Turandot 2023

 Ooppera:  Turandot - Kansallisooppera 2023-01-27

© 2023 Suomen Kansallisooppera / Ilkka Saastamoinen

Kansallisooppera päivitti Turandot tuotantonsa uuteen ruotsalaisen Sofia Adrian Jupitherin ohjaukseen. Edellisen version näkemisestä on aikaa.

Käsiohjelmassa ohjaaja pohdiskelee prinsessa Turandotia valtarakenteiden, perinteiden ja ihmisten sorron kohteena. Hyviä ajatuksia. Itseäni hämmästyttää vielä noihin liittyvä isäkeisarin voimattomuus. Kun keisari yrittää saada Calafia luopumaan tämän arvoitteluyrityksestä, hän puhuu omasta valastaan. Jo satoja vuosia jatkunut tietokilpailuteloitusperinne on keisarille mahdoton muutettava? Oma tytärkin on saatu aivopestyä siihen mukaan? Ohjaaja Jupither mainitsee käsiohjelmassa halunsa tässä ohjauksessa vapauttaa prinsessa Turandotin näistä ulkoapäin tulevista vaatimuksista. En tunnusta löytäneeni kyllä ohjauksesta suoranaista viitettä tuosta. Giuseppe Adami ja Renato Simoni tekevät tuon jo libretossaan; Liùn rakkauden takia tekemä uhrautuminen avannee Turandotin sydämen ja lopettaa vuosisataisen koston lunastuksen kierteen.

Mielestäni ohjaus ja tuotanto on kokonaisuutena erinomainen. Erlend Birkelandin lavastusideana koko oopperan läpi on portaikko, joka elää hienosti Ellen Rugen valaistuksen avulla. Puvustuksessa on vältetty pahimmat kliseet (kippuraviikset ja sateenvarjohatut) ja löydetty ajaton tyyli, joka antaa kuitenkin sopivasti viitteitä maantieteestä.

Musiikin osalta Hannu Linnun johtama orkesteri teki upeaa työtä. Vielä kun Puccini olisi saanut elää hieman pidempään ja olisi ehtinyt viimeistellä kolmannen näytöksen... Mitä useammin Turandotia kuulee, niin sitä enemmän Franco Alfanon lopun sävelkieli jättää toivomisen varaa.

© 2023 Suomen Kansallisooppera / Ilkka Saastamoinen

Odotin ensi-illalta kovasti Miina-Liisa Värelän kuulemista nimiroolissa kerrassaan mahtavan Sieglinden jälkeen. Valitettavasti sairastuminen oli iskenyt ja kakkoskokoonpanon Astghik Khanamiryan sai ensi-illan Turandot-paikan. Erinomainen sopraano hänkin. Italialainen Leonardo Caimi oli miespääroolissa tataariprinssi Calafina. Kaikin puolin kelpo tenori. Reetta Haavisto sai oivallisesti Puccinin ohjeiden mukaan sydämet särkymään ja silmät kostumaan Liùna. Matti Turunen teki taas hienon roolin Timurina. P(i|a|o)ng kolmikkona olivat Jussi Merikanto, Mika Pohjonen ja Tomas Pavilionis. Keisarina Jussi Miilunpalo.

Ja kun Turandotista puhutaan niin kuoro on tärkeässä roolissa. Marge Mehilane on kuoromestarina tehnyt hyvää työtä ja kuoro oli komeassa iskussa. Lapsikuorokin kuulosti hyvältä.

Puccinilla on minuun varsin syvä vaikutus. Hän osaa iskeä musiikillisen tikarinsa syvälle minuun ja yleensä onnistuu vielä kääntämään tikaria haavassakin. Kansallisoopperamme uusi Turandot on oivallinen ja kaunis tikari.

Tosca Christof Loyn mikroskoopin alla

Ooppera: Tosca - Kansallisooppera 2018-09-07

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Suhtauduin etukäteen Kansallisoopperan syksyn ensimmäiseen uutukaiseen huolettomasti. Puccinin Tosca ja ohjaajana Christof Loy, pakkohan siitä on tulla kelpo perjantai-ilta. Loyn tulkinnan Parsifalista olen nähnyt Tukholmassa ja version Jenůfasta Berliinissä. Noista eritoten Parsifal jätti mainion muistijäljen.

Christof Loyn tuotantotiimissä ovat Toscan kimpussa lavastuksesta ja puvuista vastaava Christian Schmidt ja valaistuksen suunnitellut Olaf Winter. Tämän hetken joutavaa meemiä mukaillen Toscasta jäi suuhun hieman haalean torikahvin maku.

Ohjauksessa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Yleensä miellän Floria Toscan henkilönä suhteellisen tasapainoiseksi, jota tietysti keinuttaa mustasukkaisuus. Loy taasen on tehnyt Toscasta aikamoisen hermokimpun. Tuntuu kun hän olisi koko ajan jonkunlaisen neuroosin vallassa. Jollain tavalla tämä syö lopun draamallista painoa, epätoivon pakottamat teot laimenevat tasapainottoman luonteen vuoksi.

Scarpian näennäisen(?) myötätunnon hetki Vissi d’arten aikana oli hienosti tehty. Onko pahallakin heikot hetkensä, onko mustan alla harmaata? Toinen mielenkiintoinen Scarpia hetki on ensimmäisen näytöksen lopussa; kun Scarpia on todennut Toscan saavan hänet unohtamaan jumalan, niin kohta tämän jälkeen Scarpia suutelee kardinaalin sormusta. Jumalasta viis, mutta maallisen vallan rituaalit pysyvät.

Kun ohjauksessa pysyttiin komeasti libreton hengessä, niin kyllä olisin melkein toivonut lavastukselta enemmän. Tapahtumien pitäisi tapahtua vuonna 1800 ja Schmidtin lavastus on taasen tyylitelty kalenterin kadottava kliininen historia-asetelma. Ensimmäisen näytöksen kirkko ja toisen näytöksen Scarpian huoneisto ovat turhan identtiset. Lavastuksen osalta ehdottomasti parasta oli kolmas näytös ja eritoten sen loppu. Kattokohtaus on toonattu värittömäksi aina sotilaiden pukuja myöten. Tarinasta uutetaan myytti.

Korvien kokemuksesta parhaat pisteet saavat Tuomas Pursion tulkitsema Scarpia ja Patrick Fourmillierin johtama orkesteri. Cavaradossina lauloi italialainen Andrea Caré, mukavaääninen tenori joka kenties kaipaisi hieman enemmän tehoja. Toscan esittäjän, Aušriné Stundytén, äänestä en pitänyt. Vissi d'arte oli ihan kelpo versio, mutta muuten sävyt tuntuivat olevan varsin polarisoituneet, enkä suuresti syttynyt kumpaankaan.

Vähän turhan steriili Tosca.

Madama Butterfly tarttuu haaviin

Ooppera: Madama Butterfly - Kansallisooppera, Helsinki 2018-1-26

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Omalla mittarillani klassisten oopperaroistojen kärkituhinoissa ovat usein Otellon Jago ja Madame Butterflyn Pinkerton. Molemmat hahmot pysyvät motiiveiltaan maallisessa skaalassa. Kumpaakaan ei ole kasvatettu vihaan tai kostoon (kuten vaikkapa Ringin Hagenia), vaan Jagolla ilkeyttä ruokkii kateus ja muukalaisviha ja Pinkertonilla taasen ylimielinen, kulttuurieroista piittaamaton tyhmyys.

Kansallisoopperan uudessa Madama Butterfly tuotannossa ohjaaja Yoshi Oïda ei säästele Pinkertonin asennevamman esilletuontia. Pinkerton ei osoita minkäänlaista ymmärrystä, saati kunnioitusta, nuoren ostomorsiammensa kulttuurille ja tavoille. Hänellä on taloudellisten resurssiensa vuoksi mahdollisuus ottaa leluvaimo, jonka voi sitten hyljätä hetken ilon jälkeen ja palata oman kulttuurin pariin oikean elinkumppanin etsintää varten.

Vaikka Pinkerton ohjeistaa konsulin maksamaan Madama Butterflyn vuokran pois lähtiessään, niin lähinnä tuonkin voisi käsittää investoinnin ylläpitomaksuna seuraavaa satamavierailua varten. Lopullisena osoituksena Pinkertonin täydellisestä selkärangattomuudesta on loppukohtauksen asioiden selvittämättä jättäminen. Meriupseeri Pinkerton osoittaa häivän ymmärryksestä, mutta katoaa paikalta ja jättää uuden kotimaasta mukanaan tuodun vaimon selvittelemään lapsensa ja kaukovaimonsa kohtaloa.

Ohjauksessaan Oïda ei tee Butterflystä klassista kiiltokuva Japania. Tom Schenkin lavastus on minimalismin rajoilla. Butterflyn talo on pieni korotettu taso ja muutama siirrettävä sermi. Lavaa ympäröivät rakennustelinerakennelmat, jotka toimivat muun muassa kuoron kotina. Thibault Vancraenenbroeckin puvut tuovat muutamaan otteeseen komeaa väriloistoa.

Jos Oïda ei siloittele Pinkertonin käsittelyssään, ei hän tee sitä myöskään avioliitonvälittäjä Goroa kuvatessaan. Goro on Juha Riihimäen hienosti tulkitsemana ylitsepursuavan lipevä otus. Itse Cio-Cio-Sanin, eli Madama Butterflyn, Oïda maalaa viattomuuden ja sopeutuvaisuuden perikuvaksi. Oïda antaa libreton ääripäiden erottua täydellä teholla.

Ensi-illan laulajakaarti tarjosi minulle mainion musiikkiteatterikokemuksen. Hyeseoung Kwon lauloi nimiroolin mallikkaasti, varsinkin loppupuolen draamaosuudet olivat mukavaa kuultavaa. Mika Pohjosen Pinkerton oli kerrassaan vakuuttava, hyvää laulua ja Pinkertonin luonteen piirteet välittyivät hienosti. Jeni Packalen kamarineitona tulkitsi jälleen hienosti matalamman naisrekisterin äänet. Jaakko Kortekangas oli kelpo konsuli Sharpless. Koko solistikaarti oli mielestäni varsin tasapainoinen, nimiroolia lukuunottamatta kotimaisin voimin; hienoa!

Montussa orkesteria ohjaili Pietari Inkinen. Erinomainen vispausilta häneltäkin. Puccinin oopperoissa on omaan korvaani tietynlainen kuivan rapea soundi joka hankaa draaman jyvät syvälle kuulijaan. Oopperan orkesteri Inkisen johdolla toteutti tuon hyvin. Kuorokin lauloi hyvin, hyräilykuoro osui ja upposi.

Kokonaisuutena kansallisoopperan Madama Butterfly on erinomainen tuotanto. Suosittelen lämpimästi.

Fougstedtin sellokonserton parissa

Konsertti: Lappeenranta-sali 2015-01-22

Lappeenrannan kaupunginorkesteri tarjoili tänään minulle uuden säveltäjäkokemuksen. Puccinin ja Haydnin väliin oli ujutettu kaksi Nils-Eric Fougstedtin sävellystä; sellokonsertto ja Romanssi. Kotimaisia sellokonserttoja ei taida olla pilvin pimein, joten kaupunginorkesterin soolosellisti Eeva-Maria Pykäläinen sai kunnian toimia solistina harvinaisemman ohjelmiston parissa.

Konsertti alkoi kuitenkin Puccinin Krysanteemeillä. Alun perin jousikvartetolle sävelletty teos yllätti minut iloisesti. Sävellyksen olen toki kuullut aikaisemminkin, mutta kaupunginorkesterin hieno sointi antoi taas iloa siitä että kotikontujen pienen mutta pippurisen orkesterin ei tarvitse antaa hyvänä päivänä tasoitusta kenellekään. Kaunista, puhdasta soittoa. Kapellimestari Vytautas Lukočius johti mallikkaasti, kelpo kapu.

Nils-Eric Fougstedt ei ole minulle tuttu kuin nimenä ja tietysti Romanssistaan elokuvaan Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Romanssin saimme kuulla sellokonserton jälkeen; onhan se kaunis melodia, mutta sellolle ja orkesterille sovitettunakaan se ei mieltä loputtomasti ruoki. En kyllä ihastunut sovitukseenkaan.

Sellokonsertto oli sen sijaan mielenkiintoisempi tuttavuus. Ei sekään saanut minua hullaantumaan Fougstedtin musiikista, mutta kyllä siihen kannattaa tutustua kun se kerran kohdalle sattuu. Vaikkei Fougstedt ollut varsinaisesti päätoiminen elokuvasäveltäjä, vaan toimi taidemusiikin parissa, niin ensi kuulemalla omat mielikuvani kyllä ajautuivat sellokonsertonkin kohdalla varsin visuaalisiin mielteisiin. Ainakaan kerralla en saanut konsertosta kovin koherenttia kokonaisuutta. Viimeisen osan teema kyllä oli varsin mukava, mutta kenties useampi kuuntelukerta kiinteyttäisi teosta enemmän. Pykäläinen suoriutui urakasta hyvin, ilman suurempia kommelluksia.

Konsertin päätti sitten Joseph Haydnin sinfonia numero 71. Aikaisempia höpinöitäni lukeneet muistanevat jo lämpimät ajatukseni Haydnin musiikkia kohtaan, eikä tämä sinfonia tee poikkeusta tuohon. Kun vielä Lukočius ja orkesteri tuntuivat olevan mainiossa Haydn-iskussa, niin jälleen kerran musiikinystävä poistui iloisin mielin pimeään iltaan.

Rolando Villazón Musiikkitalossa

Konsertti: Musiikkitalo 2014-11-08

Oma ensikosketukseni Rolando Villazóniin tapahtui Salzburgin musiikkijuhlilta vuonna 2005 taltioidulta La Traviata tallenteelta. Tuolloin Villazón ja Anna Netrebko olivat oopperamaailman kuuma pari. Tosin vain lavalla, mutta molempien urat olivat terhakkaassa nousussa ja lavakemia toimi hienosti. Pari vuotta tuon tallenteen tekemisen jälkeen Villazóniin iskivät mystiset ääniongelmat joiden syyksi paljastui myöhemmin kurkussa ollut kysta. Vaikeudet taitavat vihdoin voitettu.

Eilisessä Helsingin Musiikkitalon konsertissa Villazónin seuranana lauteilla olivat etelä-afrikkalainen sopraano Pumeza Matshikiza ja Guerrassim Voronkovin johtama Viron Valtiollinen Sinfoniaorkesteri. Villazón tunnetaan varsin vekkulina hahmona ja sopivan kokoisessa käsiohjelmassa taitelijaesittelyiden kielikuvat hymyilittivät minua joko tarkoituksella tai tahtomattaan. Sen verran 'patafyysikko olen minäkin, että löydän paikkani historiallisessa tuhkimotarinassa.

Viron Valtiolliseen Sinfoniaorkesteriin en ole tutustunut aikaisemmin. Heti konsertin avaavasta Massenetin Lahoren Kuninkaan alkusoitosta lähtien oli selvää että kyseessä on kelpo orkesteri. Draivia löytyi kyllä tarvittaessa. Sen sijaan jousistoon kaipaisin herkissä kohdissa enemmän läpikuultavuutta. Sointi jäi toisinaan kliiniseksi ja yksiulotteiseksi.

Kapellimestari Guerassim Voronkov hoiti tehtävänsä hyvin. Konsertin ensimmäisen puoliskon lopettanut Puccinin "O soave fanciulla" kärsi pienistä ajoitusongelmista, mutta muuten asiat etenivät mallikkaasti.

Etelä-afrikkalainen sopraana Pumeza Matshikiza oli minulle myös uusi tuttavuus; ja varsin positiivinen sellainen. Hän omaa täyteläisen, tuuhean äänen ja oli kaikin puolin oivallinen kumppani Villazónille lavalla. Joskus kyllä hänen äänensä resonoinnin vahvuus vie tekstin tuntemattomille vesille. Eli tarkkaamon vakio-ohje laulajille: "Konsonantit kertovat tarinan vokaalien avustuksella". Saa lainata. Matshikizan soololauluista ehdottomaksi suosikikseni jäi Ravelin "Oh! La pitoyable aventure". Kaikinpuolin mielenkiintoinen sopraanotuttavuus.

Entäpä itse Rolando Villazón? En ole häntä aikaisemmin lavalla kuullut ja eniten yllätti äänen lämmin ja täyteläinen sointi. Olisiko ylä-äänisarjojen pitänyt kilkattaa enemmän? Ei mitään väliä, sillä Villazóninkin suuruus laulajana on hänen tulkintojensa puhuttelevuus. Aika monet taitavat mieltää hänet iloittelurooleihin, mutta hänen äänensä loihtii myös draaman tummemmat sävyt hienosti esiin. Itselleni eilisen konsertin kohokohta oli ehdottomasti "E la solita storia" Cilean L'arlesianasta. "E lucevan le stelle"n toivoin kuulevani viimeiseen encoreen asti, mutta ei tällä kertaa.

Donizettin Lemmenjuoman dueton aikana saimme nauttia solistien jonglööritaidoista ja pienestä lavashowsta, joka toi hieman eloa konserttimuotoiseen esitykseen. Kyllä näitä maailmanluokan laulajia on mukava kuulla konserttilavalla, mutta parempi paikka olisi oopperalava. Valitettavasti sitä varten joutuu vain matkustamaan ulkomaille.

Perjantai-illan huumaa Jonas Kaufmannin seurassa

Konsertti: Jonas Kaufmann - Turun Konserttitalo 2014-07-11

Olen kiinnostuneena seurannut Jonas Kaufmannin uraa useamman vuoden ajan. Miehen ääni- ja näyttelijänlahjat ovat tuttuja ääni- ja kuvatallenteiden avulla, mutta oopperamatkojeni kohteisiin hän ei ole vielä sattunut. Tämän iltaisen livekokemuksen perusteella pitänee ottaa työn alle järjestää itsensä johonkin oopperataloon, jonka lavalla Kaufmann esiintyy.

Tallenteiden perusteella on jo käynyt selväksi että mies on aika rohkea äänensävyjen käyttäjä. En valitettavasti tiedä teknisiä termejä hänen käyttämille tekniikoille, mutta hänen äänensävyvalikoimansa tuntuu poikkeuksellisen laajalta. Ja kaikki mitä hän tekee, tuntuu luontevalta, helpolta ja täysin perustellulta roolihenkilön sen hetkisen sanoman suhteen. Ihmeveikko.

Tärkein ihastuksen kohde minulle ovat Kaufmannin hienot tulkitsijan lahjat. Tämän iltainen konserttiesitys on tietysti vain pintaraapaisu siihen ja sen vuoksi polte Kaufmannin näkemiseen livenä oopperaproduktiossa on vahva. Kun tuon äänen ilmaisuvoimaan liitetään fyysinen draama, ei tarvitse ihmetellä miksi Kaufmannista kohistaan niin paljon kun tehdään. Kaufmann tuntuu pystyvän helposti hypnotisoimaan jo pelkän äänensä avulla.

Illan ohjelmiston alkupuoli koostui italiankielisistä aarioista ja väliajan jälkeen siirryttiin ranskalaisen ohjelmiston kautta Wagneriin. Orkesterina soitti Jyväskylä Sinfonia, jota johti Jochen Rieder. Orkesteri ilahdutti muuten komealla soitollaan; kauneusvirheenä Lohengrinin alkusoiton ja "In Fernem Land" aarian aikana oli yllättäviä epäpuhtauksia, jotka eivät nyt kauheasti haitanneet kokonaisuutta. Riederin hitaahkot tempovalinnat instrumentaalivälisoitoissa hieman myös ihmetyttivät.

Mahtava ilta Turun kuumassa konserttitalossa. Lauluääni maailman huipulta, voiko perjantai-iltaa paremmin viettää?

Boheemielämää Töölönlahdella

Ooppera: La Bohème - Kansallisooppera 2014-03-21

Eiliseen La Bohèmen ensi-iltaan taisi sisältyä hieman tavallista enemmän odotuksia. Puccinin ikiklassikko on Kansallisoopperan uuden taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven ensimmäinen oma valinta. Ensimmäinen ensi-iltatyönäyte saatiin myös ylikapellimestari Michael Güttlerilta. Kun vielä todetaan että Boheemielämää on Katariina Lahden ensimmäinen täyspitkä ohjaus Kansallisoopperaan, niin kyllähän mielenkiinto on korkealla.

Kun Paasikivi ilmoitti aikanaan La Bohèmen olevan ensimmäinen uusi tuotanto hänen virkakaudellaan, valintaa hieman ihmeteltiin. La Bohème on kärkikolmikossa kaikkein suositumpien oopperoiden joukossa. Muistan nähneeni Kansallisoopperan edellisen version joskus aikanaan, kun en ollut vielä myynyt sydäntäni oopperalle. Ohjauksesta en muista paljoakaan, mutta ilmeisesti se kaipasi päivitystä.

Katariina Lahti ihastutti pari vuotta sitten Kansallisoopperassa debyyttiohjauksellaan Puccinin Il Tabarrosta. Jos La Bohèmea vertaa siihen, niin kyllä jonkunlainen jatkumo on havaittavissa. Tapahtumien ajankohtaa on hieman siirretty eteenpäin, noin sadan vuoden taa nykyhetkestä. Henkilöohjauksessa ja varsinaisessa draamassa pysytään tiukasti libreton ja vanhojen esityskäytäntöjen puitteissa.

Kun esirippu kohosi ja ensimmäisen näytöksen näyttämökuva paljastui, odotin mielenkiinnolla olisiko tässä tällä kertaa tuotanto, joka noudattaa perinteistä kuvastoa läpi koko teoksen. Boheemien ullakkohuone oli juuri sellainen kun aina ennenkin. Tradition soljuva kuvakieli rikkoontui kyllä toisen näytöksen avulla. Hieman omituinen junarataristeys oli rakennettu latinalaiskorttelin aukiolle. Ratoja pitkin kulkivat eläinfantasiakärryt ja aukion takaseinällä pyöri maailmanpyörä. Café Momus muodostuu etunäyttämölle katukahvilan keinoin ja koko toisen näytöksen yllä leijuu hieman surrealistinen karnevaalitunnelma.

Kolmannessa näytöksessä lavastaja Mark Väisänen modifioi hieman toisen näytöksen kuvaa ja muodostaa siitä ratapihan(?). Neljäs näytös palaa takaisin ullakkohuoneeseen. Jollain tavalla toisen näytöksen välillä ylenpalttinen tohina rikkoo ohjauksen kaaren minun mielessäni. Vaikka latinalaiskorttelissa juhlat ovatkin, niin lavastuksen ja puvustuksen fantasiaelementit häiritsevät hieman aikalaishenkeä.

Kuten mainitsin Lahti pysyy ohjauksessaan perinteiden parissa. Oopperan loppukuvan avulla Lahti jättää kuitenkin katsojan mieleen pohdiskelun siemenen. Kun Mimì on kuollut, ullakkohuoneen takaseinä nousee ja paljastaa laskevan(/nousevan?) auringon. Boheemikvartetti ottaa matkalaukut käsiinsä ja lähtee kävelemään kohti takaosaa, jättäen kuolleen Mimìn ja surevan Musetan taaksensa. Onko kyse naisten aseman osoittamisesta? Nuoruuden seikkailut on koettu ja sitten lähdetään kohti tulevaisuutta? Siinäpä pohdittavaa.

Musiikin puolesta ensi-ilta jätti minulle jotain hampaankoloon. Miesnelikkomme saa lähes puhtaat paperit. Zach Borichevskylta Rodolfon roolissa odotin hieman enemmän. Kelpo instrumentti, mutta ihan ne ylimmät äänet eivät sytyttäneet. Illan solistisuosikkini oli Marcellon esittäjä Stephen Gadd, oikein ilmaisukykyinen baritoni. Kansallisoopperan omat solistit Jussi Merikanto ja Koit Soasepp täydensivät hienosti nelikon. Merikanto loi Schaunardista aikamoisen veitikan ja Soaseppin takkiaaria oli hienoa kuultavaa.

Naisäänien kanssa minulla olikin sitten paljon ongelmia. Mimìn esittäjän Stefanna Kybalovan vibraatosta en pitänyt lainkaan. Muutenkin tuntui että hänen äänensä sopisi kenties paremmin dramaattisen ohjelmiston pariin. Ainakaan eilen hän ei ollut minulle Mimì. Musetan esittäjän, Siphiwe McKenzien, kanssa minulle ei mennyt kovin paljon paremmin. Ei äänessä mitään vikaa ollut, mutta sitä jäntevyyttä ja ylpeyttä jota Musetta kaipaa, en hänen äänestään löytänyt.

Michael Güttler selvisi urakastaan pääosin hyvin. Orkesteri pulppusi ja räiskyi ihan komeasti. Mutta jonkinlaista rytmillistä epätarkkuutta solistien kanssa olin tuntevinani; varsinkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. En sitten tiedä oliko vika Güttlerissa, Borichevskyssa vai minussa, mutta Che gelida maninassa tuntui että laulu oli koko ajan hieman takana pulssista. Ei nyt sentään suomalaisen tangon mittakaavassa, mutta kuitenkin.

Ei Kansallisoopperan La Bohème kokonaisuutena vienyt minua Puccinin draamataivaaseen. Moni oopperasäveltäjä osaa työntää tunteiden puukon kuuntelijan kylkeen. Puccinilla on ainutlaatuinen kyky vielä pyöräyttää sitä puukkoa haavassa. Eilisiltana tuntui että puukko vain hieman raapaisi kylkeä. Mutta toisena iltana voi kaikki olla toisin. Käykäähän oopperassa!

Turandot, oopperan juhlaa

Ooppera: Turandot - Kansallisooppera 2013-11-24

Uusintaensi-iltansa saanut Turandot on alunperin yhteistuotanto Sevillan Teatro de la Maestranzan kanssa. Alkuperäisestä ohjauksesta vuodelta 2004 vastaa Sonja Frisell ja eilisillan solistilista kertoo uusintaohjauksen tekijäksi Jere Erkkilän. En nähnyt tuotantoa ensimmäisellä kierroksella, joten en osaa sanoa onko muutoksia tehty tämän syksyiseen versioon.

Jean-Pierre Ponellen suunnittelema lavastus antaa mukavasti viitteitä Kiinasta, mutta silti selkeästi kertoo että olemme sadun ja teatterin maailmassa. Frisell ei yritä repiä tarinasta ylimääräisiä tasoja. Pingin, Pangin ja Pongin tuplaaminen miimikoilla ja komedian siirtäminen näiden vastuulle toimi mielestäni hyvin.

Mutta kyllähän Turandotin loppu on hankala asia. Puccinin autenttinen käsiala musiikin suhteen loppuu noin vartti ennen oopperan loppua, Liùn kuoleman ja Timurin jäähyväisten jälkeen. Frisellin ohjaus antaisi oivallisen taitteen sulkea esirippu tuossa kohtaa ja jättää Turandot portaille pohtimaan rakkauden ja uhrautumisen symboliikkaa. Kun musiikki kuitenkin jatkuu Franco Alfanon täydentämällä versiolla (Kööpenhaminan Turandot ja Berion loppu) niin tuntuu kun Frisellkin karsisi sävyjä lavatapahtumista, samoin kun musiikin hengestä voi aistia orkestroinnin muutoksen. Calafin kellistäessä Turandotin suudelmaan ja laulamisen jatkuminen lattialta käsin ei jotenkin toimi, vaan tuntuu kömpelöltä. Mutta onneksi se ei jää loppukuvaksi. Loppuhurmion nostatus kuoron avulla tekee tehtävänsä.

Hieno tuotanto kokonaisuudessaan. Ehdottomasti uusintakierroksen, jos ei useammankin, arvoinen.

Alunperin syksyn Turandot näytökset oli jaettu puoliksi uuden ylikapellimestari Michael Güttlerin ja Alberto Hold-Garridon kesken. Güttler kuitenkin loukkasi selkänsä ja joutui perumaan oman panoksensa. Hold-Garrido johtaa näin kaikki kahdeksan näytöstä. En muista kummalle eilinen uusintaensi-ilta oli alun perin buukattu, mutta en voi kuvitella että Güttler olisi saanut enemmän draamaa irroitettua musiikista kuin Hold-Garrido teki. Kaikin puolin nappisuoritus.

En taas muistanutkaan kuinka "kuorovetoinen" Turandot onkaan. Varsinkin ensimmäinen näytös tuntuu etenevään kuoron johdatuksella. Kansallisoopperan kuoron työskentelyä oli ilo kuunnella.

Solistien suhteen ilta oli erityisen onnistunut. Nimiroolin lauloi ruotsalainen sopraano AnnLouice Lögdlund, joka oli minulle tuttu jo parin vuoden takaa Brünnhilden roolista Karlstadin Ringistä. Korkean tessituuran kanssa tasapainottelu ei tuottanut vaikeuksia ja mielestäni hänen äänensävynsä sopii rooliin hienosti. Toinen oopperan naisrooleista, Liù, oli Anna-Kristiina Kaappolan hallussa. Hieno rooli häneltäkin.

Illan todellinen helmi oli Mika Pohjonen Calafin roolissa. Todella vahvaa laulua. Ääni kantoi hienosti orkesterin läpi ja ainakin katsomoon tuli vaikutelma rennosta laulamisesta. Mihinköhän Pohjonen vielä yltää? Näyttelemisen suhteen kun tulee vielä ripaus pehmeyttä (mitä Calaf nyt ei kyllä välttämättä vaadi), niin oksat pois.

Muutkin illan laulajat onnistuivat upeasti. Vaikkapa Koit Soasepp Timurina ja PPP kolmikko Dong-Hoon Han, Petri Bäckström ja Juha Riihimäki.

Eilinen oopperailta lähti plaaniin ihan huomaamatta. Kaikki vain tuntui napsahtelevan kohdalleen. Käykäähän ihmiset oopperassa!

Kuolema lavalla - La Bohème Oslosta

La Bohème - Oslo 2012, Gullberg Jensen, Herheim

Näin Giacomo Puccinin syntymäpäivän kunniaksi oli aika tutustua Stefan Herheimin viimeisimpään ohjaukseen Oslon oopperaan. La Bohémen ensi-ilta oli tämän vuoden tammikuussa ja nyt saamme jo nauttia tuotannosta DVD ja Blu-ray tallenteiden muodossa.

Herheim katsoo La Bohémea rakkaan kuoleman aiheuttaman shokin ja surutyön kautta. Ooppera alkaa syöpäsairaan Mimin kuolemalla modernissa sairaalassa. Kuolema laukaisee Rodolfon muistelu- ja assosiaatioketjun, jonka etenemistä saamme seurata. Sairaalan henkilökunnasta kuoriutuvat muut La Bohèmen tutut hahmot, jotka ovat ajallisesti sijoittuneet 1800-luvulle. Rodolfon mielessä hahmot liikkuvat ajasta toiseen ja Mimin lopullista kohtaloa muistuttava sairaalasänky on lavalla koko oopperan ajan.

Rodolfon surutyön taustalla on kuolema jatkuvasti läsnä. Herheim on yhdistänyt Benoitin, Parpignolin, Alcindoron ja tullimiehen roolit yhdelle laulajalle (Svein Erik Sagbåten), joka on samalla edustaa kuolemaa lavalla. Mielenkiintoinen ratkaisu joka herättää hienosti monia ajatuksia pitkin oopperaa.

Jos vertaan Oslon La Bohèmea edelliseen katsomaani Herheimin ohjaukseen Ryöstö seraljista, niin La Bohème on huomattavasti uskollisempi alkuperäiselle libretolle. Tavallaan Herheim hyödyntää ohjauksessaan vain moderneja visuaalisen tarinankerronnan menetelmiä takautumineen ja vääristymisineen. Katsoin tallenteen tänään ensimmäistä kertaa ja olen varma että uusintakatselut vain avaavat tarinaa entisestään. Herheimin ohjaukset toimivat monella tasolla.

Lavastus tukee tarinaa hienosti ja vaihtelee modernin sairaalaympäristön ja 1800-luvun miljöön välillä. Mielestäni video-ohjaaja ei ollut aivan tehtäviensä tasalla. Monessa kohtaa olisin halunnut nähdä lavatapahtumat koko lavan osalta. Nyt sai vain viitteen siitä että samaan aikaan toisella puolen lavaa tapahtuu jotain, mutta kamera on keskittynyt vain pieneen osaan tapahtumista.

Laulajilla näkyi olevan mikrofoneja korvan vieressä, mutta äänet kuulostivat minun korvaani hieman omituisen kaikuisilta. Olen ollut Oslon oopperatalon katsomossa eikä akustiikka mielestäni tuollaiselta kuulostanut. Muuten orkesteri kuulosti hienolta Eivind Gullberg Jensenin komennossa.

Laulajatkin ovat mainioita. Rodolfona Diego Torre ja Miminä Marita Sølberg vakuuttivat esityksillään. Samoin Musetan esittäjä Jennifer Rowley. Ainoastaan basso Giovanni Battista Parodi ei sytyttänyt minun korvaani.

Tätäkin tallennetta voin suositella lämpimästi. Kenties kuitenkin taas sillä varauksella että ei ensimmäiseksi La Bohèmeksi. Siihen sopii vaikka todellinen "old school" ohjaus Covent Gardenista.

Tosca numero 112

Ooppera: Tosca - Kansallisooppera 2012-11-20

Näin Kansallisoopperan Toscan ensi kertaa kuusi vuotta sitten. Silloin Karita Mattila kokeili ensi kertaa Toscan laulamista lavalla. Tuolloin Mattilan seurana lavalla olivat Vladimir Kuzmenko Cavaradossina ja Juha Uusitalo Scarpiana. Mattila havahtui myöhemmin ettei Tosca olekaan häntä varten. Uusitalon Scarpia elää ja voi hyvin.

Eilen katsomossa tuli hieman ikävä kuuden vuoden takaista kolmikkoa. Varsinkin miesäänet olivat eilen suhteellisen vaisuja. Cavaradossin roolissa oli italialainen Valter Borin, hänen äänensä tuntui hieman pakotetulta ja kenties pieneltä rooliin. Eniten petyin Scarpian esittäjään Peter Sidhomiin. Hänen äänensä ei eilen oikein riittänyt sadistisen irstailijan kuvan maalaamiseen. Toscan roolin lauloi ruotsalainen Ingela Brimberg. Hän oli pääroolien esittäjistä paras. Ylärekisterissä hänen äänensä soi vahvana, mutta alempaa laulettaessa siinäkin voisi olla enemmän potkua. Ihmejuttu vaikka Brimberg on vaihtanut fakkiaan mezzosta sopraanoksi. Nicholas Söderlund lauloi vahvasti sakrsitaania ja Hannu Forsberg oli kelpo Angelotti.

Illan ehdoton tähti työskenteli eilen orkesterimontussa: Leif Segerstam. Maestro ohjasi oopperan hienoa orkesteria vääjämättömästi kohti tarinan traagista loppua. Orkesteri sykki, hengitti ja räiskyi Puccinin lähestulkoon sietämättömän tunnemanipulaattoripartituurin seikkailuissa. Vaikka edellä totesinkin etteivät pääroolit äänellisesti oikein vastanneet toivomuksiani, niin Segerstamin taikasauvan ansiosta ilta oli mitä mainioin.

Tuotanto on alunperin vuodelta 1995 ja eilinen näytös oli 112. Alkuperäinen ohjaus, lavastus, puvustus ja valot ovat Siegwulf Turekin käsialaa. Uusintaohjauksesta vastaa Anna Kelo. Mielestäni Turekin Tosca on ihan kelpo tuotanto, mutta lavastus alkaa näyttää minun silmiini aikansa eläneeltä. Eritoten kirkossa ja Scarpian toimistossa levyseinät ovat armottoman ankeat.

Muistutus kaikille uusille Toscan ystäville: etsikääpä käsiinne Covent Gardenin 1964 Toscan toisen näytöksen Callas/Gobbi tallenne.

Ooppera: Tosca - Savonlinnan oopperajuhlat 2011-07-18

Tämän kesän toinen Savonlinnan vierailu sujui hieman viileämmissä merkeissä kuin Lohengrin. Illan oopperana oli Giacomo Puccinin Tosca,  Keith Warnerin ohjaus vuodelta 2010.

Päätriona olivat lavalla draamaa luomassa Maria José Siri Toscana, Massimo Giordano Cavaradossina ja Juha Uusitalo Scarpiana. Mainio kolmikko joiden välillä lavakemia toimii hienosti. Kun vielä laulaminenkin sujui hyvin ja orkesteri oli iskussa, niin musiikin puolesta korvilla oli juhlava ilta.

Ohjaus ja lavastus olivat myös mieleeni. Savonlinnan lavalle ei oikein pysty tekemään lavastuksia eri näytöksiä varten (ellei pysytä minimalistiosastolla) ja lava on leveä. Ohjaaja oli lavastaja Jason Southgaten kanssa luonut lavalle pienoismaailman jossa hautausmaa, kirkko, toimisto ja vankila jakavat saman tilan. Mielestäni varsin onnistunut ratkaisu. Ensimmäisen näytöksen "vihkivesipylväs" toimii toisessa näytöksessä viininjähdyttäjänä Scarpialle. Sukujen hautakammiot muuttuvat vankiselleiksi ja arkku pöydäksi.

Ohjauksessa hyödynnetään kauhuelokuvien näkymiä. Esimerkinä vaikkapa ensimmäisen näytöksen lopussa Scarpian aarian aikana haudoista kuoroksi nousevat zombiejoukot, jotka Scarpia lopuksi kädenliikkeillään lakaisee maahan. Hieno yksityiskohta oli Scarpian antamat ivalliset applodit Toscalle tämän "Vissi d'arte" aarian jälkeen, kun yleisön antamat applodit olivat vaimentuneet. Toisen ja kolmannen näytösen välillä ei ole väliaikaa, vaan Scarpia jää lavan keskelle arkkuun makaamaan. Sieltä hänet sitten "yllättäen" lölydetään kolmannen näytöksen lopussa. Tosca ei lopussa pääse kokeilemaan pelastusta lentäjän kyvyillään, vaan hypähtää suoraan hautaan ja saa vielä luodit peräänsä.

Teosesittelyn pitänyt Tapani Länsiö muistutti taustalla olevasta rojalistien ja tasavaltalaisten taistelusta, samoin kuin uskontonäkökulmien erosta. Nämä tietysti selventävät ja syventävät henkilöiden motiiveja. Kyllä Toscaa kannattaa aina mennä katsomaan.

Ooppera: Turandot - Royal Danish Opera 2011-05-29

Kööpenhaminan Turandot oli erityisen mielenkiintoinen sen takia, että kapellimestari Jukka-Pekka Saraste oli valinnut oopperan lopetukseksi Luciano Berion kymmenen vuotta sitten tekemän uuden lopun. Yleensä Turandotia esitetään Puccinin oppilaan Franco Alfanon viimeistelemän lopun kanssa. Puccinihan kuoli kesken oopperan sävellyksen. Häneltä jäi luonnoksia lopusta, joita hyväksi käyttäen Alfano sävelsi lopun oopperaan. Alfanoltakin loppuja on kaksin kappalein, kannattaa lukea vaikkapa Wikipedian Turandot sivu, jos kiinnostus heräsi.

Uusi loppu on luonteeltaan erilainen. Tästä johtuen alunperin vuodelta 1995 olevaan Kööpenhaminan Mikael Melbyn ohjaamaan tuotantoon tehtiin muutoksia loppuun jotka ohjasi Kim von Binzer. Ohjaus on kokonaisuutenena varsin perinteinen ja näyttävä. Kuitenkaan monumentaalisuuteen ei ole menty, vaikka Keisari roikkuukin taivaasta kotkan(?) jalan kannattamassa istuimessa. Kolmannen näytöksen alun "muuri tähtien alla" lavastus on varsin viehättävä. Kuoron sijoittamisesta seinään palatsin pihalla en erityisemmin pidä.

Turandotin viileän osan lauloi ruotsalainen Iréne Theorin. Pidin hänestä paljon. Vahva ääni ja hyvä näyttelijä. Sankaritenorina Calafin roolissa lauloi yhdysvaltalainen Frank Porretta. Hänen suorituksensa jäi harmaalle alueelle. Periaatteessa ääni on hyvä, mutta paksumman orkesterikudoksen alta se ei tahdo kuulua. Nessun Dorma meni ihan hyvin, mutta en kauheasti kuitenkaan hänestä innostunut. Liùn lauloi tanskalainen Inger Dam-Jensen. Hänen äänensä vibraattotyyppi on yleensä minun korviini epämieluisa, mutta lavalla hän sai minut käännytettyä puoleensa; tykkäsin. Timurina oli ukrainalainen basso Alexander Tsymbalyuk ja Keisari Altoumina tanskalainen Poul Elming. Hyvä päivä molemmilta. Erityisen hyvä kemia lavalla oli Pingin, Pangin ja Pongin esittäjillä Guido Paevatalulla, Gert Henning Jensenillä ja Bengt Ola Morgnyllä. Kööpenhaminan oopperaorkesterista jäi tänään samanlainen äänikuva kun eilenkin. Rouheutta olisin kaivannut hieman lisää. Saraste teki hienon työn montussa, tarkkaa ja harkittua musisointia.

Entäpä se loppu sitten? Alfanon lopun ongelmana (muun muassa) on pidetty sitä, että Liùn kuoleman jälkeen Calaf turhan äkkiä hyökkää Turandotin kimppuun lemmen liekki väristen. Kyllähän Berio saa tuohon ongelmaan parempaa rytmiä, mutta mielestäni Alfanon sävelkieli on parempi jatkumo Pucccinille. Minun korviini Berion lopetus on selkeästi modernimpaa musiikkia kuin Alfanon. Se ei tietysti ole sinänsä huono asia, mutta jotain muuttuu lopun aikana niin paljon, että yhtenäisyys kärsii. En voi sanoa mikä lopuista on parempi, molemmilla on hyvät puolensa. Lavatapahtumien kannalta Berion versio jättää lopun avoimemmaksi. Alfanon loppu on selkeästi happy end. Molempi parempi.

Turandot on juonensa ja henkilöiden kannalta hieman hankala ooppera. Nimihenkilö ei ole kosijoiden päitä keräävänä kylmäkkönä kauhean pidettävä hahmo ja Calaf on taas kuin lemmenkipeä teini. Musiikki sen sijaan on hienoa ja kuorot uljaita. Kyllä siitä kelpaa nauttia; kumman lopetuksen kanssa tahansa.

Ooppera: Il trittico - Kansallisooppera 2011-05-13

Kansallisoopperan kevätkauden viimeinen uutuusensi-ilta oli Puccinin kolmen yksinäytöksisen oopperan kokonaisuus Il trittico. Kolmen oopperan pakettina oopperoita ei ole ennen kansallisoopperassa aikaisemmin nähty. Itse asiassa Sour Angelica oli ensimmäistä kertaa kansallisoopperan lavalla eilen. Hieno ja iso panostus kansallisoopperalta. Vaikka oopperat ovat lyhyitä, noin tunnin kestoisia, niin muutamasta päällekkäisestä roolista huolimatta laulajia on lavalla useita illan mittaan.

Jokaisella oopperalla oli oma ohjaajansa. Sour Angelican ohjasi Johanna Freundlich, Il tabarron Katariina Lahti ja Gianni Schicchin Ville Saukkonen. Ideana mielenkiintoinen, mutta kenties yksi ohjaaja olisi voinut käsitellä kokonaisuutta paremmin, vaikkei oopperoilla olekaan mitään tekemistä keskenään.

Ensimmäisenä oli Sour Angelica. Se on luostariin sijoittuva tarina, jossa ylhäisönainen on aviottoman lapsen saatuaan vetäytynyt "katumaan" luostariin ja saatuaan viestin lapsensa kuolemasta päättää päivänsä. Sisar Angelican musiikki on lähes sietämättömän kaunista. Puccini piirtelee kevein ja herkin vedoin kaunista musiikkia pelkästään naisista koostuvan ensemblen taustalle. Pääroolissa ensi-illassa oli komea ääninen Olga Romanko. Muut roolit oli naisitettu kotimaisin voimin. Heidän äänensä eivät kenties ole aivan yhtä kantavia kuin Romankon, mutta kuuluvat kuitenkin hyvin Puccinin sädehtivän musiikin yli. Sari Nordqvistin ruhtinatar oli hyvä ja Melis Jaatisestakin pidin kovasti. Ohjauksen kannalta Sisar Angelica on hankala pala. Lavalla ei paljon tapahdu. Freundlichin ideat tuntuvat minusta kovin alleviivaavilta. En ymmärrä mikä omenapuussa istuvan empaatikon idea on. Käsittääkseni hän vain mimikoi Angelican sisäisiä tunteita. Miksi ihmeessä? Ne tulevat musiikin ja roolin esittäjän taitojen avulla erinomaisesti selville muutenkin. Lavastus on sinänsä kaunis, koko ooppera tapahtuu tuon omenapuun ympäristössä. Lavan reunalla oleva lasikaappi, jossa Angelican lapsi asustaa, se kuvannee soppea sielussa johon Angelica on joutunut häpeällisen historiansa sulkemaan. Ovatko pienissä kaapeissa olevat bonsai-puut samaa symboliikkaa? Rajoittamista ja tukahduttamista. Ja ne samat laatikot ovat kuitenkin myös Angelican yrttirohtojen lähteitä, joista myös lopun tuova myrkkykin löytyy. Miksikäs ei...

Toisena oli vuorossa Il tabarro, eli viitta. Viitta on verismin henkeä tihkuva mustasukkaisuusdraama Pariisin siltojen alta. Viitassa oli illan tasapainoisin ja vahvin solistiryhmä. Pääkolmikkona on oli Hannu Niemelän, Elisabeth Stridin ja Zoran Todorovichin trio. Pienemmissä rooleissa olivat Koit Soasepp, Riikka Rantanen ja Mika Pohjonen. Upeaa laulua jokaiselta! Ohjauskin toimi hienosti. Lahti oli kevyesti modernisoinut teosta, mutta erittäin hyvällä maulla. Tietysti hieman hymyilyttää kun Michele toteaa että he pärjäisivät kahdenkin apumiehen kanssa, vaikka varttitunti aikaisemmin ruumasta oli pullahtanut toistakymmentä apumiestä... Mielenkiintoinen idea on myös se, että Michele ei sytytä tulitikkua piippuansa varten, vaan selvästi on perillä Giorgettan ja Luigin valomerkeistä. Minusta piipun käyttö antaa sen pienen hienon lisämausteen siitä mahdollisuudesta, että valomerkki on vahinko ja näin tapahtumat vyöryisivät kohtalon voimalla. Nyt loppu on periaatteessa Michelen valinta.

Viimeinen kolmikosta on Gianni Schicchi. Gianni Schicchi on vastustamattomalla voimalla etenevä komedia testamenttiin tyytymättömistä sukulaisista, jotka saavat itse maistaa huijatuksi tulemisen makua. Laulun puolesta asiat olivat hyvällä mallilla. Gianni Schicchin roolissa Roberto de Candia oli kerrassaan mainio. Nuorena parina olivat Marjukka Tepponen ja Tuomas Katajala. Komeaääninen duo jo nyt, mutta kun vielä vuodet tuovat ääniin lisää voimaa ja tehoa, niin huh huh. Ohjauksesta en pitänyt lainkaan. Tuntui siltä että Ville Saukkonen halusi tuoda varhaisteineille suunnatun Disney sarjan äärikarrikoidut hahmot lavalle. Jokainen hahmoista ja kaikki lavan rekvisiitta oli tehty mahdollisimman hauskaksi ja höperöksi. Huumorin ja hauskuuden teho häviää tällaisessa yliannostuksessa. Tulee olo: "Tämä on nyt hauskaa ja hassua, perkele!" Lavatapahtumat ovat pelkkää surrealistista pörräystä. Ymmärrän kyllä että nyt liikutaan subjektiivisen kaaosteorian alueilla. Erittäin pienillä muutoksilla lähtöarvoissa voi olla suuri merkitys lopputulokseen. Minulla se meni näillä eväillä pakkasen puolelle.

Orkesterimontussa asiat olivat kunnossa. Kaikilla kolmella oopperalla on oma luonteensa ja Mikko Franck sai orkesterissa kaikki sävyt komeasti esiin. Seuraavan kerran taitaa Töölönlahden pohjoisnurkkaan tulla asiaa vasta syyskuussa Ringin parissa.