lauantai 18. toukokuuta 2024

Götterdämmerung

 Ooppera: Jumalten tuho - Kansallisooppera 2024-5-17

© 2024 Stefan Bremer

Kansallisoopperan Ring-sarja purjehti viimein päätesatamaansa lähes viiden vuoden matkan jälkeen. Jo ennen matkaan lähtöä koettiin kevyttä draamaa ohjaajavalinnoissa. Matkan alettua kulkutaudista johtuneet tyvenet aiheuttivat matkan hidastumisen johdosta muun muassa kapteenin vaihtumisen ja muitakin haasteita laivaväen kesken. Mutta perille päästiin vihdoin.

Ring on siitä hauska (ja samalla haastava) leikkikenttä ohjaajalle, että jos ei halua sitoutua Wagnerin alkuperäiseen kuvastoon, niin tetralogian neljää osaa voi sijoittaa eri aikakausiin ja ympäristöihin. (1) Kansallisoopperan Ringin ohjaaja Anna Kelo on haastattelujen perusteella juuri tähän pyrkinyt. Paradoksi on kuitenkin se että Kelon ohjauksen perusluonne on varsin traditionaalinen, eikä aika-avaruuden muutokset peilaudu näyttämölle ja sen tapahtumiin erityisen selvästi. Selkeästi parhaiten pyrkimykset kävivät toteen Reininkullassa. Sen jälkeen Valkyyria, Siegfried ja nyt Jumalten tuho vievät selitysten perusteella aikahyppyjä eteenpäin, mutta ohjauksen tai lavastuksen osalta muutokset lavalla ovat varsin marginaalisia. Sinänsä visuaalinen jatkumo toimii kyllä hyvin läpi tetralogian, Reininkullasta lähtien vertikaalit pilarirakenteet ovat keskeinen osa Mikki Kuntun lavastusta.

© 2024 Stefan Bremer

Jumalten tuhossa ollaan siis jossain tulevaisuudessa, jossa hengitys ulkoilmassa on vaikeaa ja luonto ei voi erityisen hyvin. Tämän esilletuonti on mielestäni Kelon Jumalten tuhon suurin kompastuskivi. Asia ei käy oikeastaan ilmi mistään muusta kuin Gibichungien väestön hengitysmaskeista, jotka valitettavasti tuovat mieleeni hiiri-/kärpäsnaamarit ja Siegfriedin ensi saapumisesta Gibichungien linnaan, jossa hänelle tehdään terveystarkastus. Maskirutiinit tuntuvat päälle liimatuilta kun oikeastaan mikään muu ei tue isompaa kuvaa maailman heikosta tilasta. Siegfriedin ja Brünnhilden maskittomuuden voi kuvitella johtuvan paremmasta ilmasta vuorenrinteellä, mutta kokonaisuutena ilman naamareita olisi pärjätty juonen osalta varsin hyvin.

© 2024 Stefan Bremer

Prologin nornakohtaus on näyttävä. Ei nornien toki tanssia pidäkään, mutta stabiili patsasmaisuus hieman pistää silmään. Siegfried ja Brünnhilde elelevät omissa oloissaan ja Siegfried näyttää keskittyneen sankaritekojen sijaan vihanneskasvatukseen, mutta Brünnhilde kehottaa valittuaan lähtemään urhoilemaan.

Ensimmäinen näytös jatkuu suoraan prologin jälkeen Gibichungien linnassa. Hagen punoo juoniaan ja valjastaa puolisisaruksensa Guntherin ja Gutrunen suunnitelmansa osasiksi. Linna on Kelon/Kuntun käsittelyssä määrittelemätön sisätila, joka pitää sisällään monoliittipenkin ja Hagenin vaaliman bonsaipuun (hienoa symboliikkaa) ohella kaksi munavuodetta Guntherille ja Gutrunelle. Munamuodot ovat mielenkiintoinen visuaalinen linkki Reininkullan alkuun, mutta käsiohjelman lisätieto kuplassa elämisestä ei välttämättä lisää dystopiamaalailuja.

Ensimmäisen näytöksen omiin odotuksiini ristiriitaisin tapahtuma oli Siegfriedin mukana oleva posse, kun hän huumattuna Gunteriksi naamioituneena hakee Brünnhildea vuorelta. Kyllähän Logen tulikehä on edelleen paikallaan, miksi Siegfried on ottanut kalliosaliin muita mukaan? Tämä on muuten ainoa kohtaus missä hengitysnaamio perustelee paikkaansa, naamiovälineenä tosin.

 

© 2024 Stefan Bremer

Toinen näytös alkaa Hagenin unella Alberichista. Kohtauksen uniluonne korostuu tässäkin "ylimääräisten" nibelungien läsnäololla. Neljännessä kohtauksessa Brünnhilde tuodaan Gibichungien saliin häkissä. Tässä on vahva muisto Reininkullasta jossa samaa(?) häkkiä käytettiin ensin Mimen ja sitten Alberichin kanssa.

Kolmas näytös ja koko tetralogia päättyy erittäin näyttäviin kohtauksiin, kun ensin Brünnhilde astuu tulirenkaan läpi kohtaloonsa Siegfriedin kanssa ja vajoaa Reiniin. Vielä loppukuvana Reininkullan Jumalhahmot palaavat taustalle ja vajoavat tuhoonsa. Näyttämän laskeva lattia toimi hienosti.

Mitä Jumalten tuhon ohjauksesta jäi lopulta käteen/mieleen? Ohjauksena se oli varmaan kevein kaikista neljästä. Kelo ei välttämättä uskalla/halua antaa oman kädenjälkensä näkyä vahvasti ja tällä kertaa omat kevyet mausteet (naamarit, epookki, munakuplat) päinvastoin kääntyvät tarkoitustaan vastaan. Jälleen totean, että visuaalisesti Mikki Kuntun lavastus ja valaistus on erittäin näyttävää ja Erika Turusen suunnittelemat puvut hienoja. Kokonaisuus ei vaan nouse osiaan suuremmaksi. Tetralogia menee kategoriaan klassiset ohjaukset. Tarvitseeko Wagner jotain muuta? Ei tietenkään, mutta moderni teatterin ystävä arvostaa myös lähdemateriaalin loppumattomien tulkintamahdollisuuksien rohkeaa kokeilua.

© 2024 Stefan Bremer

Musiikki olikin sitten Jumalten tuhon ensi-illassa pääosassa. En tiedä olinko itse poikkeuksellisen Wagner-vastaanottavaisessa tilassa (taidan olla kyllä aika usein), mutta Hannu Linnun johtaessa edellisistä osista tutut johtoaiheet tanssivat päässäni tekstin kanssa. Vähemmän Wagnerin kanssa aikaa viettäneille vinkkinä, että musiikki ja teksti kommentoivat toisiaan. Toisen näytöksen mieskuoro kuulosti julmetun hyvältä. Tempojen suhteen Waltrauten monologi oli yllättävän hidas, samoin Siegfriediin surumarssiin lähtö. Toimivat kyllä. 

Daniel Brenna jatkoi vahvaa työtään Siegfriedinä. Hagenin roolissa oli minulle uusi tuttavuus Rúni Brattaberg. Oikein positiivinen tuttavuus, erinomainen näyttelijä. Tuomas Pursio oli hieno Gunther ja Jukka Rasilainen jälleen mainio Alberich.

Naisten suhteen olikin täyttä herkkua tarjolla. Reetta Haavisto puhkesi kukkaan Gutrunen roolissa. Tuija Knihtilä oli varma Waltraute. Noa Beinart, Niina Keitel ja Sonja Herranen nornina ja Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen Reinintyttärinä olivat mainioita. Illan kruunamaton kuningatar oli ehdottomasti Johanna Rusanen, aivan mahtava Brünnhilde. Eritoten toisen näytöksen keihäsvala oli veret seisauttava pätkä.



-----------------------------------------------------------

(1) Ei kaikkien ohjausten tarvitse muistuttaa Metropolitanin Brian Largen ultrakonservatiivista versiota. 

lauantai 20. huhtikuuta 2024

Stravinsky-ilta

 Baletti: Stravinsky-ilta - Kansallisooppera 2024-04-19


© 2024 Roosa Oksaharju

Hieman toistasataa vuotta sitten Igor Stravinsksy mullisti länsimaisen taidemusiikin. Sergei Djagilev tilasi Stravinskylta musiikkia Ballet russes balettiseurueensa esityksiin ja yhteistyön hedelminä Stravinsky toimitti musiikit teoksiin Tulilintu, Petruška, Kevätuhri, Häät ja Pulcinella. Pulcinellassa Stravinsky alkoi karistamaan romantiikan vaikutusta pois ja päätyi uusklassismiin, mutta varsinainen vallankumous kristallisoitui kvinteton keskimmäisessä teoksessa, Kevätuhrissa.

Kansallisoopperan Stravinksy-ilta koostuu Petruškasta ja Kevätuhrista. Petruškan tuotanto on vuokralla Monte Carlon baletista Johan Ingerin koreografiana ja Kevätuhri taasen Nürnbergin baletista Goyo Monteron koreografiana. Kantaesitykset olivat 2018 Petruškalla ja 2019 Kevätuhrilla.

Johan Inger on Petruškassa sijoittanut nukkehahmojen kolmiodraaman moderniin muotimaailmaan. Muotinäytöksen valmistelussa käytetyt mallinuket heräävät eloon ja selvittelevät välejänsä. Rivien välistä voi kuvitella havaitsevansa yhteiskuntakritiikkiä, mutta tanssi vie syystäkin voiton. Päätriossa Hye Ji Kangin suosiosta kisailivat Atte Kilpinen ja Frans Valkama, nukkemestarina Sergei Popov. Erinomainen kvartetti.

Kevätuhrin osalta Goyo Montero vaihtaa näkökulmaa uhraamisesta uhrautumiseen. Lavastuksen keskeinen osa on ylhäältä laskeutuva valokehä, jonka symboliikan jokainen katsoja voi luoda omassa mielessään. Kehää pitää kuitenkin miellyttää ja uhrautua sille, antaakseen pelastautumisen mahdollisuuden muille. Ensimmäinen kokelas ei onnistu, mutta toinen saa halutun lopputuloksen. Pidin kovasti kehän ideasta ja sen symboliikan pohdinnasta. Uhraaminen vs uhrautuminen on ideana valtava muutos. Painopiste siirtyy yhteisöstä yksilöön. Vai siirtyykö? Millainen on yhteisö, jonka puolesta yksilö on valmis uhrautumaan? Uhraamisessa näkökulma on olemassa olevan tilan stabilointi/jatkaminen, uhrautumisessa näkökulma on nykytilan parantaminen tulevaisuudessa, mutta ei omalta osalta, vaan muiden. Siinä muutamia ajatuslähtökohtia omista pika-assosiaatioista. Vahvasti ja vahvaan ryhmätyöskentelyyn perustuvan koreografian uhreina tanssivat hienosti Heidi Salminen ja Giulio Diligente.

© 2024 Roosa Oksaharju

Petruškassa ja Kevätuhrissa musiikin rooli ja myös sen historiallinen merkitys on vahva. Eritoten Kevätuhri nosti rytmin keskiöön. Tahtilajien ja aksenttien jatkuva vaihtuminen ei ole modernin mathcoren keksintö. Kansallisoopperan orkesteri selvisi haasteesta hienosti Rumon Gamban johdolla. Työntäyteinen ja vaativa ilta orkesterimontussa.

© 2024 Roosa Oksaharju

Stravinsky-ilta on mielestäni lähes pakollinen vierailu musiikin ystävälle. Konserttiesityksissä Kevätuhria saa onneksi kuulla suhteellisen usein, taitaa kuulua kapellimestarien pakkomielteisiin, mutta nyt on oivallinen tilaisuus myös nähdä teos erinomaisena koreografiana.

lauantai 23. maaliskuuta 2024

Simon Boccanegra loistotuotantona

 Ooppera: Simon Boccanegra - Kansallisooppera 2024-3-22

© 2024 Ilkka Saastamoinen

Pierre Audin ohjaama Giuseppe Verdin Simon Boccanegra on yhteistuotanto Tokion New National Theatren, Madridin Teatro Realin ja oman kansallisoopperamme kesken. Maailman ensi-ilta taisi olla marraskuussa Tokiossa ja nyt oli vuorossa Helsinki.

Simon Boccanegran juoni on erittäin epäselvä ja kaikin puolin pökkelö. Jos tarina ei ole tuttu, kannattaa ehdottomasti panostaa hetki viimeistään käsiohjelman synopsiksen lukemiseen. Selitin väliajalla vieressä istuvalla oopperan ystävälle rautalangan avulla kuka kukin on. Ei riitä, että juonessa on aikahyppyjä ja henkilöt ovat erinimisiä, käsiohjelmakin käyttää samasta henkilöstä peräkkäisissä lauseissa etu- ja sukunimiä, sekoittaakseen pakkaa.

Libretto sisältää lausekukkasia, jotka oopperamaailman ulkopuolella aiheuttaisivat hihittelyä, mutta Verdin musiikin sitoessa ne draamaan, niistä muodostuu pieniä palasia jotka osoittavat miksi ooppera on niin mahtava taidelaji, kuin mitä se on.

Edellä olikin varmaan kaikki kriittinen osuus mitä ensi-illasta jäi mieleen. Kaikki loppu olikin puhdasta nautintoa. Pierre Audin ohjaus ja Anish Kapoorin huikean hieno abstrakti lavastus eivät yritäkään sijoittaa tarinaa mihinkään aikaan, vaan tapahtumat etenevät omassa mikrokosmoksessaan. Wojciech Dziedzicin puvut ja Jean Kalmanin valot ovat täydellisessä synkassa Kapoorin lavastuksen kanssa. Erittäin näyttävä ja toimiva produktio.

© 2024 Ilkka Saastamoinen

Verdin musiikki sitoo juonen riekaleet yhteen ja antaa kehykset kohtauksille. Helsinkiin haalittu laulajakatras on aivan mahtava roolitus. Nimiroolin bulgarialainen baritoni Vladimir Stoyanov omaa ilmaisuvoimaisen, puhuttelevan äänen. Libanonilais-kanadalaisen sopraanon Joyce El-Khouryn ääneen minulla meni hetki totutellessa, mutta sen jälkeen oli myyty. Erittäin tasaisen ja korkeatasoisen roolituksen täydensivät Riccardo Zanellato, Sebastian Catana, Koit Soasepp, Mika Pohjonen, Iris Candelaria ja illan äänitykki Mihails Čulpajevs.

Kun orkesterikin oli Pietro Rizzon johdolla hyvässä iskussa, Simon Boccanegraa voi täysin sydämin suositella.


lauantai 2. maaliskuuta 2024

Dracula

Baletti: Dracula - Kansallisooppera 2024-03-01


© 2023 Roosa Oksaharju
 Bram Stokerin Dracula on kauhukirjallisuuden suurklassikkoja, jonka kypsyminen asemaansa kesti varsin kauan 1897 julkaisunsa jälkeen. Elokuvissa tarinaa on kerrottu lukuisia kertoja ja vuoden 1992 Francis Ford Coppolan versio vakuutti puolalaisen koreografin Krzysztof Pastorin tarttumaan hänelle tarjottuun aiheeseen. Kantaesitys oli Perthissä, Australiassa viisi ja puoli vuotta sitten. Oman kansallisbalettimme versio on vuokralla Puolan kansallisbaletista.

Baletin musiikin pohjana Pastor päätti käyttää maanmiehensä Wojciech Kilarin musiikkia, jota myös Coppola oli käyttänyt elokuvassaan. Kilar oli säveltänyt elokuvan musiikin juuri elokuvaa varten ja pelkästään elokuvamusiikki ei riittänyt baletin pohjaksi, vaan balettiin otettiin mukaan myös muuta Kilarin musiikkia hänen klassisesta ja elokuvamusiikkituotannostaan. Musiikin on sovittanut koherentiksi kokonaisuudeksi Michael Brett.

Itselleni Kilarin musiikki kolahti hienojen sävymaailmojensa ansiosta, erityisesti sinfonisesta runosta Kościelec 1909 otetuissa palasissa, joita käytettiin ensimmäisen näytöksen vampyyrikokoontumisessa. Olisi mukava saada teoksen partituuri ja seurata kuinka sointimaisema luodaan.

Libretistinä Pastorilla on Pawel Chynowski, joka on poiminut Stokerin tarinasta viihdyttävän kokonaisuuden. Vaikka Draculan tarina olisi kuinka tuttu, vinkkaan jälleen kerran ainakin silmäilemään käsiohjelman juonisynopsiksen, kuten on syytä tehdä kaikkien juonta sisältävien balettien kohdalla.

© 2023 Roosa Oksaharju

Pastor ja Chynowski painottavat Draculan kahta olomuotoa, vanhaa vampyyri Draculaa, joka aina veren makuun päästessään palaa nuoreen "normaali" versioonsa. Tätä korostaakseen Draculan roolia tanssii kaksi henkilöä, ensi-illassa Sergei Popov ja Michal Krčmář. Molemmat olivat mainioita roolissaan. Lontoolaispariskunta Jonathan ja Mina, rooleissa Jun Xia ja Zhiyao Chen, samoin kun Lucyn roolin tanssinut Abigail Sheppard ilahduttivat myös liikkeillään.

Naispuolisten vampyyrien trio Transsilvaniassa ja myöhemmin Lontoon hautausmaajaksossa olivat kerrassaan loistavia. En valitettavasti osaa erotella heitä solistilistan vampyyriluettelosta, mutta brava heille kaikille. Myös Atte Kilpisen sairaalapotilas vakuutti sulavuudellaan.

© 2023 Roosa Oksaharju

Pastorin Dracula on mitä parhainta tanssiviihdettä, viihde sanan positiivisimmassa merkityksessä. Charles Cusick Smithin ja Phil R. Danielsin lavastus ja puvut tukivat tunnelmaan pääsyä. Vahva suositus.

lauantai 27. tammikuuta 2024

Karmeliittasisaret

Ooppera: Karmeliittasisaret - Kansallisooppera 2024-1-26

© 2024 Ilkka Saastamoinen

Francis Poulencin oopperatuotanto koostuu kolmesta teoksesta: Teiresiaan rinnat, Karmeliittasisaret ja Ihmisen ääni. Ihmisen ääneen olen kotimaassa törmännyt useamminkin aina maakuntia myöten, kansallisoopperassa se on nähty Almisalissa ja päälavalla, muita Poulencin oopperoita ei uudessa oopperatalossa ole taidettu esittää. Teiresiaan rinnat oli viitisen vuotta sitten vanhassa oopperatalossa Opera Boxin tuotantona.

Kansallisoopperan tuotanto on vuokralla Théâtre des Champs-Élysées teatterista Pariisista. Alkuperäisestä ohjauksesta vastasi Olivier Py ja Töölönlahden uusintakierroksesta vastaa Daniel Izzo.

Karmeliittasisarten tarina pohjautuu Georges Bernanosin näytelmään, josta Poulenc muokkasi oopperan joka sai kantaesityksensä 1957. Näytelmällä ja siten myös oopperalla on pohjana tositarina Ranskan suuren vallankumouksen keskivaiheilta ("hirmuvallan aika") jolloin totalitarismi vallitsi ja ihmisiä teloitettiin mielivaltaisista syistä. Compiègnen maakunnassa sijainneen Karmeliittasisarten luostarin 16 nunnaa tuomittiin vallankumouksen vastaisesta toiminnasta kuolemaan Pariisissa giljotiinin avustamana.

Tarinassa on päähenkilöiden takia vahva uskonnollinen sävy, mutta raakalaismainen, mielivaltainen vallankäyttö on motiivi, joka toistuu tänäkin päivänä ympäri maailmaa ja siihen on valitettavan helppo löytää tarttumapintaa jokaisen, myös uskonnottoman. Pyn ohjauksessa ja Pierre-André Weitzin lavastuksessa epookki ei ole 1700-luvun loppu, vaan enemmän tai vähemmän määrittelemätön aika, jonka voi kuvitella haluamaansa ajanjaksoon viimeisen parin sadan vuoden ajalta. Lavastus on yksinkertainen, dynaaminen elävä tila, joka jakautuu kaikkiin suuntiin kohtauksien mukaan. Loistoa, välkettä ja pukuloistoa ei ole tarinan kontekstin puitteistakaan tarjolla, mutta lavastus ja Bertrand Killyn valaistus luovat puhuttelevan ja näyttävän ympäristön kertomusta tukemaan.

© 2024 Ilkka Saastamoinen

Käsittääkseni päähenkilöiden taustat ja teot ovat fiktiota, vaikka nunnien kohtalo pohjautuukin todellisuuteen. Bernanos ja Poulenc kertovat tarinaa aristokraatin tyttären kautta, joka päättää ryhtyä nunnaksi. Sivujuonteina myös luostarin johtajan vallanvaihto. Bernonos ja Poulenc onnistuvat kyllä luomaan henkilöryhmän, jonka jäsenten motiiveja ja keskinäisten suhteiden verkkoa on mielenkiintoista pohtia. Miksi he toimivat niin kuin toimivat? Nämä ajatuskudelmat toisaalta menettävät merkityksensä isossa kuvassa, jossa yksilöiden identiteetillä ei ole merkitystä ja vain raaka vallankäyttö ja julmuus materialisoituvat giljotiinin terän alla.

Ensi-illassa orkesteria johti Hannu Lintu. Ei ollut orkesterin, eikä Linnun vika, että ensimmäinen näytös heräsi minulle musiikin puolesta vasta prioritarin kuolin kohtauksessa. Toisesta näytöksestä eteenpäin olinkin sitten Poulencin vietävissä, erityisesti päähenkilö Blanchen ja hänen veljensä duetto oli komeaa kuultavaa. Oopperan loppukohtaus, jossa nunnat laulavat Salve Regina hymniä ja giljotiinin terän isku kerrallaan kuoro käy pienemmäksi, on rankimpia oopperan lopetuksia.

© 2024 Ilkka Saastamoinen

Solistijoukko oli erinomainen. Päähenkilön, Blanchen, roolin lauloi upeasti Marjukka Tepponen. Erittäin tasaisesta nunnajoukosta nostan vielä esiin Johanna Rusasen hienon priorinnan ja Äiti Marien roolista Tuija Knihtilän, jonka ääntä en jaksa olla ihailematta. Naisroolit ovat tietysti tässä oopperassa pääosassa, mutta eritoten Tuomas Katajala Blanchen veljenä ilahdutti jälleen kerran.