Lappeenranta-salissa oli soittovuorossa Saimaa Sinfonietta. Suhteellisen uuden ohjelmiston säveltäjänimiä olivat Britten, Stravinsky, Suk ja Martin.
Kyllähän se on myönnettävä, että viime viikonlopun musiikkikuurin jälkeen Saimaa Sinfonietta ei yltänyt aivan samalle tasolle kuin Berliinin kollegansa. Alkupuolen konsertista täyttivät Brittenin Frank Bridge variaatiot ja Stravinskyn Dances concertantes. Brittenissä tuntui olevan välillä hieman intonaatio-ongelmia ja Stravinskyn kohdalla rytmiikka oli hakusessa.
Mutta väliaikapa pelasti jälleen tilanteen. Josef Sukin Serenaadi (itse asiassa vain sen ensimmäinen osa; yleisökin tuntui odottavan jatkoa) palautti orkesterin parempaan iskuun ja konsertin päättävä Frank Martinin Konsertto 7 puhaltajalle, lyömäsoittimille ja jousille oli taas hienoa kuultavaa.
En tiedä olisiko konsertin puoliskojen vaihtaminen keskenään helpottanut tilannetta. Kenties aloittaminen hieman perinteisemmillä kappaleilla olisi lämmittänyt orkesterin parempaan iskuun Britteniä ja Stravinskya varten.
torstai 31. maaliskuuta 2011
Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-03-31
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Ooppera: Ariadne auf Naxos - Deutsche Oper Berlin 2011-03-27
Eipä olisi Berliinin viikonloppua paremmin päättää. Ariadne on Robert Carsenin ohjaus, jonka ensi-ilta on kolmen vuoden takaa Münchenistä. Deutsche Oper sai ohjauksen ohjelmistoonsa jo vuonna seuraavana vuonna 2009.
Ohjaus/tuotanto on parhaita oopperaproduktioita mitä olen lavalla nähnyt. Itse ooppera, joka on teatteria teatterista, antaa jo oivallisen pohjan ottaa yleisö mukaan isoon näytelmään. Kun katsomon ovet avautuvat, on näyttämöllä jo balettiryhmä lämmittelemässä koetanssia varten, joka suoritetaan alkusoittoon. Soitonopettaja aloittaa laulunsa katsomon puolelta. Kun säveltäjä jää prologin lopuksi esiripun yleisön puolelle, hän vie ujostellen partituurin kapellimestarille oopperaa varten ja jää katsomon reunaan seuraamaan omaa oopperaansa. Itse Ariadne ooppera tapahtuu äärimmäisen yksinkertaisissa lavastuksissa, käytännössä mustassa laatikossa. Vasta lopussa Ariadnen ja Bakkuksen löytäessä onnensa takaseinä repeää valon juhlaksi. Mutta musta laatikko ei suinkaan tarkoita tylsyyttä, Ariadnen vartalon liikkeitä ja eleitä mallintaa kymmenen Ariadnen "kopiota". Zerbinetta ryhmineen on menossa mukana. Ooppera päättyy säveltäjän riemuvoittoon jossa sekä yleisö että esittäjät ovat mukana samassa näytelmässä. Aivan mahtava ohjaus!
Illan esityksestä jäi niin hyvä tunnelma, että on turha käydä miettimään mikä olisi voinut olla paremmin. Aivan varmasti jokaiseen rooliin löytyisi jostain päin maailmaa hieman parempi laulaja ja orkesterin sointi olisi voinut olla parempi. Mutta noilla seikoilla ei ole mitään merkitystä, sillä kokonaisuus oli ainakin tällä kertaa vähintään yhtä suuri kuin osiensa summa. Ooppera ei ole pelkkää musiikkia, laulamista, näyttelemistä, tanssia, lavastusta, valoja tai ohjausta. Se on parhaimmillaan niitä kaikkia. Tänään oli sellainen päivä. Kiitos Richard Straussin ja Hugo von Hofmannsthalin!
Ohjaus/tuotanto on parhaita oopperaproduktioita mitä olen lavalla nähnyt. Itse ooppera, joka on teatteria teatterista, antaa jo oivallisen pohjan ottaa yleisö mukaan isoon näytelmään. Kun katsomon ovet avautuvat, on näyttämöllä jo balettiryhmä lämmittelemässä koetanssia varten, joka suoritetaan alkusoittoon. Soitonopettaja aloittaa laulunsa katsomon puolelta. Kun säveltäjä jää prologin lopuksi esiripun yleisön puolelle, hän vie ujostellen partituurin kapellimestarille oopperaa varten ja jää katsomon reunaan seuraamaan omaa oopperaansa. Itse Ariadne ooppera tapahtuu äärimmäisen yksinkertaisissa lavastuksissa, käytännössä mustassa laatikossa. Vasta lopussa Ariadnen ja Bakkuksen löytäessä onnensa takaseinä repeää valon juhlaksi. Mutta musta laatikko ei suinkaan tarkoita tylsyyttä, Ariadnen vartalon liikkeitä ja eleitä mallintaa kymmenen Ariadnen "kopiota". Zerbinetta ryhmineen on menossa mukana. Ooppera päättyy säveltäjän riemuvoittoon jossa sekä yleisö että esittäjät ovat mukana samassa näytelmässä. Aivan mahtava ohjaus!
Illan esityksestä jäi niin hyvä tunnelma, että on turha käydä miettimään mikä olisi voinut olla paremmin. Aivan varmasti jokaiseen rooliin löytyisi jostain päin maailmaa hieman parempi laulaja ja orkesterin sointi olisi voinut olla parempi. Mutta noilla seikoilla ei ole mitään merkitystä, sillä kokonaisuus oli ainakin tällä kertaa vähintään yhtä suuri kuin osiensa summa. Ooppera ei ole pelkkää musiikkia, laulamista, näyttelemistä, tanssia, lavastusta, valoja tai ohjausta. Se on parhaimmillaan niitä kaikkia. Tänään oli sellainen päivä. Kiitos Richard Straussin ja Hugo von Hofmannsthalin!
Konsertti: Schiller Theater 2011-03-27
Vuoden Barenboim annos tuli hankittua tällä kertaa kamarimusiikin muodossa. Matkalle ei sattunut sopivaa oopperaa Staatsoperista, mutta onneksi Sunnuntaiaamuksi oli tarjolla Barenboim-Zyklus konserttisarjan kamarimusiikkia. Staatsoperin oma oopperatalo on remontissa ja Staatsoper toimii Schiller teatterin tiloissa 2013 lokakuuhun asti.
Daniel Barenboim täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Maestro on mitä parhain esimerkki siitä, että ikä on pelkkiä numeroita. Ensi kerran kuulin Barenboimia elävänä kymmenisen vuotta sitten Lontoossa parissa Beethoven sarjan konsertissa, missä hän johti Beethovenin sinfonioita ja soitti itse solistina Beethovenin pianokonsertoissa. Noita konsertteja voi pitää jollain tavalla lähtölaukauksena omalle kiinteämmälle klassisen musiikin harrastukselle.
Tämän aamuisessa konsertissa ohjelmassa oli Brahmsin Es-duuri klarinettisonaatti, F-duuri sellosonaatti ja a-molli trio klarinetille, sellolle ja pianolle. Klarinetti solistina oli Tibor Reman ja selloa hyväili Claudius Popp. Molemmat, Barenboimiin verrattuna, nuorukaiset ovat Staatskapellen soittajia, joten konsertti saatiin järjestettyä "omin voimin". Täytyy vain ihailla minkä luokan pelimanneja Staatsoperin orkesterimontussa lymyilee.
Brahmsin musiikkiin ihastuin lopullisesti jokunen vuosi sitten käyrätorvitrion ansiosta. Varsinkin kamarimusiikkiteoksissa viehättää romanttinen tunteiden vellonta, joka vie mielen mukanaan. Tämän konsertin teokset täyttivät tuon kuvauksen myös täysin. Konsertin jälkeen maailma tuntui jälleen hieman paremmalta paikalta.
Daniel Barenboim täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Maestro on mitä parhain esimerkki siitä, että ikä on pelkkiä numeroita. Ensi kerran kuulin Barenboimia elävänä kymmenisen vuotta sitten Lontoossa parissa Beethoven sarjan konsertissa, missä hän johti Beethovenin sinfonioita ja soitti itse solistina Beethovenin pianokonsertoissa. Noita konsertteja voi pitää jollain tavalla lähtölaukauksena omalle kiinteämmälle klassisen musiikin harrastukselle.
Tämän aamuisessa konsertissa ohjelmassa oli Brahmsin Es-duuri klarinettisonaatti, F-duuri sellosonaatti ja a-molli trio klarinetille, sellolle ja pianolle. Klarinetti solistina oli Tibor Reman ja selloa hyväili Claudius Popp. Molemmat, Barenboimiin verrattuna, nuorukaiset ovat Staatskapellen soittajia, joten konsertti saatiin järjestettyä "omin voimin". Täytyy vain ihailla minkä luokan pelimanneja Staatsoperin orkesterimontussa lymyilee.
Brahmsin musiikkiin ihastuin lopullisesti jokunen vuosi sitten käyrätorvitrion ansiosta. Varsinkin kamarimusiikkiteoksissa viehättää romanttinen tunteiden vellonta, joka vie mielen mukanaan. Tämän konsertin teokset täyttivät tuon kuvauksen myös täysin. Konsertin jälkeen maailma tuntui jälleen hieman paremmalta paikalta.
Ooppera: Tristan und Isolde - Deutsche Oper Berlin 2011-03-26
Reissun pääkohde oli Graham Vickin uusi Tristan ohjaus, jonka ensi-ilta oli pari viikkoa sitten. Aloitetaan ruodinta musiikillisesta puolesta, josta ei pahaa sanottavaa ole. Kapellimestarina oli DOB:n musiikillinen johtaja Donald Runnicles (joka muuten johti eilisen Otellonkin, sen unohdin mainita). Vuosi sitten kuulin täällä Berliinissä Staatsoperin Tristanin, jonka puikoissa oli suosikkini Barenboim. Ehkä Barenboim on jollain tavalla maanläheisempi ja hengittävämpi tulkinnassaan, mutta Runnicles on aivan yhtä nautittava. Dynamiikka ja orkesterin sointi on hienoa, tempo tuntui alussa varsin rauhalliselta, mutta se varmaan johtui minusta.
Pääparina oli aviopari Peter Seiffert ja Petra Maria Schnitzer. Seiffert oli vuosi sitten Tristanina Staatsoperinkin esityksessä, hän on roolissa kerta kaikkiaan mainio. Vuosi sitten Isoldena oli Waltraud Meier ja nyt Schnitzer ei kyennyt täyttämään hänen saappaitaan. Schnitzer debytoi roolissa tässä produktiossa ja hänellä on komea ääni, mutta Isolde hän ei minulle ole. Ääni ei ole aivan tarpeeksi iso ja täyteläinen. Ja Liebestod oli jotenkin ulkokohtainen. Muista laulajista erityisen positiivisen kuvan jätti Kurwenalin roolin laulanut Eike Wilm Schulte. Kuningas Markena oli Kristinn Sigmundsson, joka toi välillä mieleeni Matti Salmisen. Ei huono vertailukohta, vaikka Salmisen Markea en ole kuullut kuin levyltä.
Ei ohjauksestakaan kauhean paljon pahaa sanottavaa ole. Mielestäni sitä vaivaa lähinnä runsaudenpula. Lavastuksen keskeinen osa on seinä, joka vaihtaa kulmaa joka näytöksessä. Seinä on asunnon (kenties 70-luvun), jonka keskellä on viisi tai kuusi lasiovea. Näiden lasiovien funktio on kuvata siirtymää ajassa ja metafyysisessä olemuksessa. Esimerkiksi lopussa Tristan, Kurwenal ja Isolde poistuvat lasioven kautta kuolemaan. Lavalla pyörii hahmoja jotka käsittääkseni ovat jonkinlaisia psykologisia projektioita päähenkilöistä kautta heidän elämänkaarensa. Nämä hahmot liikkuvat sekä ovien ulkopuolella, että muutamat niistä myös seinän "sisäpuolella". Selkeimmät hahmot ovat alaston nainen, joka kuvannee Isolden nuorta "viatonta" olemusta ja toisessa näytöksessä alaston mies, joka kaivaa hautaa sohvan takana itselleen. Olisikohan kuvaus Tristanin valinnasta ja sen seurauksesta. Muut hahmot ovatkin huomattavasti mystisempiä. Raskaana oleva nainen (olisiko Isolden äiti) joka piipahtaa kolmannessa näytöksessä huoneen sisälläkin, ja lukuisa joukko lasiovien läpi näkyviä muita hahmoja, joiden merkitys jäi ainakin näin ensi näkemältä hieman arvoitukseksi.
Perinteiseen tulkintaan on toki paljon eroavaisuuksia. Mikä on Tristanin ja Marken suhde? Ensi näkemällä veikkaisin että Marke on Tristanin esimies. Ensi näytöksen remonttiporukan Isolden ahdistely jää mysteeriksi. Lemmenjuomaa ei nautita juomalla vaan tykitetään suoraan suoneen. Toisen näytöksen alkupuolella kun Tristan saapuu Isolden luo, Tristan raapii käsivarttaan siihen malliin että herää kysymys onko koko hommassa kysymys vain riippuvuudesta. Huumevertausta ei kuitenkaan mielestäni kehitellä muualla sen enempää. Toisen näytöksen lopussa Tristan saa Melotin pistämään itseään miekalla, mutta kolmas näytös tapahtuukin lähinnä vanhainkodissa (seinä on toki sama) ja Tristan ei kuole miekaniskuun, vaan hänestä on tullut tutiseva vanhus, joka poistuu sitten lasiovista rajan toiselle puolelle.
Lavastuksen keskeinen kaluste on ruumisarkku, joka ensi näytöksessä toimittaa sohvapöydän virkaa. Toisessa näytöksessä se on pystyssä seinää vasten ja kolmannessa sisältää jo tavallaan Tristanin. Toisessa näytöksessä huoneessa on kolme kivilohkaretta joiden symboliikka jäi minulle mysteeriksi. Tietysti ne voisi ajatella Tristaniksi, Isoldeksi ja Markeksi, mutta muitakin vaihtoehtoja lienee. Erittäin tärkeä osa on myös isolla, noin 1,5 - 2 metriä leveällä valaisimella, jota kuljetetaan kattovaijereiden avulla läpi oopperan ympäriinsä korkeutta vaihdellen. Sen symboliikka jäi myös hieman auki. Ainoa selkeä tulkinta (mikä varmaan on virheellinen :) on toisen näytöksen hekuman huipussa kun lamppu on laskeutumassa aiemmin mainitun alastoman "Tristanin" kaivaman hautaan, niin Marken keskeyttäessä puuhastelut lamppu nousee takaisin reiästä aivan kuin kuvaten coitus interruptusta.
Ohjaus ja lavastus pitävät kyllä mielen virkeänä kun yrittää tulkita mitä ohjaaja milläkin haluaa sanoa ja painottaa. Mutta kokonaiskuvaksi jää kyllä symbolien miljoonalaatikko, jossa mahdollinen punainen lanka on hieman kadoksissa. Kuten joskus aikaisemmin olen todennut Wagnerin oopperat kestävät lähes millaista käsittelyä tahansa. Orkesterimontun väki ja laulajat selviävät yleensä voittajina, niin nytkin.
Pääparina oli aviopari Peter Seiffert ja Petra Maria Schnitzer. Seiffert oli vuosi sitten Tristanina Staatsoperinkin esityksessä, hän on roolissa kerta kaikkiaan mainio. Vuosi sitten Isoldena oli Waltraud Meier ja nyt Schnitzer ei kyennyt täyttämään hänen saappaitaan. Schnitzer debytoi roolissa tässä produktiossa ja hänellä on komea ääni, mutta Isolde hän ei minulle ole. Ääni ei ole aivan tarpeeksi iso ja täyteläinen. Ja Liebestod oli jotenkin ulkokohtainen. Muista laulajista erityisen positiivisen kuvan jätti Kurwenalin roolin laulanut Eike Wilm Schulte. Kuningas Markena oli Kristinn Sigmundsson, joka toi välillä mieleeni Matti Salmisen. Ei huono vertailukohta, vaikka Salmisen Markea en ole kuullut kuin levyltä.
Ei ohjauksestakaan kauhean paljon pahaa sanottavaa ole. Mielestäni sitä vaivaa lähinnä runsaudenpula. Lavastuksen keskeinen osa on seinä, joka vaihtaa kulmaa joka näytöksessä. Seinä on asunnon (kenties 70-luvun), jonka keskellä on viisi tai kuusi lasiovea. Näiden lasiovien funktio on kuvata siirtymää ajassa ja metafyysisessä olemuksessa. Esimerkiksi lopussa Tristan, Kurwenal ja Isolde poistuvat lasioven kautta kuolemaan. Lavalla pyörii hahmoja jotka käsittääkseni ovat jonkinlaisia psykologisia projektioita päähenkilöistä kautta heidän elämänkaarensa. Nämä hahmot liikkuvat sekä ovien ulkopuolella, että muutamat niistä myös seinän "sisäpuolella". Selkeimmät hahmot ovat alaston nainen, joka kuvannee Isolden nuorta "viatonta" olemusta ja toisessa näytöksessä alaston mies, joka kaivaa hautaa sohvan takana itselleen. Olisikohan kuvaus Tristanin valinnasta ja sen seurauksesta. Muut hahmot ovatkin huomattavasti mystisempiä. Raskaana oleva nainen (olisiko Isolden äiti) joka piipahtaa kolmannessa näytöksessä huoneen sisälläkin, ja lukuisa joukko lasiovien läpi näkyviä muita hahmoja, joiden merkitys jäi ainakin näin ensi näkemältä hieman arvoitukseksi.
Perinteiseen tulkintaan on toki paljon eroavaisuuksia. Mikä on Tristanin ja Marken suhde? Ensi näkemällä veikkaisin että Marke on Tristanin esimies. Ensi näytöksen remonttiporukan Isolden ahdistely jää mysteeriksi. Lemmenjuomaa ei nautita juomalla vaan tykitetään suoraan suoneen. Toisen näytöksen alkupuolella kun Tristan saapuu Isolden luo, Tristan raapii käsivarttaan siihen malliin että herää kysymys onko koko hommassa kysymys vain riippuvuudesta. Huumevertausta ei kuitenkaan mielestäni kehitellä muualla sen enempää. Toisen näytöksen lopussa Tristan saa Melotin pistämään itseään miekalla, mutta kolmas näytös tapahtuukin lähinnä vanhainkodissa (seinä on toki sama) ja Tristan ei kuole miekaniskuun, vaan hänestä on tullut tutiseva vanhus, joka poistuu sitten lasiovista rajan toiselle puolelle.
Lavastuksen keskeinen kaluste on ruumisarkku, joka ensi näytöksessä toimittaa sohvapöydän virkaa. Toisessa näytöksessä se on pystyssä seinää vasten ja kolmannessa sisältää jo tavallaan Tristanin. Toisessa näytöksessä huoneessa on kolme kivilohkaretta joiden symboliikka jäi minulle mysteeriksi. Tietysti ne voisi ajatella Tristaniksi, Isoldeksi ja Markeksi, mutta muitakin vaihtoehtoja lienee. Erittäin tärkeä osa on myös isolla, noin 1,5 - 2 metriä leveällä valaisimella, jota kuljetetaan kattovaijereiden avulla läpi oopperan ympäriinsä korkeutta vaihdellen. Sen symboliikka jäi myös hieman auki. Ainoa selkeä tulkinta (mikä varmaan on virheellinen :) on toisen näytöksen hekuman huipussa kun lamppu on laskeutumassa aiemmin mainitun alastoman "Tristanin" kaivaman hautaan, niin Marken keskeyttäessä puuhastelut lamppu nousee takaisin reiästä aivan kuin kuvaten coitus interruptusta.
Ohjaus ja lavastus pitävät kyllä mielen virkeänä kun yrittää tulkita mitä ohjaaja milläkin haluaa sanoa ja painottaa. Mutta kokonaiskuvaksi jää kyllä symbolien miljoonalaatikko, jossa mahdollinen punainen lanka on hieman kadoksissa. Kuten joskus aikaisemmin olen todennut Wagnerin oopperat kestävät lähes millaista käsittelyä tahansa. Orkesterimontun väki ja laulajat selviävät yleensä voittajina, niin nytkin.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Ooppera: Otello - Deutsche Oper Berlin 2011-03-25
Otello on hieno ooppera. Se on Falstaffin ohella suosikkini Verdin oopperoista. Andreas Kriegenburgenin ohjaus sai ensi-iltansa vuonna 2010. Ensimmäiset huomiot ohjauksesta ovat ajan siirtäminen nykyaikaan ja sodan korostaminen. Alkuperäisen Shakespearen tarinan (Boiton libretto) taustalla on sota. Otellohan on sotapäällikkö ja alussa hän palaa voittoisalta sotaretkeltä. Sen jälkeen libretto keskittyy näytelmän keskeisiin teemoihin, rakkauteen ja mustasukkaisuuteen. Kriegenburgen pitää sodan taustalla koko ajan.
Koko ooppera tapahtuu makuuhuonekohtauksia lukuunottamatta pommisuojassa (?) ja näyttämön takaseinä on sänky/punkkarakennelma, jossa noin 80 kuorolaista ja statistia on ensimmäisen ja toisen näytöksen ajan. Kolmannen näytöksen aikana sänkylokeroiden edessä on verhot, mutta lopussa verhot jälleen aukeavat. Periaatteessa ratkaisu on ihan hyvä. Minua häiritsee se, että suurelle osalle taustaväestöstä on kehitetty puuhaa, joka tietysti on ymmärrettävää, koska muuten he olisivat käytännnössä suuren osan ajasta liikkumattomia nukkeja. Mutta tämä puuhastelu vie väistämättä huomiota tarinan pohjimmiltaan intiimistä luonteesta. Kyse on kuitenkin viheliäsestä paskiaisesta (Jago), joka juonillaan saa Otellon hulluksi mustasukkaisuudesta ja surmaamaan vaimonsa Desdemonan. Sinänsä ohjauksessa käytetyssä taustajuonessa tämä toki voi tapahtua ison ihmisjoukon keskellä ja edessä, mutta minun tarkkaavaisuuteni välillä lipsahteli seurailemaan turhan tarkkaan mitä taustaväestö puuhaili.
Mikä minua Otellossa kenties eniten häiritsee, ei ole pelkästään tässä ohjauksessa, vaan myös libretossa. Ymmärrän sen jos neito kykenee vielä laulamaan ammuttuna, puukotettuna, myrkytettynä tai tappavan taudin viime vaiheissa ennen kuolemaansa. Mutta jos neito kuristetaan ja hän tämän jälkeen vielää laulaa luikauttaa ennen kuolemistaan, niin minulla alkaa olla vaikeuksia. En ole kuristuskuoleman erikoisasiantuntija, mutta jos kuristamisen jälkeen vielä puhetta tulee, niin voisin kuvitella että siitä voisi selvitä hengissä. Tasoittavana asiana toki mustasukkaisuusmurhana kuristus on kyllä vakuuttavin. Veitsi voisi toimia myös, mutta sehän on jo Carmenissa käytössä.
On Kriegenburgenin ohjauksessa paljon muutakin mitä en ymmärrä. Vaikkapa minkä takia upseerit heittelevät rahoja lapsijoukolle? Minkä takia tanssijat olivat löyhäpäisiä naisia? Mutta kuitenkin kokonaisuutena ohjauksesta jäi positiivinen tunne.
Lavalla oli tänään mahtavia laulajia. Etunenässä tietysti Johan Botha, jonka lavapreesensiä hieman etukäteen pelkäsin. Botha edustaa ns. "pallotenori" koulukuntaa, mutta hän yllätti hyvillä näyttelijän kyvyillään ja liikkumisellaan. Ääni ei ollut yllätys, se oli hieno ääni. Olisikohan sittenkin pitänyt lähteä katsomaan Covent Gardenin Tannhäuser... Desdemonan roolin lauloi Adrianne Pieczonka, ihastuin häneenkin. Jagona oli Mark Delavan, eikä hänestäkään moitteita löytynyt. Ainoa joka hieman nostatti kulmakarvaani epäilyttävästi oli Lodovicon roolin laulaja Hyung-Wook Lee. Hänen äänensä oli hieno basso (jossa on muuten liplatus, jota olen vain kuullut baritoneilla), mutta sekstetossa tahtoi jäädä hieman liikaa taustalle. Sinänsä hauska ulkonäöksellinen seikka on se, että basso oli lavan pienin laulaja. Ei Bothakaan mikään lipputanko ole, mutta Lee oli vielä lyhyempi ja kun hän vielä oli leveys suunnassakin vain puolet Bothasta, niin siinä sitä oli ihmettelemistä.
Koko ooppera tapahtuu makuuhuonekohtauksia lukuunottamatta pommisuojassa (?) ja näyttämön takaseinä on sänky/punkkarakennelma, jossa noin 80 kuorolaista ja statistia on ensimmäisen ja toisen näytöksen ajan. Kolmannen näytöksen aikana sänkylokeroiden edessä on verhot, mutta lopussa verhot jälleen aukeavat. Periaatteessa ratkaisu on ihan hyvä. Minua häiritsee se, että suurelle osalle taustaväestöstä on kehitetty puuhaa, joka tietysti on ymmärrettävää, koska muuten he olisivat käytännnössä suuren osan ajasta liikkumattomia nukkeja. Mutta tämä puuhastelu vie väistämättä huomiota tarinan pohjimmiltaan intiimistä luonteesta. Kyse on kuitenkin viheliäsestä paskiaisesta (Jago), joka juonillaan saa Otellon hulluksi mustasukkaisuudesta ja surmaamaan vaimonsa Desdemonan. Sinänsä ohjauksessa käytetyssä taustajuonessa tämä toki voi tapahtua ison ihmisjoukon keskellä ja edessä, mutta minun tarkkaavaisuuteni välillä lipsahteli seurailemaan turhan tarkkaan mitä taustaväestö puuhaili.
Mikä minua Otellossa kenties eniten häiritsee, ei ole pelkästään tässä ohjauksessa, vaan myös libretossa. Ymmärrän sen jos neito kykenee vielä laulamaan ammuttuna, puukotettuna, myrkytettynä tai tappavan taudin viime vaiheissa ennen kuolemaansa. Mutta jos neito kuristetaan ja hän tämän jälkeen vielää laulaa luikauttaa ennen kuolemistaan, niin minulla alkaa olla vaikeuksia. En ole kuristuskuoleman erikoisasiantuntija, mutta jos kuristamisen jälkeen vielä puhetta tulee, niin voisin kuvitella että siitä voisi selvitä hengissä. Tasoittavana asiana toki mustasukkaisuusmurhana kuristus on kyllä vakuuttavin. Veitsi voisi toimia myös, mutta sehän on jo Carmenissa käytössä.
On Kriegenburgenin ohjauksessa paljon muutakin mitä en ymmärrä. Vaikkapa minkä takia upseerit heittelevät rahoja lapsijoukolle? Minkä takia tanssijat olivat löyhäpäisiä naisia? Mutta kuitenkin kokonaisuutena ohjauksesta jäi positiivinen tunne.
Lavalla oli tänään mahtavia laulajia. Etunenässä tietysti Johan Botha, jonka lavapreesensiä hieman etukäteen pelkäsin. Botha edustaa ns. "pallotenori" koulukuntaa, mutta hän yllätti hyvillä näyttelijän kyvyillään ja liikkumisellaan. Ääni ei ollut yllätys, se oli hieno ääni. Olisikohan sittenkin pitänyt lähteä katsomaan Covent Gardenin Tannhäuser... Desdemonan roolin lauloi Adrianne Pieczonka, ihastuin häneenkin. Jagona oli Mark Delavan, eikä hänestäkään moitteita löytynyt. Ainoa joka hieman nostatti kulmakarvaani epäilyttävästi oli Lodovicon roolin laulaja Hyung-Wook Lee. Hänen äänensä oli hieno basso (jossa on muuten liplatus, jota olen vain kuullut baritoneilla), mutta sekstetossa tahtoi jäädä hieman liikaa taustalle. Sinänsä hauska ulkonäöksellinen seikka on se, että basso oli lavan pienin laulaja. Ei Bothakaan mikään lipputanko ole, mutta Lee oli vielä lyhyempi ja kun hän vielä oli leveys suunnassakin vain puolet Bothasta, niin siinä sitä oli ihmettelemistä.
lauantai 12. maaliskuuta 2011
Konsertti: Konserttihovi 2011-03-12
Konserttihovin lavan täytti tänään Filharmooninen Viihdejousikko. Yhtyeen historia yltää 1960-luvulle, synnyttäjinään Artur Fuhrmann ja Jorma Ylönen. Nykyinen kokoonpano, joka koostuu Helsingin Kaupunginorkesterin muusikoista, on herännyt henkiin vuonna 2004.
Alkuasetelma konsertille oli henkilökohtaisella tavalla hankala. Kokemukseni perusteella kun jossain on sana viihde, niin yleensä en viihdy erityisen hyvin. Onneksi konsertti ei täyttänyt pahimpia odotuksiani.
Viihdejousikko on erittäin ammattitaitoinen orkesteri, joka kykenee myös svengaamaan, mikä ei ole itsestäänselvyys klassisten muusikoiden kanssa. Ohjelmisto koostui ulkomaisista ja kotimaisista viihdeklassikoista joita tuskin kukaan on onnistunut välttämään kuulemasta aiemmin. Kappaleet ovat sinänsä hienoja melodisia sävellyksiä, mutta useimmat kuitenkin noudattavat perinteistä säkeistö-kertosäe mallia. Tällöin elinehto on elävä ja vaihteleva sovitus. Tämä toteutuukin Viihdejousikon kanssa hyvin, sillä kaikki heidän kappaleensa ovat Fuhrmannin sovituksia, joita mestari ilmeisesti vieläkin tuottaa.
Konserttisali ei välttämättä ole paras paikka tällaisen kokoonpanon kuuntelemiseen. Jos itse saisin valita, niin kuuntelisin heitä mieluusti vaikkapa hyvässä ravintolassa ruuan jälkeen viskilasin ja sikarin kera. Tällainen musiikki ei ole lempimusiikkiani, mutta ihan mielenkiintoinen kokemus konsertti kyllä oli. Menisinkö uudelleen? Todennäköisesti kyllä, mutta kolmannella kerralla haluaisin ehdottomasti mukaan viskin ja sikarin.
Alkuasetelma konsertille oli henkilökohtaisella tavalla hankala. Kokemukseni perusteella kun jossain on sana viihde, niin yleensä en viihdy erityisen hyvin. Onneksi konsertti ei täyttänyt pahimpia odotuksiani.
Viihdejousikko on erittäin ammattitaitoinen orkesteri, joka kykenee myös svengaamaan, mikä ei ole itsestäänselvyys klassisten muusikoiden kanssa. Ohjelmisto koostui ulkomaisista ja kotimaisista viihdeklassikoista joita tuskin kukaan on onnistunut välttämään kuulemasta aiemmin. Kappaleet ovat sinänsä hienoja melodisia sävellyksiä, mutta useimmat kuitenkin noudattavat perinteistä säkeistö-kertosäe mallia. Tällöin elinehto on elävä ja vaihteleva sovitus. Tämä toteutuukin Viihdejousikon kanssa hyvin, sillä kaikki heidän kappaleensa ovat Fuhrmannin sovituksia, joita mestari ilmeisesti vieläkin tuottaa.
Konserttisali ei välttämättä ole paras paikka tällaisen kokoonpanon kuuntelemiseen. Jos itse saisin valita, niin kuuntelisin heitä mieluusti vaikkapa hyvässä ravintolassa ruuan jälkeen viskilasin ja sikarin kera. Tällainen musiikki ei ole lempimusiikkiani, mutta ihan mielenkiintoinen kokemus konsertti kyllä oli. Menisinkö uudelleen? Todennäköisesti kyllä, mutta kolmannella kerralla haluaisin ehdottomasti mukaan viskin ja sikarin.
perjantai 11. maaliskuuta 2011
Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-03-10
Orkesterina illan konsertissa oli jälleen Lappeenrannan kaupunginorkesterin laajempi versio, eli Saimaa Sinfonietta. Tahtipuikon varteen oli kiinnitetty Esa Heikkilä, joka oli minulle uusi tuttavuus.
Konsertti alkoi nykymusiikilla, josta jälleen suuri kiitos ohjelmiston laatijalle. Niin paljon kun klassikkoja rakastankin, niin musiikkia ei saa museoida, samalla museoituu yleisökin. Skotlantilaisen James McMillanin Tryst sävellyksen sain ostettua edellisenä päivänä nettikaupasta ja ehdin kuu(nte)lemaan sen muutamaan kertaan läpi. Teos ei ole tyypillinen konsertin viiden minuutin alkupala, vaan puolituntinen rytmimaalailu. Mikä esikuuntelussa kiinnitti huomiota oli puhaltimien, eritoten vaskien, vahva osuus, joka hieman pelotti ennen konserttia. Kuinka Saimaa Sinfonietta mahtaisi selviytyä? Onneksi pelko osoittautui turhaksi, puhaltajat tekivät hyvää työtä Lappeenrannassa. Alkupuolen vaskien ruoskaniskut olivat vakuuttavia. Teos toi minun mieleeni Stravinkyn, lähinnä rytmillisestä otteesta. En tunne sävellyksen taustaa tarkemmin, mutta mielenkiintoinen tuttavuus se oli. Ehkä vielä enemmän eteenpäinmenon tunnetta, päättäväisyyttä ja heittäytymistä olisin kaivannut tulkintaan. Mutta vahvasti plussan puolelle jäätiin.
Toisena illan ohjelmassa oli vuorossa Beethovenin kolmoiskonsertto. Solisteina oli tuttu trio: Latvala, Ylönen ja Lauriala. Kolmikkoa olen kuullut aikaisemmin useampaan otteeseen kamarimusiikin parissa. Konsertto oli hieno suoritus sekä solistitriolta, että orkesterilta. Saimaa Sinfonietta on hyvä orkesteri. Erityisesti mieleen jäi toisen ja kolmannen osan hieno kokonaisuus. Tauolla oli aikaa kahvikupin ääressä pohdiskella kolmoiskonserton historiaa. Kuitenkin useamman solistin konsertot ovat käsittääkseni aika harvinaisia. Schindlerin mukaan konsertto olisi sävelletty Beethovenin nuorelle piano-oppilaalle arkkiherttua Rudolphille, joka sai tuekseen kokeneemmat solistit viuluun ja selloon.
Tauon jälkeen konsertin päätti Schubertin 2. sinfonia. Nuoren Schubertin (vanhaksi hän ei valitettavasti kyllä elänytkään) raikas ja pirteä sinfonia jätti hyvän mielen koko konsertista. Heikkilä luotsasi orkesteria hienosti läpi konsertin. Ei muuta kuin kuuntelemaan! Kunhan muistaa välttää Lappeenranta-salin takarivejä...
Konsertti alkoi nykymusiikilla, josta jälleen suuri kiitos ohjelmiston laatijalle. Niin paljon kun klassikkoja rakastankin, niin musiikkia ei saa museoida, samalla museoituu yleisökin. Skotlantilaisen James McMillanin Tryst sävellyksen sain ostettua edellisenä päivänä nettikaupasta ja ehdin kuu(nte)lemaan sen muutamaan kertaan läpi. Teos ei ole tyypillinen konsertin viiden minuutin alkupala, vaan puolituntinen rytmimaalailu. Mikä esikuuntelussa kiinnitti huomiota oli puhaltimien, eritoten vaskien, vahva osuus, joka hieman pelotti ennen konserttia. Kuinka Saimaa Sinfonietta mahtaisi selviytyä? Onneksi pelko osoittautui turhaksi, puhaltajat tekivät hyvää työtä Lappeenrannassa. Alkupuolen vaskien ruoskaniskut olivat vakuuttavia. Teos toi minun mieleeni Stravinkyn, lähinnä rytmillisestä otteesta. En tunne sävellyksen taustaa tarkemmin, mutta mielenkiintoinen tuttavuus se oli. Ehkä vielä enemmän eteenpäinmenon tunnetta, päättäväisyyttä ja heittäytymistä olisin kaivannut tulkintaan. Mutta vahvasti plussan puolelle jäätiin.
Toisena illan ohjelmassa oli vuorossa Beethovenin kolmoiskonsertto. Solisteina oli tuttu trio: Latvala, Ylönen ja Lauriala. Kolmikkoa olen kuullut aikaisemmin useampaan otteeseen kamarimusiikin parissa. Konsertto oli hieno suoritus sekä solistitriolta, että orkesterilta. Saimaa Sinfonietta on hyvä orkesteri. Erityisesti mieleen jäi toisen ja kolmannen osan hieno kokonaisuus. Tauolla oli aikaa kahvikupin ääressä pohdiskella kolmoiskonserton historiaa. Kuitenkin useamman solistin konsertot ovat käsittääkseni aika harvinaisia. Schindlerin mukaan konsertto olisi sävelletty Beethovenin nuorelle piano-oppilaalle arkkiherttua Rudolphille, joka sai tuekseen kokeneemmat solistit viuluun ja selloon.
Tauon jälkeen konsertin päätti Schubertin 2. sinfonia. Nuoren Schubertin (vanhaksi hän ei valitettavasti kyllä elänytkään) raikas ja pirteä sinfonia jätti hyvän mielen koko konsertista. Heikkilä luotsasi orkesteria hienosti läpi konsertin. Ei muuta kuin kuuntelemaan! Kunhan muistaa välttää Lappeenranta-salin takarivejä...
perjantai 4. maaliskuuta 2011
Konsertti: Finlandia-talo 2011-03-02
Radion sinfoniaorkesterin Ravel painotteisen konsertin kapellimestarina oli Hugh Wolf. Ennen Ravelin kimppuun pääsemistä alkupalana tarjoiltiin Mozartin viimeinen sinfonia K.551. Vaikeuteni ison M:n musiikin parissa jatkuivat. Olenhan tuota sinfoniaa toki aikaisemminkin kuullut, mutta ei se mikään lempiteos ole. Onneksi sen finaali pelastaa paljon. Itse asiassa todella paljon.
Mozartin aikana olikin hyvä tilaisuus opettaa korvia suhteelliseen kehnoon kuunteluasemaan. Olin toisella rivillä ja varsin laidassa. Jos istuin tuolin mukaan normaaliasennossa, niin koko orkesteri oli nenäni vasemmalla puolella. Yllättäen tilanne ei ollut niin paha kuin voisi kuvitella. Istuma-asennolla sai balanssia parannettua, mutta toki äänimaailma oli varsin bassovoittoinen. Näillä erikoisemmilla istumapaikoilla on usein mielenkiintoista seurata orkesterimuusikoiden arkea. Finlandia-talossa katsomorivit kääntyvät sen verran, että olin suunnilleen samalla tasolla kapellimestarin (ja konsertossa solistin) kanssa. Oli mukava seurata kuinka kapu varmistaa katseella että bassoryhmä ei ole unessa pidemmän tauon jälkeen ja kuinka bassojen äänenjohtaja laskee iskuja sormillaan.
Ravelin musiikin parissa viihtyy sen sijaan vaikka silmät kiinnikin. Ravel kirjoittaa orkesterille todella hienosti. Orkesterista pulppuaa sävyjä. Ensin kuultiin Narrin aamulaulu, joka on Ravelin sovitus soolopianosarjan osasta. Varmaan tuttu melkein kaikille. G-duuri pianokonserton solistina oli Juho Pohjonen. Tähän istumapaikkani akustiikalla oli huonoin vaikutus. Istuin periaatteessa kymmenisen metriä suoraan pianon päästä ja sen alapuolella. Kun katsoin solistia, niin näin ainoastaan hänen jalkansa suoraan kolmen sellistin selän takana. Mutta se mitä korviin tuli, kuulosti kyllä hyvältä. Ensimmäisen osan jazz-vaikutteet ja toisen osan rauhallinen pianotekstuuri vakuuttivat.
Illan ohjelman paras anti oli kuitenkin Daphnis ja Chloé sarja nro 2. Hienoa musiikkia hienon orkesterin soittamana. Hyvä ilta...
Mozartin aikana olikin hyvä tilaisuus opettaa korvia suhteelliseen kehnoon kuunteluasemaan. Olin toisella rivillä ja varsin laidassa. Jos istuin tuolin mukaan normaaliasennossa, niin koko orkesteri oli nenäni vasemmalla puolella. Yllättäen tilanne ei ollut niin paha kuin voisi kuvitella. Istuma-asennolla sai balanssia parannettua, mutta toki äänimaailma oli varsin bassovoittoinen. Näillä erikoisemmilla istumapaikoilla on usein mielenkiintoista seurata orkesterimuusikoiden arkea. Finlandia-talossa katsomorivit kääntyvät sen verran, että olin suunnilleen samalla tasolla kapellimestarin (ja konsertossa solistin) kanssa. Oli mukava seurata kuinka kapu varmistaa katseella että bassoryhmä ei ole unessa pidemmän tauon jälkeen ja kuinka bassojen äänenjohtaja laskee iskuja sormillaan.
Ravelin musiikin parissa viihtyy sen sijaan vaikka silmät kiinnikin. Ravel kirjoittaa orkesterille todella hienosti. Orkesterista pulppuaa sävyjä. Ensin kuultiin Narrin aamulaulu, joka on Ravelin sovitus soolopianosarjan osasta. Varmaan tuttu melkein kaikille. G-duuri pianokonserton solistina oli Juho Pohjonen. Tähän istumapaikkani akustiikalla oli huonoin vaikutus. Istuin periaatteessa kymmenisen metriä suoraan pianon päästä ja sen alapuolella. Kun katsoin solistia, niin näin ainoastaan hänen jalkansa suoraan kolmen sellistin selän takana. Mutta se mitä korviin tuli, kuulosti kyllä hyvältä. Ensimmäisen osan jazz-vaikutteet ja toisen osan rauhallinen pianotekstuuri vakuuttivat.
Illan ohjelman paras anti oli kuitenkin Daphnis ja Chloé sarja nro 2. Hienoa musiikkia hienon orkesterin soittamana. Hyvä ilta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)