allegro osa kuulosti varsinkin alkuosaltaan välillä hieman hätäiseltä, mutta onneksi meno tiivistyi soiton edetessä. Toisen osan variaatiot olivat raikasta kuultavaa.
Konsertin mielenkiintoisin teos oli ehdottomasti George Onslowin Nonetto. Ennen konserttiin valmistautumiseen kuuluvaa tutustumista en ollut kuullut Onslowin musiikkia lainkaan. Ainakin hänen nonettonsa on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Minun korviini tarttui mielikuvia Brahmsilaisesta kamarimusiikkihengestä, vaikka Onslow on selkeästi Brahmsia edeltävää sukupolvea. Tämän iltainen kokoonpano soitti noneton ihan kelpo esityksenä. Ainoastaan kolmannen osan mariazionit (käsiohjelman iloinen painovirhe) kärsivät mielestäni vähän epätasaisesta soitannasta. Kamarimusiikki on kivaa.
Viime viikolla Lappeenrannan kaupunginorkesterin konserttikausi alkoi Saimaa sinfonietan isommalla kokoonpanolla. Tänä iltana hypähdimme kamarimusiikin pariin kaupunginorkesterin pienkokoonpanojen avustuksella. Illan teemaksi voisi kuvitella huilun. Aloituksena Joseph Haydnin Divertimento II (Hob IV:7), huilutrio, sitten Mozartin C-duuri huilukvartetto ja lopuksi Onslowin Nonetto, jonka kokoonpanosta löytyy myös huilu.
Haydin G-duuri Divertimento II on osa kuusiosaista sarjaa, jonka alkuperäisessä käsikirjoituksessa lienee yhden stemman soittimena viulu tai huilu. Yleisimmin sarjan osista puhutaan kyllä huilutrioina. Tänään kuulimme raikkaan trion Tiina Heinosen, Esa Ahokaisen ja Eeva-Maria Pykäläisen tulkitsemana. Mukavasti sillä konsertti alkoikin. Jos tarkkaamossa olisi ollut soittajakohtaiset voimakkuussäädöt, niin hieman olisin nostanut Ahokaisen viulun volyymiä kahdessa ensimmäisessä osassa. Mutta muuten oikein mukava esitys.
Mozartin mahdolliset antipatiat huilua kohtaan eivät tunnu erityisemmin kuuluvan hänen huilulle säveltämästään musiikista. Tämän iltaisessa huilukvartetossa soittivat Milko Vesalainen, Esa Ahokainen, Markus Sarantola ja Sergei Slovachevksi. Ensimmäinen allegro osa kuulosti varsinkin alkuosaltaan välillä hieman hätäiseltä, mutta onneksi meno tiivistyi soiton edetessä. Toisen osan variaatiot olivat raikasta kuultavaa.
Konsertin mielenkiintoisin teos oli ehdottomasti George Onslowin Nonetto. Ennen konserttiin valmistautumiseen kuuluvaa tutustumista en ollut kuullut Onslowin musiikkia lainkaan. Ainakin hänen nonettonsa on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Minun korviini tarttui mielikuvia Brahmsilaisesta kamarimusiikkihengestä, vaikka Onslow on selkeästi Brahmsia edeltävää sukupolvea. Tämän iltainen kokoonpano soitti noneton ihan kelpo esityksenä. Ainoastaan kolmannen osan mariazionit (käsiohjelman iloinen painovirhe) kärsivät mielestäni vähän epätasaisesta soitannasta. Kamarimusiikki on kivaa.
lauantai 7. syyskuuta 2013
Seitsemän veljestä tanssin keinoin
Baletti: Seitsemän veljestä - Kansallisooppera 2013-09-06
Kansallisbaletin syksyn ensimmäinen ensi-ilta oli Eero Ojasen ja Marjo Kuuselan uudelleenlämmittely 23 vuoden takaa; Seitsemän veljestä. Odotukseni olivat varsin korkealla jo ihan aiheen perusteella. Aleksis Kiven suomalaisen kirjallisuuden peruskivi on oiva lähtökohta minkä tahansa taidemuodon inspiraation ja tulkinnan kohteeksi.
Itse asiassa tämän syksyinen versio on jo Kuuselan kolmas variaatio Seitsemästä veljeksestä. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1980 ja toinen versio vuodelta 1992. En osaa sanoa miten paljon koreografia on mahdollisesti muuttunut vuosien kuluessa, mutta tuskin huonompaan suuntaan ainakaan ollaan liikuttu.
Minulle baletissa juonen seuraaminen ja ylipäätänsä sen olemassaolo on tärkeää. Balettiuntuvikkona pelkän liikkeen arvostaminen ilman sen sitomista tarinan kertomiseen on vielä hankalaa. Tosin ilmeisesti jonkinlaista kehittymistä on tapahtunut, kun viime talven Bella Figura kolisi kyllä vahvasti. Yleensä baleteissa on kohtauksia varsin rajallinen määrä, joka helpottaa tarinan seuraaminen. Seitsemästä veljeksen käsiohjelmasta laskin erillisiä kohtauksia peräti 15. Ne on jaettu kolmeen näytökseen. Runsaudenpula ei kuitenkaan iskenyt ikävästi, vaan kohtaukset oli hienosti limitetty toisiinsa. Kiven tarina oli sen verran hyvin muistissa, edellisestä lukukerrasta on vasta pari vuotta, joten liikekielen sitominen tarinaan onnistui oivallusten kautta hienosti.
Kuusela kuvaa tanssin ja/eli liikkeen keinoin metsäläispoikien kotouttamistarinan upeasti. Kati Lukan lavastus on varsin minimalistinen ja abstrakti, ja tukee hyvin tarinaa. Katosta roikkuvan sirkkelinterän symboliikka jäi hieman avoimeksi. Onko se yhteiskunnan terä joka tasoittaa raakileiden oksat, vai julma leikkuri jolla katkaistaan luonnonlasten vapaus? Kyllähän veljesten kasvu kumpuaa kuitenkin sieltä heidän omien ihmisluonteiden syvyyksistä, jossa oivallus yhteisen elon ja vastuun hyväksymisestä muokkaa pojat miehiksi.
Tanssi oli kaiken puolin upeaa. Veljekset, eli Samuli Poutanen, Tuukka Piitulainen, Jani Talo, Antti Keinänen, Teemu Tainio, Frans Valkama ja Nikolas Koskivirta tanssivat hienot henkilökuvat Kiven luomista hahmoista; jokainen omine luonteenpiirteineen. Linda Haakana, Edita Raušerová ja Anna Sariola olivat naispääosissa.
Parhaiten mieleen painuvia kohtauksia oli ensimmäisen näytöksen loppu, jossa veljesten sukset menevät ristiin muun yhteisön kanssa. Samoin toisen näytöksen alku metsäparatiisissa eläinten keskellä oli hienoa katseltavaa.
Pohdiskelin tanssia seuratessani kuinka tarpeen on tuntea Kiven romaani baletista nauttiakseen? Jos katsomossa istuu samanlainen balettialoittelija kuin minä, mutta joka ei tunne Kiven kirjaa, vaan seuraa balettia pelkästään käsiohjelman synopsiksen turvin. Uskoisin että onnistunut ilta olisi hänelläkin. Niin hyvin Kuusela ja tanssijat saavat hahmot luotua.
Baletin musiikin on säveltänyt Eero Ojanen. Valitettavan vähän on hänen nimensä näkynyt mediassa baletin yhteydessä. Kapellimestari Dalia Stasevska johti komeasti juhlavuottaan viettävää Kansallisoopperan orkesteria.
Ei muuta kuin nauttimaan baletista!
Kansallisbaletin syksyn ensimmäinen ensi-ilta oli Eero Ojasen ja Marjo Kuuselan uudelleenlämmittely 23 vuoden takaa; Seitsemän veljestä. Odotukseni olivat varsin korkealla jo ihan aiheen perusteella. Aleksis Kiven suomalaisen kirjallisuuden peruskivi on oiva lähtökohta minkä tahansa taidemuodon inspiraation ja tulkinnan kohteeksi.
Itse asiassa tämän syksyinen versio on jo Kuuselan kolmas variaatio Seitsemästä veljeksestä. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1980 ja toinen versio vuodelta 1992. En osaa sanoa miten paljon koreografia on mahdollisesti muuttunut vuosien kuluessa, mutta tuskin huonompaan suuntaan ainakaan ollaan liikuttu.
Minulle baletissa juonen seuraaminen ja ylipäätänsä sen olemassaolo on tärkeää. Balettiuntuvikkona pelkän liikkeen arvostaminen ilman sen sitomista tarinan kertomiseen on vielä hankalaa. Tosin ilmeisesti jonkinlaista kehittymistä on tapahtunut, kun viime talven Bella Figura kolisi kyllä vahvasti. Yleensä baleteissa on kohtauksia varsin rajallinen määrä, joka helpottaa tarinan seuraaminen. Seitsemästä veljeksen käsiohjelmasta laskin erillisiä kohtauksia peräti 15. Ne on jaettu kolmeen näytökseen. Runsaudenpula ei kuitenkaan iskenyt ikävästi, vaan kohtaukset oli hienosti limitetty toisiinsa. Kiven tarina oli sen verran hyvin muistissa, edellisestä lukukerrasta on vasta pari vuotta, joten liikekielen sitominen tarinaan onnistui oivallusten kautta hienosti.
Kuusela kuvaa tanssin ja/eli liikkeen keinoin metsäläispoikien kotouttamistarinan upeasti. Kati Lukan lavastus on varsin minimalistinen ja abstrakti, ja tukee hyvin tarinaa. Katosta roikkuvan sirkkelinterän symboliikka jäi hieman avoimeksi. Onko se yhteiskunnan terä joka tasoittaa raakileiden oksat, vai julma leikkuri jolla katkaistaan luonnonlasten vapaus? Kyllähän veljesten kasvu kumpuaa kuitenkin sieltä heidän omien ihmisluonteiden syvyyksistä, jossa oivallus yhteisen elon ja vastuun hyväksymisestä muokkaa pojat miehiksi.
Tanssi oli kaiken puolin upeaa. Veljekset, eli Samuli Poutanen, Tuukka Piitulainen, Jani Talo, Antti Keinänen, Teemu Tainio, Frans Valkama ja Nikolas Koskivirta tanssivat hienot henkilökuvat Kiven luomista hahmoista; jokainen omine luonteenpiirteineen. Linda Haakana, Edita Raušerová ja Anna Sariola olivat naispääosissa.
Parhaiten mieleen painuvia kohtauksia oli ensimmäisen näytöksen loppu, jossa veljesten sukset menevät ristiin muun yhteisön kanssa. Samoin toisen näytöksen alku metsäparatiisissa eläinten keskellä oli hienoa katseltavaa.
Pohdiskelin tanssia seuratessani kuinka tarpeen on tuntea Kiven romaani baletista nauttiakseen? Jos katsomossa istuu samanlainen balettialoittelija kuin minä, mutta joka ei tunne Kiven kirjaa, vaan seuraa balettia pelkästään käsiohjelman synopsiksen turvin. Uskoisin että onnistunut ilta olisi hänelläkin. Niin hyvin Kuusela ja tanssijat saavat hahmot luotua.
Baletin musiikin on säveltänyt Eero Ojanen. Valitettavan vähän on hänen nimensä näkynyt mediassa baletin yhteydessä. Kapellimestari Dalia Stasevska johti komeasti juhlavuottaan viettävää Kansallisoopperan orkesteria.
Ei muuta kuin nauttimaan baletista!
torstai 5. syyskuuta 2013
Saimaa Sinfonietan syksyn aloitus
Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-09-05
Kyllä oli mukava palata oman "kotiorkesterin" kauden avajaiskonserttiin pitkän oopperakesän jälkeen. Kausi potkaistiin käytiin isommalla Saimaa Sinfonietta kokoonpanolla ja kapellimestarina puuhasteli Mikkelin kaupunginorkesterin ylikapellimestari Sasha Mäkilä. Vierailevana solistina trumpettiin puhalsi Tomas Gricius. Eilen samaa kokoonpanoa saivat ihastella Mikkeliläiset ja tänään repertuaari toistettiin Lappeenrannassa.
Odotukset olivat siis korkealla, mutta valitettavasti minulle jäi kokonaisuutena konsertista vähän valju maku. Aloitus, Bachin Brandenburgilainen konsertto nro 2, kuulosti minun makuuni jotenkin hajanaiselta. Keveän leikkisää barokkidraivia ei tahtonyt syntyä. Johannes Vesterisen cembalo ei tahtonut erottua varsinkaan ensimmäisessä osassa. Syy ei ole Vesterisessä, mutta osansa siinä on Lappeenranta-salin tunkahtavalla akustiikalla.
Leevi Madetojan Maalaiskuvat palauttivat toiveet paremmasta. Nimensä mukaisesti, vai liekö siitä johtuen, Madetojan orkesterisarja loi mieleeni varsin kesäisiä kuvia. Mäkilä oli rohjennut jakaa ykkös- ja kakkosviulut orkesterin eri laidoille. Tuossa on omat riskinsä suhteellisen vähälukuisten jousten kanssa (8-6-4-4-2). Mutta eipä ollut pelkoa täyteläisyyden katoamisesta, ainakin tänään ratkaisu oli onnistunut.
Väliajan jälkeen palattiin hetkeksi barokin pariin. Tomas Gricius urakoi Bachin ohella myös Henry Purcellin Sonaatissa trumpetille ja jousille D-duuri. Onneksi olin tutustunut teokseen ennakolta ja osasin varautua olemaan tarkkana heti alusta lähtien. Vaikka sonaatissa on kolme osaa, niin kokonaiskesto taitaa olla alle viiden minuutin. Mukava pieni välipala, joka toimi tänään paremmin kuin Bach.
Taas saan hehkuttella Joseph Haydnin musiikkia, kun konsertin päätti Sinfonia nro 99. Minulla kesti jonkin aikaa syttyä Haydnin musiikille, mutta jossain vaiheessa tutustuttuani hänen jousikvartettoihinsa, ihastuin hänen huumoriinsa ja armottomaan ammattitaitoonsa. Tänään kuultu sinfonia nousi myös Saimaa Sinfonietan tulkintana ehdottomasti illan parhaaksi kokemukseksi. Hieman menuetin aikana oli taas rytmiikan kanssa vaisuutta, mutta plussan puolelle päädyttiin silti komeasti.
Yleisön innostuskin tuntui olevan hieman vaisua. Kelpo peruskonsertti joka ei lähtenyt plaaniin, vaan jyskytti vähän rutiininomaisesti eteenpäin. Mutta ainahan elävä musiikki kotiolot voittaa...
lauantai 31. elokuuta 2013
Kokkolasta kajahtaa: Ahti Karjalainen ihmisäänen rajaseuduilla
Ooppera: Ahti Karjalainen - elämä, Kekkonen ja teot - Espoon kulttuurikeskus 2013-08-31
West Coast Kokkola Opera piipahti vierailulla Espoon kulttuurikeskuksessa esittämässä Hein-Juhani Hofmannin ja Juha Hurmeen oopperan Ahti Karjalainen - elämä, Kekkonen ja teot. Kantaesitys oopperalla oli Kokkolassa tuokokuussa 2012 ja Espoossa ooppera esitettiin kahteen otteeseen. Itse olin paikalla jälkimmäisessä esityksessä tänään lauantaina.
Ajomatkalla takaisin kotikonnuille pohdiskelin mitä Ahti Karjalaisesta oikein voisi sanoa? Tärkein asia on se, että se pitää itse nähdä ja kokea. Tunnin mittainen avantgardepläjäys on avartava kokemus. Neljän solistin henkeäsalpaavaa vokaaliakrobatiaa ja Hurmeen viiltävää komedian ja tragedian sekoittamista.
Suurin harmi esityksestä jäi tekstityksen ja libreton puutumisesta. Perinteisessäkin sävelkielessä tekstistä on usein varsin hankala saada selvää. Hofmannin modernin, abstraktin liukkaasti liikkuvan nuottikynän jäljiltä tekstintunnistus tuottaa suuria vaikeuksia. Hurmeen teksti olisi ehdottomasti ansainnut visuaalista tukea.
Kehystarina kertoo Karjaisen ja Kekkosen suhteesta, jota värittää alkoholismin hengessä Viina-hahmo. Neljäntenä henkilönä on Karjalaisen tytärtä kuvaava Kraut, jonka kautta tragedian ahdistus saa fyysisen olomuodon. Kraut jakaa hienosti oopperaa osiin, antaen villiin menoon rakenteen tuntua.
Hofmann ja Hurme puhaltavat hienosti yhteen hiileen. Teksti ja ohjaus tuntuvat olevan täydellinen pari musiikille. Örinät, pärinät ja sihinät kohtaavat vastineensa tekstissä ja toiminnassa. Kekkonen laulaa välillä melkein duettoa kumisian kanssa. Kuten sanoin, tämä ooppera kaipaa elävää esitystä, sanat eivät tee sille oikeutta.
Ahti Karjalaisena lauloi Herman Wallén, Urho Kekkosena Anu Komsi, Krautina Tuuli Takala ja Viinana Annika Mylläri. Huikea nelikko jonka jäljiltä on vaikea kuvitella mitä muuta ihmisäänellä vielä voisi tehdä. Yksitoista henkistä orkesteria johti Erkki Lasonpalo. Orkesteri toimi myös kuorona ja ansaitsee asenteesta samat ylistykset kuin solistitkin.
Voin hyvin kuvitella että Hofmannin ja Hurmeen ooppera jakaa kokijat kahteen leiriin. Mutta välinpitämättömänä tuskin kukaan poistui katsomosta. Itselläni yllättävin assosiaatio äänenkäytöstä palautti mieleen Pirkka-Pekka Peteliuksen hahmot James Potkukelkasta lähtien.
Onneksi tällaista teatteria tehdään! Esiintyjien ohella yleisö saa haasteen. Kiitokset Anu Komsille Kokkolaan!
West Coast Kokkola Opera piipahti vierailulla Espoon kulttuurikeskuksessa esittämässä Hein-Juhani Hofmannin ja Juha Hurmeen oopperan Ahti Karjalainen - elämä, Kekkonen ja teot. Kantaesitys oopperalla oli Kokkolassa tuokokuussa 2012 ja Espoossa ooppera esitettiin kahteen otteeseen. Itse olin paikalla jälkimmäisessä esityksessä tänään lauantaina.
Ajomatkalla takaisin kotikonnuille pohdiskelin mitä Ahti Karjalaisesta oikein voisi sanoa? Tärkein asia on se, että se pitää itse nähdä ja kokea. Tunnin mittainen avantgardepläjäys on avartava kokemus. Neljän solistin henkeäsalpaavaa vokaaliakrobatiaa ja Hurmeen viiltävää komedian ja tragedian sekoittamista.
Suurin harmi esityksestä jäi tekstityksen ja libreton puutumisesta. Perinteisessäkin sävelkielessä tekstistä on usein varsin hankala saada selvää. Hofmannin modernin, abstraktin liukkaasti liikkuvan nuottikynän jäljiltä tekstintunnistus tuottaa suuria vaikeuksia. Hurmeen teksti olisi ehdottomasti ansainnut visuaalista tukea.
Kehystarina kertoo Karjaisen ja Kekkosen suhteesta, jota värittää alkoholismin hengessä Viina-hahmo. Neljäntenä henkilönä on Karjalaisen tytärtä kuvaava Kraut, jonka kautta tragedian ahdistus saa fyysisen olomuodon. Kraut jakaa hienosti oopperaa osiin, antaen villiin menoon rakenteen tuntua.
Hofmann ja Hurme puhaltavat hienosti yhteen hiileen. Teksti ja ohjaus tuntuvat olevan täydellinen pari musiikille. Örinät, pärinät ja sihinät kohtaavat vastineensa tekstissä ja toiminnassa. Kekkonen laulaa välillä melkein duettoa kumisian kanssa. Kuten sanoin, tämä ooppera kaipaa elävää esitystä, sanat eivät tee sille oikeutta.
Ahti Karjalaisena lauloi Herman Wallén, Urho Kekkosena Anu Komsi, Krautina Tuuli Takala ja Viinana Annika Mylläri. Huikea nelikko jonka jäljiltä on vaikea kuvitella mitä muuta ihmisäänellä vielä voisi tehdä. Yksitoista henkistä orkesteria johti Erkki Lasonpalo. Orkesteri toimi myös kuorona ja ansaitsee asenteesta samat ylistykset kuin solistitkin.
Voin hyvin kuvitella että Hofmannin ja Hurmeen ooppera jakaa kokijat kahteen leiriin. Mutta välinpitämättömänä tuskin kukaan poistui katsomosta. Itselläni yllättävin assosiaatio äänenkäytöstä palautti mieleen Pirkka-Pekka Peteliuksen hahmot James Potkukelkasta lähtien.
Onneksi tällaista teatteria tehdään! Esiintyjien ohella yleisö saa haasteen. Kiitokset Anu Komsille Kokkolaan!
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Soile Isokosken hehkua Daphnena
Ooppera: Daphne - Musiikkitalo/Kansallisooppera 2013-08-17
Suomen Kansallisoopperan orkesteri juhlisti 50-vuotista uraansa komealla konsertilla Musiikkitalossa. Samalla saatiin Suomen sivistystasoa päivitettyä kantaesittämällä Suomessa yksi Richard Straussin myöhäiskauden helmistä, Daphne-ooppera. Kapellimestari Susanna Mälkki johti konserttiesitystä, jonka varsin kevyestä visualisoinnista vastasivat Jere Erkkilä ja Kimmo Ruskela.
Suomen Kansallisoopperan orkesteri juhlisti 50-vuotista uraansa komealla konsertilla Musiikkitalossa. Samalla saatiin Suomen sivistystasoa päivitettyä kantaesittämällä Suomessa yksi Richard Straussin myöhäiskauden helmistä, Daphne-ooppera. Kapellimestari Susanna Mälkki johti konserttiesitystä, jonka varsin kevyestä visualisoinnista vastasivat Jere Erkkilä ja Kimmo Ruskela.
Jotta esitys ei olisi ollut laulajien osalta pelkkää rivissä laulamista, Erkkilä ja Ruskela siirsivät laulajia välillä lavan sivustoille, mutta varsinaista näyttelemistä tai fyysistä vuorovaikutusta ei laulajien välillä ollut. Suurin lavatapahtuma oli Soile Isokosken siirtyminen lopputransformaatiomusiikin aikana kapellimestarin vierestä orkesterin taakse viimeistä vokaliisia varten. Tekstityksiä varten oli kolme projektiokangasta joissa tekstin taustalla pyöri aurinko-, kuu- ja pilvivideoita. Ukkosen aikana katonrajassa oli välähdysvaloja ja alkupuolella yksinäinen pasunisti soitti takaparven yläriviltä. Vaikka näin luettelonomaisesti visualisointia kuvatessa voi mieleen tulla pateettisia ajatuksia, niin käytännössä esitys toimi aivan hyvin. Konserttiesityksen mahdollinen puuduttavuus ei iskostunut mieleen missään vaiheessa. Silti verrattaessa vaikkapa vuoden takaiseen Tristanin konserttiesitykseen Daphnen visualisointi oli vähäisempää.
Mutta musiikki olikin sitten komeasti pääosassa. Susanna Mälkin johdolla orkesteri loisti Straussin jumalaisen musiikin parissa. En ole aikaisemmin kuullut Mälkkiä oopperan parissa livenä, mutta toivottavasti seuraavaan kohtaamiseen ei mene kovin kauaa. Joihinkin kevyempiin kohtiin olisin voinut kaivata herkkyyttä ja haurautta enemmän, mutta vain pienistä makuasioista niissäkin on kysymys.
Laulajia voi myös hehkutella hyvin mielin. Ainoat kauneusvirheet olivat toisen tenorin, Apollon osan laulajan Scott MacAllisterin, äänenloppumisongelma lopussa ja Lilli Paasikiven aivan matalampien nuottien voimattomuus. MacAllister lauloi muuten kyllä mainiosti. Samaa voi sanoa Lilli Paasikivestä. Gaean rooli taitaa olla varsinaisesti kontra-altolle ja Lilli Paasikivi mezzona oli niissä matalissa nuoteissa äärirajoillaan, ellei vähän alikin.
Illan ehdoton tähti oli Soile Isokoski. Isokosken ääni hehkui ja säteili Straussin sävelissä. On pakko hämmästellä sitä kuinka Isokoski kykenee luomaan äänellään kuvan nuoresta nymfistä. Isokosken ääni sopii upeasti Sraussin musiikkiin, aivan mahtava rooli Isokoskelta. Uusista tuttavuuksista positiivisin oli kenties tšekkiläinen tenori Ladislav Elgr. Hän taitaa omata komean äänen ohella myös näyttelijän lahjoja, olisi mukava nähdä ja kuulla häntä myös jossain dramatisoidussa tuotannossa. Olisikohan hänellä tulevaisuutta myös Wagnerin parissa?
Jyrki Korhonen oli basso paikallaan Peneioksen roolissa. Anna-Kristiina Kaappola ja Ann-Marie Heino mainio neitopari. Eikä Tuomas Katajalan, Jussi Merikannon, Koit Soaseppin ja Hannu Forsbergin paimenistakaan ole pahaa sanottavaa.
Olipahan upea ooppera, Straussin ystäville unelmien täyttymys. Kotiin päin ajaessa tuli mieleen että lauloikohan Lea Piltti koskaan Daphnen roolia? Jos lauloi, niin siinä olisi jälleen yksi matkakohde aikakonehaaveilleni.
maanantai 12. elokuuta 2013
Straussin Daphne Venetsian tallenteella
Daphne, Teatro La Fenice de Venezia, Reck, Curran
Richard Straussin Daphne oopperan kanssa ei ole valinnanvaraa kuvallisten tallenteiden suhteen. Vuonna 2005 Venetsiassa äänitetty esitys on ainoa saatavilla oleva. Jos jollain on tietoa muista kuvallisista tallenteista, niin odotan innolla lisätietoja.
Straussin luottolibretisti Hugo von Hofmannsthal oli kuollut vuonna 1929 ja Daphnen, joka valmistui 1937, libreton kirjoitti Joseph Gregor. Libreton tekoon vaikutti myös Stefan Zweig ja Strauss ei ollut tyytyväinen ensimmäisiin ehdotuksiin. Eritoten Gregorin ja Zweigin ehdotukseen oopperan lopun Daphnen transformaatiokohtauksen toteuttamisesta kuoron avulla Strauss suhtautui nihkeästi. Konsultoituaan ystäväänsä kapellimestari Clemens Kraussia, Strauss vakuuttui että transformaatio toteutetaan pelkästään orkesterin avulla. Näin jälkipolvien kannalta voimme olla onnellisia päätöksestä, sillä Daphnen loppu on laulun puuttumisesta huolimatta kauneimpia musiikkihetkiä mitä oopperakirjallisuus tuntee. Loppu muodostui Straussillekin kovin läheiseksi ja kerrotaan hänen viimeisinä elinvuosinaan soittaneen loppua pianolla usein.
Daphnen tarinan pohjautuu vapaasti Ovidiuksen Muodonmuutoksia teoksen myyttiin Daphnesta, nymfistä johon Apollon, auringon jumala, rakastuu. Daphne ei erityisemmin piittaa lihallisesta rakkaudesta ihaillen luontoa. Apollon tappaessa mustasukkaisuudesta toisen kilpakosijan Leukippoksen, lopun tranformaatiossa Daphne muutetaan Apollon ja Zeuksen toimesta laakeripuuksi. Straussin oopperan versiota tarinasta on tulkittu mm. kannanottona natsien kukkoilun (Apollon ylvästely) ja Daphnen kuolemattoman rakkauden välillä.
Kuten alussa mainitsin kuvatallenteita ei tämän Venetsian tuotannon ohella ole saatavana. Nimiroolissa laulaa June Anderson ja hän suoriutuu paljon korkeaa tessituuraa sisältävästä roolista todella hienosti. Kilpakosijoina (yllättäen kaksi tenoria) Apollona ja Leukippoksena laulavat komeasti Roberto Saccà ja Scot Mac Allister. Kaikki muutkin laulajat suoriutuvat hyvin, ainoastaan paimenien basson, Dominik Eberlen, äänenväri ei ole suosikkityyppejäni.
Ohjauksesta vastaa Paul Curran. Lavastaja Kevin Knightin avulla hän pysyttelee varsin abstraktissa näyttämökuvassa. Mikä kyllä oopperan tarinan ja luonteen huomion ottaen on oivallinen valinta. Lopussa ei "fyysistä" muuttumista laakeripuuksi tapahdu, vaan asia jätetään katsojien vastuulle. Loppupuolen pyörivä rengas-lavarakennelma on ihan hyvä idea.
Straussin Daphnessa on kuitenkin pääasiassa musiikki ja laulajat. Nämä perusasiat ovat tällä tallenteella hyvällä mallilla. Orkesteria johtaa Stefan Anton Reck ja hänen toimissaan ei ole huomautettavaa. Toki valinnanvaraa kaivattaisiin Daphnen kuvatallenteisiin, mutta tämä ainokainen versio on hyvä päänavaus.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
Norppaoopperan kohderyhmä epäselvä?
Ooppera: Norppaooppera - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-21
Ristiriitaiset tunteet jäivät Norppaoopperan esityksestä. Paljon oli positiivista: Timo-Juhani Kyllösen moderni musiikki viehätti korvaa, Minna Vainikaisen ohjaus oli toimiva ja reipas, Tarja Väätäsen lavastus ja Riitta Röpelisen puvut sopivat oopperan henkeen hienosti. Solistitkin lauloivat komeasti.
Mitä sitten jäi hampaankoloon? Norppaooppera on lapsille suunnattu ooppera, jonka libreton on kirjoittanut Iida Hämeen-Anttila alakoululaisille järjestetyn käsikirjoituskilpailun voittajatarinan pohjalta. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta lapsille suunnatusta modernista sävelkielestä. Olisin kyllä odottanut että ooppera olisi sisältänyt jonkinlaisen "korvamatolaulun", joka olisi jäänyt lasten (ja aikuisten) mieleen oopperasta poistuttaessa. Ympärillä olevat lapset tuntuivat olevan suhteellisen innostuneita lavatapahtumista ja lopun ilmapallosade jäi takuulla mieliin. Veikkaisin että sellaisia kuulijoita ei ole montaa, jotka voisivat mahdollisen ensimmäisen ooppekokemuksensa jälkeen nukkumaan käydessä hyräillä jotain musiikkipätkää Norppaoopperasta. Kansallisoopperan Robin Hood selviytyi muutaman tarttuvan rallatuksen avulla tästä tehtävästä.
Millään muotoa en hauku Kyllösen sävellystä, minun korvilleni se oli mielenkiintoista kuultavaa. Vaikka Atso Almilan johtaman Kuopion kaupunginorkesteri taisi olla ainakin jousien suhteen hieman pienen oloinen Olavinlinnan akustiikkaan. Ooppera laulettiin suomeksi, niinkuin pitääkin. Tekstityslaitteet eivät olleet lavastuksen takia (?) käytössä ja täytyy myöntää että olin välillä aivan pihalla missä kohtaa tarinaa oltiin menossa. Laulusta ei valitettavasti saanut selvää ja kesken oopperan piti lukaista synopsis vielä uudelleen läpi jotta pysyin kärryillä. Ymmärrän kyllä että jos tekstitys olisi ollut käytössä, niin todennäköisesti salin olisi täyttänyt aikuisten ääneen tapahtuva libreton luku pienimpiä kuulijoita varten. Moderni sävelkieli välillä isoine intervallihyppyineen ei helpottanut tekstin kuulumista, vaikka laulajien artikuloinnissa ei mitään vikaa ollutkaan.
Musiikki ja teksti kohderyhmineen eivät olleet siis minun mielestäni aivan kohdallaan. Jos Kyllösen musiikki olisi soinut aikuisemman tarinan avustuksella, niin kokonaisuus olisi toiminut ok. Toisaalta jos tarina ja sen kohderyhmä ovat lapsia, niin hieman helpompi musiikki olisi voinut olla parempi vaihtoehto.
Mutta toivottavasti olen väärässä ja lapsikatsojille jäi ilmapallojen lisäksi muistikuvia myös musiikista. Solistit suoriutuivat urakastaan hienosti. Miina-Liisä Värelä, Niina Keitel ja Juha Kotilainen lauloivat päätriona talven pelastusmatkalla. Aki Alamikkotervo, Johan Tilli ja Melis Jaatinen avustivat heitä mielenkiintoisella musiikkimatkalla.
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
Långbackan tyylikäs Macbeth Savonlinnassa
Ooppera: Macbeth - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-13
Ralf Långbackan Macbeth ohjaus palasi Savonlinnan lavalle juhlistamaan toisen suursankarin Giuseppe Verdin juhlavuotta. Ohjauksen alkuperäinen ensi-ilta koettiin vuonna 1993 ja ohjaus on reissannut maailmallakin muutamaan otteeseen. Tämän iltaisen uusintaensi-illan johti Jan Latham-Koenig.
Långbackan ohjaus käyttää varmaankin parhaiten itse Olavinlinnaa rekvisiittana, ainakin niistä oopperoista joita itse olen siellä kokenut. Mutta muistutan saman tien että Savonlinnan suhteen olen varsinainen untuvikko, enkä ole nähnyt siellä esimerkiksi Aidaa tai Taikahuilua. Långbacka ja lavastuksesta sekä puvuista vastaava Anneli Qveflander maalaavat Macbethin pariskunnan kieroutunutta sielunelämää varsin minimalistisella näytteillepanolla.
Varsinaiset lavasteet ovat vähäiset ja niitä käytetään luovasti pikaisissa kohtauksen vaihdoissa. Lavanäkymää dominoi valtava kuninkaan kruunu, joka oopperan alussa lavalta noustessaan paljastaa sisältään noitakuoron. Mietin kotiinpäin ajaessani, että jos Banquo ei noteeraisi noitakuoroa ensimmäisessä kohtauksessa, voisi noitien kuvitella olevan täysin Macbethin päänsisäisiä demoneja. Siihen ajatukseen tuo kuoron paljastuminen kruunun alta sopii mainiosti. Itse asiassa oopperan lopussa kruunun laskeutuessa takaisin lavalle kuoro jää taas sen sisään, joten symboliikalle taitaa olla selkeät perusteet myös Långbackan ajatuksissa. Pidin kovasti näkemästäni, ohjaus saa pelkkää plussaa minulta.
Jan Latham-Koenig on tuttu kapellimestari kolmen vuoden takaa Tampereen Lohengrinistä. Hän johti myös saman Lohengrin tuotannon silloin Tallinnassa; näin molemmat versiot ja musiikin suhteen ei ollut mitään valittamista, vaikka Tallinnan Birgitta-luostari onkin mielestäni onneton paikka oopperan esittämiseen. Tämän iltaisessa Macbethissä Latham-Koenig teki myös hienoa jälkeä. Istuin eturivissä parin metrin päässä maestrosta, ja Latham-Koenig tuntuu ohjaavan ja elävän musiikin varsin kuuluvalla tavalla. Alussa hämmästelin mistä päin korviin kantautui puhinaa ja tuhinaa, ennen kuin huomasin kapellimestarin eläytyvän musiikin parissa varsin kuuluvasti. Myös laulajien ja kuoron sisääntulot kuuluivat usein maestron huulilta ja hyminästä. Minua moinen eläytyminen ei haitannut, mutta jos joku sattuu kaihtamaan Glenn Gould efektiä, niin kannattaa varata paikka hieman kauempana kapellimestarista.
Illan solistitkin ilahduttivat komeilla äänillään. Nimiroolin lauloi yhdysvaltalainen Stephen Gaertner. Komeaääninen baritoni joka minun makuuni olisi välillä voinut laulaa hieman kovempaa. Långbacka selvittelee kirjasessa enemmänkin volyymin käyttöä Macbethin osalta, ja yhdyn ehdottomasti hänen käsitykseensä dynamiikan dramatiikasta. Muutamassa kohdassa Gaertner olisi voinut silti käyttää hieman enemmän voimaa, sillä tarvittaessa häneltä äänenpainetta löytyi runsain mitoin.
Verdin Macbethin todellisena päähenkilönä puuhasteli Lady Macbeth, eli Csilla Boross. Hänen äänensä ja näyttelijänkykynsä hurmasi minut. Ainoa mitä jäin kaipaamaan, oli se pianissimo dessiin unissakävelyaarian lopuksi. Mutta eipä tuo suuri kauneusvirhe ollut. Banquo roolissa lauloi Carlo Colombara. Hänen muhkea bassonsa oli täyttä hunajaa korvilleni. Mahtava laulaja.
Vielä täytyy hehkuttaa Macduffin osan laulajaa, Alejandro Roytä. Hänen hieno tulkintansa "O figli, o figli miei!" aariasta painui lämpimänä muistoihin. Eikä muissakaan laulajissa vikoja ollut. Jälleen pieni hieno rooli Matti Turusella, tätä bassoa kannattaa seurata tulevaisuudessa.
Kuoro oli kokonaisuutena vakuuttava. Ehkäpä noitia olisi voinut olla enemmän ja/tai heidän äänissään hieman enemmän potkua, mutta makuasioistahan tässä on kyse.
Jälleen kerran hieno Savonlinnan tuotanto. Macbeth on ensimmäinen Verdin kolmesta Shakespeare oopperasta. Ne kaksi muuta, Otello ja Falstaff ovat omalla Verdi-listallani kärkikolmikossa. Macbeth ei saa listan kärkeä täyttymään pelkistä Shakespeare tarinoista, mutta kärkiviisikkoon se komeasti mahtuu. Savonlinnassa se saa arvoisensa näytteillepanon, suosittelen!
Ralf Långbackan Macbeth ohjaus palasi Savonlinnan lavalle juhlistamaan toisen suursankarin Giuseppe Verdin juhlavuotta. Ohjauksen alkuperäinen ensi-ilta koettiin vuonna 1993 ja ohjaus on reissannut maailmallakin muutamaan otteeseen. Tämän iltaisen uusintaensi-illan johti Jan Latham-Koenig.
Långbackan ohjaus käyttää varmaankin parhaiten itse Olavinlinnaa rekvisiittana, ainakin niistä oopperoista joita itse olen siellä kokenut. Mutta muistutan saman tien että Savonlinnan suhteen olen varsinainen untuvikko, enkä ole nähnyt siellä esimerkiksi Aidaa tai Taikahuilua. Långbacka ja lavastuksesta sekä puvuista vastaava Anneli Qveflander maalaavat Macbethin pariskunnan kieroutunutta sielunelämää varsin minimalistisella näytteillepanolla.
Varsinaiset lavasteet ovat vähäiset ja niitä käytetään luovasti pikaisissa kohtauksen vaihdoissa. Lavanäkymää dominoi valtava kuninkaan kruunu, joka oopperan alussa lavalta noustessaan paljastaa sisältään noitakuoron. Mietin kotiinpäin ajaessani, että jos Banquo ei noteeraisi noitakuoroa ensimmäisessä kohtauksessa, voisi noitien kuvitella olevan täysin Macbethin päänsisäisiä demoneja. Siihen ajatukseen tuo kuoron paljastuminen kruunun alta sopii mainiosti. Itse asiassa oopperan lopussa kruunun laskeutuessa takaisin lavalle kuoro jää taas sen sisään, joten symboliikalle taitaa olla selkeät perusteet myös Långbackan ajatuksissa. Pidin kovasti näkemästäni, ohjaus saa pelkkää plussaa minulta.
Jan Latham-Koenig on tuttu kapellimestari kolmen vuoden takaa Tampereen Lohengrinistä. Hän johti myös saman Lohengrin tuotannon silloin Tallinnassa; näin molemmat versiot ja musiikin suhteen ei ollut mitään valittamista, vaikka Tallinnan Birgitta-luostari onkin mielestäni onneton paikka oopperan esittämiseen. Tämän iltaisessa Macbethissä Latham-Koenig teki myös hienoa jälkeä. Istuin eturivissä parin metrin päässä maestrosta, ja Latham-Koenig tuntuu ohjaavan ja elävän musiikin varsin kuuluvalla tavalla. Alussa hämmästelin mistä päin korviin kantautui puhinaa ja tuhinaa, ennen kuin huomasin kapellimestarin eläytyvän musiikin parissa varsin kuuluvasti. Myös laulajien ja kuoron sisääntulot kuuluivat usein maestron huulilta ja hyminästä. Minua moinen eläytyminen ei haitannut, mutta jos joku sattuu kaihtamaan Glenn Gould efektiä, niin kannattaa varata paikka hieman kauempana kapellimestarista.
Illan solistitkin ilahduttivat komeilla äänillään. Nimiroolin lauloi yhdysvaltalainen Stephen Gaertner. Komeaääninen baritoni joka minun makuuni olisi välillä voinut laulaa hieman kovempaa. Långbacka selvittelee kirjasessa enemmänkin volyymin käyttöä Macbethin osalta, ja yhdyn ehdottomasti hänen käsitykseensä dynamiikan dramatiikasta. Muutamassa kohdassa Gaertner olisi voinut silti käyttää hieman enemmän voimaa, sillä tarvittaessa häneltä äänenpainetta löytyi runsain mitoin.
Verdin Macbethin todellisena päähenkilönä puuhasteli Lady Macbeth, eli Csilla Boross. Hänen äänensä ja näyttelijänkykynsä hurmasi minut. Ainoa mitä jäin kaipaamaan, oli se pianissimo dessiin unissakävelyaarian lopuksi. Mutta eipä tuo suuri kauneusvirhe ollut. Banquo roolissa lauloi Carlo Colombara. Hänen muhkea bassonsa oli täyttä hunajaa korvilleni. Mahtava laulaja.
Vielä täytyy hehkuttaa Macduffin osan laulajaa, Alejandro Roytä. Hänen hieno tulkintansa "O figli, o figli miei!" aariasta painui lämpimänä muistoihin. Eikä muissakaan laulajissa vikoja ollut. Jälleen pieni hieno rooli Matti Turusella, tätä bassoa kannattaa seurata tulevaisuudessa.
Kuoro oli kokonaisuutena vakuuttava. Ehkäpä noitia olisi voinut olla enemmän ja/tai heidän äänissään hieman enemmän potkua, mutta makuasioistahan tässä on kyse.
Jälleen kerran hieno Savonlinnan tuotanto. Macbeth on ensimmäinen Verdin kolmesta Shakespeare oopperasta. Ne kaksi muuta, Otello ja Falstaff ovat omalla Verdi-listallani kärkikolmikossa. Macbeth ei saa listan kärkeä täyttymään pelkistä Shakespeare tarinoista, mutta kärkiviisikkoon se komeasti mahtuu. Savonlinnassa se saa arvoisensa näytteillepanon, suosittelen!
tiistai 9. heinäkuuta 2013
Lohengrin palaa Savonlinnaan
Ooppera: Lohengrin - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-08
Roman Hovenbitzerin Lohengrin ohjaus palasi Savonlinnaan välivuoden jälkeen. Alunperin tuotanto piti uusia jo viime vuonna, mutta jossain vaiheessa joku keksi katsoa kalenteria. Niinpä komea Lohengrin tuotanto juhlistaa Richard Wagnerin juhlavuotta.
Hämmästelin muutama päivä sitten lukuisia tyhjiä paikkoja Samson et Dalila oopperan ensi-illassa. Huolestuttavasti Lohengrinin ensi-illassa tänään taisi olla tyhjiä paikkoja vielä enemmän. Toivottavasti tilanne paranee muissa näytöksissä. Ensi vuoden ohjelmistoa katsellessa se haiskahtaa hieman rahan keruulta. Toivottavasti uusi taiteellinen johtaja uskaltaa tulevina vuosina ottaa Savonlinnaan muutakin kun aivan perusohjelmistoa. Ja ennen kaikkea yleisö heräisi kuuntelemaan hieman muitakin kuin niitä helpoimpia teoksia. Ei sen puoleen että niissä mitään vikaa olisi, mutta Savonlinnan uudet tuotannot ovat komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa vaikka eivät kaikille niin tuttuja olisikaan.
Kävin katsomassa Lohengrinin jo toissa kesänä. Aloitetaanpa jälleen ihmettely musiikin puolelta. Tällä kertaa kapellimestarin pulpetin taakse astui väistyvä taiteellinen johtaja Jari Hämäläinen. Hämäläinen teki puikon varressa varmaa työtä. Suurta Wagner vorteksia ei syntynyt, mutta eipä hänen johtamisessaan mitään huomautettavaakaan ollut. Orkesteri ja kuoro olivat normaalissa, eli Savonlinnan mittarilla hyvässä vedossa. Neljän hengen liikkuva trumpettisektio liikkui hienosti ympäri salia.
Tällä kertaa "lemmenkaksikko" tuli Yhdysvalloista. Nimiroolissa oli Bryan Register ja Elsana Kirsten Chambers. Ehkäpä heidän suorituksistaan jäi jotain hampaankoloon. Registerin äänessä on mielestäni erinomainen potentiaali, mutta hänen äänenkäyttönsä ei mielestäni ollut aivan onnistunutta. En ole varma olisiko hän ollut jopa hieman sairaana, mutta monessa kohtaa tuntui että hän peitti ääntään kovin. Se viimeisin niitti, "In fernem Land", jätti minut kovin viileäksi. Saman tyyppiset tuntemukset jäivät Kirsten Chambersistakin. Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä en syttynyt hänen ääneensä, mutta onneksi hän paransi oopperan vanhetessa.
Sen sijaan kakkospari olikin sitten erinomainen. Thomas Hall lauloi Telramundin kreivin roolin ja mielestäni hän oli selvästi parempi kuin laulaessaan saman roolin kaksi vuotta sitten. Ja Ortrudina oli onneksi Tuija Knihtilä. Hän oli mainio myös kaksi vuotta sitten ja hurmasi minut jälleen kerran. Knihtilä ei ole pelkästään erinomainen laulaja, mutta myös mainio näyttelijä. Vaikka Ortrudilla ei ole paljon laulettavaa ensimmäisessä näytöksessä, niin Knihtilästä huokui Ortudin sisäinen dialogi läpi koko näytöksen. Nyt jo vakiototeamus; olen Tuija-fani.
Mika Kares onnistui myös hienosti Heinrich kuninkaana. Kareksen ääni tuntuu kypsyvän mainiosti. Hänen airueenaan lauloi Matias Tosi, joka nimestään huolimatta on argentiinalainen. Hänenkin äänensä parani oopperan loppua kohti, mikä sinänsä on harmillinen suunta, koska airueella on eniten laulettavaa ensimmäisessä näytöksessä. Mutta eipä hänkään hullumpi ollut.
Neljän brabantilaisen aatelimiehen roolit eivät ole järin suuret, mutta James Price, Juuso Hemminki, Jouni Kokora ja Matti Turunen selvittivät ne hienosti. Matti Turusella tuntuu pieniä rooleja riittävän Savonlinnassa tänä kesänä. Hän on ollut mukana kaikissa kolmessa käymässäni oopperassa. Piti ihan luntata ja onpa hän näköjään mukana ensi lauantain Macbethisssäkin. Hienoa että nuori lupaava basso saa paljon hyvää lavakokemusta.
Ohjauksen suhteen minulla on tunne että sitä olisi muutettu toissa kesään verrattuna. Kyse on yksityiskohdista ja voi kyllä olla ettei muistinikaan ole niin tarkka. Tällä kertaa tuntui Lohengrinin rooli korostuvan asioiden alkuunpanijana. Hän pyöräytti tapahtumat käyntiin tuomalla lavalle joutsenen, jonka Gottfried sitten poimi leikkiään varten pienelle lammelle. Elsan lapsellisuus korostuu mielestäni entisestään ja mieleen tulee ajatus kaiken olevan vain Lohengrinin ja Ortrudin välistä voimienkoitosta jossain mytologisessa laboratoriossa.
Ohjaaja Hovenbitzer on kyllä luonut Lohengrinistä varsin vastenmielisen veitikan. Kaikki hänen tekonsa tuntuu olevan laskelmoitua narsistin puuhastelua. Sympatiat tahtovat siirtyä Ortrudin puolelle, vaikka hän on aivan yhtä laskelmoiva. Liekö Hovenbitzer tahtonut kommentoida Lohengrinin kuvauspuuhasteluilla nykyistä sosiaalisen median kuvien ja kokemusten jakoa? Tuntuu että Lohengrinin motto olisi: Tätä hetkeä ei ole olemassa, on vain kuva siitä.
Kyllähän wagneriaanin sydän läpätti jälleen sopivan lämpöisessä Olavinlinnassa. Käykäähän katsomassa Lohengrin ja kertokaa mitä mieltä olitte.
Roman Hovenbitzerin Lohengrin ohjaus palasi Savonlinnaan välivuoden jälkeen. Alunperin tuotanto piti uusia jo viime vuonna, mutta jossain vaiheessa joku keksi katsoa kalenteria. Niinpä komea Lohengrin tuotanto juhlistaa Richard Wagnerin juhlavuotta.
Hämmästelin muutama päivä sitten lukuisia tyhjiä paikkoja Samson et Dalila oopperan ensi-illassa. Huolestuttavasti Lohengrinin ensi-illassa tänään taisi olla tyhjiä paikkoja vielä enemmän. Toivottavasti tilanne paranee muissa näytöksissä. Ensi vuoden ohjelmistoa katsellessa se haiskahtaa hieman rahan keruulta. Toivottavasti uusi taiteellinen johtaja uskaltaa tulevina vuosina ottaa Savonlinnaan muutakin kun aivan perusohjelmistoa. Ja ennen kaikkea yleisö heräisi kuuntelemaan hieman muitakin kuin niitä helpoimpia teoksia. Ei sen puoleen että niissä mitään vikaa olisi, mutta Savonlinnan uudet tuotannot ovat komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa vaikka eivät kaikille niin tuttuja olisikaan.
Kävin katsomassa Lohengrinin jo toissa kesänä. Aloitetaanpa jälleen ihmettely musiikin puolelta. Tällä kertaa kapellimestarin pulpetin taakse astui väistyvä taiteellinen johtaja Jari Hämäläinen. Hämäläinen teki puikon varressa varmaa työtä. Suurta Wagner vorteksia ei syntynyt, mutta eipä hänen johtamisessaan mitään huomautettavaakaan ollut. Orkesteri ja kuoro olivat normaalissa, eli Savonlinnan mittarilla hyvässä vedossa. Neljän hengen liikkuva trumpettisektio liikkui hienosti ympäri salia.
Tällä kertaa "lemmenkaksikko" tuli Yhdysvalloista. Nimiroolissa oli Bryan Register ja Elsana Kirsten Chambers. Ehkäpä heidän suorituksistaan jäi jotain hampaankoloon. Registerin äänessä on mielestäni erinomainen potentiaali, mutta hänen äänenkäyttönsä ei mielestäni ollut aivan onnistunutta. En ole varma olisiko hän ollut jopa hieman sairaana, mutta monessa kohtaa tuntui että hän peitti ääntään kovin. Se viimeisin niitti, "In fernem Land", jätti minut kovin viileäksi. Saman tyyppiset tuntemukset jäivät Kirsten Chambersistakin. Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä en syttynyt hänen ääneensä, mutta onneksi hän paransi oopperan vanhetessa.
Sen sijaan kakkospari olikin sitten erinomainen. Thomas Hall lauloi Telramundin kreivin roolin ja mielestäni hän oli selvästi parempi kuin laulaessaan saman roolin kaksi vuotta sitten. Ja Ortrudina oli onneksi Tuija Knihtilä. Hän oli mainio myös kaksi vuotta sitten ja hurmasi minut jälleen kerran. Knihtilä ei ole pelkästään erinomainen laulaja, mutta myös mainio näyttelijä. Vaikka Ortrudilla ei ole paljon laulettavaa ensimmäisessä näytöksessä, niin Knihtilästä huokui Ortudin sisäinen dialogi läpi koko näytöksen. Nyt jo vakiototeamus; olen Tuija-fani.
Mika Kares onnistui myös hienosti Heinrich kuninkaana. Kareksen ääni tuntuu kypsyvän mainiosti. Hänen airueenaan lauloi Matias Tosi, joka nimestään huolimatta on argentiinalainen. Hänenkin äänensä parani oopperan loppua kohti, mikä sinänsä on harmillinen suunta, koska airueella on eniten laulettavaa ensimmäisessä näytöksessä. Mutta eipä hänkään hullumpi ollut.
Neljän brabantilaisen aatelimiehen roolit eivät ole järin suuret, mutta James Price, Juuso Hemminki, Jouni Kokora ja Matti Turunen selvittivät ne hienosti. Matti Turusella tuntuu pieniä rooleja riittävän Savonlinnassa tänä kesänä. Hän on ollut mukana kaikissa kolmessa käymässäni oopperassa. Piti ihan luntata ja onpa hän näköjään mukana ensi lauantain Macbethisssäkin. Hienoa että nuori lupaava basso saa paljon hyvää lavakokemusta.
Ohjauksen suhteen minulla on tunne että sitä olisi muutettu toissa kesään verrattuna. Kyse on yksityiskohdista ja voi kyllä olla ettei muistinikaan ole niin tarkka. Tällä kertaa tuntui Lohengrinin rooli korostuvan asioiden alkuunpanijana. Hän pyöräytti tapahtumat käyntiin tuomalla lavalle joutsenen, jonka Gottfried sitten poimi leikkiään varten pienelle lammelle. Elsan lapsellisuus korostuu mielestäni entisestään ja mieleen tulee ajatus kaiken olevan vain Lohengrinin ja Ortrudin välistä voimienkoitosta jossain mytologisessa laboratoriossa.
Ohjaaja Hovenbitzer on kyllä luonut Lohengrinistä varsin vastenmielisen veitikan. Kaikki hänen tekonsa tuntuu olevan laskelmoitua narsistin puuhastelua. Sympatiat tahtovat siirtyä Ortrudin puolelle, vaikka hän on aivan yhtä laskelmoiva. Liekö Hovenbitzer tahtonut kommentoida Lohengrinin kuvauspuuhasteluilla nykyistä sosiaalisen median kuvien ja kokemusten jakoa? Tuntuu että Lohengrinin motto olisi: Tätä hetkeä ei ole olemassa, on vain kuva siitä.
Kyllähän wagneriaanin sydän läpätti jälleen sopivan lämpöisessä Olavinlinnassa. Käykäähän katsomassa Lohengrin ja kertokaa mitä mieltä olitte.
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Savonlinnan La traviata
Ooppera: La traviata - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-06
Aivan eilisen kaltaista hurmosta en tällä kertaa kertaa kokenut Savonlinnan uuden La traviata ohjauksen ensi-illassa. Kaikilla osa-alueilla oli pieniä ongelmia ja illan esitys ei missään vaiheessa imenyt minua täysin mukaansa.
Yleensä minulla ei ole suurempia vaikeuksia sulattaa ohjaajien erikoisempiakaan ideoita tai aikakauden muutoksia, mutta ohjaaja Mariusz Trelińskin ja lavastaja Boris Kudličkan loppujen lopuksi kevyt päivitys mielestäni kadotti jotain olennaista Giuseppe Verdin ja libretisti Francesco Maria Piaven työstä. Alkuperäistarina lienee ensimmäinen ooppera joka tapahtuu sen kirjoittamisajankohdan aikoihin; tosin idea pilattiin kantaesityksessä Venetsiassa, mutta korjattiin sitten jo seuraavassa esillepanossa. Librettohan perustuu saman aikakauden kirjaan Kamelianainen, joka taasen on Alexandre Dumas nuoremman kynänjälkeä. Tarina kertoo 1800-luvun puolivälin Pariisin iloittelevan hienoston vesasta, joka rakastuu tunnettuun kurtisaaniin. Poikasen isä ei sulata suhdetta, koska sen luoma huono maine haittaa tyttären avioitumismahdollisuuksia. Mukana on tietysti kurtisaanin keuhkosairaus, jotta saadaan perinteinen sopraanon kuolemalopetus. Mikä tarinassa ja eritoten Verdin oopperassa minua kiehtoo, on se keveys ja hienovarainen herkkyys millä Verdi omaa versiotaan värittää.
Treliński on siirtänyt tarinan nykyaikaan, mikä sinänsä on hyvä idea. Kurtisaani Violetta on tällä kertaa Traviata nimisen yökerhon varieteeartisti, johon Alfredo sitten rakastuu. Yökerho ja ennen kaikkea sen jonkinlaisessa pöllyssä olevat asiakkaat eivät oikein vastaa käsitystä keveästä iloittelusta. Yritin bongata olisiko yökerho mahdollisesti samalla jonkinlainen huumeluola, mutta niin alas ei Treliński sentään vajoa. Ainoa mahdollinen todiste mikä viittaisi siihen, on Violetan kolmannen näytöksen alussa saama injektiopiikki, mutta sen voi kyllä laskea myös lääkitykseksi mystiseen sairauteen. Tanssiryhmä on jälleen keskeisessä osassa, kuten eilisessä Samson et Dalilassakin. Jotenkin can-can henkinen tanssi Verdin sävelin ei sekään oikein vedonnut minuun. Parhaiten tanssi toimi matadorien naulitessa peitsillään Violetan asua tanssikohtauksessa toisen näytöksen puolivälissä. Trelińskin ohjaus kadottaa idean seksuaali-iloittelun aiheuttamasta sosiaalisesta konfliktistä. Yökerhon sinänsä "paheellinen" ympäristö on vaa'an toisella puolella, mutta nykyisten moraalikäsitysten mukaan ristiriita jää syntymättä. Isän närkästyminen pojan rakastumisesta varieteeartistiin ei aja samaa asiaa, vaikkakin mukana olisikin kaupankäyntiä fyysisistä rakkaudenosoituksista.
Ohjaus ei siis kolahtanut minuun. Illan kapellimestarina oli Paolo Olmi, jonka työskentely ei sekään vaikuttanut. Oopperan alku aina Violetan juhlien loppuun asti tuntui jotenkin hätäiseltä. En tarkoita sitä että tempot olisivat olleet välttämättä liian nopeita, vaan jollain lailla rytmitys ei tukenut draamaa. Ongelma on kyllä varmaan myös ohjauspuolellakin. Mutta välillä orkesteri peitti jonkin verran solisteja ja muutamat solistien ajoitusongelmat menevät kyllä mielestäni kapellimestarin piikkiin.
Solisteista odotin eniten Violetan esittäjältä, Jennifer Rowleyltä. Hänen kantava äänensä oli illan positiisimpia kokemuksia, vaikka ne pari ensi näytöksen korkeinta nuottia eivät kovin hyviltä minun korvaani kuullostaneetkaan. Illan Alfredo, Maxim Aksenov, oli pettymys. Hänen äänessään ei sen suurempaa vikaa ollut, tehoa ja ennen kaikkea tunnetta olisin kaivannut lisää. Hänen näyttelemisensäkin tuntui varsin kuivakalta. Alfredon isän baritoniroolin lauloi Marco Caria joka saa puhtaat paperit minulta. Kelpo ilta häneltä. Pienemmistä rooleista korvaa ilahdutti eniten Anninan roolin laulanut Adriana Bastidas-Gamboa.
Vaikka suurta oopperailtaa en kokenutkaan, niin olen varma että myöhemmissä näytöksissä esitys on viilaantunut parempaan kuntoon. Laittakaapa kommentteja tulemaan kun käytte katsomassa.
Aivan eilisen kaltaista hurmosta en tällä kertaa kertaa kokenut Savonlinnan uuden La traviata ohjauksen ensi-illassa. Kaikilla osa-alueilla oli pieniä ongelmia ja illan esitys ei missään vaiheessa imenyt minua täysin mukaansa.
Yleensä minulla ei ole suurempia vaikeuksia sulattaa ohjaajien erikoisempiakaan ideoita tai aikakauden muutoksia, mutta ohjaaja Mariusz Trelińskin ja lavastaja Boris Kudličkan loppujen lopuksi kevyt päivitys mielestäni kadotti jotain olennaista Giuseppe Verdin ja libretisti Francesco Maria Piaven työstä. Alkuperäistarina lienee ensimmäinen ooppera joka tapahtuu sen kirjoittamisajankohdan aikoihin; tosin idea pilattiin kantaesityksessä Venetsiassa, mutta korjattiin sitten jo seuraavassa esillepanossa. Librettohan perustuu saman aikakauden kirjaan Kamelianainen, joka taasen on Alexandre Dumas nuoremman kynänjälkeä. Tarina kertoo 1800-luvun puolivälin Pariisin iloittelevan hienoston vesasta, joka rakastuu tunnettuun kurtisaaniin. Poikasen isä ei sulata suhdetta, koska sen luoma huono maine haittaa tyttären avioitumismahdollisuuksia. Mukana on tietysti kurtisaanin keuhkosairaus, jotta saadaan perinteinen sopraanon kuolemalopetus. Mikä tarinassa ja eritoten Verdin oopperassa minua kiehtoo, on se keveys ja hienovarainen herkkyys millä Verdi omaa versiotaan värittää.
Treliński on siirtänyt tarinan nykyaikaan, mikä sinänsä on hyvä idea. Kurtisaani Violetta on tällä kertaa Traviata nimisen yökerhon varieteeartisti, johon Alfredo sitten rakastuu. Yökerho ja ennen kaikkea sen jonkinlaisessa pöllyssä olevat asiakkaat eivät oikein vastaa käsitystä keveästä iloittelusta. Yritin bongata olisiko yökerho mahdollisesti samalla jonkinlainen huumeluola, mutta niin alas ei Treliński sentään vajoa. Ainoa mahdollinen todiste mikä viittaisi siihen, on Violetan kolmannen näytöksen alussa saama injektiopiikki, mutta sen voi kyllä laskea myös lääkitykseksi mystiseen sairauteen. Tanssiryhmä on jälleen keskeisessä osassa, kuten eilisessä Samson et Dalilassakin. Jotenkin can-can henkinen tanssi Verdin sävelin ei sekään oikein vedonnut minuun. Parhaiten tanssi toimi matadorien naulitessa peitsillään Violetan asua tanssikohtauksessa toisen näytöksen puolivälissä. Trelińskin ohjaus kadottaa idean seksuaali-iloittelun aiheuttamasta sosiaalisesta konfliktistä. Yökerhon sinänsä "paheellinen" ympäristö on vaa'an toisella puolella, mutta nykyisten moraalikäsitysten mukaan ristiriita jää syntymättä. Isän närkästyminen pojan rakastumisesta varieteeartistiin ei aja samaa asiaa, vaikkakin mukana olisikin kaupankäyntiä fyysisistä rakkaudenosoituksista.
Ohjaus ei siis kolahtanut minuun. Illan kapellimestarina oli Paolo Olmi, jonka työskentely ei sekään vaikuttanut. Oopperan alku aina Violetan juhlien loppuun asti tuntui jotenkin hätäiseltä. En tarkoita sitä että tempot olisivat olleet välttämättä liian nopeita, vaan jollain lailla rytmitys ei tukenut draamaa. Ongelma on kyllä varmaan myös ohjauspuolellakin. Mutta välillä orkesteri peitti jonkin verran solisteja ja muutamat solistien ajoitusongelmat menevät kyllä mielestäni kapellimestarin piikkiin.
Solisteista odotin eniten Violetan esittäjältä, Jennifer Rowleyltä. Hänen kantava äänensä oli illan positiisimpia kokemuksia, vaikka ne pari ensi näytöksen korkeinta nuottia eivät kovin hyviltä minun korvaani kuullostaneetkaan. Illan Alfredo, Maxim Aksenov, oli pettymys. Hänen äänessään ei sen suurempaa vikaa ollut, tehoa ja ennen kaikkea tunnetta olisin kaivannut lisää. Hänen näyttelemisensäkin tuntui varsin kuivakalta. Alfredon isän baritoniroolin lauloi Marco Caria joka saa puhtaat paperit minulta. Kelpo ilta häneltä. Pienemmistä rooleista korvaa ilahdutti eniten Anninan roolin laulanut Adriana Bastidas-Gamboa.
Vaikka suurta oopperailtaa en kokenutkaan, niin olen varma että myöhemmissä näytöksissä esitys on viilaantunut parempaan kuntoon. Laittakaapa kommentteja tulemaan kun käytte katsomassa.
lauantai 6. heinäkuuta 2013
Samson et Dalila kesäteatterissa
Ooppera: Samson et Dalila - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-05
Tämänvuotiset Savonlinnan oopperajuhlat käynnistyivät upeasti Camille Saint-Saënsin oopperalla Samson et Dalila. Saint-Saënsin oopperaa olen jonkun verran kuunnellut Chungin johtamalta levytykseltä, jossa pääosia laulavat Plácido Domingo ja Waltraud Meier. Vaikka kovasti pidänkin eritoten toisesta näytöksestä, niin suurta innostusta koko oopperaan ei ole tullut. Metin tallenne on myöskin ollut katselussa ja samat tuntemukset ovat olleet senkin suhteen.
Tänän iltana elävänä koettuna Savonlinnassa Saint-Saëns veikin sitten mukanaan mahtavalle musiikkimatkalle. Kyllähän Samson et Dalila on vieläkin hieman nakkisämpylä, jossa toinen näytös on täyttä tavaraa ja sen molemmilla puolilla hieman kevyempää menoa. Mutta Savonlinnan oopperakuoro on niin komean kuuloinen kokoonpano, että jo pelkästään sen takia Samson et Dalila kannattaa kokea Savonlinnassa Kiitokset jälleen kerran kuoron valmentajalle Matti Hyökille.
Samson et Dalila perustuu raamatun kertomukseen, jonka Ferdinand Lemaire on muokannut libretoksi. Alunperin tapahtumat ovat aikakautta 1200 vuotta eaa. Ohjaaja, sveitsiläinen Guy Montavon, on siirtänyt tapahtumat nykyaikaan ja lavastuksen "innoittajana" on ollut tšetšeeniterroristien panttivankikaappaus Moskovassa vuonna 2002. Mielestäni lavastus ja idea toimii hienosti. Alkuperäinen hebrealaisten ja filistealaisten nahistelu päivittyy juutalaisten ja arabien välienselvittelyksi. Lavalla osapuolten erottaminen on selkeää kunnes Dalila saapuu lavalle viettelijätärkuoron kanssa. Heidän asusteistaan tulee mieleen prostituoidut, tai ainakin lutkamarssin asuvalikoima. Jotenkin tämän ryhmän liittäminen kontekstiin on ainakin minulle hieman hankalaa. Lisäongelmia tulkinnan kanssa tulee kolmannessa näytöksessä jossa kuoro tuntuu olevan sekoitus kaikkia mahdollisia konfliktin osanottajia, jotka kuitenkin tanssivat ja juhlivat sulassa sovussa. Mahtaako Montavon yrittää kertoa että fanaatikot voivat nousta mistä ryhmästä tahansa? Normaaliväestö tulisi toimeen keskenään, mutta fundamentalistit ajavat aina omaa asiaansa ja heidän vaikutuvallaltaan on vaikea välttyä. Näin tulkiten ainakin pystyn hyväksymään Montavonin ajatukset.
Korvat olivat hellinnän kohteena koko oopperan ajan. Ranskalainen kapellimestari Jacques Delacôte osaa Saint-Saënsin partituurin ulkoa, ainakaan hänellä ei ollut sitä mukanaan orkesterimontussa. Muutamaan otteeseen soitinryhmissä kuului pieniä intonaatio-ongelmia, mutta ne eivät haitanneet musisoinnista nauttimista.
Pääosissa lauloivat yhdysvaltalainen tenori Franco Farina ja serbialainen mezzosopraano Milijana Nikolic. Dagonin ylipapin roolissa piti alunperin laulaa azerbaidžanilainen Elchin Azizov, mutta hän oli jostain syystä estynyt ja roolin laulaa (ilmeisesti kaikissa näytännöissä) kiinalainen Yalun Zhang. Tämä pääkolmikko lunasti odotukset täysin. Farinaa haluaisin kovasti kuulla myös Wagnerin musiikin parissa. Nikolicin mezzo sopii Dalilaan hienosti, ihan matalimmassa rekisterissä voisi olla ripaus enemmän tehoa, jos nyt pitää jostain kritisoitavaa keksiä. Pienemmissä rooleissa lauloivat Thomas Hall, Stefan Szkafarowsky, James Price, Juuso Hemminki ja Matti Turunen. Hienosti selvisivät hekin.
Toisen näytöksen tähtiä olivat Nikolic, Farina ja Zhang. Ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä vaikuttavinta olivat kenties kuitenkin kuorokohtaukset. Savonlinnan oopperakuoro linnan hienossa akustiikassa on veret seisauttava kokemus.
Tuskin kenellekään on jäänyt epäselväksi, että olen kovin vaikuttunut illan esityksestä. Tuntuu aivan käsittämättömältä että katsomossa oli paljon tyhjiä paikkoja, permannon etuosassa jopa tyhjiä rivejä. Onko kotimainen oopperayleisö niin klassikkoteoksiin urautunutta, että eräs ranskalaisen oopperan suuria helmiä ei todellakaan kiinnosta? Nyt olisi makoisa tuotanto huippusolisteilla tarjolla!
Tämänvuotiset Savonlinnan oopperajuhlat käynnistyivät upeasti Camille Saint-Saënsin oopperalla Samson et Dalila. Saint-Saënsin oopperaa olen jonkun verran kuunnellut Chungin johtamalta levytykseltä, jossa pääosia laulavat Plácido Domingo ja Waltraud Meier. Vaikka kovasti pidänkin eritoten toisesta näytöksestä, niin suurta innostusta koko oopperaan ei ole tullut. Metin tallenne on myöskin ollut katselussa ja samat tuntemukset ovat olleet senkin suhteen.
Tänän iltana elävänä koettuna Savonlinnassa Saint-Saëns veikin sitten mukanaan mahtavalle musiikkimatkalle. Kyllähän Samson et Dalila on vieläkin hieman nakkisämpylä, jossa toinen näytös on täyttä tavaraa ja sen molemmilla puolilla hieman kevyempää menoa. Mutta Savonlinnan oopperakuoro on niin komean kuuloinen kokoonpano, että jo pelkästään sen takia Samson et Dalila kannattaa kokea Savonlinnassa Kiitokset jälleen kerran kuoron valmentajalle Matti Hyökille.
Samson et Dalila perustuu raamatun kertomukseen, jonka Ferdinand Lemaire on muokannut libretoksi. Alunperin tapahtumat ovat aikakautta 1200 vuotta eaa. Ohjaaja, sveitsiläinen Guy Montavon, on siirtänyt tapahtumat nykyaikaan ja lavastuksen "innoittajana" on ollut tšetšeeniterroristien panttivankikaappaus Moskovassa vuonna 2002. Mielestäni lavastus ja idea toimii hienosti. Alkuperäinen hebrealaisten ja filistealaisten nahistelu päivittyy juutalaisten ja arabien välienselvittelyksi. Lavalla osapuolten erottaminen on selkeää kunnes Dalila saapuu lavalle viettelijätärkuoron kanssa. Heidän asusteistaan tulee mieleen prostituoidut, tai ainakin lutkamarssin asuvalikoima. Jotenkin tämän ryhmän liittäminen kontekstiin on ainakin minulle hieman hankalaa. Lisäongelmia tulkinnan kanssa tulee kolmannessa näytöksessä jossa kuoro tuntuu olevan sekoitus kaikkia mahdollisia konfliktin osanottajia, jotka kuitenkin tanssivat ja juhlivat sulassa sovussa. Mahtaako Montavon yrittää kertoa että fanaatikot voivat nousta mistä ryhmästä tahansa? Normaaliväestö tulisi toimeen keskenään, mutta fundamentalistit ajavat aina omaa asiaansa ja heidän vaikutuvallaltaan on vaikea välttyä. Näin tulkiten ainakin pystyn hyväksymään Montavonin ajatukset.
Korvat olivat hellinnän kohteena koko oopperan ajan. Ranskalainen kapellimestari Jacques Delacôte osaa Saint-Saënsin partituurin ulkoa, ainakaan hänellä ei ollut sitä mukanaan orkesterimontussa. Muutamaan otteeseen soitinryhmissä kuului pieniä intonaatio-ongelmia, mutta ne eivät haitanneet musisoinnista nauttimista.
Pääosissa lauloivat yhdysvaltalainen tenori Franco Farina ja serbialainen mezzosopraano Milijana Nikolic. Dagonin ylipapin roolissa piti alunperin laulaa azerbaidžanilainen Elchin Azizov, mutta hän oli jostain syystä estynyt ja roolin laulaa (ilmeisesti kaikissa näytännöissä) kiinalainen Yalun Zhang. Tämä pääkolmikko lunasti odotukset täysin. Farinaa haluaisin kovasti kuulla myös Wagnerin musiikin parissa. Nikolicin mezzo sopii Dalilaan hienosti, ihan matalimmassa rekisterissä voisi olla ripaus enemmän tehoa, jos nyt pitää jostain kritisoitavaa keksiä. Pienemmissä rooleissa lauloivat Thomas Hall, Stefan Szkafarowsky, James Price, Juuso Hemminki ja Matti Turunen. Hienosti selvisivät hekin.
Toisen näytöksen tähtiä olivat Nikolic, Farina ja Zhang. Ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä vaikuttavinta olivat kenties kuitenkin kuorokohtaukset. Savonlinnan oopperakuoro linnan hienossa akustiikassa on veret seisauttava kokemus.
Tuskin kenellekään on jäänyt epäselväksi, että olen kovin vaikuttunut illan esityksestä. Tuntuu aivan käsittämättömältä että katsomossa oli paljon tyhjiä paikkoja, permannon etuosassa jopa tyhjiä rivejä. Onko kotimainen oopperayleisö niin klassikkoteoksiin urautunutta, että eräs ranskalaisen oopperan suuria helmiä ei todellakaan kiinnosta? Nyt olisi makoisa tuotanto huippusolisteilla tarjolla!
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
Milanon Ring: Götterdämmerung
Ooppera: Götterdämmerung - Teatro alla Scala 2013-06-29
Minulla on aina ollut pieni ongelma Jumalten tuhon ensimmäisen näytöksen kanssa. Sen pituus ei sinänsä ole ongelma (paitsi ehkä kevyesti fyysinen). Minulle luonteva näytöksen loppu olisi toisen kohtauksen jälkeen, kun Hagen jää vartioon Siegfriedin lähtiessä Brünnhilden huijaukseen. Jotenkin siirtyminen kolmanteen kohtaukseen takaisin Valkyyriavuorelle Brünnhilden ja Waltrauten kohtaamiseen on aina tuntunut hankalalta. Tänään La Scalassa Daniel Barenboim onnistui luomaan sellaisen jännitteen, että tuo siirtyminen tuntui järkevältä. Silti haluaisin kysyä Richard Wagnerilta muutaman kysymyksen liittyen Jumalten tuhon ensimmäiseen näytökseen; olisi minulla toki paljon muitakin ihmetyksen aiheita joihin mielelläni haluaisin lisäselvityksiä...
Guy Cassiers supisti visuaalisia virikkeitä Jumalten tuhossa. Tutut elementit olivat silti pelissä; Jef Lambeuxin reliefi, projisoinnit ja tanssi. Värit olivat vähentyneet, mutta sitten kun niitä oli, ne dominoivat ja olivat todella intensiiviä. Videoprojisointien ihmis(vai jumal)hahmoissa oli lopunaikojen tunnelmaa. Toisaalta hahmojen liikkeet olivat sen verran abstrakteja ja särjettyjä, että vaikkapa kolmannen näytöksen hahmot voi tulkita joko kuoleman kielissä oleviksi, tai sitten harrastamassa suhteellisen mekaanista pariutumista. Kuitenkin kaikesta tulee tunne harmonian rikkoutumisesta.
Prologissa nornat keritsivät jo kovin tutuksi käyneitä punaisia lankoja. Siirtyminen ensimmäiseen kohtaukseen käy hienosti, kun nornien massiivisten vaatteiden alta jää kukkulan laelle lepäilemään Siegfried. En ole tainnut mainita koko viikon aikana minkälainen itse sormus on. Se on lähinnä jonkunlainen bling-bling hanska. Olisi mukava joskus nähdä sormus, joka olisi sormus. Toki sen näkeminen olisi varsin hankalaa, mutta tuntuu hassulta että yleensä lavalla nähtävät Nibelungin sormukset painaisivat todennäköisesti kokonsa puolesta kilon tai pari.
Gibichungien väestön puvut herättivät minussa ihmetystä. Sekä miehillä, että naisilla on korsetin tapainen lisäke, jonka herättämät ajatukset selkärangattomuudesta ovat todennäköisesti vailla tukea puvustaja Tim van Steenbergeniltä. Muuten olen pitänyt hänen puvuistaan läpi koko Ringin.
Jumalten tuhon loppu on Cassiersin käsittelyssä aika mielenkiintoinen. Kun Rein on lopulta saanut kultansa ohella päähenkilömme syleilyynsä, niin lavan etuosaan laskeutuu kopio jo aiemmin mainitusta Jef Lambeuxin reliefistä. Tällä kertaa ilman päälle heijastettuja kuvia, puhtaassa valkeassa valossa. En tiedä miksi Cassiers on ottanut tuon reliefin niin keskeiseen osaan Ringin visualisointia? Kyllähän reliefin symboliikka sisältää Ringin keskeiset teemat; niin hyvässä ja pahassa. Mutta jos tavoite olisi saada katsojat sulattamaan näkemänsä kerralla ilman suurempaa taustatyötä, niin silloin ollaan sumuisilla vesillä. Mutta tunnustan heti itse nauttivani salapoliisina olemisesta. Taustojen selvittäminen on hauskaa puuhaa. Pitää vain muistaa että omat päätelmät eivät välttämättä vastaa ohjaajan tarkoitusta, Wagnerin tarkoituksesta puhumattakaan. Kokonaisuuten pidin Cassiersin ja tuotantotiimin ohjauksesta kovasti. Se oli visuaalisesti ja teemoiltaan yhtenäinen, laittoi ajatukset liikkeelle.
Milanon Ringin ehdoton tähti on Daniel Barenboim. Olen useasti maininnut Wagnerista kirjoittaessani kaipaavani sitä mystistä hehkua. Mitä se sitten oikeasti onkaan, niin Barenboimin tahtipuikosta sitä tuntuu tipahtelevan. Kyse on pienistä asioista: kuinka pitkä se kenraalitauko on, miten soitinryhmät ovat balanssissa, kuinka hengitetään sekä solistin että soittajien kanssa, jne... Jälleen kerran kyse on makuasioista, mutta Barenboim tuntuu olevan maestro minuun makuuni.
Jumalten tuhon laulajat olivat hieman epätasaisia. Yllättävän monen vibraatto oli hieman laajempaa sorttia, joka ei oikein minuun vetoa. Pääpari Andreas Schager Siegfriedinä ja Iréne Theorin kuuluivat molemmat tänään tuohon kategoriaan. Toisaalta toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa (Siegfriedin ja Brünnhilden välienselvittely) molemmat lauloivat aivan mahtavasti. Mikhail Petrenkon Hagen oli illan tasaisimpia laulajia, hieno rooli häneltä. Norneista nousi hienosti esille Waltrauten kaksoisroolin laulanut Marina Prudenskaya. Guntherin roolissa Gerd Grochowskille olisin kaivannut hieman tehoja enemmän. Toisen kaksoiroolin laulajan Anna Samuilin (norna ja Gutrune) ääni ei vieläkään hivellyt minun korvaani.
Mutta olipahan vaan taas hieno viikko Wagnerin musiikin ja musiikinystävien parissa.
Minulla on aina ollut pieni ongelma Jumalten tuhon ensimmäisen näytöksen kanssa. Sen pituus ei sinänsä ole ongelma (paitsi ehkä kevyesti fyysinen). Minulle luonteva näytöksen loppu olisi toisen kohtauksen jälkeen, kun Hagen jää vartioon Siegfriedin lähtiessä Brünnhilden huijaukseen. Jotenkin siirtyminen kolmanteen kohtaukseen takaisin Valkyyriavuorelle Brünnhilden ja Waltrauten kohtaamiseen on aina tuntunut hankalalta. Tänään La Scalassa Daniel Barenboim onnistui luomaan sellaisen jännitteen, että tuo siirtyminen tuntui järkevältä. Silti haluaisin kysyä Richard Wagnerilta muutaman kysymyksen liittyen Jumalten tuhon ensimmäiseen näytökseen; olisi minulla toki paljon muitakin ihmetyksen aiheita joihin mielelläni haluaisin lisäselvityksiä...
Guy Cassiers supisti visuaalisia virikkeitä Jumalten tuhossa. Tutut elementit olivat silti pelissä; Jef Lambeuxin reliefi, projisoinnit ja tanssi. Värit olivat vähentyneet, mutta sitten kun niitä oli, ne dominoivat ja olivat todella intensiiviä. Videoprojisointien ihmis(vai jumal)hahmoissa oli lopunaikojen tunnelmaa. Toisaalta hahmojen liikkeet olivat sen verran abstrakteja ja särjettyjä, että vaikkapa kolmannen näytöksen hahmot voi tulkita joko kuoleman kielissä oleviksi, tai sitten harrastamassa suhteellisen mekaanista pariutumista. Kuitenkin kaikesta tulee tunne harmonian rikkoutumisesta.
Prologissa nornat keritsivät jo kovin tutuksi käyneitä punaisia lankoja. Siirtyminen ensimmäiseen kohtaukseen käy hienosti, kun nornien massiivisten vaatteiden alta jää kukkulan laelle lepäilemään Siegfried. En ole tainnut mainita koko viikon aikana minkälainen itse sormus on. Se on lähinnä jonkunlainen bling-bling hanska. Olisi mukava joskus nähdä sormus, joka olisi sormus. Toki sen näkeminen olisi varsin hankalaa, mutta tuntuu hassulta että yleensä lavalla nähtävät Nibelungin sormukset painaisivat todennäköisesti kokonsa puolesta kilon tai pari.
Gibichungien väestön puvut herättivät minussa ihmetystä. Sekä miehillä, että naisilla on korsetin tapainen lisäke, jonka herättämät ajatukset selkärangattomuudesta ovat todennäköisesti vailla tukea puvustaja Tim van Steenbergeniltä. Muuten olen pitänyt hänen puvuistaan läpi koko Ringin.
Jumalten tuhon loppu on Cassiersin käsittelyssä aika mielenkiintoinen. Kun Rein on lopulta saanut kultansa ohella päähenkilömme syleilyynsä, niin lavan etuosaan laskeutuu kopio jo aiemmin mainitusta Jef Lambeuxin reliefistä. Tällä kertaa ilman päälle heijastettuja kuvia, puhtaassa valkeassa valossa. En tiedä miksi Cassiers on ottanut tuon reliefin niin keskeiseen osaan Ringin visualisointia? Kyllähän reliefin symboliikka sisältää Ringin keskeiset teemat; niin hyvässä ja pahassa. Mutta jos tavoite olisi saada katsojat sulattamaan näkemänsä kerralla ilman suurempaa taustatyötä, niin silloin ollaan sumuisilla vesillä. Mutta tunnustan heti itse nauttivani salapoliisina olemisesta. Taustojen selvittäminen on hauskaa puuhaa. Pitää vain muistaa että omat päätelmät eivät välttämättä vastaa ohjaajan tarkoitusta, Wagnerin tarkoituksesta puhumattakaan. Kokonaisuuten pidin Cassiersin ja tuotantotiimin ohjauksesta kovasti. Se oli visuaalisesti ja teemoiltaan yhtenäinen, laittoi ajatukset liikkeelle.
Milanon Ringin ehdoton tähti on Daniel Barenboim. Olen useasti maininnut Wagnerista kirjoittaessani kaipaavani sitä mystistä hehkua. Mitä se sitten oikeasti onkaan, niin Barenboimin tahtipuikosta sitä tuntuu tipahtelevan. Kyse on pienistä asioista: kuinka pitkä se kenraalitauko on, miten soitinryhmät ovat balanssissa, kuinka hengitetään sekä solistin että soittajien kanssa, jne... Jälleen kerran kyse on makuasioista, mutta Barenboim tuntuu olevan maestro minuun makuuni.
Jumalten tuhon laulajat olivat hieman epätasaisia. Yllättävän monen vibraatto oli hieman laajempaa sorttia, joka ei oikein minuun vetoa. Pääpari Andreas Schager Siegfriedinä ja Iréne Theorin kuuluivat molemmat tänään tuohon kategoriaan. Toisaalta toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa (Siegfriedin ja Brünnhilden välienselvittely) molemmat lauloivat aivan mahtavasti. Mikhail Petrenkon Hagen oli illan tasaisimpia laulajia, hieno rooli häneltä. Norneista nousi hienosti esille Waltrauten kaksoisroolin laulanut Marina Prudenskaya. Guntherin roolissa Gerd Grochowskille olisin kaivannut hieman tehoja enemmän. Toisen kaksoiroolin laulajan Anna Samuilin (norna ja Gutrune) ääni ei vieläkään hivellyt minun korvaani.
Mutta olipahan vaan taas hieno viikko Wagnerin musiikin ja musiikinystävien parissa.
perjantai 28. kesäkuuta 2013
Milanon Ring: Siegfried
Ooppera: Siegfried - Teatro alla Scala 2013-06-27
Ansaitun lepopäivän jälkeen Milanon La Scala toivotti yleisön tervetulleeksi Siegfriedin pariin sateisessa säässä. Sen verran paljon tykkään tästä Ringistä, että syytä on mainita koko tuotantotiimi ainakin näin kertaalleen. Guy Cassiers ja Enrico Bagnolin nimet olen jo maininnut aikaisemmissa kirjoituksissani. Cassiers vastaa ohjauksesta ja lavasteista, Bagnoli lavasteista ja valoista. Ajattomat asut on suunnitellut Tim van Steenbergen. Videot ovat Arjen Klerkxin ja Kurt d'Haeseleerin käsialaa. Valkyyrian koreografia on Csilla Lakatoksen ja kaikkien muiden osien Sidi Larbi Cherkaouin.
Siegfriedin paja on aluksi kahden miekoista muodostuneen pilarin välissä oleva pienistä laatikoiden tapaisista tasoista muodostuva tila. Kun Wotan on vastannut Mimen kysymyksiin ja alkaa vuorostaan oman arvuuttelunsa, tilan takareuna alkaa nousta pystyyn kohottaen Wotanin mukanaan. Lattiasta tulee seinä jonka laatikot toimivat portaina Wotanille ja myöhemmin Siegfriedille. Mimellä ei ole asiaa ylemmille tasoille; kahden kerroksen väkeä.
Videoprojisoinnit osuvat jälleen taustalla olevalle Jef Lambeuxin reliefiä "Les passions humaines" mukailevalle seinälle. Toki miekkapilarit saavat osansa pyrähteleviä lintu- ja/tai kalaparvia henkeilevissä videoissa. Ensimmäisen näytöksen valaistusmestarina toimii Siegfried. Hän sytyttelee lattiaseinän putkien valot ja Notungin uudelleen takomisen kipinät tuottavat kunnon valoshown.
Toinen näytös jatkaa Cassiersin vertikaalidatakuljettimien henkeä. Katosta roikkuu ketjupilareita, jotka Fafnerin kuoleman yhteydessä valahtavat keoiksi. Sopivien värivalojen avulla lavalle on luotu kultakasoja. Jälleen hieno visuaalinen idea. Fafnerin lohikäärmehahmo palauttaa Tarnhelmin tanssijatoteutuksen lavalle. Lohikäärmettä ei tanssijoiden kangas projisointeineen välttämättä muistuta, mutta toimii mörköhahmona hyvin. Kun Siegfried saa Fafnerin kuoltua Tarnhelmin haltuunsa, on viiden tanssijan miekkakoreografia todella hieno. Metsälintusen toteutus jäi hieman vaisuksi. Roolin laulaja ei ollut itse lavalla, vaan häntä mallinsi miimikko jonka elekielestä en oikein ymmärtänyt mikä hänen funktionsa lavalla oli.
Kolmannessa näytöksessä Erda ei totutusta poikkea nouse lavalle, vaan oikeastaan lava nousee ylös paljastaen lopun aikoja kokevan Erdan. Lavastus on jälleen täynnä punaisia kuoleman lankoja. Ovatko kuolleet päätyneet äiti maan syliin? Siegfried ei löydä Brünnhildeä aivan samanlaisessa paikassa mihin Wotan hänet jätti, mutta kyllähän sitä maisema hieman voi muuttua parinkymmenen vuoden aikana.
Edelleen jaksan olla innostunut Cassiersin ja kumppaneiden tuotannosta. Hienoa ideoita, muttei ylenpalttista tuputtamista. Tänään vasta havahduin siihen että näyttämökokonaisuus on varsin pimeä. Olisikohan Birgit Nilsson tarvinnut taskulamppua?
Daniel Barenboimia en myöskään voi olla liikaa kehumatta. Hänen johtamansa La Scalan orkesteri kuulostaa mehukkaalta ja hengittää laulajien mukana. Dynamiikan laajuus hämmästyttää edelleen. Siegfriedinä roolissa lauloi tänään kanadalainen Lance Ryan. Hän tuntui aloittavan varsin varovaisesti, mutta kokonaisuutena hän oli ihan kelpo Siegfried. Fysiikkakin sopi rooliin mainiosti. Vaeltajana lauloi Terje Stensvold joka on tuttu oman kansallisoopperamme Ringistä parin vuoden takaa. Johannes Martin Kränzle ja Alexander Tsymbalyuk tekivät kelpo roolit Alberichtinä ja Fafnerina. Iréne Theorin heräsi Brünnhildenä unestaan ja päätti illan komeaan komeaan korkeaan ääneen. Muutamaan otteeseen hänellä oli korkeissa äänissä vähän pakottamisen makua, mutta edelleen kokonaisuutena tosi hienoa laulua.
Illan ehdoton kuningas oli kuitenkin Mimen esittäjä Peter Bronder. Hyvä ääni ja ennen kaikkea aivan mahtava näyttelijä. Bravo!
Daniel Barenboimin työpiste |
Siegfriedin paja on aluksi kahden miekoista muodostuneen pilarin välissä oleva pienistä laatikoiden tapaisista tasoista muodostuva tila. Kun Wotan on vastannut Mimen kysymyksiin ja alkaa vuorostaan oman arvuuttelunsa, tilan takareuna alkaa nousta pystyyn kohottaen Wotanin mukanaan. Lattiasta tulee seinä jonka laatikot toimivat portaina Wotanille ja myöhemmin Siegfriedille. Mimellä ei ole asiaa ylemmille tasoille; kahden kerroksen väkeä.
Videoprojisoinnit osuvat jälleen taustalla olevalle Jef Lambeuxin reliefiä "Les passions humaines" mukailevalle seinälle. Toki miekkapilarit saavat osansa pyrähteleviä lintu- ja/tai kalaparvia henkeilevissä videoissa. Ensimmäisen näytöksen valaistusmestarina toimii Siegfried. Hän sytyttelee lattiaseinän putkien valot ja Notungin uudelleen takomisen kipinät tuottavat kunnon valoshown.
Toinen näytös jatkaa Cassiersin vertikaalidatakuljettimien henkeä. Katosta roikkuu ketjupilareita, jotka Fafnerin kuoleman yhteydessä valahtavat keoiksi. Sopivien värivalojen avulla lavalle on luotu kultakasoja. Jälleen hieno visuaalinen idea. Fafnerin lohikäärmehahmo palauttaa Tarnhelmin tanssijatoteutuksen lavalle. Lohikäärmettä ei tanssijoiden kangas projisointeineen välttämättä muistuta, mutta toimii mörköhahmona hyvin. Kun Siegfried saa Fafnerin kuoltua Tarnhelmin haltuunsa, on viiden tanssijan miekkakoreografia todella hieno. Metsälintusen toteutus jäi hieman vaisuksi. Roolin laulaja ei ollut itse lavalla, vaan häntä mallinsi miimikko jonka elekielestä en oikein ymmärtänyt mikä hänen funktionsa lavalla oli.
Kolmannessa näytöksessä Erda ei totutusta poikkea nouse lavalle, vaan oikeastaan lava nousee ylös paljastaen lopun aikoja kokevan Erdan. Lavastus on jälleen täynnä punaisia kuoleman lankoja. Ovatko kuolleet päätyneet äiti maan syliin? Siegfried ei löydä Brünnhildeä aivan samanlaisessa paikassa mihin Wotan hänet jätti, mutta kyllähän sitä maisema hieman voi muuttua parinkymmenen vuoden aikana.
Edelleen jaksan olla innostunut Cassiersin ja kumppaneiden tuotannosta. Hienoa ideoita, muttei ylenpalttista tuputtamista. Tänään vasta havahduin siihen että näyttämökokonaisuus on varsin pimeä. Olisikohan Birgit Nilsson tarvinnut taskulamppua?
Daniel Barenboimia en myöskään voi olla liikaa kehumatta. Hänen johtamansa La Scalan orkesteri kuulostaa mehukkaalta ja hengittää laulajien mukana. Dynamiikan laajuus hämmästyttää edelleen. Siegfriedinä roolissa lauloi tänään kanadalainen Lance Ryan. Hän tuntui aloittavan varsin varovaisesti, mutta kokonaisuutena hän oli ihan kelpo Siegfried. Fysiikkakin sopi rooliin mainiosti. Vaeltajana lauloi Terje Stensvold joka on tuttu oman kansallisoopperamme Ringistä parin vuoden takaa. Johannes Martin Kränzle ja Alexander Tsymbalyuk tekivät kelpo roolit Alberichtinä ja Fafnerina. Iréne Theorin heräsi Brünnhildenä unestaan ja päätti illan komeaan komeaan korkeaan ääneen. Muutamaan otteeseen hänellä oli korkeissa äänissä vähän pakottamisen makua, mutta edelleen kokonaisuutena tosi hienoa laulua.
Illan ehdoton kuningas oli kuitenkin Mimen esittäjä Peter Bronder. Hyvä ääni ja ennen kaikkea aivan mahtava näyttelijä. Bravo!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)