Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-02-21
Saimme nauttia tänään Lappeenranta-salissa kenties kahden kaikkien aikojen tunnetuimman säveltäjän musiikista. Mozartin Don Giovanni alkusoiton ja Sinfonia Concertanten ohella kuulimme Beethovenin toisen sinfonian. Jos mukaan olisi vielä lipsahtanut joku Haydnin teos, niin Wienin ensimmäinen pyhä kolminaisuus olisi ollut täydellinen. Saimaa Sinfonietan ruorissa oli tänään virolainen Andres Mustonen, minulle ennestään tuntematon musiikin moniottelija. Solistivieraina Sinfonia Concertantessa olivat veljekset Juhani ja Erkki Palola.
Konsertti alkoi Mozartin sävellyksillä ja minä olin varsin hämmästynyt kuulemastani. Musiikki ei herännyt eloon ja soitinryhmien sisäiset balanssit tuntuivat olevan hakusessa. Kun vielä solistikaksikkokin kuulosti epävarmalta korviini, oli hämmennykseni vahva. Yritin pohtia syytä kuulemaani ja ainoa mitä keksin, oli maestro Mustosen johtamistyyli. Saimaa Sinfonietta koostuu kahden kaupunginorkesterin kombinaatiosta ja kenties Mustonen oletti että orkesterin perussoinnin varmistamiseen ei olisi tarvinnut erityisesti paneutua. Ehkäpä suurempien kaarien tulkinnan ja sisääntulojen näyttämisen oheen olisi kannattanut panostaa myös yhteissoinnin hakemiseen ja rytmiseen selkeyteen. Minulle ainakin jäi konsertin Mozart osuudesta vähän tuuliajolla tunnelmat. Saimaa Sinfonietta on paljon parempi orkesteri kuin mitä konsertin ensimmäinen puolisko osoitti.
Hämmästys olikin sitten suuri väliajan jälkeen kun Beethovenin toinen sinfonia pyörähti käyntiin. Lavalla oli kuin toinen orkesteri. Kenties hitaan osan aikana oli hieman tuulahdusta ensimmäisen puolen ongelmista, mutta muuten oikein nautittava tulkinta Beethovenin kakkosesta. Onneksi onnistuminen meni näin päin ja konsertista jäi mukava loppumaku.
torstai 21. helmikuuta 2013
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Herheim Oneginin kimpussa
Eugene Onegin - De Nederlandse Opera 2012, Jansons, Herheim
Stefan Herheimin tulkinta Pjotr Tšaikovskin Jevgeni Onegin oopperasta sai ensi-iltansa Amsterdamissa kesäkuussa 2011. Herheim antaa Oneginille samanhenkisen aikahyppely/muistelu/uneksinta käsittelyn kuin Rodolfolle La Bohème ohjauksessaan Oslossa. Ooppera alkaa Oneginin saapumisella Greminin juhliin ja siitä alkaa muistelumatka aikaisempiin tapahtumiin.
Muistelut eivät tietenkään kohdistu suoraan tapahtumien aikakausiin, eli siiihen 7-8 vuoden jaksoon, vaan Herheim siirtelee samalla tapahtumien aikajanaa nykyhetkestä 1900-luvun alkuvuosiin ja vielä 100 vuotta kauemmas Puškinin aikakauteen. Kolmannen näytöksen poloneesin aikana saamme nähdä retrospektiivin Venäjän historiaan stereotyyppisten hahmojen kautta.
Jotenkin aikakausivaihtelut ja Venäjä-kuvasto eivät minun mieleeni herättäneet kovinkaan syvällistä aineistoa. Ei lähestymistavassa mitään vikaa ollut, kelpo raamit nekin. Sen sijaan henkilötason ohjauksessa oli huomattavasti enemmän mielenkiintoisia näkökulmia. Vaikkapa Tatjanan kirjekohtauksessa tämä peilaa lavalle Oneginin kirjoittamaan kirjettä, joka on samalla se kirje jonka Tatjana kolmannessa kohtauksessa kertoo saaneensa Oneginiltä.
Aikahyppelyn takia ohjauksesta aukenee enemmän uusintakatseluiden avulla. Silti ohjaus ei ainakaan vielä ole aiheuttanut samanlaista wau-efektiä kuin muut näkemäni Herheimin ohjaukset.
Oheismateriaali hehkuttaa kovasti Mariss Jansonsin Tšaikovski näkemystä. En olisi aivan valmis hyppäämään tämän tallenteen perusteella samaan kelkkaan. Tosin täytyy todeta että mielestäni laulajien ääni on miksattu liian kovalle. Orkesteri olisi saanut kuulua kovempaa. Silti monessa kohtaan olisin kaivannut pehmeämpää ja sulavampaa lähestymistä. Bonusmateriaalina olevassa puolen tunnin dokumentissä muuten käy ilmi että Jansonsin ja Herheimin näkemyksissä on jonkin verran eroja. En silti epäile ettei yhteistyö olisi ollut toimivaa ja hedelmällistä.
Laulajavalinnat ovat tässä tuotannossa kohdallaan. Ainoa mikä hieman jättää varauksia on pääroolin esittäjä tanskalainen Bo Skovhus. Tatjanan roolissa on komeaääninen bulgarialainen sopraano Krassimira Stoyanova. Muut keskeiset roolit (Triquetia lukuunottamatta) ovat venäläisten laulajien hallussa. Varsinkin Mikhail Petrenkon Gremlin ja Andrej Dunaevin Lenski ilahduttivat korviani.
Kokonaisuutena tuotanto on ehkä odotuksiini nähden hienoinen pettymys. Pakkohankinta kaikille Herheimin ystäville ja suositeltava muillekkin kunhan perinteinen ohjaus on ensin nähty. Vaikkapa Moskovan versio.
Stefan Herheimin tulkinta Pjotr Tšaikovskin Jevgeni Onegin oopperasta sai ensi-iltansa Amsterdamissa kesäkuussa 2011. Herheim antaa Oneginille samanhenkisen aikahyppely/muistelu/uneksinta käsittelyn kuin Rodolfolle La Bohème ohjauksessaan Oslossa. Ooppera alkaa Oneginin saapumisella Greminin juhliin ja siitä alkaa muistelumatka aikaisempiin tapahtumiin.
Muistelut eivät tietenkään kohdistu suoraan tapahtumien aikakausiin, eli siiihen 7-8 vuoden jaksoon, vaan Herheim siirtelee samalla tapahtumien aikajanaa nykyhetkestä 1900-luvun alkuvuosiin ja vielä 100 vuotta kauemmas Puškinin aikakauteen. Kolmannen näytöksen poloneesin aikana saamme nähdä retrospektiivin Venäjän historiaan stereotyyppisten hahmojen kautta.
Jotenkin aikakausivaihtelut ja Venäjä-kuvasto eivät minun mieleeni herättäneet kovinkaan syvällistä aineistoa. Ei lähestymistavassa mitään vikaa ollut, kelpo raamit nekin. Sen sijaan henkilötason ohjauksessa oli huomattavasti enemmän mielenkiintoisia näkökulmia. Vaikkapa Tatjanan kirjekohtauksessa tämä peilaa lavalle Oneginin kirjoittamaan kirjettä, joka on samalla se kirje jonka Tatjana kolmannessa kohtauksessa kertoo saaneensa Oneginiltä.
Aikahyppelyn takia ohjauksesta aukenee enemmän uusintakatseluiden avulla. Silti ohjaus ei ainakaan vielä ole aiheuttanut samanlaista wau-efektiä kuin muut näkemäni Herheimin ohjaukset.
Oheismateriaali hehkuttaa kovasti Mariss Jansonsin Tšaikovski näkemystä. En olisi aivan valmis hyppäämään tämän tallenteen perusteella samaan kelkkaan. Tosin täytyy todeta että mielestäni laulajien ääni on miksattu liian kovalle. Orkesteri olisi saanut kuulua kovempaa. Silti monessa kohtaan olisin kaivannut pehmeämpää ja sulavampaa lähestymistä. Bonusmateriaalina olevassa puolen tunnin dokumentissä muuten käy ilmi että Jansonsin ja Herheimin näkemyksissä on jonkin verran eroja. En silti epäile ettei yhteistyö olisi ollut toimivaa ja hedelmällistä.
Laulajavalinnat ovat tässä tuotannossa kohdallaan. Ainoa mikä hieman jättää varauksia on pääroolin esittäjä tanskalainen Bo Skovhus. Tatjanan roolissa on komeaääninen bulgarialainen sopraano Krassimira Stoyanova. Muut keskeiset roolit (Triquetia lukuunottamatta) ovat venäläisten laulajien hallussa. Varsinkin Mikhail Petrenkon Gremlin ja Andrej Dunaevin Lenski ilahduttivat korviani.
Kokonaisuutena tuotanto on ehkä odotuksiini nähden hienoinen pettymys. Pakkohankinta kaikille Herheimin ystäville ja suositeltava muillekkin kunhan perinteinen ohjaus on ensin nähty. Vaikkapa Moskovan versio.
lauantai 16. helmikuuta 2013
Ei pelkästään Bella Figura
Baletti: Bella Figura - Kansallisooppera 2013-02-15
Kun päätin muutaman vuoden tauon jälkeen ottaa taas kansallisoopperan kausikortin, minua hieman arvelutti jaksamiseni balettien parissa. Eilen oli kolmas uusi baletti kaudella 2012-2013 ja täytyy myöntää että baletista ja tanssista vain vähän tietävänä (mutta tuskin siitä johtuen) olen nauttinut suuresti kaikista. Syyskuun Le Corsairen parissa viihtyi mainiosti ja marraskuun Lumikuningatar oli näyttävyydessään huikea.
Kauden kolmas uusi tuotanto on kolmen lyhyemmän baletin muodostama kokonaisuus. George Balanchinen Neljä luonnekuvaa, William Forsythen In the middle, somewhat elevated ja Jiři Kyliánin Bella Figura. En tiedä onko tanssimaailmassa vastinetta käsitetteelle absoluuttinen musiikki, mutta omalla asteikollani eiliset teokset sopisivat aika hyvin absoluuttisen baletin käsitteen alle. Toki käsiohjelmassa koreografit luonnehtivat taustoja töilleen, mutta suurempien juonikaarien puuttuessa ainakin minun mieleni tahtoo tarttua puhtaaseen liikkeen estetiikkaan.
Illan aloittaneessa Neljässä luonnekuvassa oli varmaankin eniten tavoitetta kiinnittää koreografia ulkoiseen kontekstiin. Balanchinen innoittaja on ollut antiikin käsitys ihmisten koostumisesta neljästä perusnesteestä ja niihin liittyvistä temperamenteistä. Mielenkiintoinen ajatus luettuna ja väitän jopa havainneeni temperamenttien tapaisia luonne-eroja tansseissa, mutta enemmän olin innostuneempi baletin jakamisesta osiin ja jopa jonkinlaisen codan havaitsemisesta. Kun pohdiskelin näkemieni kolmen baletin suhdetta kotimatkalla, jäi Neljä luonnekuvaa hieman taustalle. Toisaalta näin yön yli nukkuneena olen varma että siitä saisi suhteessa huomattavasti enemmän irti useammalla katsomisella. Neljä luonnekuvaa saa lisäpisteet elävän musiikin käyttämisestä. Paul Hindemithin pianolle ja kamariorkesterille kirjoittama musiikki kuullostaa Hindemithiltä.
Illan toinen teos iski modernimman musiikkimaiseman kaiuttimien kautta. Thom Willemsin luoma sävelmaailma on moderni, vaikka soundit hieman kyllä kuullostavatkin 1980-luvun lopulta. Vailla aksentteja oleva vaimea sihinäpulssi pitää yllä tempoa, johon sitten muutamaa perusrytmikuviota varioidaan välttäen hienosti rytmisen yksinkertaistamisen karikot. Forsythen koreografia tuo mieleeni äänimaailman avustuksella urbaanin ympäristön kulmikkaat, jopa hieman väkivaltaiset maisemat. Liikkeen muotoutumista ympäröivän tilan ja ajan mukaan.
Viimeisenä oli vuorossa Jiři Kyliánin Bella Figura. Kyliánin koreografia alkoi tanssijoiden ollessa lämmittelemässä lavalla jo yleisön ollessa tulossa takaisin saliin. Alkuasetelma ei kuitenkaan sulavasti muutu esitykseksi (kuten vaikkapa Robert Carsenin Ariadne auf Naxos ohjauksessa) vaan tapahtumilla on selkeä leikkaus. Käsiohjelmassa Kylián pohdiskelle välitilojen maailmaa; missä vaiheessa jokin muuttuu joksikin toiseksi. Tämä teema on selkeästi havaittavissa koreografiassa. Bella Figura jätti eniten mietittävää esityksen jälkeen. Pohdiskelin kuinka pitkälle on mielessä mahdollista erottaa liikkeen estetiikka siihen aikaisemmista liitetyistä mielikuvista ja assosiaatioista? Eli jos eleen tai liikkeen yleensä mieltää tietyn luonteiseksi, miltä se näyttää jos siltä riisuu tuon historian painolastin? Voiko liikkeen ja tanssin estetiikka olla vapaa näistä mielikuvista? Kylián sai ainakin minut pohtimaan tätä kysymystä. Musiikkina Bella Figurassa oli nauhoitekooste barokkiajan musiikkia. Lopussa musiikki vaikenee mutta viimeinen tanssi jatkuu hiljaisuuden vallitessa vielä jonkin aikaa. Erittäin vaikuttava lopetus.
Illan tanssijoista en halua nostaa ketään erityisesti esille. Minun silmääni kaikki onnistuivat mainiosti ja illan koreografioissa soolotkin palvelivat enemmän kokonaisuutta kuin tanssijan korokkeelle korottamista.
Taas hieno ilta Töölönlahden rannalla. Olisi mukava nähdä teokset uudelleen, baletti laittoi ajatukset liikkeelle... Hienoa!
Kun päätin muutaman vuoden tauon jälkeen ottaa taas kansallisoopperan kausikortin, minua hieman arvelutti jaksamiseni balettien parissa. Eilen oli kolmas uusi baletti kaudella 2012-2013 ja täytyy myöntää että baletista ja tanssista vain vähän tietävänä (mutta tuskin siitä johtuen) olen nauttinut suuresti kaikista. Syyskuun Le Corsairen parissa viihtyi mainiosti ja marraskuun Lumikuningatar oli näyttävyydessään huikea.
Kauden kolmas uusi tuotanto on kolmen lyhyemmän baletin muodostama kokonaisuus. George Balanchinen Neljä luonnekuvaa, William Forsythen In the middle, somewhat elevated ja Jiři Kyliánin Bella Figura. En tiedä onko tanssimaailmassa vastinetta käsitetteelle absoluuttinen musiikki, mutta omalla asteikollani eiliset teokset sopisivat aika hyvin absoluuttisen baletin käsitteen alle. Toki käsiohjelmassa koreografit luonnehtivat taustoja töilleen, mutta suurempien juonikaarien puuttuessa ainakin minun mieleni tahtoo tarttua puhtaaseen liikkeen estetiikkaan.
Illan aloittaneessa Neljässä luonnekuvassa oli varmaankin eniten tavoitetta kiinnittää koreografia ulkoiseen kontekstiin. Balanchinen innoittaja on ollut antiikin käsitys ihmisten koostumisesta neljästä perusnesteestä ja niihin liittyvistä temperamenteistä. Mielenkiintoinen ajatus luettuna ja väitän jopa havainneeni temperamenttien tapaisia luonne-eroja tansseissa, mutta enemmän olin innostuneempi baletin jakamisesta osiin ja jopa jonkinlaisen codan havaitsemisesta. Kun pohdiskelin näkemieni kolmen baletin suhdetta kotimatkalla, jäi Neljä luonnekuvaa hieman taustalle. Toisaalta näin yön yli nukkuneena olen varma että siitä saisi suhteessa huomattavasti enemmän irti useammalla katsomisella. Neljä luonnekuvaa saa lisäpisteet elävän musiikin käyttämisestä. Paul Hindemithin pianolle ja kamariorkesterille kirjoittama musiikki kuullostaa Hindemithiltä.
Illan toinen teos iski modernimman musiikkimaiseman kaiuttimien kautta. Thom Willemsin luoma sävelmaailma on moderni, vaikka soundit hieman kyllä kuullostavatkin 1980-luvun lopulta. Vailla aksentteja oleva vaimea sihinäpulssi pitää yllä tempoa, johon sitten muutamaa perusrytmikuviota varioidaan välttäen hienosti rytmisen yksinkertaistamisen karikot. Forsythen koreografia tuo mieleeni äänimaailman avustuksella urbaanin ympäristön kulmikkaat, jopa hieman väkivaltaiset maisemat. Liikkeen muotoutumista ympäröivän tilan ja ajan mukaan.
Viimeisenä oli vuorossa Jiři Kyliánin Bella Figura. Kyliánin koreografia alkoi tanssijoiden ollessa lämmittelemässä lavalla jo yleisön ollessa tulossa takaisin saliin. Alkuasetelma ei kuitenkaan sulavasti muutu esitykseksi (kuten vaikkapa Robert Carsenin Ariadne auf Naxos ohjauksessa) vaan tapahtumilla on selkeä leikkaus. Käsiohjelmassa Kylián pohdiskelle välitilojen maailmaa; missä vaiheessa jokin muuttuu joksikin toiseksi. Tämä teema on selkeästi havaittavissa koreografiassa. Bella Figura jätti eniten mietittävää esityksen jälkeen. Pohdiskelin kuinka pitkälle on mielessä mahdollista erottaa liikkeen estetiikka siihen aikaisemmista liitetyistä mielikuvista ja assosiaatioista? Eli jos eleen tai liikkeen yleensä mieltää tietyn luonteiseksi, miltä se näyttää jos siltä riisuu tuon historian painolastin? Voiko liikkeen ja tanssin estetiikka olla vapaa näistä mielikuvista? Kylián sai ainakin minut pohtimaan tätä kysymystä. Musiikkina Bella Figurassa oli nauhoitekooste barokkiajan musiikkia. Lopussa musiikki vaikenee mutta viimeinen tanssi jatkuu hiljaisuuden vallitessa vielä jonkin aikaa. Erittäin vaikuttava lopetus.
Illan tanssijoista en halua nostaa ketään erityisesti esille. Minun silmääni kaikki onnistuivat mainiosti ja illan koreografioissa soolotkin palvelivat enemmän kokonaisuutta kuin tanssijan korokkeelle korottamista.
Taas hieno ilta Töölönlahden rannalla. Olisi mukava nähdä teokset uudelleen, baletti laittoi ajatukset liikkeelle... Hienoa!
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Kolmin ja kaksin kansan tapaan Konserttihovissa
Konsertti: Konserttihovi 2013-02-10
Sunnuntai onkin vierähtänyt mukavasti musiikin parissa. Aamulla kävin ISI talvikoulussa kuuntelemassa Eero Hämeenniemen ja Eero Tarastin jutusteluja. Wagneriaaneille vinkkinä että Tarastilta on ilmeisesti tulossa vielä tänä vuonna Wagner aiheinen kirja.
Hieman pidemmän ruokatauon jälkeen olikin aika lähteä Imatran Konserttihoviin nauttimaan kamarimusiikista. Teemalla "Kamari 21: Kansan tapaan" musisoivat pianisti Juhani Lagerspetz, sellisti Roi Ruottinen ja viulisti Lea Tuuri. Konsertin ohjelmisto sisälsi teoksia jotka ovat saaneet vaikutteista kansanmusiikista.
Konsertti alkoi ja loppui trioihin ja välissä kolmikko soitti duot kaikissa kombinaatioissa. Ensimmäinen Joseph Haydnin G-duuri trio lienee tunnetuin Haydnin trioista. Trion kolmas osa on unkarilaishenkinen korvamato joka tarttuu tiukasti kiinni. Kun ajattelen konserttia kokonaisuutena, niin ehkäpä tämä aloitustrio oli epätasaisin esitys. Ei missään nimessä huono, mutta aivan kuin trio olisi hakenut tuntumaa salin akustiikkaan.
Toisena vuorossa oli Ernest Blochin Yehuhdi Menuhinille kirjoittama Avodah. Kaunis juutalaismelodia viululle ja pianolle, jossa Lea Tuuri sai loistaa. Kaunista musisointia mielenkiintoisen äänensävyn omaavalla instrumentilla. Jos hän soitti käsiohjelman mukaisella viululla, niin Jean-Baptiste Vuillaumen valmistamassa instrumentissä on varsin avoin, mutta kuitenkin täyteläinen sävy.
Konsertin ensimmäinen osio päättyi omaan suosikkiini illan repertuaarista. Erwin Schulhoffin duo viululle ja sellolle on tsekkiläishenkinen rytmi- ja efekti-iloittelu, jossa Ruottinen ja Tuuri saivat aikaan hienoa dialogia.
Väliajan jälkeen oli sello ja piano duon vuoro. Tästä kombinaatiosta oli valittu ohjelmistoon Robert Schumannin Fünf Stücke in Volkston. Mainiosti sujui yhteistyö Lagerspetzin ja Ruottisenkin välillä. Olisi muuten ihan mielenkiintoista kuulla näistä kappaleista Schumannin viululle tekemät versiot.
Illan konsertin päätti komeasti Antonin Dvořákin Dumky trio. Jos Lagerspetz-Ruottien-Tuuri hieman hakivat trio-soundia Haydnin aikana, niin Dvořákin kohdalla balanssi oli löytynyt. Hieno tulkinta joka vei minut mukanaan musiikin mystiseen maailmaan.
Sunnuntai onkin vierähtänyt mukavasti musiikin parissa. Aamulla kävin ISI talvikoulussa kuuntelemassa Eero Hämeenniemen ja Eero Tarastin jutusteluja. Wagneriaaneille vinkkinä että Tarastilta on ilmeisesti tulossa vielä tänä vuonna Wagner aiheinen kirja.
Hieman pidemmän ruokatauon jälkeen olikin aika lähteä Imatran Konserttihoviin nauttimaan kamarimusiikista. Teemalla "Kamari 21: Kansan tapaan" musisoivat pianisti Juhani Lagerspetz, sellisti Roi Ruottinen ja viulisti Lea Tuuri. Konsertin ohjelmisto sisälsi teoksia jotka ovat saaneet vaikutteista kansanmusiikista.
Konsertti alkoi ja loppui trioihin ja välissä kolmikko soitti duot kaikissa kombinaatioissa. Ensimmäinen Joseph Haydnin G-duuri trio lienee tunnetuin Haydnin trioista. Trion kolmas osa on unkarilaishenkinen korvamato joka tarttuu tiukasti kiinni. Kun ajattelen konserttia kokonaisuutena, niin ehkäpä tämä aloitustrio oli epätasaisin esitys. Ei missään nimessä huono, mutta aivan kuin trio olisi hakenut tuntumaa salin akustiikkaan.
Toisena vuorossa oli Ernest Blochin Yehuhdi Menuhinille kirjoittama Avodah. Kaunis juutalaismelodia viululle ja pianolle, jossa Lea Tuuri sai loistaa. Kaunista musisointia mielenkiintoisen äänensävyn omaavalla instrumentilla. Jos hän soitti käsiohjelman mukaisella viululla, niin Jean-Baptiste Vuillaumen valmistamassa instrumentissä on varsin avoin, mutta kuitenkin täyteläinen sävy.
Konsertin ensimmäinen osio päättyi omaan suosikkiini illan repertuaarista. Erwin Schulhoffin duo viululle ja sellolle on tsekkiläishenkinen rytmi- ja efekti-iloittelu, jossa Ruottinen ja Tuuri saivat aikaan hienoa dialogia.
Väliajan jälkeen oli sello ja piano duon vuoro. Tästä kombinaatiosta oli valittu ohjelmistoon Robert Schumannin Fünf Stücke in Volkston. Mainiosti sujui yhteistyö Lagerspetzin ja Ruottisenkin välillä. Olisi muuten ihan mielenkiintoista kuulla näistä kappaleista Schumannin viululle tekemät versiot.
Illan konsertin päätti komeasti Antonin Dvořákin Dumky trio. Jos Lagerspetz-Ruottien-Tuuri hieman hakivat trio-soundia Haydnin aikana, niin Dvořákin kohdalla balanssi oli löytynyt. Hieno tulkinta joka vei minut mukanaan musiikin mystiseen maailmaan.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Pirun hyvä bändi
Konsertti: Lauritsalan kirkko 2013-02-06
Lappeenrannan kaupunginorkesterin kauden aloitus jäi oopperaprioriteettien takia kokematta, mutta tänään ehdin paikalle Lauritsalan kirkkoon. En aikaisemmin ollut siellä käynytkään, joten mielenkiinnolla odotin millainen akustiikka paikassa on. Sen verran on kirkoissa tullut konserteissa käytyä, että osasin varautua penkkiin lisätyynyllä. Onneksi penkin selkänoja oli poikkeuksellisesti järkevässä kulmassa, joten puolentoista tunnin konsertista selvittiin vähäisin fyysisin vammoin.
Korvat saivatkin nauttia sitten Tibor Bogányin johtaman Lappeenrannan kaupunginorkesterin komeasta soitosta. Illan orkesteriteokset nousivat erityisesti esille kirkon hyvän akustiikan johdosta. Erityisesti jousisto sai pehmeyttä ja täyteläisyyttä kaiun ansiosta. Haydnin 30. sinfonia ja Händelin Concerto grosso op. 3/1 soivat hienosti ja mieleeni tuli konserttipaikkaan kenties hieman sopimaton luonnehdinta: pirun hyvä bändi.
Boldizsár Cskikyn Divertimento puhallinoktetolle ja kontrabassolle kuultiin Lappeerannassa vasta pari kuukautta sitten ja mielelläänhän sen kuunteli uudelleenkin. En lukenut ennen tämän iltaista konserttia edellistä merkintääni teoksesta mutta identtiset mielikuvat teoksesta tulivat tälläkin kertaa mieleen. Visuaalista ja urbaania musiikkia. Olisi kiva lukea tai kuulla muutama sana säveltäjältä teoksen taustoista; onko omissa tuntemuksissani mitään yhtymäkohtia vai onko kyse vain absoluuttisesta musiikista. Ehkäpä muuten puhaltimien osalta kirkon akustiikka ei välttämättä anna samanlaista parannusta ääneen kuin jousiston osalta.
Illan vokaalimusiikkiin oli saatu kovatasoisia laulajia. Ilmeisesti maestro Bogányin suhteilla on ollut käyttöä, sillä illan viidestä solistista neljällä on unkarilainen tausta. Tenori David Szigetvari aloitti laulamalla Händelin kantaatin Look down harmonius saint. Hänellä on kaunis lyyrinen ääni jota sain ihailla puolentoista metrin päästä. Ehkä balanssi ei ollut parhain, mutta tuollaista tenoria kuuntelee mielellään.
Loput varsinaisen konsertin vokaalimusiikista olivat Dietrich Buxtehuden käsialaa. Tenori Szigetvarin lisäksi lavalle tulivat sopraanot Maria Celeng ja Agnes Szalay, altto Lúcia Megyesi Schwartz ja basso Matti Turunen. Kun äsken kehuskelin tenoria niin täysin samanlaiset kehut ansaitsevat kaikki illan solistit. Erityisesti sopraanokaksikon äänet olivat hunajaa korvilleni.
Hieman ihmettelin ennen konsertin alkua miksi käsiohjelman mukana oli Händelin Hallelujan vokaalistemmat. Syy paljastui kun tuli Hallelujan vuoro konsertin päätösnumerona; konsertti oli osa Lappeenrannassa järjestettävien kanttoripäivien osanottajien ohjelmaa ja näin ollen yleisön laulutaito oli huomattavasti keskimääräistä korkeampi. Yleisö sai liittyä mukaan Hallelujaan ja kokemus oli aivan mahtava. Lopputuloksena yksi kirkollinen iloisia ihmisiä.
Korvat saivatkin nauttia sitten Tibor Bogányin johtaman Lappeenrannan kaupunginorkesterin komeasta soitosta. Illan orkesteriteokset nousivat erityisesti esille kirkon hyvän akustiikan johdosta. Erityisesti jousisto sai pehmeyttä ja täyteläisyyttä kaiun ansiosta. Haydnin 30. sinfonia ja Händelin Concerto grosso op. 3/1 soivat hienosti ja mieleeni tuli konserttipaikkaan kenties hieman sopimaton luonnehdinta: pirun hyvä bändi.
Boldizsár Cskikyn Divertimento puhallinoktetolle ja kontrabassolle kuultiin Lappeerannassa vasta pari kuukautta sitten ja mielelläänhän sen kuunteli uudelleenkin. En lukenut ennen tämän iltaista konserttia edellistä merkintääni teoksesta mutta identtiset mielikuvat teoksesta tulivat tälläkin kertaa mieleen. Visuaalista ja urbaania musiikkia. Olisi kiva lukea tai kuulla muutama sana säveltäjältä teoksen taustoista; onko omissa tuntemuksissani mitään yhtymäkohtia vai onko kyse vain absoluuttisesta musiikista. Ehkäpä muuten puhaltimien osalta kirkon akustiikka ei välttämättä anna samanlaista parannusta ääneen kuin jousiston osalta.
Illan vokaalimusiikkiin oli saatu kovatasoisia laulajia. Ilmeisesti maestro Bogányin suhteilla on ollut käyttöä, sillä illan viidestä solistista neljällä on unkarilainen tausta. Tenori David Szigetvari aloitti laulamalla Händelin kantaatin Look down harmonius saint. Hänellä on kaunis lyyrinen ääni jota sain ihailla puolentoista metrin päästä. Ehkä balanssi ei ollut parhain, mutta tuollaista tenoria kuuntelee mielellään.
Loput varsinaisen konsertin vokaalimusiikista olivat Dietrich Buxtehuden käsialaa. Tenori Szigetvarin lisäksi lavalle tulivat sopraanot Maria Celeng ja Agnes Szalay, altto Lúcia Megyesi Schwartz ja basso Matti Turunen. Kun äsken kehuskelin tenoria niin täysin samanlaiset kehut ansaitsevat kaikki illan solistit. Erityisesti sopraanokaksikon äänet olivat hunajaa korvilleni.
Hieman ihmettelin ennen konsertin alkua miksi käsiohjelman mukana oli Händelin Hallelujan vokaalistemmat. Syy paljastui kun tuli Hallelujan vuoro konsertin päätösnumerona; konsertti oli osa Lappeenrannassa järjestettävien kanttoripäivien osanottajien ohjelmaa ja näin ollen yleisön laulutaito oli huomattavasti keskimääräistä korkeampi. Yleisö sai liittyä mukaan Hallelujaan ja kokemus oli aivan mahtava. Lopputuloksena yksi kirkollinen iloisia ihmisiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)