Kitara ja cembalo ne yhteen sopii

Konsertti: Ja Kitara Soi - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-10-18

Festivaali jatkui piitkän tauon jälkeen kitaran ja cembalon duolla. Hollantilais-syntyinen kitaristi Rody van Gemert ja cembalisti Assi Karttunen ilahduttivat musiikinystävää modernilla Välimeri-henkisellä ohjelmistolla.

Aivan ensimmäiseksi täytyy ihastella kuinka hyvin klassisen kitaran ja cembalon äänet sopivat yhteen. Molemmat ovat näppäilysoittimia ja niiden äänensävyt ovat mukavan lähellä toisiaan, mutta silti erottuvat hienosti. Ja kun äänenvoimakkuuden suhteenkaan kitara ei jää toivottomaan alakynteen, niin liitto on mitä mainioin.

Kuultujen sävellysten aikakirjo oli niin suuri kun se nimettyjen säveltäjien avulla on mahdollista länsimaissa saada. Konsertti aloitettiin kreikkalaisen Athenios Athenaioksen pojan ensimmäisellä delfoilaisella hymnillä. Kyseinen kappale on ensimmäisen länsimainen sävellys jonka säveltäjä on pystytty tunnistamaan. Aikaa sävellyksen syntymästä on noin 2150 vuotta. Toisaalta kuulimme myös tuon kappaleen sovittajan, Graham Lynchin, kitarasävellyksen kantaesityksen. Siinä pientä perspektiiviä kalenteriselailuihin.

Delfoilaisen hymnin jälkeen siirryimme Matthew Whittallin The Wine-dark sea IV sävellyksen mukana nykyaikaan. Alun maisemamaalailun jälkeen sävellys putkauttaa esiin progehenkisen rytmijakson, joka tuo myös mieleen Philip Glassin ja Steve Reichin musiikin. Varsin mielenkiintoinen uusi tuttavuus.

Graham Lynchin Apollo, Toccata -teos toteuttaa käsiohjelman mukaan irtonaisempaa muotokieltä. Tuon myönnän auliisti. Musiikki on kuin tuokiokuvia tuulessa, jossa kitaran ominaissointi korostaa mielikuvien herkkyyttä. Tämä kitaralle sävelletyn sooloteoksen kantaesitys täydensi mielenkiintoisen musiikin jatkumoa. Ja Rody van Gemertin soittoa on ilo kuunnella, hienoa puhdasta fraseerausta ja herkkyyttä.

Maurice Ravelin viiden kreikkalaisen kansanlaulun sovitus kitaralle ja cembalolle jätti minut hieman viileämmäksi, vaikka Graham Lynch oli sovituksen tähänkin kantaesitykseen tehnyt.

Hieman samanlaiset tuntemukset jäivät myös Juha T. Koskisen Cinq fontaines de la Fortune sävellyksestä. Kitaran soittotekniikoiden erikoisosasto tuntui olevan esillä vain oman itseisarvonsa vuoksi. Ehkäpä sävellyksen useampi kuuleminen silottaisi polkua sydämeeni.

Harry Partch oli mielenkiintoinen säveltäjäveijari joka puuhasteli mikrointervalliasteikkojen parissa. Hän sävelsi Two Studies on Ancient Greek Scales -teoksen, jonka Rody van Gemert on sovittanut kitaralle ja cembalolle. Sopivasti (epä)vireinen kitara kutkutteli korvaa ja laittoi miettimään miten paljon niillä puhtailla ylä-äänisarjoilla on metafyysistä merkitystä evoluution muokkaamassa ihmiskorvassa. Ja kuinka tasavire on itse asiassa epävirettä,... jne... Voih, niin paljon pohdittavaa...

Moisista ajatuksista päästiin mukavasti takaisin maan pinnalle François Couperinin Les Gondoles de Delosin avulla. Assi Karttunen korukuvioi ranskalaisen barokin sävelet kauniisti.

Konsertti päättyi komeasti Rijndert van Woudenbergin Ton sävellykseen. Hieno konsertti ja erityisesti ohjelmistokokonaisuus miellytti minua suuresti. Lappeenrannan musiikkiopiston Helkiö-sali on kitaramusiikille sopivan kokoinen paikka. Rody van Gemertin kitaran hiljaisimmatkin sävelet kuuluivat juuri sopivasti. Mainio uusi kitaristituttavuus Assi Karttusen kanssa, lisää tällaista!!