Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-04-26
Lappeenrannassa nautittiin taas hienosta naisäänestä. Viime viikolla vierailijana oli Jenni Lättilä ja tämän perjantain tähtenä Tuija Knihtilä. Herkän impressionistisen ranskalaishenkisen ohjelmiston kapellimestarina oli tällä kertaa Jan Söderblom.
Konsertin ohjelmistoa täytyy kehua kokonaisuutena. Konsertin aloitti Aarne Merikannon Soitelma kesäyölle. Utuisen herkkä tunnelmapala heti alkuun. Rohkea aloitusnumero, mutta Söderblom ja Lappeenrannan kaupunginorkesteri onnistuivat hienosti.
Ottorino Respighi on italialainen säveltäjä, mutta hänen Il tramanto (auringonlasku) orkesterilaulunsa henkii herkkää äänikuvaa, jonka voisi kuvitella tulevan ranskalaisen säveltäjän väripaletista. Percy Bysshe Shelleyn runo on romantiikan ajatusten kyllästämä kuoleman, rakkauden ja kaipauksen teemoineen. Taas kerran totean olevan suuri Tuija Knihtilä fani. Nyt kuulin hänen laulavan ensi kertaa herkempää ohjelmistoa ja kunnioitus kasvoi taas pari pykälää. Knihtilä ei ole pelkästään laulaja, vaan myös loistava tulkitsija. Toivoisin kovasti kuulevan häntä myös lied-resitaalin parissa. Monipuolinen laulaja.
Ainoa ranskalainen säveltäjä oli Maurice Ravel, jolta kuulimme Kolme laulua Mallermén runoihin. Mallermé on inspiroinut Ravelin ohella muitakin säveltäjiä mm. Debussy, Milhaud ja Boulez. Eteeristen tekstien symboliikan ei ole tarkoituskaan aueta käden käänteessä. Ravel käyttää naisäänen taustalla vain jousikvartettoa, kahta huilua ja klarinettiä, sekä pianoa. Noista tuubeista hän puristaa hienoja värejä. Tuija Knihtilä jatkoi komeaa työskentelyään. Yhteistyö orkesterin ja Söderblomin kanssa toimi hienosti. Mahtavaa!
Illan lopetusnumero oli Ottorino Respighin Linnut. Se on viisiosainen sarja, jossa Respighi käyttää pohjana barokkiajan säveltäjien sävellyksiä luodessaan lintujen laulun henkistä musiikkia. Iloista orkesterointia ja hyvä valinta herkän ohjelmiston kevyemmäksi lopuksi. Söderblom ja orkesteri tuntuivat nauttivan musisoinnista ja niin tein minäkin.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
torstai 25. huhtikuuta 2013
Liian Wagnerisoitunut?
Konsertti: Musiikkitalo 2013-04-25
Radion sinfoniaorkesterin keskiviikkosarjan konsertti oli osa Kirkko soikoon -festivaalin ohjelmaa. Ohjelmistossa oli Mikko Heiniön Sonata da chiesa, kantaesityksenä Jyrki Linjaman Vanitas ja Richard Wagnerin Das Liebesmahl der Apostel. Kuoroina Vanitaksessa olivat Dominante ja Murtosointu, sekä Liebesmahlissa Mariinsky-teatterin mieskuoro. Kapellimestarina oli Arvo Volmer.
Heiniön Sonata da chiesa, toiselta nimeltään Neljä käärmekohtausta Vanhasta testamentista, on valmistunut vuonna 2005. Esittelytekstissään Heiniö mainitsee sonaattinsa perineen musiikillista materiaalia samana vuonna valmistuneesta oopperastaan Käärmeen hetki. Sonaatin soitinkokoopano on mielenkiintoinen: vasket, celesta ja lyömäsoittimet. Trumpetit ja yksi lyömäsoittajista (syntetisaattoreineen?) oli "yleisön keskellä" lämpiön tasolla. Ihan mielenkiintoinen idea jakaa sointia saliin. Heiniön musiikki toimii minulle ainakin elävinä esityksinä. Pidin Käärmeen hetkestä ja pidin myös tästä kirkkosonaatista. Mielenkiintoista, elävää ja dynaamista tekstuuria.
Jyrki Linjaman musiikkia en ole aikaisemmin kuullut. Ehkä minun olisi syytä tutustua hänen tuotantonsa pienimuotoiseen osaan, sillä tästä sinfoniaorkesterille ja kuorolle Vanhan testamenti Saarnaajien kirjan tekstiin sävelletystä teoksesta en saanut oikein mitään irti. Orkesteri ja kuoro soittivat ja lauloivat hyvin, mutta itse musiikki ei jostain syystä puhutellut eikä imenyt ollenkaan mukaansa. Pitää yrittää kuunnella teos uudelleen Ylen Areenasta, jospa tekstin seuraaminen auttaisi.
Ei varmaan ole suuri yllätys miksi olin vaivautunut konserttiin paikalle? Wagnerin Apostolien rakkaudenateria on harvoin esitetty teos ja halusin kokea sen katsomosta käsin. Wagnerin kolmekymppisenä mieskuorolle ja orkesterille säveltämä teos kantaesitettiin 170 vuotta sitten Dresdenin Frauenkirchessä. Apostolien rakkaudenateria lienee Wagnerin ainoa hengellinen teos. Käsiohjelmassa Antti Häyrynen pohti käsiohjelmassa tekstin mahdollista vastarinta- ja protestihenkeä. Toki asia on noinkin, mutta toisaalta Dresdenin kapinaan oli vielä kuusi vuotta aikaa.
Kantaesityksessä Dresdenissä on ilmeisesti yli tuhannen laulajan mieskuoro. Eilen Musiikkitalossa saimme nauttia Mariinsky-teatterin noin 80 hengen mieskuorosta. Suhteelisen hyvin riitti heidänkin voimansa, varsinkin teoksen alkupuoliskolla jolloin orkesteria ei vielä kuulla. Hyvin Volmer sai kuoron kuulumaan orkesterin kanssakin, ainoastaan orkesterin tullessa sisään opetuslasten kuoron "repliikin" loppuosa jäi orkesterin jalkoihin. Veikkaan että radion kautta moista ongelmaa ei ollut. Itse olin permannolla, mutta orkesterin takana vasemmalla. Kuoro oli samoilla paikoilla, mutta oikealla.
Wagner jakaa partituurissa kuoron useaan osaan. Musiikkitalossa 80 Mariinskylaista olivat yhtenä joukkona, eikä kuoron jakautumista havainnut. Toisaalta 80 laulajaa olisi ehdottomasti liian vähän jos kuoroa ryhdyttäisiin pilkkomaan ympäri salia. Toisinaan venäjänkielisten laulajien saksan ääntämys häiritsee minua hieman. Mariinskyn mieskuoro ei laulanut onneksi pehmeintä saksaa.
Arvo Volmer on minulle aikaisemmin tuttu Tallinnan Tristanin ja Parsifalin puikoista. Hyvää työskentelyä häneltä eilen Musiikkitalossakin. En tiedä olenko jo liian Wagnerisoitunut, mutta Apostolien rakkaudenateria on minusta hieno teos. Kuuntelin sitä paljon etukäteen Michel Plassonin ja Dresdenin Philharmonien 1997 tekemältä tallenteelta, suosittelen sitäkin.
Radion sinfoniaorkesterin keskiviikkosarjan konsertti oli osa Kirkko soikoon -festivaalin ohjelmaa. Ohjelmistossa oli Mikko Heiniön Sonata da chiesa, kantaesityksenä Jyrki Linjaman Vanitas ja Richard Wagnerin Das Liebesmahl der Apostel. Kuoroina Vanitaksessa olivat Dominante ja Murtosointu, sekä Liebesmahlissa Mariinsky-teatterin mieskuoro. Kapellimestarina oli Arvo Volmer.
Heiniön Sonata da chiesa, toiselta nimeltään Neljä käärmekohtausta Vanhasta testamentista, on valmistunut vuonna 2005. Esittelytekstissään Heiniö mainitsee sonaattinsa perineen musiikillista materiaalia samana vuonna valmistuneesta oopperastaan Käärmeen hetki. Sonaatin soitinkokoopano on mielenkiintoinen: vasket, celesta ja lyömäsoittimet. Trumpetit ja yksi lyömäsoittajista (syntetisaattoreineen?) oli "yleisön keskellä" lämpiön tasolla. Ihan mielenkiintoinen idea jakaa sointia saliin. Heiniön musiikki toimii minulle ainakin elävinä esityksinä. Pidin Käärmeen hetkestä ja pidin myös tästä kirkkosonaatista. Mielenkiintoista, elävää ja dynaamista tekstuuria.
Jyrki Linjaman musiikkia en ole aikaisemmin kuullut. Ehkä minun olisi syytä tutustua hänen tuotantonsa pienimuotoiseen osaan, sillä tästä sinfoniaorkesterille ja kuorolle Vanhan testamenti Saarnaajien kirjan tekstiin sävelletystä teoksesta en saanut oikein mitään irti. Orkesteri ja kuoro soittivat ja lauloivat hyvin, mutta itse musiikki ei jostain syystä puhutellut eikä imenyt ollenkaan mukaansa. Pitää yrittää kuunnella teos uudelleen Ylen Areenasta, jospa tekstin seuraaminen auttaisi.
Ei varmaan ole suuri yllätys miksi olin vaivautunut konserttiin paikalle? Wagnerin Apostolien rakkaudenateria on harvoin esitetty teos ja halusin kokea sen katsomosta käsin. Wagnerin kolmekymppisenä mieskuorolle ja orkesterille säveltämä teos kantaesitettiin 170 vuotta sitten Dresdenin Frauenkirchessä. Apostolien rakkaudenateria lienee Wagnerin ainoa hengellinen teos. Käsiohjelmassa Antti Häyrynen pohti käsiohjelmassa tekstin mahdollista vastarinta- ja protestihenkeä. Toki asia on noinkin, mutta toisaalta Dresdenin kapinaan oli vielä kuusi vuotta aikaa.
Kantaesityksessä Dresdenissä on ilmeisesti yli tuhannen laulajan mieskuoro. Eilen Musiikkitalossa saimme nauttia Mariinsky-teatterin noin 80 hengen mieskuorosta. Suhteelisen hyvin riitti heidänkin voimansa, varsinkin teoksen alkupuoliskolla jolloin orkesteria ei vielä kuulla. Hyvin Volmer sai kuoron kuulumaan orkesterin kanssakin, ainoastaan orkesterin tullessa sisään opetuslasten kuoron "repliikin" loppuosa jäi orkesterin jalkoihin. Veikkaan että radion kautta moista ongelmaa ei ollut. Itse olin permannolla, mutta orkesterin takana vasemmalla. Kuoro oli samoilla paikoilla, mutta oikealla.
Wagner jakaa partituurissa kuoron useaan osaan. Musiikkitalossa 80 Mariinskylaista olivat yhtenä joukkona, eikä kuoron jakautumista havainnut. Toisaalta 80 laulajaa olisi ehdottomasti liian vähän jos kuoroa ryhdyttäisiin pilkkomaan ympäri salia. Toisinaan venäjänkielisten laulajien saksan ääntämys häiritsee minua hieman. Mariinskyn mieskuoro ei laulanut onneksi pehmeintä saksaa.
Arvo Volmer on minulle aikaisemmin tuttu Tallinnan Tristanin ja Parsifalin puikoista. Hyvää työskentelyä häneltä eilen Musiikkitalossakin. En tiedä olenko jo liian Wagnerisoitunut, mutta Apostolien rakkaudenateria on minusta hieno teos. Kuuntelin sitä paljon etukäteen Michel Plassonin ja Dresdenin Philharmonien 1997 tekemältä tallenteelta, suosittelen sitäkin.
perjantai 19. huhtikuuta 2013
Perjantai-ilta Saimaa Sinfonietan seurassa
Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-04-19
Perjantai-illan huumaa Lappeenrannassa tarjoili tällä kertaa Saimaa Sinfonietta johtajanaan Tibo Bogányi ja vierailevana tähtenä sopraano Jenni Lättilä. Ohjelmistossa Csikyn, Kodályn ja Bizet'n ohella Paavo Heinisen orkesterilaulujen kantaesitys.
Boldizsár Csikyn Divertimento puhallinoktetille ja kontrabassolle alkaa tulla jo varsin tutuksi sävellykseksi kaakon kulmalla. Tänään se kuultiin jo kolmannen kerran puolen vuoden sisällä. Minulle se sopii kyllä, sillä useamman kuuntelukerran jälkeen olen alkanut pitää siitä yhä enemmän. Ja väittäisimpä että orkesterikin on parantanut tulkintaa joka kerta. Edelliseen kertaan verrattuna ainakin sointi oli vieläkin yhtenäisempi, vaikka tällä kertaa oltiin taas Lappeenranta-salin tunkkaisuudessa. Sen verran tämä Csikyn Divertimento on alkanut kiinnostaa, että otan mielelläni vinkkejä mahdollisesta levytyksestä. Itse en ole tietoa sellaisesta löytänyt.
Tänään kantaesitetyt Paavo Heinisen orkesterilaulut olivat ensimmäinen kosketukseni Heinisen vokaalimusiikkiin. Sopivasti myös tänään julkaistiin Saimaa Sinfonietan, Mikael Helasvuon ja Bogányin levytys Heinisen huilukonsertosta, joka myös kantaesitettin Lappeenrannassa pari vuotta sitten. Orkesterilaulut jäivät ensi kuulemalta minulle hieman kaukaisiksi. Ensimmäinen laulu, Det gör ont, omasi kevyemmän säestyksen, johon orkesterin sointivärit toivat hienosti eloa. Toinen laulu, Jos, taasen eteni suoraviivaisemmin ja paksumman sointikudoksen avulla. Jenni Lättilän ääni kuulosti taas kerran hienolta, mutta itse tekstit laittoivat minut pohtimaan sanojen syntaksisen luonteen vaikutusta lauluun. Ei niinkään lausetasolla, vaan sanojen pituuden ja vokaalien tasolla. En rohkene avata aivoituksiani pidemmälle julkisesti näin yhden kuuntelukerran perusteella. Jälleen pitää vain toivoa että näitä teoksia kuulisi useamman kerran. Eivät Heinisen laulut ole mielestäni vaikeaa musiikkia, mutta ainakin tällaiselle amatöörille useampi kuuntelu avaisi tutustumisen kättelyn jälkeiselle tasolle.
Kodályn Galántan tanssit alkaa suhteellisen epätanssimaisesti, mutta siitä kasvaa mainio menopala. Jorma Lautasen klarinetti ilahdutti jälleen kerran. Kodályn aikana orkesteri puhkesi hienosti täyteen hehkuun. Vaikka Lappeenrannassa on käynyt viime aikoina monia hienoja kapellimestareita vierailemassa, niin tuntuu että Bogányi saa aina omasta orkesteristaan vielä yhden ylimääräisen vaihteen esille. Toivottavasti näemme ja kuulemme Bogányita Lappeenrannassa vielä useammin.
Konsertin päätti Georges Bizet'n ensimmäinen C-duuri sinfonia. Vaikka sinfonia sisältää nuoren Bizet'n vauhdikasta ja pulppuavaa orkesterointia, ei se oikein vetoa minuun. Sen syvempää kaarta en ole siitä löytäväni; vain paljon déjà vu -tuntemuksia. Mozart, Rossini ja Bachkin tulevat mieleen. Mutta toisaalta onhan hitaan osan oboeteema varsin viehättävä. Vaikka musiikin sisältö ei välttämättä minua täysin sytyttänytkään, niin Saimaa Sinfonietan soitto sen kyllä teki. Ihan kelpo päätös konsertille.
Perjantai-illan huumaa Lappeenrannassa tarjoili tällä kertaa Saimaa Sinfonietta johtajanaan Tibo Bogányi ja vierailevana tähtenä sopraano Jenni Lättilä. Ohjelmistossa Csikyn, Kodályn ja Bizet'n ohella Paavo Heinisen orkesterilaulujen kantaesitys.
Boldizsár Csikyn Divertimento puhallinoktetille ja kontrabassolle alkaa tulla jo varsin tutuksi sävellykseksi kaakon kulmalla. Tänään se kuultiin jo kolmannen kerran puolen vuoden sisällä. Minulle se sopii kyllä, sillä useamman kuuntelukerran jälkeen olen alkanut pitää siitä yhä enemmän. Ja väittäisimpä että orkesterikin on parantanut tulkintaa joka kerta. Edelliseen kertaan verrattuna ainakin sointi oli vieläkin yhtenäisempi, vaikka tällä kertaa oltiin taas Lappeenranta-salin tunkkaisuudessa. Sen verran tämä Csikyn Divertimento on alkanut kiinnostaa, että otan mielelläni vinkkejä mahdollisesta levytyksestä. Itse en ole tietoa sellaisesta löytänyt.
Tänään kantaesitetyt Paavo Heinisen orkesterilaulut olivat ensimmäinen kosketukseni Heinisen vokaalimusiikkiin. Sopivasti myös tänään julkaistiin Saimaa Sinfonietan, Mikael Helasvuon ja Bogányin levytys Heinisen huilukonsertosta, joka myös kantaesitettin Lappeenrannassa pari vuotta sitten. Orkesterilaulut jäivät ensi kuulemalta minulle hieman kaukaisiksi. Ensimmäinen laulu, Det gör ont, omasi kevyemmän säestyksen, johon orkesterin sointivärit toivat hienosti eloa. Toinen laulu, Jos, taasen eteni suoraviivaisemmin ja paksumman sointikudoksen avulla. Jenni Lättilän ääni kuulosti taas kerran hienolta, mutta itse tekstit laittoivat minut pohtimaan sanojen syntaksisen luonteen vaikutusta lauluun. Ei niinkään lausetasolla, vaan sanojen pituuden ja vokaalien tasolla. En rohkene avata aivoituksiani pidemmälle julkisesti näin yhden kuuntelukerran perusteella. Jälleen pitää vain toivoa että näitä teoksia kuulisi useamman kerran. Eivät Heinisen laulut ole mielestäni vaikeaa musiikkia, mutta ainakin tällaiselle amatöörille useampi kuuntelu avaisi tutustumisen kättelyn jälkeiselle tasolle.
Kodályn Galántan tanssit alkaa suhteellisen epätanssimaisesti, mutta siitä kasvaa mainio menopala. Jorma Lautasen klarinetti ilahdutti jälleen kerran. Kodályn aikana orkesteri puhkesi hienosti täyteen hehkuun. Vaikka Lappeenrannassa on käynyt viime aikoina monia hienoja kapellimestareita vierailemassa, niin tuntuu että Bogányi saa aina omasta orkesteristaan vielä yhden ylimääräisen vaihteen esille. Toivottavasti näemme ja kuulemme Bogányita Lappeenrannassa vielä useammin.
Konsertin päätti Georges Bizet'n ensimmäinen C-duuri sinfonia. Vaikka sinfonia sisältää nuoren Bizet'n vauhdikasta ja pulppuavaa orkesterointia, ei se oikein vetoa minuun. Sen syvempää kaarta en ole siitä löytäväni; vain paljon déjà vu -tuntemuksia. Mozart, Rossini ja Bachkin tulevat mieleen. Mutta toisaalta onhan hitaan osan oboeteema varsin viehättävä. Vaikka musiikin sisältö ei välttämättä minua täysin sytyttänytkään, niin Saimaa Sinfonietan soitto sen kyllä teki. Ihan kelpo päätös konsertille.
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Tähtisumua Konserttihovissa
Konsertti: Konserttihovi 2013-04-17
Imatran Konserttihovin kevätkausi päättyi jälleen kevyemmän musiikin kera. Illan solisteina olivat Angelika Klas, Seppo Hovi, Pentti Lasanen ja Pekka Sarmanto. Repertuaari kattoi musiikin kenttää aina ooppera-aariasta jazzin ja ikivihreiden kautta tangoon.
Alun Habanera Carmenista Klasin ja Hovin tulkitsemana tuntui lupaavan epäilyttävää iltaa, mutta kun Lasanen ja Sarmanto liittyivät täydentämään kvartetin, niin epäilyt häipyivät svingin notkeeseen. Odottelen vielä ensimmäistä jazz-pianistia joka saisi hovin Bösendorferin kadottamaan lyömäsoitinluonteensa. Klasari-pianisteista siihen on kyennyt monikin. Eihän se mikään itsetarkoitus ole, mutta jotain mystiikkaa siihen taitaa liittyä.
Kvartettina Klas, Hovi, Lasanen ja Sarmanto toimii hienosti. Klas on kelpo laulaja, mutta tietysti ongelmana on hieman minkälaisella äänellä laulaa. Jos mennään oopperaäänellä, niin se ei välttämättä sovi kevyempään ohjelmistoon. Kun taasen ääntä käyttää kevyemmän musiikin ehdoin, niin silloin ilman vahvistusta tulkinta saattaa jäädä vähän vaisuksi. Mutta hienosti Klas homman hoiti. Parhaimpia lopputuloksia olivat Sulle salaisuuden kertoa mä voisin, Ranskalaiset korot ja helmenä Cry me a river.
Minulle illan ehdoton tähti oli kuitenkin Pentti Lasanen. Lasasen klarinetti ja alttofoni soivat todella hienolla tatsilla ja tyylillä. Huilu taisi olla hieman vieraampi instrumentti. Kvartetin alapää oli Pekka Sarmannon sormien ja jousen svengaavassa hyväilyssä.
Oikein viihdyttävä ilta Konserttihovissa. Ainoat mitä jäin jälleen kaipaamaan olivat sikari ja lasillinen tai kaksi elämän vettä.
Imatran Konserttihovin kevätkausi päättyi jälleen kevyemmän musiikin kera. Illan solisteina olivat Angelika Klas, Seppo Hovi, Pentti Lasanen ja Pekka Sarmanto. Repertuaari kattoi musiikin kenttää aina ooppera-aariasta jazzin ja ikivihreiden kautta tangoon.
Alun Habanera Carmenista Klasin ja Hovin tulkitsemana tuntui lupaavan epäilyttävää iltaa, mutta kun Lasanen ja Sarmanto liittyivät täydentämään kvartetin, niin epäilyt häipyivät svingin notkeeseen. Odottelen vielä ensimmäistä jazz-pianistia joka saisi hovin Bösendorferin kadottamaan lyömäsoitinluonteensa. Klasari-pianisteista siihen on kyennyt monikin. Eihän se mikään itsetarkoitus ole, mutta jotain mystiikkaa siihen taitaa liittyä.
Kvartettina Klas, Hovi, Lasanen ja Sarmanto toimii hienosti. Klas on kelpo laulaja, mutta tietysti ongelmana on hieman minkälaisella äänellä laulaa. Jos mennään oopperaäänellä, niin se ei välttämättä sovi kevyempään ohjelmistoon. Kun taasen ääntä käyttää kevyemmän musiikin ehdoin, niin silloin ilman vahvistusta tulkinta saattaa jäädä vähän vaisuksi. Mutta hienosti Klas homman hoiti. Parhaimpia lopputuloksia olivat Sulle salaisuuden kertoa mä voisin, Ranskalaiset korot ja helmenä Cry me a river.
Minulle illan ehdoton tähti oli kuitenkin Pentti Lasanen. Lasasen klarinetti ja alttofoni soivat todella hienolla tatsilla ja tyylillä. Huilu taisi olla hieman vieraampi instrumentti. Kvartetin alapää oli Pekka Sarmannon sormien ja jousen svengaavassa hyväilyssä.
Oikein viihdyttävä ilta Konserttihovissa. Ainoat mitä jäin jälleen kaipaamaan olivat sikari ja lasillinen tai kaksi elämän vettä.
lauantai 13. huhtikuuta 2013
La Commedia è finita!
Oopperat: Herttua Siniparran linna ja Pajatso - Kansallisooppera 2013-04-12
Eilinen Herttua Siniparran linnan ja Pajatson ensi-ilta jäi Mikko Franckin viimeiseksi ensi-illaksi ennen hänen kautensa päättymistä Kansallisoopperan taiteellisena johtajana. Pesti alkoi 2006 ja alkuvuosien hallintodraaman ohella/jälkeen Franck on tehnyt hienoa työtä oopperan peräsimessä. Eiliset oopperat olivat oivallinen lopputyönäyte.
Franck oli ehdottanut ohjaaja Vilppu Kiljuselle Herttua Siniparran linnan ja Pajatson yhdistämistä samalle illalle. Vakiintunut pari, Cavalleria rusticana ja Pajatso, erotettiin ja Pajatso yhdistettiin hieman erityyppiseen psykologiseen draamaan, Sinipartaan. Ei hullumpi pari tämäkään.
Siniparran lavastuksessa käytettiin Kansallisoopperan lavalla ensi kertaa projisointitekniikkaa, jolla lavasteiden pinnat saadaan muuttumaan ja elämään kolmiuloitteisesti. Erittäin hieno ja näyttävä tekniikka, joka lavastaja Sampo Pyhälän ja valaistussuunnittelija Kimmo Karjusen käsissä loi hienoa visuaalista jälkeä. Siniparran lavastus on minimaalinen, mutta esimerkiksi kuudennen oven avautuessa kyynelten järvi on savutehosteineen tyrmäävän kaunis. Muutenkin mielestäni Siniparta on visuaalisesti ja ohjauksellisesti erinomainen tuotanto. Vähästä toiminnasta huolimatta jännite kasvaa kohti loppua. Huoneiden symbolistinen luonne korostuu hienosti sillä, että Siniparta ei fyysisesti anna avaimia Juditille, vaan asia hoidetaan elein. Mistä Siniparrassa on loppujen lopuksi kysymys, onkin jokaisen katsojan löydettävä itse ja itsestään. Ja vastaushan ei ole mitenkään tärkeä, vaan vastauksen etsintä on tärkeää.
Musiikin puolesta Franck ja Kansallisoopperan orkesteri tekivät hienoa jälkeä. Bartókin jännittävä partituuri sykki ja säkenöi orkesterin käsittelyssä. Edellisenä iltana vaihdoin ystäväni kanssa muutaman sanan Bartókista ja hän mainitsi Siniparran yhteneväisyyksistä Debussyn sävelkieleen. Oikeassa olet, hieman samaa henkeä heissä on. Pidän molemmista paljon.
Siniparran solistit suoriutuivat urakasta hienosti. Vladimir Baykov oli erinomainen Herttua Siniparta. Juditin esittäjä, Niina Keitel, omasi sävyltään rooliin hyvin sopivan instrumentin. Hieman enemmän olisin taas halunnut äänenpainetta paksumman orkesterikudoksen kanssa, mutta muuten erinomainen rooli häneltäkin.
Ohjaaja Vilppu Kiljunen oli halunnut sitoa Siniparran ja Pajatson jotenkin yhteen. Pajatson teatteriseurue olikin tässä ohjauksessa Kansallisooppera itse. Kun esirippu nousee, Siniparran esitys on loppunut ja laulajat ovat lavalla vastaanottamassa kukkia ja aplodeja. Kuoro on oopperan henkilökuntaa (molemmissa merkityksissä) ja lavalla häärää myös mukavasti Mikko Franckia muistuttava kapellimestari partituuriaan esitellen. Neddan rakastaja on näyttömömies Silvio. Kiljunen jatkaa hienosti teatteria teatterista perinnettä. Pajatson seurueen näytelmän Comedia dell'arte hahmot on hauskasti päivitetty modenimpiin habituksiin. Nedda/Colombina on ylimuodokas übersuttura, Peppe/Harlekiini hormoneja tihkuva lihaskimppu ja niin edelleen.
Oopperan loppu saakin sitten hienoa symboliikkaa. Kun Pajatso on puukottanut ja tiputtanut Colombinan lavasteista, luodaan hetkeksi epäselvyyttä olisiko lavalla oikeasti sattunut onnettomuus. Esirippu laskeutuu nopeasti, katsomosta kiirehtii henkilö lavan ovelle. Lopulta Mikko Franck (oikea versio tällä kertaa) kävelee esiripun edessä tekemään ilmoitusta yleisölle. Ja mikäs muukaan ilmoitus on kuin "La Commedia è finita!" ja johtaa oopperan muutamat viimeiset tahdit lavalta. Loppuilmoitus sopiikin mainiosti Franckin aikakauden päätökseksi Kansallisoopperassa. Kiitos Mikolle hienoista vuosista!
Pajatson solistikaarti oli tasainen. Enää en viitsi mainita Mika Pohjosesta iloisena yllätyksenä, sillä Pohjonen on parantunut vuosi vuodelta kuin kelpo viini ja eilinen Pajatso oli siitä hieno esimerkki. Todella hieno rooli häneltä. Vielä kun ääneen tulisi hieman rentoutta lisää, vaikka tällaisenakin häntä kuuntelee mielellään. Helena Juntuselle Nedda/Colombina sopi myös hienosti ja hän pääsi keikailemaan kunnolla Colombinana. Aki Alamikkotervo ja vierailevat solistit Jorge Lagunes ja Luthando Qave täydensivät pääroolit mainiosti.
Eilinen Herttua Siniparran linnan ja Pajatson ensi-ilta jäi Mikko Franckin viimeiseksi ensi-illaksi ennen hänen kautensa päättymistä Kansallisoopperan taiteellisena johtajana. Pesti alkoi 2006 ja alkuvuosien hallintodraaman ohella/jälkeen Franck on tehnyt hienoa työtä oopperan peräsimessä. Eiliset oopperat olivat oivallinen lopputyönäyte.
Franck oli ehdottanut ohjaaja Vilppu Kiljuselle Herttua Siniparran linnan ja Pajatson yhdistämistä samalle illalle. Vakiintunut pari, Cavalleria rusticana ja Pajatso, erotettiin ja Pajatso yhdistettiin hieman erityyppiseen psykologiseen draamaan, Sinipartaan. Ei hullumpi pari tämäkään.
Siniparran lavastuksessa käytettiin Kansallisoopperan lavalla ensi kertaa projisointitekniikkaa, jolla lavasteiden pinnat saadaan muuttumaan ja elämään kolmiuloitteisesti. Erittäin hieno ja näyttävä tekniikka, joka lavastaja Sampo Pyhälän ja valaistussuunnittelija Kimmo Karjusen käsissä loi hienoa visuaalista jälkeä. Siniparran lavastus on minimaalinen, mutta esimerkiksi kuudennen oven avautuessa kyynelten järvi on savutehosteineen tyrmäävän kaunis. Muutenkin mielestäni Siniparta on visuaalisesti ja ohjauksellisesti erinomainen tuotanto. Vähästä toiminnasta huolimatta jännite kasvaa kohti loppua. Huoneiden symbolistinen luonne korostuu hienosti sillä, että Siniparta ei fyysisesti anna avaimia Juditille, vaan asia hoidetaan elein. Mistä Siniparrassa on loppujen lopuksi kysymys, onkin jokaisen katsojan löydettävä itse ja itsestään. Ja vastaushan ei ole mitenkään tärkeä, vaan vastauksen etsintä on tärkeää.
Musiikin puolesta Franck ja Kansallisoopperan orkesteri tekivät hienoa jälkeä. Bartókin jännittävä partituuri sykki ja säkenöi orkesterin käsittelyssä. Edellisenä iltana vaihdoin ystäväni kanssa muutaman sanan Bartókista ja hän mainitsi Siniparran yhteneväisyyksistä Debussyn sävelkieleen. Oikeassa olet, hieman samaa henkeä heissä on. Pidän molemmista paljon.
Siniparran solistit suoriutuivat urakasta hienosti. Vladimir Baykov oli erinomainen Herttua Siniparta. Juditin esittäjä, Niina Keitel, omasi sävyltään rooliin hyvin sopivan instrumentin. Hieman enemmän olisin taas halunnut äänenpainetta paksumman orkesterikudoksen kanssa, mutta muuten erinomainen rooli häneltäkin.
Ohjaaja Vilppu Kiljunen oli halunnut sitoa Siniparran ja Pajatson jotenkin yhteen. Pajatson teatteriseurue olikin tässä ohjauksessa Kansallisooppera itse. Kun esirippu nousee, Siniparran esitys on loppunut ja laulajat ovat lavalla vastaanottamassa kukkia ja aplodeja. Kuoro on oopperan henkilökuntaa (molemmissa merkityksissä) ja lavalla häärää myös mukavasti Mikko Franckia muistuttava kapellimestari partituuriaan esitellen. Neddan rakastaja on näyttömömies Silvio. Kiljunen jatkaa hienosti teatteria teatterista perinnettä. Pajatson seurueen näytelmän Comedia dell'arte hahmot on hauskasti päivitetty modenimpiin habituksiin. Nedda/Colombina on ylimuodokas übersuttura, Peppe/Harlekiini hormoneja tihkuva lihaskimppu ja niin edelleen.
Oopperan loppu saakin sitten hienoa symboliikkaa. Kun Pajatso on puukottanut ja tiputtanut Colombinan lavasteista, luodaan hetkeksi epäselvyyttä olisiko lavalla oikeasti sattunut onnettomuus. Esirippu laskeutuu nopeasti, katsomosta kiirehtii henkilö lavan ovelle. Lopulta Mikko Franck (oikea versio tällä kertaa) kävelee esiripun edessä tekemään ilmoitusta yleisölle. Ja mikäs muukaan ilmoitus on kuin "La Commedia è finita!" ja johtaa oopperan muutamat viimeiset tahdit lavalta. Loppuilmoitus sopiikin mainiosti Franckin aikakauden päätökseksi Kansallisoopperassa. Kiitos Mikolle hienoista vuosista!
Pajatson solistikaarti oli tasainen. Enää en viitsi mainita Mika Pohjosesta iloisena yllätyksenä, sillä Pohjonen on parantunut vuosi vuodelta kuin kelpo viini ja eilinen Pajatso oli siitä hieno esimerkki. Todella hieno rooli häneltä. Vielä kun ääneen tulisi hieman rentoutta lisää, vaikka tällaisenakin häntä kuuntelee mielellään. Helena Juntuselle Nedda/Colombina sopi myös hienosti ja hän pääsi keikailemaan kunnolla Colombinana. Aki Alamikkotervo ja vierailevat solistit Jorge Lagunes ja Luthando Qave täydensivät pääroolit mainiosti.
torstai 11. huhtikuuta 2013
Sherwood revisited
Ooppera: Robin Hood - Kansallisooppera 2013-04-11
Tänään iltamenona vuorossa oli Robin Hood kansallisoopperassa. Näin ensi-illan pari vuotta sitten ja vaikka Jukka Virtasen libretto ei kovin hyviä muistoja herättänyt, niin päätin silti käydä katsomassa oopperan uudelleen.
Tällä kertaa tiesin riimittelyn ärsyttävyyden ja yritin antaa sen olla häiritsemättä. Joku Robin Hoodissa minua musiikinkin puolesta tökkii; Linkolan musiikki on kuitenkin niin kiinni Virtasen tekstissä että osoittelevuus ja lyhytjaksoisuus kävi hieman rasittavaksi, vaikka orkestroinnista pidinkin.
Robin Hood ei ole täysiverinen lastenooppera, sillä se sisältää paljon teemoja jotka avautuvat kunnolla vasta hieman varttuneemmalle katsojalle. Toisaalta osa tekstistä on kasvatuksellisuudessaan varsin kornia aikuisen korville ja lavatapahtumissa taasen kaikkelle slapstick -henkiselle kohellukselle en jaksanut syttyä.
Tuon sillisalaatin keskellä solisteja ei voi syyttää, hyvin he urakastaan suoriutuvat.
Ensimmäisen katselun jälkeen suosittelin Robin Hoodia kaikille. Ehkä rajaisin suositusta perheoopperaksi. Uskoisin että omalta osaltani Linkola/Virtasen Robin Hood on nyt lopullisesti käsitelty.
Tänään iltamenona vuorossa oli Robin Hood kansallisoopperassa. Näin ensi-illan pari vuotta sitten ja vaikka Jukka Virtasen libretto ei kovin hyviä muistoja herättänyt, niin päätin silti käydä katsomassa oopperan uudelleen.
Tällä kertaa tiesin riimittelyn ärsyttävyyden ja yritin antaa sen olla häiritsemättä. Joku Robin Hoodissa minua musiikinkin puolesta tökkii; Linkolan musiikki on kuitenkin niin kiinni Virtasen tekstissä että osoittelevuus ja lyhytjaksoisuus kävi hieman rasittavaksi, vaikka orkestroinnista pidinkin.
Robin Hood ei ole täysiverinen lastenooppera, sillä se sisältää paljon teemoja jotka avautuvat kunnolla vasta hieman varttuneemmalle katsojalle. Toisaalta osa tekstistä on kasvatuksellisuudessaan varsin kornia aikuisen korville ja lavatapahtumissa taasen kaikkelle slapstick -henkiselle kohellukselle en jaksanut syttyä.
Tuon sillisalaatin keskellä solisteja ei voi syyttää, hyvin he urakastaan suoriutuvat.
Ensimmäisen katselun jälkeen suosittelin Robin Hoodia kaikille. Ehkä rajaisin suositusta perheoopperaksi. Uskoisin että omalta osaltani Linkola/Virtasen Robin Hood on nyt lopullisesti käsitelty.
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Juhani Lagerspetz ja neljä säveltäjää
Konsertti: Sibelius-Akatemian konserttisali 2013-04-10
Tämän illan konserttivalinnaksi valitsin Sibelius-Akatemian konserttitarjonnasta Juhani Lagerspetzin resitaalin Kontrasteja. Lagerspetz on tuttu pianisti monesta konsertista vuosien varrelta.
Kontrasteja nimi viittaa konsertin ohjelmistoon. Lagerspetz on valinnut sävellyksiä joiden luonteet muodostavat vahvoja kontrasteja keskenään. Konsertin alkupuolella kuulimme Robert Schumannin Fantasian op. 17 ja Skrjabinin Sonaatin op. 68. Väliajan jälkeen kaksi Stockhausenin pianokappaletta Klavierstück V ja VIII, sekä päätteeksi Schubertin A-duuri sonaatti D 959.
Valinnat toimivat hienosti. Schumannin Fantasian ensimmäisen osan sävelkylpy oli huumaava. Fantasia on teknisesti vaikea kappale, mutta Lagerspetzin soitosta se ei kuulunut. Toisen osan lopputempo oli huumaava. Yllättäen kontrasti Schumannin romantiikan ja Skrajbinin "Mustan messun" kromatiikin ja atonaalisuuden välillä oli odottamaani pienempi. Schumannin paksun pullea tekstuuri lähestyy jossain mielessä Skrajbinin hieman ohuempaa mutta synkempää sävelkieltä.
Stockhausenin avaraa musiikkimaisemaa olisi mukava kuunnella useamminkin konserteissa. Vaikka sitten pieninä annoksina. Jo pelkästään Stockhausenin musiikki asettaa kuuntelijan ennakkoluulot leikkausalustalle ja toimii kontrastina ja näkökulman hakemisena koko musiikkikäsitystä kohtaan. Ja tarjoiltuaan nämä raikkaat sävelryppäät Lagerspetz palasi suvereenisti Schubertin toiseksi viimeisen pianosonaatin pariin. Hieno tulkinta.
Kyllä Lagerspetz osoitti ohjelmistovalinnallaan myös omien soittajanlahjojensa laajuuden. Kaikki kappaleet ovat paitsi teknisesti vaikeita, asetttavat myös tulkinnan puolesta soittajan koville. Lagerspetziä on ilo kuunnella.
Tämän illan konserttivalinnaksi valitsin Sibelius-Akatemian konserttitarjonnasta Juhani Lagerspetzin resitaalin Kontrasteja. Lagerspetz on tuttu pianisti monesta konsertista vuosien varrelta.
Kontrasteja nimi viittaa konsertin ohjelmistoon. Lagerspetz on valinnut sävellyksiä joiden luonteet muodostavat vahvoja kontrasteja keskenään. Konsertin alkupuolella kuulimme Robert Schumannin Fantasian op. 17 ja Skrjabinin Sonaatin op. 68. Väliajan jälkeen kaksi Stockhausenin pianokappaletta Klavierstück V ja VIII, sekä päätteeksi Schubertin A-duuri sonaatti D 959.
Valinnat toimivat hienosti. Schumannin Fantasian ensimmäisen osan sävelkylpy oli huumaava. Fantasia on teknisesti vaikea kappale, mutta Lagerspetzin soitosta se ei kuulunut. Toisen osan lopputempo oli huumaava. Yllättäen kontrasti Schumannin romantiikan ja Skrajbinin "Mustan messun" kromatiikin ja atonaalisuuden välillä oli odottamaani pienempi. Schumannin paksun pullea tekstuuri lähestyy jossain mielessä Skrajbinin hieman ohuempaa mutta synkempää sävelkieltä.
Stockhausenin avaraa musiikkimaisemaa olisi mukava kuunnella useamminkin konserteissa. Vaikka sitten pieninä annoksina. Jo pelkästään Stockhausenin musiikki asettaa kuuntelijan ennakkoluulot leikkausalustalle ja toimii kontrastina ja näkökulman hakemisena koko musiikkikäsitystä kohtaan. Ja tarjoiltuaan nämä raikkaat sävelryppäät Lagerspetz palasi suvereenisti Schubertin toiseksi viimeisen pianosonaatin pariin. Hieno tulkinta.
Kyllä Lagerspetz osoitti ohjelmistovalinnallaan myös omien soittajanlahjojensa laajuuden. Kaikki kappaleet ovat paitsi teknisesti vaikeita, asetttavat myös tulkinnan puolesta soittajan koville. Lagerspetziä on ilo kuunnella.
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Kanneltalosta kaukaiselle rakastetulle
Konsertti: Kanneltalo 2013-04-09
Reissuviikon ensimmäinen musiikki-ilta vaihtui Schubertin Die schöne Müllerin -laulusarjasta Beethovenin lauluihin ja kamarimusiikkiin sairastapauksen vuoksi. Mukavaa kun toisinaan täällä pääkaupunkiseudulla on jopa vara valita.
Mutta eipä Kamari21:n Kanneltalossa järjestämä konserttikaan aivan alkuperäisessä esiintyjäkaartissa toteutunut. Petteri Salomaan, Johannes Piirron ja Tero Latvalan kanssa piti alunperin selloa soittaa Tomas Djupsjöbacka, mutta hänen sairastuttuaan oman sellonsa laittoi peliin Marko Ylönen.
Konsertin musiikki koostui kokonaan Beethovenin musiikista. Beethoven on ensimmäisiä suuria rakkauksiani taidemusiikin puolella, mutta hänen laulumusiikkinsa on jäänyt varsin vähäiselle tutustumiselle. Selailin konserttipäiväkirjaani väliajalla ja totesin että tänään kuulin ensimmäistä kertaa Beethoven lauluja elävänä. Kyllä ne kotona levyhyllystä löytyvät, mutta suurempaa ihastusta niihin ei ole tullut.
Tänään Petteri Salomaa lauloi An die ferne Geliebte -laulusarjan, sekä otteita Beethovenin kansanlaulusovituksista. Kyllähän varsinkin tuo An die ferne Geliebte oli komeaa kuunneltavaa. Salomaan tulkinnat veivät mukanaan. Nuori pianisti Johannes Piirto oli hyvässä vedossa koko illan, mutta hieman enemmän heittäytymistä hänen Beethoveniinsa olisin kaivannut. Beethoven oli julmettu pianisti ja sen pitäisi kuulua kaikissa hänen sävellyksissään missä piano on mukana. Salomaan kanssa yhteistyö sujui hienosti ja laulajan kanssa hengittäminen tulee varmasti vielä paranemaan iän ja kokemuksen myötä.
Konsertti aluksi Piirto soitti Für Elise -bagatellin ja muina numeroina olikin sitten kaksi pianotrioa. Ensimmäinen oli lyhyempi Allegretto triolle WoO 39 ja konsertin päätösnumero Arkkiherttua trio. Arkkiherttua trio on suosikkejani ja tälläkin kertaa se kohosi konsertin kohokohdaksi. Tero Latvala ja Marko Ylönen ovat soittaneet paljon yhdessä ja sen kyllä kuulee. Viulu ja sello olivat aikamoinen tutkapari ja Piirron pianokin tuntui rohkeammalta. Hieno konsertin päätös.
Reissuviikon ensimmäinen musiikki-ilta vaihtui Schubertin Die schöne Müllerin -laulusarjasta Beethovenin lauluihin ja kamarimusiikkiin sairastapauksen vuoksi. Mukavaa kun toisinaan täällä pääkaupunkiseudulla on jopa vara valita.
Mutta eipä Kamari21:n Kanneltalossa järjestämä konserttikaan aivan alkuperäisessä esiintyjäkaartissa toteutunut. Petteri Salomaan, Johannes Piirron ja Tero Latvalan kanssa piti alunperin selloa soittaa Tomas Djupsjöbacka, mutta hänen sairastuttuaan oman sellonsa laittoi peliin Marko Ylönen.
Konsertin musiikki koostui kokonaan Beethovenin musiikista. Beethoven on ensimmäisiä suuria rakkauksiani taidemusiikin puolella, mutta hänen laulumusiikkinsa on jäänyt varsin vähäiselle tutustumiselle. Selailin konserttipäiväkirjaani väliajalla ja totesin että tänään kuulin ensimmäistä kertaa Beethoven lauluja elävänä. Kyllä ne kotona levyhyllystä löytyvät, mutta suurempaa ihastusta niihin ei ole tullut.
Tänään Petteri Salomaa lauloi An die ferne Geliebte -laulusarjan, sekä otteita Beethovenin kansanlaulusovituksista. Kyllähän varsinkin tuo An die ferne Geliebte oli komeaa kuunneltavaa. Salomaan tulkinnat veivät mukanaan. Nuori pianisti Johannes Piirto oli hyvässä vedossa koko illan, mutta hieman enemmän heittäytymistä hänen Beethoveniinsa olisin kaivannut. Beethoven oli julmettu pianisti ja sen pitäisi kuulua kaikissa hänen sävellyksissään missä piano on mukana. Salomaan kanssa yhteistyö sujui hienosti ja laulajan kanssa hengittäminen tulee varmasti vielä paranemaan iän ja kokemuksen myötä.
Konsertti aluksi Piirto soitti Für Elise -bagatellin ja muina numeroina olikin sitten kaksi pianotrioa. Ensimmäinen oli lyhyempi Allegretto triolle WoO 39 ja konsertin päätösnumero Arkkiherttua trio. Arkkiherttua trio on suosikkejani ja tälläkin kertaa se kohosi konsertin kohokohdaksi. Tero Latvala ja Marko Ylönen ovat soittaneet paljon yhdessä ja sen kyllä kuulee. Viulu ja sello olivat aikamoinen tutkapari ja Piirron pianokin tuntui rohkeammalta. Hieno konsertin päätös.
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Solti ja Bartókin Siniparta
Herttua Siniparran linna - Solti, Szinetár
Béla Bartókin ainokainen ooppera Herttua Siniparran linna ei ole näyttämöllepanon kannalta helpoimpia teoksia. Oopperassa on kaksi laulajaa ja fyysistä toimintaa ei ole juuri nimeksikään. Psykologisen tarinan tapahtumat ovat käytännössä Siniparran pään sisällä, jossa Siniparta ja Judith pohtivat ikuisia kysymyksiä miehen ja naisen välisestä suhteesta, pimeistä mielenlokeroista, motiiveista ja kaikesta muusta mielenkiintoisesta. Béla Balázs kirjoitti unkarinkielisen runon/näytelmän/libreton joka pohjautui Siniparta-myyttiin. Balázs tarjosi tekstiään sekä Bartókille, että toiselle unkarilaissäveltäjälle Zoltán Kodálylle. Bartók tarttui tekstiin tehden siihen pieniä muutoksia, mutta pitäen suuret linjat ennallaan.
Musiikin puolesta Bartókin partituuri on värikkyydessään aikamoinen helmi. Orkesteri on iso ja sävyjä riittää. Laulajille kromaattinen sävelkieli antaa omat haasteensa. Sir George Solti levytti Siniparran vuonna 1979 Lontoon filharmoonisen orkesterin ja unkarilaisten solistien Kolos Kovátsin ja Sylvia Sassin kanssa. Tämä elokuvaversio on valmistunut 1981, solistit ja orkesteri ovat samat. Olettaisin että elokuvan musiikkina on suoraan tuo sama levytys, Solti/Bartók spesialistit korjaavat varmaankin jos olen väärässä.
Kuten edellä kerroin, on kyse elokuvaversiosta jonka on ohjannut Miklós Szinetár. Laulajat toki itse esittävät roolihenkilöitään ja tällä kertaa playback "laulaminen" häiritsee yllättävän vähän. Linnaa ei lavastuksena ole, kuten ei pidäkään olla. Siniparta ja Judith liikkuvat hämärissä käytävissä, joista mystisten huoneiden ovet löytyvät. Omaan makuuni huoneiden sisällöt olisivat voineet olla kenties vielä enemmän minimalistiset ja symbolistiset, mutta visuaalinen kokonaisilme toimii ihan hienosti. Kyllähän tekstin ja tarinan tavoite on saada kuuntelija/katselija pohtimaan asioita omassa päässään, eikä esittää valmista einestä.
Laulajat selviytyvät urakastaan hienosti. Judithin laulajalta vaaditaan aika suurta äänialaa ja Sylvia Sass omaa oikeanlaisen instrumentin. Sass ja Kováts laulavat omalla äidinkielellään, joka helpottaa heidän tehtäväänsä. Soltin ja Lontoon filharmoonisen orkesterin osuudestakaan ei löydy huomautettavaa. Ainoa mikä hieman harmitti oli luetun prologi-tekstin poisjättö, ei siitä haittaakaan olisi ollut.
Tallenne on siis vuodelta 1981 ja on 4:3 formaatissa. Kuvanlaatu on ikäänsä nähden hyvä. Suosittelen.
Béla Bartókin ainokainen ooppera Herttua Siniparran linna ei ole näyttämöllepanon kannalta helpoimpia teoksia. Oopperassa on kaksi laulajaa ja fyysistä toimintaa ei ole juuri nimeksikään. Psykologisen tarinan tapahtumat ovat käytännössä Siniparran pään sisällä, jossa Siniparta ja Judith pohtivat ikuisia kysymyksiä miehen ja naisen välisestä suhteesta, pimeistä mielenlokeroista, motiiveista ja kaikesta muusta mielenkiintoisesta. Béla Balázs kirjoitti unkarinkielisen runon/näytelmän/libreton joka pohjautui Siniparta-myyttiin. Balázs tarjosi tekstiään sekä Bartókille, että toiselle unkarilaissäveltäjälle Zoltán Kodálylle. Bartók tarttui tekstiin tehden siihen pieniä muutoksia, mutta pitäen suuret linjat ennallaan.
Musiikin puolesta Bartókin partituuri on värikkyydessään aikamoinen helmi. Orkesteri on iso ja sävyjä riittää. Laulajille kromaattinen sävelkieli antaa omat haasteensa. Sir George Solti levytti Siniparran vuonna 1979 Lontoon filharmoonisen orkesterin ja unkarilaisten solistien Kolos Kovátsin ja Sylvia Sassin kanssa. Tämä elokuvaversio on valmistunut 1981, solistit ja orkesteri ovat samat. Olettaisin että elokuvan musiikkina on suoraan tuo sama levytys, Solti/Bartók spesialistit korjaavat varmaankin jos olen väärässä.
Kuten edellä kerroin, on kyse elokuvaversiosta jonka on ohjannut Miklós Szinetár. Laulajat toki itse esittävät roolihenkilöitään ja tällä kertaa playback "laulaminen" häiritsee yllättävän vähän. Linnaa ei lavastuksena ole, kuten ei pidäkään olla. Siniparta ja Judith liikkuvat hämärissä käytävissä, joista mystisten huoneiden ovet löytyvät. Omaan makuuni huoneiden sisällöt olisivat voineet olla kenties vielä enemmän minimalistiset ja symbolistiset, mutta visuaalinen kokonaisilme toimii ihan hienosti. Kyllähän tekstin ja tarinan tavoite on saada kuuntelija/katselija pohtimaan asioita omassa päässään, eikä esittää valmista einestä.
Laulajat selviytyvät urakastaan hienosti. Judithin laulajalta vaaditaan aika suurta äänialaa ja Sylvia Sass omaa oikeanlaisen instrumentin. Sass ja Kováts laulavat omalla äidinkielellään, joka helpottaa heidän tehtäväänsä. Soltin ja Lontoon filharmoonisen orkesterin osuudestakaan ei löydy huomautettavaa. Ainoa mikä hieman harmitti oli luetun prologi-tekstin poisjättö, ei siitä haittaakaan olisi ollut.
Tallenne on siis vuodelta 1981 ja on 4:3 formaatissa. Kuvanlaatu on ikäänsä nähden hyvä. Suosittelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)