Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-10-04

Lappeenrannan kaupunginorkesterin solisti- ja kapellimestarivieraana oli tänään Jaakko Kuusisto. Ohjelmistossa oli kaksi Johann Sebastian Bachin viulukonserttoa, John Adamsin Shaker loops ja Aulis Sallisen Cruselliana. Eli aikajanalla otettiin 300 vuoden loikka; barokista nykyaikaan.

Bachin ensimmäinen a-molli viulukonsertto aloitti illan. Se on Bachin konsertoista minulle tutuin. Ensimmäisen osan tanssillisen viettelevä teema voisi olla vaikkapa Händelin Julius Caesar oopperasta. Bachin viulukonsertot eivät ole soittajan pyroteknisiä näytöksiä vaan viulu on hienostuneemmin osana kokonaisuutta keskustellen orkesterin kanssa. Kuusistolla ei ole solistina mahdollisuutta ohjailla orkesteria koko ajan, mistä ei nopeissa osissa ollut suurempaa haittaa. Mutta uskoisin että ainakin a-mollikonserton hitaassa osassa tiukemmasta kontrollista olisi ollut etua. Nyt selkä orkesteriin päin soittaessa Kuusistolla ei ollut samanlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Jos soittajat olisivat olleet ringissä ja näköyhteydessä, olisi kokonaisuus ollut tiiviimpi. Mutta eipä soitossa ollut paljon valittamista nytkään. Ehkä hieman kirkkaampaa klangia ja läpikuultavuutta olisin ensimmäisessä osassa kaivannut.

Seuraavana ohjelmistossa hypättiin melkein nykyaikaan ja amerikkalaisen John Adamsin minimalismin pariin. Shaker loops valmistui kvarteton ja kvinteton kautta jousiorkesterille vuonna 1983. Sävellys pohjautuu rytmisen toiston ja hienovaraisten muutosten virtaan. Tällaisessa musiikissa mukaansatempaavan esityksen aikaansaaminen vaatii orkesterilta yllättävän paljon. Varsin hyvin Kuusisto ja Lappeenrannan kaupunginorkesteri onnistuivatkin. Ensimmäisessä osassa oli muutamaan otteeseen pientä puuroutumista. Hienoa kuulla tällaistakin musiikkia elävänä!

Tauon jälkeen mainiot ohjelmistovalinnat jatkuivat. Aulis Sallisen musiikin esittely jatkui Lappeenrannassa Sallisen parin vuoden takaisella  Cruselliana sävellyksellä puhallinkvintetolle ja jousiorkesterille. Sallinen tarjoaa kuultavaksi mielenkiintoisen äänimaisemapotpurin. Välillä piipahdetaan jazzin puolella ja toisessa kohtaa Wagneriaanin korva oli löytävinään vaikka mitä haikeita tyylilainauksia. Tämä olisi mukava kuulla uudelleen. Sen verran uusi teos on kyseessä ettei levytystä ole valitettavasti vielä saatavana. Orkesteri kuulosti hyvältä ja erikoiskiitos Jorma Lautasen svengaavalle klarinetin käsittelylle.

Konsertti päätettiin toisella Bachin viulukonsertolla. D-mollikonsertto BWV 1052R onkin historialtaan hieman erikoisempi tapaus. Alunperin sävellys on käsittääkseni ollut viulukonsetto, josta Bach on tehnyt cembalosovituksen. Alkuperäinen viuluversio on kadonnut ja nykyinen versio on myöhemmin sovitettu tuosta cembalosovituksesta. Illan viulukonserteista tämä jälkimmäinen oli esityksenä vahvempi. Kuusiston viulu soi hienosti ja hidas osa soi kaihoisan surullisesti. Mukava musiikki-ilta jälleen Lappeenrannassa!

Ooppera: Doctor Atomic - Kansalliooppera 2011-11-04

Hieman ristiriitaiset tunteet jäivät John Adamsin Doctor Atomic oopperan ensi-illasta. Tuotanto oli tuontitavaraa Saarbrückenistä ja sai siellä ensiesityksensä vuodelta 2010. Ohjauksesta vastasi Immo Karaman ja kapellimestarina oli Stuart Stratford.

Lähdetään purkamaan tuntemuksia asioista jotka jäivät askarruttamaan mieltä ei ehkä niin onnistuneina. Kuten jo tuolla aikaisemmin kitarakonserttoja pohdiskellessa totesin, olen sähköisen äänentoiston kannalta puritaani; ei kiitos. Doctor Atomic on siinä mielessä poikkeava että Adams on jo säveltäessään ottanut huomioon mikrofonit ja useat orkesterin efektit vaativat sähköistä vahvistamista. Varsinkin lyömäsoittimet ja vasket olivatkin useasti mielenkiintoisesti käsiteltyjä. Kun katselin ennakkoon tallennetta Amsterdamista ei sähköinen äänentoisto haitannut, koska kaikki äänet tulivat selkeästi mikrofonien ja kaiuttimien kautta. Nyt salissa istuen toisella rivillä varsinkin laulajien äänestä osa tulee suoraan ja osa kaiuttimien kautta, tämä ei kuulosta hyvältä. Ero sävyissä ja dynamiikassa on niin suuri. Toivottavasti ehtisin katsomaan tämän uudelleen kauempana lavasta, miltä mahtaa siellä kuulostaa?

Ensi-illassa J. Robert Oppenheimerina lauloi yhdysvaltalainen baritoni Lee Poulis. Hänen äänenväristään en valitettavasti pitänyt. Syynä voi kyllä varsin hyvin olla sähkötkin, olisi mielenkiintoista kuulla häntä ilman mikrofonia. Laulajista naisroolien laulajat Jessica Rivera ja Sari Nordqvist olivat suosikkejani solisteista. Riveran hieno monologi toisen näytöksen alussa oli komeaa kuultavaa. Muut miessolistit olivat varsin tasainen joukko. Mika Kares teki hienon suorituksen fyysikko Edward Tellerinä. Varsinkin aivan ensimmäisen osan alussa kuoron artikulaatio oli aikamoista mutinaa, onneksi sanat selvenivät kuitenkin.

Orkesterin osalta varsinkin ensimmäinen näytös oli mielestäni kankea. Musiikin vastustamaton eteenpäin vievä syke jäi puuttumaan. Toinen näytös oli tämän osalta parempi. Sivusilmällä tarkkailtuna maestro Stratfordkin tuntui vapautuneemmalta, olisiko ollut ensi-iltajännitystä ilmassa? Voisin kuvitella että tulevissa näytännöissä meno on parempaa. Musiikki ainakin tarjoaa siihen mahdollisuuden.

Entäpä sitten ohjaus? On mielenkiintoista vertailla tätä tuotantoa Sellarsin omaan tuotantoon jonka videointi on saatavana. Vertailua hankaloittaa tallenteen osalta Sellarsin oma video-ohjaus, joka keskittyy varsin paljon lähikuviin. Taustalla näkyy tanssia ja muuta puuhastelua joista ei kuitenkaan saa aivan selkeää kuvaa. Karamanin ohjauksessa tapahtuu myös paljon. Lavastuksen on suunnitellut Johann Jörg ja sen keskeiset elementit ovat pöydät. Pöytiä käytetään liitutauluina, niitä liikutellaan ympäriinsä ja niistä luodaan huoneita, seiniä, ovia, tiloja ja loppujen lopuksi itse pommia kuvaava rakennelmakin. Mielestäni hienosti toimiva idea. Karamanin ohjaus on selkeästi abstrakstimpi kuin Sellarsin. Sellars pitää tapahtumat ja henkilöt vielä realismin siemenessä kiinni, mutta Karaman läväyttää lavalle vapaamman tulkinnan jossa menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat alitajuntojen ja symboliikan keitoksessa. Lavalla tapahtuu joukkokohtauksissa paljon ja kaikkien tapahtumien symboliikkaa on ainakin ensinäkemältä vaikea ymmärtää. Esimerkiksi miksi kaikki naissotilaat ovat pin-up asentoihin päätyviä kanoja? Toisaalta "auringonottajien" jähmettyminen ja lavalta pois hinaaminen, samoin kuin pommilapsen kärrääminen ovat hienoja ideoita. Oppenheimerin ja hänen vaimonsa suhteessa kaikki on etäistä. Ensimmäisessä näytöksessä Oppenheimer tuntee vaimonsa "muotin" läheisemmäksi kuin originaalin. Ohjauksesta tuli hieman taas miljoonalaatikkotunnelma, oli niin paljon mihin tarttua. Mikä oikeasti on oleellista?

Katsomossa oli yllättävän paljon tyhjiä paikkoja, kyse on kuitenkin ensi-illasta. Väliajallakin tuntuivat katsojat vähentyneet. Uskon kyllä että kausikortin omaava ensi-ilta yleisö ei ole tämän oopperan parasta kohdeyleisöä. Modernia musiikkia modernein menetelmin regieteatterin ehdoilla. Ne jotka käyvät oopperassa näyttäytymässä tai joille ooppera on sosiaalinen kohtaamispaikka eivät ole ensisijainen kohderyhmä. Jos psykologinen draama, tieteen ja moraalin välinen harmaa alue tai rohkea uusi musiikki kiinnostaa; siinä tapauksessa on syytä piipahtaa Töölönlahdella.

Doctor Atomic - De Nederlandse Opera 2007, Renes, Sellars

Esivalmisteluna kansallisoopperan Doctor Atomiciin oli aika tutustua Amsterdamissa neljä vuotta sitten tehtyyn taltiointiin. Esitys voidaan varmaankin laskea periaatteessa kantaesityksiin, sillä Doctor Atomicin tilasivat John Adamsilta ja Peter Sellarsilta San Franciskon, Chicagon ja Amsterdamin oopperat. Varsinainen kantaesitys oli vuonna 2005 San Franciscossa. Levyllä olevien lisämateriaalien mukaan Amsterdamin esitykseen oli tehty jo hieman muutoksia.

Heti alkuun on todettava, että nytpä taisi tulla taas yksi säveltäjä suosikkilistalle. Pitää ehdottomasti tutustua hänen muihinkin oopperoihinsa. Musiikissa on alusta lähtien vastustamaton syke joka imee mukaansa. Fingelskaksi voisi sanoa että on hyvä draivi. Minua kiehtoo Adamsin moderni sävelkieli, joka ei kuullosta laululinjojenkaan osalta vieraalta, vaikka melodiaosasto ei olekaan romantikon korvan perusmateriaalia. Hieno yllätys oli ensimmäisen näytöksen lopun Robert Oppenheimerin monologi/aaria "Batter my heart, three-person'd God", joka toi minun mieleeni tuulahduksen Bachista. Mahdankohan olla poikkeava yksilö? Toinen erityisen hieno laululinja oli toisen näytöksen alkupuolella Kitty Oppenheimerin hahmolle kirjoitettuna.

Libretto on Peter Sellarsin kirjoittama ja perustuu tositapahtumiin ennen ensimmäisen atomipommin räjäytystä New Mexicossa 1945. Pääosa oopperasta tapahtuu räjäytystä edeltävien 24 tunnin aikana. Sellars on käyttänyt lähdemateriaaleinaan mm. vasta viime aikoina julkistettuja salaisia asiakirjoja Manhattan projektin tiimoilta. Levyllä on lisämateriaalina mm. Sellarsin haastattelu joka avaa hienosti libreton taustoja.

Lavaohjauksesta ja myös video-ohjauksesta vastaa Sellars itse. Lavastus on varsin pelkistetty ja sopii hyvin tuotantoon. Lavaohjaus (ja myöskin lavastus) jäävät hieman video-ohjauksen jalkoihin. Sellars suosii videolla todella paljon lähikuvia ja nopeahkoja leikkauksia. Välillä on vaikea saada kuvaa mitä kaikkea lavalla on ja mitä taustalla tapahtuu. Laulajien taustalla on usein tanssia ja videon perusteella jää tanssin symboliikan pohtiminen kyllä arvailun varaan. Tanssijat usein vain vilahtavat kuvassa. Ymmärrän Sellarsin motiivit videolla lähikuvien käyttämiseen ja laulajien kasvonilmeiden hyödyntämiseen. Salissahan nämä jäävät vain eturivin katsojien iloksi. Toisaalta tarkasta Blu-ray kuvasta voi laskea helposti välillä laulajien yksittäisten ihohuokosten määrää, mikä ei välttämättä ole kai tarkoitus. Jos video-ohjaaja oli joku muu kuin lavaohjaaja, tekisi mieli mollata tätä. Sellars kun pitää molempien hattuja hiusmetsänsä päällä, niin se pitää hyväksyä hänen valintanaan.

Pääroolin tohtori J. Robert Oppenheimerina laulaa Gerald Finley. Hän on roolissa aivan mahtava, hieno ääni ja hyvää näyttelemistä. Samat kehusanat saa sanoa Kitty Oppenheimerin esittäjästä Jessica Riverasta. Parasta on tieto siitä, että hän laulaa myös Helsingissä. Ihana sopraano! Muistakaan laulajista ei huomauttamista löydy. Eric Owens on pomoileva kenraali, Richard Paul Fink ja Robert Wilson tiedemiehiä, James Maddalena meteorologi. Ellen Rubinerillä on uljas kontra-altto. Renes ohjaa orkesteria vakaasti ja vivahteikkaasti

Kaikin puolin erinomainen tallenne. Kuten jo yllä tuli ilmi, kuvan laatu on melkein liian hyvä. Tästä on hyvä lähteä nauttimaan elävästä versiosta Töölönlahden rannalle ja ihmettelemään kuinka Saarbrückenin versio toimii.