Kun kerran lähistöllä ollaan niin pitäähän se käydä katsomassa Rusalkakin uudelleen. Edellisestä kerrasta on juttua täällä.
Miehitys oli pääroolien osalta sama kuin kolme viikkoa sitten, paitsi prinssinä oli tällä kertaa Mika Pohjonen. Lopputulokseen ei vaikutusta kyllä ollut. Vladimir Baykovin vedenhenki oli tälläkin kertaa minun korvaani miellyttävin ääni. Kaikilla muilla tuntui olevan kovin laaja vibraatto ja ulinasävyä äänessä. En tiedä mikä korviani niin tuossa häiritsee. Tsekin kielellä voi olla osuutta asiaan. Sehän on ihan kaunis kieli, voisi varmaan korostaa vähän niitä konsonantteja lavalla.
Ensimmäistä kertaa olin kansallisoopperan kolmannella parvella ja paikka yllätti todella positiivisesti. Olin ensimmäisessä rivissä ja toki se kaide pakottaa vähän liikuttelemaan päätä enemmän. Mutta orkesteri ja laulajat kuuluvat sinne todella hyvin. Ainakin uusintakäynneillä menen hattuhyllylle toistekin.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Ooppera: Rusalka - Kansallisooppera 2012-03-27
maanantai 26. maaliskuuta 2012
Ooppera: Pelléas ja Mélisande - Kansallisooppera 2012-03-26
Sattui reissu sopivasti ja minulle tuli mahdollisuus nähdä Pelléas ja Mélisande uudelleen heti muutaman päivän jälkeen. Ensi-illasta löytyy höpinää täältä. Miehitys Pelléaksessa oli muuten sama, mutta Geneviéven osan lauloi tänään Sari Nordqvist. Hienosti hänkin selvisi omasta ensi-illastaan.
Kyllä olisi mukava käydä katsomassa suosikkiproduktioita useampaan kertaan. Kyllä uusintakatselu avaa aina lisää ovia. Edellisellä kerralla missasin kokonaan Ynioldin yrityksen viiltää itseään lasinsirpaleella. Tällä kertaa ajatuksia herätti myöskin bunkkeritilan "muu" käyttötarkoitus. Neljännen näytöksen alussa miesjoukko juoksee bunkkerin läpi ja jättää sinne laatikoita ja hiekkasäkkejä. Ainakin toisen laatikoista voisi kuvitella sisältävän aseita; olisiko jossain päin käynnissä sota, kapina, kansannousu tai jotain vastaavaa. Kellari- ja luolakohtauksen miesjoukotkin sopisivat tähän kuvaan.
Suosittelen tuotantoon tutustumista edelleen varauksetta. Jos minua jostain syystä pyydettäisiin ohjaamaan Pelléas ja Mélisande, niin itse todennäköisesti lähestyisin tarinaa enemmän abstraktimmalta näkökannalta ja antaisin katsojan mielikuvitukselle vielä enemmän vapauksia. Mutta kuten Marelli itse toteaa, hän halusi pitää tarinan fyysisen ulottuvuuden selkeänä ja antaa tulkinnan lähteä siitä liikkeelle. Siinä hän onnistuu hienosti.
Kyllä olisi mukava käydä katsomassa suosikkiproduktioita useampaan kertaan. Kyllä uusintakatselu avaa aina lisää ovia. Edellisellä kerralla missasin kokonaan Ynioldin yrityksen viiltää itseään lasinsirpaleella. Tällä kertaa ajatuksia herätti myöskin bunkkeritilan "muu" käyttötarkoitus. Neljännen näytöksen alussa miesjoukko juoksee bunkkerin läpi ja jättää sinne laatikoita ja hiekkasäkkejä. Ainakin toisen laatikoista voisi kuvitella sisältävän aseita; olisiko jossain päin käynnissä sota, kapina, kansannousu tai jotain vastaavaa. Kellari- ja luolakohtauksen miesjoukotkin sopisivat tähän kuvaan.
Suosittelen tuotantoon tutustumista edelleen varauksetta. Jos minua jostain syystä pyydettäisiin ohjaamaan Pelléas ja Mélisande, niin itse todennäköisesti lähestyisin tarinaa enemmän abstraktimmalta näkökannalta ja antaisin katsojan mielikuvitukselle vielä enemmän vapauksia. Mutta kuten Marelli itse toteaa, hän halusi pitää tarinan fyysisen ulottuvuuden selkeänä ja antaa tulkinnan lähteä siitä liikkeelle. Siinä hän onnistuu hienosti.
lauantai 24. maaliskuuta 2012
Ooppera: Pelléas ja Mélisande - Kansallisooppera 2012-03-23
Kansallisoopperan kevään toinen uusi tuotanto, Claude Debussyn Pelléas ja Mélisande, koki ensi-iltansa eilen. Ohjaaja Marco Arturo Marelli on ilmeisesti päivittänyt Berliinin 2004 ohjaustaan niin paljon, että voidaan puhua uudesta ohjauksesta. Kolme pääosanesittäjää ovat kovan sarjan vierailijoita. Nimirooleissa Topi Lehtipuu ja Angelika Kirchschlager, Golaudin roolissa Francois Le Roux, joka on niittänyt mainetta myös Pelléaksen roolissa aikaisemmin urallaan.
Marelli on vastuussa ohjauksen lisäksi myös lavastuksesta ja valaistuksesta. Kaikki ensimmäistä kohtausta lukuunottamatta tapahtuu veden rajassa olevassa betonibunkkerissa, joka on vinksallaan kuin Golaudin mieli. Kaikki lavarakennelmat, tietysti vettä ja lavan edustaa lukuunottamatta, ovat kallellaan noin 10 astetta oikealle. Myös esirippua on modifioitu siten että se tuntuu laskeutuvan tuon saman kulman mukaisesti. Omalta osaltani voin todeta, että tuohon visuaaliseen näkyyn totutellessa meni hetki aikaa. Pää tahtoi kääntyä lavastuksen mukaiseksi ja tällöin lavan edustan tapahtumat tuntuivat vierivän vasemmalle. Erikoinen efekti. Vesi on läsnä keskeisenä elementtinä koko ajan, aivan kuten libretossakin. Siinä uidaan, kahlataan, läiskytellään ja juostaan.
Pelléas ja Mélisande on symbolistisen suuntauksen ja ajan teos, jonka tulkinta ja kokeminen on erityisen herkullista. Hienointa on se, että jokainen saa löytää tarinan tasoista oman tulkintansa ja todellisuutensa. Libretto, musiikki ja ohjaus antavan katsojalle paletin, jonka aineksista oopperassa kävijä rakentaa oman tulkintansa tarinasta ja samalla itsestään. Alkuperäisen näytelmän ja libreton tekijäkin totesi Debussyn oopperan nähdessään: "Ensimmäistä kertaa ymmärsin täysin oman näytelmäni."
Omia ajatuksiani jäivät askarruttamaan ja ruokkimaan monien muiden muassa seuraavat ajatushiput. Tapahtuuko kaikki Golaudin päässä? Ensimmäisessä kohtauksessa hän sovittaa haulikon piippua suuhunsa ja ooppera päättyy samaan kuvaan. Vai käykö hän läpi jo tapahtuneita asioita? Vai onko hän vain jälleen päätynyt samaan lopputulokseen; toinenkin vaimo on kuollut. Entäpä vesi ja horisontti? Vesi on suorassa horisontissa, kaikki muu on vinossa. Ulkomaailma on värikäs, bunkkeri on harmaa ja väritön. Kun Mélisande poistuu veneessä, hän on kuin Böcklinin Kuolleiden saari maalauksesta. Mélisande tahtoo kätkeä/hävittää vallan ja sopimuksen ulkoiset symbolit veden alle.
Maanantaina olisi tarkoitus mennä katsomaan ooppera uudestaan. Odotan innolla mitä uusia ajatuksia heräilee ja mihin suuntaan tarina avautuu toisella kertaa. Parastahan on se, että oikeita vastauksia ei ole olemassa.
Musiikin puolesta ensi-ilta oli aikamoinen nappisuoritus. Mikko Franck johti orkesterin herkän ja hienovaraisen partituurin läpi komeasti. Pelléaksen osa voi olla Topi Lehtipuulle hieman matala, ja muutamaan otteeseen olisin kaivannut hieman lisää äänenpainetta. En epäile ettei sitä löytyisi, kyse oli vain balanssiepäsuhdasta. Angelika Kirchschlagerin Mélisande on aivan mahtava. Eniten innostuin kuitenkin Francois Le Rouxin Golaudista. Hänen äänessään tuntui olevan loputon määrä erillaisia sävyjä, millä hän välitti oopperan traagisimman hahmon olemusta. Muiden roolien esittäjät, Jyrki Korhonen Arkelina, Lilli Paasikivi Geneviévenä, Mia Heikkinen Ynioldina ja Jussi Merikanto lääkärinä täydensivät miehityksen hienosti.
Pelléas ja Mélisande on todella hieno uusi produktio Kansallisoopperan repertuaariin. Ja tällä miehityksellä kannattaa kiirehtiä sitä katsomaan.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-03-21
Kyllä oli mukava astua Lappeenranta-saliin kun lavalla oli paljon tuoleja odottamassa soittajia. Tänään lavalla oli Kymi Sinfonietan ja Lappeenrannan kaupunginorkesterin yhdistelmä, eli Kaakon Filharmonikot. Kapellimestarina Tibor Bogányi ja pianosolistina Gergely Bogányi.
Konsertin alkupuolen täytti Sergei Rahmaninovin musiikki. Ensin Vokaliisin orkesterisovitus ja sitten 3. pianokonsertto. Vokaliisi on haikean tarttuva kappale, joka mielestäni kaipaa selkeän solistin. Orkesterisovituksessa solistin virkaa toimittivat ykkösviulut, jotka mielestäni hieman turhaan soittivat seisaaltaan muun orkesterin istuessa. Ajatus viulusektion toimimisesta solistina voisi varmaan toimia jos sektio soittaisi todella tiukasti yhteen. Nyt pienet intonaatio-ongelmat estivät toivotun solistisen harhan.
Pianokonsertto oli selkeästi illan kohokohta. Pianon ääreen saapui Gergely Bogányi, joka on kapellimestari Tibor Bogányin veli. Rahmaninovin 3. pianokonsertto on yksi pianokirjallisuuden painavia monumenttejä, joka sai kelpo kohtelun Bogányin veljeksiltä. Mielestäni Gergely käsitteli rytmiä välillä mainion vapautuneesti ja kaivoi draamaa komeasti esiin. Konserttoa kuunnellessa pohdiskelin, että Rahmaninovin 3. konsertto antaa jossain mielessä rajoittuneen kuvan solistin taidoista. Ja aivan kuin vastauksena pohdintoihini Gergely soitti encorena Chopinin Es-duuri nokturnon, joka vakuutti minut lopullisesti hänen pianistin lahjoistaan. Nokturnon aikana unohtui jälleen se, että piano on lyömäsoitin.
Konsertin päätti Sibeliuksen 5. sinfonia. Odotukset tuohon Sibeliuksen positiiviseen sinfoniaan olivat korkealla, mutta tällä kertaa täytyy todeta että petyin esitykseen. Kaakon Filharmonikot ja Tibor Bogányi eivät mielestäni saaneet musiikin kaarta elämään. Lisäksi pienet epätarkkuudet ja epäpuhtaudet värittivät sointia liikaa. Olisi varmaan hyvä päästä hiomaan sointia isommalla kokoonpanolla enemmän. Lappeenrannan kaupunginorkesteri soittaa nykyään normaalisti puhtaammin ja paremmin kuin Kaakon Filharmonikot tänään. Syy ei tietenkään ole Kymi Sinfonietan, yhteistä harjoitusta vain enemmän.
Vaikka sinfoniasta jäikin vähän tunkkainen kaiku korviin, niin pianokonsertto oli ehdottomasti jo lipun hinnan arvoinen. Olisi se vain mukavaa jos tämän kokoista orkesteria kuulisi useammin Lappeenrannassa. Tuskin Kotkalaisetkaan huomenna samaa ohjelmaa kuunnellessaan toisin ajattelevat. Toivottavasti yhteistyö jatkuu ja vain syvenee.
Konsertin alkupuolen täytti Sergei Rahmaninovin musiikki. Ensin Vokaliisin orkesterisovitus ja sitten 3. pianokonsertto. Vokaliisi on haikean tarttuva kappale, joka mielestäni kaipaa selkeän solistin. Orkesterisovituksessa solistin virkaa toimittivat ykkösviulut, jotka mielestäni hieman turhaan soittivat seisaaltaan muun orkesterin istuessa. Ajatus viulusektion toimimisesta solistina voisi varmaan toimia jos sektio soittaisi todella tiukasti yhteen. Nyt pienet intonaatio-ongelmat estivät toivotun solistisen harhan.
Pianokonsertto oli selkeästi illan kohokohta. Pianon ääreen saapui Gergely Bogányi, joka on kapellimestari Tibor Bogányin veli. Rahmaninovin 3. pianokonsertto on yksi pianokirjallisuuden painavia monumenttejä, joka sai kelpo kohtelun Bogányin veljeksiltä. Mielestäni Gergely käsitteli rytmiä välillä mainion vapautuneesti ja kaivoi draamaa komeasti esiin. Konserttoa kuunnellessa pohdiskelin, että Rahmaninovin 3. konsertto antaa jossain mielessä rajoittuneen kuvan solistin taidoista. Ja aivan kuin vastauksena pohdintoihini Gergely soitti encorena Chopinin Es-duuri nokturnon, joka vakuutti minut lopullisesti hänen pianistin lahjoistaan. Nokturnon aikana unohtui jälleen se, että piano on lyömäsoitin.
Konsertin päätti Sibeliuksen 5. sinfonia. Odotukset tuohon Sibeliuksen positiiviseen sinfoniaan olivat korkealla, mutta tällä kertaa täytyy todeta että petyin esitykseen. Kaakon Filharmonikot ja Tibor Bogányi eivät mielestäni saaneet musiikin kaarta elämään. Lisäksi pienet epätarkkuudet ja epäpuhtaudet värittivät sointia liikaa. Olisi varmaan hyvä päästä hiomaan sointia isommalla kokoonpanolla enemmän. Lappeenrannan kaupunginorkesteri soittaa nykyään normaalisti puhtaammin ja paremmin kuin Kaakon Filharmonikot tänään. Syy ei tietenkään ole Kymi Sinfonietan, yhteistä harjoitusta vain enemmän.
Vaikka sinfoniasta jäikin vähän tunkkainen kaiku korviin, niin pianokonsertto oli ehdottomasti jo lipun hinnan arvoinen. Olisi se vain mukavaa jos tämän kokoista orkesteria kuulisi useammin Lappeenrannassa. Tuskin Kotkalaisetkaan huomenna samaa ohjelmaa kuunnellessaan toisin ajattelevat. Toivottavasti yhteistyö jatkuu ja vain syvenee.
torstai 15. maaliskuuta 2012
Baletti: Coppélia - Kansallisooppera 2012-03-15
Balettia en ole käynyt katsomassa pitkään aikaan. Reissussa ollessa ooppera on aina ykkössijalla, sen jälkeen tsekataan klasaritarjonta ja viimeisenä musiikkipuolelta tulee baletti. Kun jonkun aikaa harrastin kansallisoopperan kausikorttia, niin silloin tuli toki uudet baletit nähtyä. Elävä musiikki on kuitenkin minulle se pääasia ja kun baletin puolelta tuli muutamia tallennemusiikkiin tehtyjä produktioita, niin tämä oli yksi syy kausikortista luopumiseen.
Tänään oli sitten sopiva hetki käydä katselemassa ja kuuntelemassa kansallisbaletin uutta Coppélia tuotantoa. Coppéliassa on kelpo musiikki Lèo Delibesin toimesta. Muutama baletin teemoista on varmasti tuttu musiikin harrastajille. Koreografian balettiin on tehnyt Marc Ribaud. Ribaud on siirtänyt baletin tarinan elokuvamaailmaan 1900-luvun alkupuolelle, mutta pitänyt perustarinan luonteen pohjana.
Harvasta (klassisesta) baletista olen löytänyt sen syvällisempää tarinaa, mutta korostan että balettituntemiseni ei ole hääppöinen. Monet tarinat tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän harmittomia satuja. Coppélia lukeutuu tähän kategoriaan. Mutta ei ole syytä antaa näennäisen pinnallisuuden pilata iltaa, päinvastoin, sillä Coppélia on todella viihdyttävä kokemus. Kolmen pääosanesittäjän, Nicholas Zieglerin, Barbora Kohoutkovan ja Michal Krčmářin tanssi oli kaunista katseltavaa. Kannattaa mennä viihtymään!
Delibesin hienoa musiikkia kuunnellessa tuli jälleen kerran mieleen, että yksi klassisen musiikin keskeisimpiä teoksia, eli Stravinskyn Kevätuhri, on baletti. Kevätuhri on kapellimestarien ja orkesterien näytöskappale, jota ei kovin usein tanssikoreografiana baleteissa näy. Pieni ja hento toive heräsi takaraivossa; jospa jonain päivänä kansallisbalettiin voisi mennä katsomaan Kevätuhria...
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
Konsertti: Musiikkitalo 2012-03-14
Helsingin kaupunginorkesterin viulusolistina Brahmsin konsertossa vieraili Viktoria Mullova. En voi sanoa että olisin ollut pettynyt konserttiin, mutta odotukset olivat ehkä hieman liian korkealla. Mullovan kypsän iän levytykset kun ovat olleet hienoja.
Kaupunginorkesteria johti tänään, kuten myös huomisessa identtisessä konsertissa, Miguel Harth-Bedoya. Konsertin ensimmäisessä numerossa, Enrique Soron Danza Fantasticassa, oli mielestäni alussa rytmistä epäselvyyttä bassojen osalla, mutta homma korjaantui pikaisesti. Muuten Soron Fantastinen tanssi ei kyllä paljon puhutellut. Kipakka menopala alkuun.
Tässä vaiheessa voikin sanoa taas muutaman sanan Musiikkitalon akustiikasta. Nyt istuin permannon eturivillä ja bassot tuntuivat välillä hieman voimattomilta. Samoin puhaltimien ääni tuntui välillä menevän yli. Toisaalta kokonaisuutena paikka on tähän astisista paras. Seuraavaksi kiinnostaisi päästä permannon 6.-7. riville.
Soron jälkeen olikin sitten Brahmsin viulukonserton vuoro ja lavalle tuli Viktoria Mullova. Hänen soitostaan huokuu rentous ja varmuus. Haastatteluissa hän on puhunut alku-uransa virhekauhusta ja jäykkyydestä, siitä ei ole tietoa nykyään. Ehkäpä tuo rentous ja varmuus peilautui tänään perussuoritukseen, joka ei noussut sille tasolle mihin Mullovan tasoinen viulisti kykenee. Mitään vikaa missään ei ollut, soitto oli mahtavaa, mutta mahdollisuudet suurempaan olivat olemassa.
Konsertin päätti Dvorákin 7. sinfonia. Senkin aikana Harth-Bedoyalla, tai orkesterilla, oli muutamaan otteeseen rytmin kanssa ongelmia. Varsin pienistä takerteluista oli toki kyse. Finaalin aikana Harth-Bedoya sai aikamoisen hehkun aikaan ja konsertti päättyikin iloisiin tunnelmiin.
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-03-08
Päivällä oli vielä hieman epävarmaa ehdinkö illaksi Lappeenrantaan konserttiin, mutta onneksi aikataulut pitivät paikkansa. Lappeenranta-salissa odottikin oikea konserttinamupala. Mozartin laulumusiikin solistina vieraili sopraano Mari Palo ja orkesteria johti Dima Slobodneniouk.
Konsertin ensimmäisessä osassa Mari Palo lauloi kolme Mozartin ooppera-aariaa ja yhden konserttiaarian. Aariat oli hauskasti sijoiteltu Stravinskin kahdeksan miniatyyrin molemmille puolille. Palon lyyrinen sopraano leijui kauniisti pienemmässä kokoonpanossa olleen kaupunginorkesterin päällä. Joissain paikoissa olisin ehkä kaivannut vielä hieman lisää notkeutta ja legatoa, mutta nautittavaa laulua kokonaisuutena. Ja kun mukana oli vielä Mozartin suosikkiaariani, "Ach, ich fühl's,...", niin mikäs oli laulusta nauttiessa.
Igor Stravinsky sovitti vanhoilla päivillään 15 henkiselle orkesterille alun perin pianolle säveltämänsä kahdeksan harjoituskappaletta. Lopputuloksena oli ilmava ja harva sävelmaisema joka antoi esimakua konsertin toisen puolen tunnelmasta. Stravinsky kuuluu niihin säveltäjiin joiden pienimuotoisimmistakin teoksista tuntuu löytyvän mielenkiintoisia näkökulmia, niin näistäkin miniatyyreistä.
Konsertin toinen puoli olikin sitten musiikkimaiseman juhlaa. Jukka Koskisen varttitunnin mittainen Diplopia, eli kaksoiskuva, asetti korvat uuteen asentoon. Itse luonnehtisin Diplopiaa musiikilliseksi tilateokseksi, jossa musiikki antaa menetelmän löytää jotain kuulijasta itsestään. Toivottavasti tästä teoksesta saataisiin jossain vaiheessa levytys, vaikka elävän orkesterin ja myös muun yleisön paikallaolon tunteminen on mielestäni olennainen osa musiikillista matkaa. Aivan mahtava kokemus!
Konsertin päätti Jacques Ibertin Divertissement, joka oli täydellinen jatke Koskisen Diplopialle. Alunperin Labichen näytelmään sävelletyt katkelmat loihtivat äänikuvia, joita kuulijan on hauska sekoitella omiin mielikuviinsa.
Dima Slobodeniouk luotsi kaupunginorkesterin pienimuotoisia kokoonpanoja herkällä ja varmalla otteella. Jälleen kerran totean Lappeenrannan kaupunginorkesterin tason kohonneen viime vuosina. Erityisesti puhaltimien nousukaarta on ollut ilo seurata.
Konsertin ensimmäisessä osassa Mari Palo lauloi kolme Mozartin ooppera-aariaa ja yhden konserttiaarian. Aariat oli hauskasti sijoiteltu Stravinskin kahdeksan miniatyyrin molemmille puolille. Palon lyyrinen sopraano leijui kauniisti pienemmässä kokoonpanossa olleen kaupunginorkesterin päällä. Joissain paikoissa olisin ehkä kaivannut vielä hieman lisää notkeutta ja legatoa, mutta nautittavaa laulua kokonaisuutena. Ja kun mukana oli vielä Mozartin suosikkiaariani, "Ach, ich fühl's,...", niin mikäs oli laulusta nauttiessa.
Igor Stravinsky sovitti vanhoilla päivillään 15 henkiselle orkesterille alun perin pianolle säveltämänsä kahdeksan harjoituskappaletta. Lopputuloksena oli ilmava ja harva sävelmaisema joka antoi esimakua konsertin toisen puolen tunnelmasta. Stravinsky kuuluu niihin säveltäjiin joiden pienimuotoisimmistakin teoksista tuntuu löytyvän mielenkiintoisia näkökulmia, niin näistäkin miniatyyreistä.
Konsertin toinen puoli olikin sitten musiikkimaiseman juhlaa. Jukka Koskisen varttitunnin mittainen Diplopia, eli kaksoiskuva, asetti korvat uuteen asentoon. Itse luonnehtisin Diplopiaa musiikilliseksi tilateokseksi, jossa musiikki antaa menetelmän löytää jotain kuulijasta itsestään. Toivottavasti tästä teoksesta saataisiin jossain vaiheessa levytys, vaikka elävän orkesterin ja myös muun yleisön paikallaolon tunteminen on mielestäni olennainen osa musiikillista matkaa. Aivan mahtava kokemus!
Konsertin päätti Jacques Ibertin Divertissement, joka oli täydellinen jatke Koskisen Diplopialle. Alunperin Labichen näytelmään sävelletyt katkelmat loihtivat äänikuvia, joita kuulijan on hauska sekoitella omiin mielikuviinsa.
Dima Slobodeniouk luotsi kaupunginorkesterin pienimuotoisia kokoonpanoja herkällä ja varmalla otteella. Jälleen kerran totean Lappeenrannan kaupunginorkesterin tason kohonneen viime vuosina. Erityisesti puhaltimien nousukaarta on ollut ilo seurata.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Ooppera: Rusalka - Kansallisooppera 2012-03-06
Kansallisoopperan Rusalka ohjaus on lainatuotantoa Kööpenhaminasta. Ensi-ilta oli Suomessa vuonna 2009 alkuperäisen ohjaajan Richard Jonesin voimin. Nyt tuotanto on palannut ohjelmistoon. Ilmeisesti jotain muutoksia on tehty, kun solistilista mainitsee uusintaohjaajiksi myös Kim Amberlan ja Timo Paavolan. Näin tuotannon jo vuonna 2009 ja ainakaan suurempia muutoksia en ollut havaitsevani.
Pidin ohjauksesta ja lavastuksesta (lavastaja Giles Cadle) jo muutama vuosi sitten ja nyt kun oli hyvä tilaisuus niin kävin katsomassa tuotannon uudelleen. Tällä kertaa kapellimestarina oli Tomáš Hanus, joten tsekkiläistä henkeä oli montusta odotettavissa. Ensimmäisessä näytöksessä ei musiikki oikein syttynyt paloon, mutta toisen näytöksen slaavilaishenkiset melodiat tuntuivat herättävän orkesterin eloon.
Laulajien kanssa minulla olikin enemmän ongelmia. Ainoa josta pystyn vilpittömästi sanoa pitäneeni, oli vedenhengen esittäjä Vladimir Baykov. Muiden äänet eivät minua täysin sytyttäneet. Rusalka, eli Olga Romanko, paransi myös huomattavasti toisesta näytöksestä lähtien. Tenoriprinssimme Avgust Amonov oli välillä valitettavan voimaton.
Parasta Kansallisoopperan Rusalkassa on hieno ohjaus. Varsinkin toinen näytös on hienoa teatteria Jonesilta. Rusalkan vieraantuneisuus, ihmisten tapojen ja rituaalien jäykkyys ja outous tulee hienosti kuvattua. Kolmannen näytöksen zombiesatamakapakka on varsin kolkko paikka.
Tekee mieli mennä katsomaan tämä jälleen uudelleen...
Pidin ohjauksesta ja lavastuksesta (lavastaja Giles Cadle) jo muutama vuosi sitten ja nyt kun oli hyvä tilaisuus niin kävin katsomassa tuotannon uudelleen. Tällä kertaa kapellimestarina oli Tomáš Hanus, joten tsekkiläistä henkeä oli montusta odotettavissa. Ensimmäisessä näytöksessä ei musiikki oikein syttynyt paloon, mutta toisen näytöksen slaavilaishenkiset melodiat tuntuivat herättävän orkesterin eloon.
Laulajien kanssa minulla olikin enemmän ongelmia. Ainoa josta pystyn vilpittömästi sanoa pitäneeni, oli vedenhengen esittäjä Vladimir Baykov. Muiden äänet eivät minua täysin sytyttäneet. Rusalka, eli Olga Romanko, paransi myös huomattavasti toisesta näytöksestä lähtien. Tenoriprinssimme Avgust Amonov oli välillä valitettavan voimaton.
Parasta Kansallisoopperan Rusalkassa on hieno ohjaus. Varsinkin toinen näytös on hienoa teatteria Jonesilta. Rusalkan vieraantuneisuus, ihmisten tapojen ja rituaalien jäykkyys ja outous tulee hienosti kuvattua. Kolmannen näytöksen zombiesatamakapakka on varsin kolkko paikka.
Tekee mieli mennä katsomaan tämä jälleen uudelleen...
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Oopperan tynkä: Die Walküre (1. näytös) - Sibelius-Akatemian konserttisali
Richard Wagner-kulttuuriyhdistys ilahdutti reissumiestä järjestämällä Valkyyrian 1. näytöksen konserttiesityksen Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Vaikka esitykseen oli ilmainen sisäänpääsy, niin katsojia oli vain muutamia kymmeniä. En tiedä oliko esitystä erityisemmin mainostettu missään, aivan varmasti yleisöä olisi helposti saatu enemmänkin.
Lavalla olivat sopraano Anna Danik Sieglindenä, tenori Peter Nordman Siegmundina, basso Johann Tilli Hundingina ja pianisti Hans-Otto Ehrström hoiti orkesterin virkaa. Ennen konserttia Jari Sinkkonen kertoili mitä Ringissä on tapahtunut Valkyriaan mennessä ja valotti hieman Wagnerin sidoksia psykologiaan. Sinkkosen ja Pekka Asikaisen kirjoittama Ring kirjahan löytyy jokaisen Wagneriaanin hyllystä.
Olen aikaisemmin kuullut yksittäisiä aarioita (tai ehkä on parempi käyttää sanaa katkelmia) Wagnerin oopperoista laulettuna pianon säestyksellä. Kokonainen näytös onkin varsin mielenkiintoinen kokemus. Kun lavalla ei ole toimintaa ja orkesterin värit ja vellonta ovat poissa, kiinnittää musiikkiin aivan eri tavalla huomiota. Jossain mielessä voisi vetää analogian värikuvan ja mustavalkokuvan suhteesta.
Laulajat olivat mainioita. Anna Danik ja Peter Nordman ovat molemmat RWKY:n stipendiaatteja ja Tillihän on tällä hetkellä yhdistyksen puheenjohtaja. Vaikka konserttiesitys olikin kyseessä, niin ehkä hieman enemmän keskinäistä kontaktia olisin kaivannut. Tillin Hunding panosti tähän sisaruksia enemmän. Kiireisin lavalla oli tietenkin pianisti Hans-Otto Ehrström, hänellä ei taukoja ollut.
Hieno kokemus, mukava puolitoistatuntinen.
Lavalla olivat sopraano Anna Danik Sieglindenä, tenori Peter Nordman Siegmundina, basso Johann Tilli Hundingina ja pianisti Hans-Otto Ehrström hoiti orkesterin virkaa. Ennen konserttia Jari Sinkkonen kertoili mitä Ringissä on tapahtunut Valkyriaan mennessä ja valotti hieman Wagnerin sidoksia psykologiaan. Sinkkosen ja Pekka Asikaisen kirjoittama Ring kirjahan löytyy jokaisen Wagneriaanin hyllystä.
Olen aikaisemmin kuullut yksittäisiä aarioita (tai ehkä on parempi käyttää sanaa katkelmia) Wagnerin oopperoista laulettuna pianon säestyksellä. Kokonainen näytös onkin varsin mielenkiintoinen kokemus. Kun lavalla ei ole toimintaa ja orkesterin värit ja vellonta ovat poissa, kiinnittää musiikkiin aivan eri tavalla huomiota. Jossain mielessä voisi vetää analogian värikuvan ja mustavalkokuvan suhteesta.
Laulajat olivat mainioita. Anna Danik ja Peter Nordman ovat molemmat RWKY:n stipendiaatteja ja Tillihän on tällä hetkellä yhdistyksen puheenjohtaja. Vaikka konserttiesitys olikin kyseessä, niin ehkä hieman enemmän keskinäistä kontaktia olisin kaivannut. Tillin Hunding panosti tähän sisaruksia enemmän. Kiireisin lavalla oli tietenkin pianisti Hans-Otto Ehrström, hänellä ei taukoja ollut.
Hieno kokemus, mukava puolitoistatuntinen.
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Ooppera: Tannhäuser - Tampereen ooppera 2012-03-04
Aivan ensiksi hatunnosto Tampereen Oopperalle. Kaksi vuotta sitten Lohengrinin lainatuotanto, joka ei muistaakseni myynyt aivan odotetusti ja nyt Tannhäuser omana tuotantona. Mitäs parin vuoden päästä; Hollantilainen, Tristan vai Mestarilaulajat? Wagneriaani kiittää ja kumartaa kohteliaasti.
Tämän vuotinen Tampereen Tannhäuser on siis uusi kotimainen tuotanto, jonka ohjasi Vilppu Kiljunen. Tampere Filharmoniaa johti Hannu Lintu. Visuaalisesta suunnittelusta, eli ilmeisesti lavastuksesta ja puvustuksesta, vastasi Kimmo Viskari. Valosuunnittelu oli Jussi Kamusen harteilla.
Nyt pari tuntia oopperan loppumisen jälkeen tunne on edelleen hämmentynyt. Aloitetaan purkaminen orkesterimontusta. Hannu Linnun johtamaa Wagneria kuulin edellisen kerran kuukausi sitten Musiikkitalossa ja samoilla positiivilla linjoilla mennään. Eihän montusta (vielä) tule Segerstamin, Furtwänglerin tai Barenboimin henkevää orkesterisäihkettä, mutta varmaa ja tukevaa soittoa. Erityisplussa alkusoiton pyhiinvaeltaja-teeman taustan jousien rytmistä. Monet maailmantähdet, varsinkin live-taltioinneissa, päästävät jousien "takapotkun" nyrjäyttämään rytmin nurinniskoin. Linnulla ei moista ongelmaa ollut. Istuin eturivissä ja alttoviulut olivat suoraan edessäni, verhon takana. Alttoviulusektiolle myös peukalon nosto monista rouheista aksenteista.
Mieslaulajat olivat Tampereen produktion, tai ainakin tämän iltaisen esityksen, heikoin lenkki. Tannhäuserin osassa oli yhdysvaltalainen tenori, Richard Decker. Otaksun että hän oli sairas. Kuulin häntä Tallinnan Parsifalissa viime syksynä ja vaikkei hän suurta vaikutusta tehnyt silloinkaan, niin ainakin hän kykeni laulamaan kunnolla. Tänään ensimmäisen näytöksen jälkeen tuli hieman epäilys jaksaako ääni oopperan loppuun asti. Kyllähän loppuun asti selvittiin, mutta aika monessa kohtaa oli markkeerauksen makua, eikä ääni avautunut kunnolla missään vaiheessa. Jos varamiehitys olisi ollut olemassa, sille olisi ollut tänään käyttöä. Toinen syvä pettymys miesrooleissa oli Gabriel Suovanen, Wolfram. Hänenkään äänensä ei tunnu olevan kunnossa. Ensimmäinen näytös antoi vielä uskoa tulevaan, mutta myöhemmin oli pakko todeta että ääni ei ole ok. Jotenkin tuntuu että hänen ääneltään puuttuu ydin, ei ole oikein selvää missä ääni muodostuu. Kolmannen näytöksen Tannhäuserin ja Wolframin lauluosuudet olivat välillä kiusallista kuultavaa.
Miesten puolella onnistujia olivat Hermannin roolin laulanut Mika Kares ja Biterolfin roolissa Ville Rusanen. Kareksen basson alarekisteri ei vielä aivan omaa pyhää dominanssia huokuvaa jykevyyttä, mutta mukava häntä on kuunnella. Ville Rusanen on yleensä onnistuja, niin nytkin. Vaikka rooli on pienehkö, hän ilahduttaa.
Naiset olivatkin sitten illan tähtiä. Elisabet Strid lauloi oman nimikkoroolinsa (+h). Hänellä on vahva ja erottuva sopraano, illan paras laulusuoritus. Venuksen osan lauloi Johanna Rusanen-Kartano, hieno suoritus myös häneltä. Rusanen-Kartano voisi kiinnittää vielä enemmän huomiota kieleen. Eihän sopraanojen äänistä usein selvää saa, mutta Rusanen-Kartanon artikulointi olisi varmaan helposti parannettavissa.
Kuoroon olisin jälleen kerran kaivannut välillä hieman lisää äänenpainetta. En minä huutamista kaipaa, mutta kyllä kuoron pitää tarpeen tullen oopperassa kuulua kunnolla. Tannhäuser on sellainen ooppera.
Vilppu Kiljusen ohjaus on mielestäni tylsä. Ilmeisesti ohjaukseen sisältyy eri aikakausien päällekkäin asettelua, mutta suhteellisen hyvin on omaperäiset ideat piilotettu. Ehkä kannattaisi muistaa, että katsoja näkee teoksen yleensä vain kerran ja asioita ei kenties kannata piilottaa kauhean syvälle. Varmaankin ohjausta suunnitellessa ja toteuttaessa kaikki tuntuu ohjaajan päässä selvälle, kun asioiden parissa on viettänyt kuukausikaupalla aikaa. Jopa oopperan tarinan ja libreton tunteva katsoja ei yhdellä katsontakerralla pysty hahmoittamaan ohjaajan hienovaraisia omaperäisiä ideoita; vaikka sellaisia olisi.
Visuaalinen ilme lavastuksen osalta oli hyvä. Alkusoiton aikana verhoon heijastettu, valoon johtava vaginatunneli pullautti sitaatteja jotka virittivät katsojan mielentilaa. Lavastus koostui kaarevista seinä/lattiapalasista, joiden valaistut kuvat viestivät horisontin tasoista ja mielikuvista. Valaistuksessa oli muutamaan otteeseen hienoja ideoita. Toisen näytöksen alussa savuvalot ja kolmannen näytöksen alun kova ja raaka valo olivat hyviä efektejä.
Puvut olivat tasaisen rumia läpi oopperan. Tannhäuserin housujen korotettu vyötärölinja, yhdistettynä valkeisiin kengänsuojakenkiin oli puistattava näky. Ritareiden olkavarsisuojat olivat kammottavat ja hoviväen naisten satula-ahteri-iltapuvut veivät niin paljon huomiota, etten edes ajatellut katsoa mitä miehillä oli päällään. Pyhiinvaeltajien kuoron pussilakana-asut olivat viimeinen niitti. Ja mikä ihmeen idea on antaa pyhiinvaeltajien kantaa valopuomin pätkää ristinä?
Vaikka tällä kertaa tuntuikin olevan paljon kritisoitavaa, niin älkääpä silti tulkitko väärin. Neljä tuntia Wagnerin musiikin parissa on hieno kokemus, kaikkine puutteineenkin.
Tämän vuotinen Tampereen Tannhäuser on siis uusi kotimainen tuotanto, jonka ohjasi Vilppu Kiljunen. Tampere Filharmoniaa johti Hannu Lintu. Visuaalisesta suunnittelusta, eli ilmeisesti lavastuksesta ja puvustuksesta, vastasi Kimmo Viskari. Valosuunnittelu oli Jussi Kamusen harteilla.
Nyt pari tuntia oopperan loppumisen jälkeen tunne on edelleen hämmentynyt. Aloitetaan purkaminen orkesterimontusta. Hannu Linnun johtamaa Wagneria kuulin edellisen kerran kuukausi sitten Musiikkitalossa ja samoilla positiivilla linjoilla mennään. Eihän montusta (vielä) tule Segerstamin, Furtwänglerin tai Barenboimin henkevää orkesterisäihkettä, mutta varmaa ja tukevaa soittoa. Erityisplussa alkusoiton pyhiinvaeltaja-teeman taustan jousien rytmistä. Monet maailmantähdet, varsinkin live-taltioinneissa, päästävät jousien "takapotkun" nyrjäyttämään rytmin nurinniskoin. Linnulla ei moista ongelmaa ollut. Istuin eturivissä ja alttoviulut olivat suoraan edessäni, verhon takana. Alttoviulusektiolle myös peukalon nosto monista rouheista aksenteista.
Mieslaulajat olivat Tampereen produktion, tai ainakin tämän iltaisen esityksen, heikoin lenkki. Tannhäuserin osassa oli yhdysvaltalainen tenori, Richard Decker. Otaksun että hän oli sairas. Kuulin häntä Tallinnan Parsifalissa viime syksynä ja vaikkei hän suurta vaikutusta tehnyt silloinkaan, niin ainakin hän kykeni laulamaan kunnolla. Tänään ensimmäisen näytöksen jälkeen tuli hieman epäilys jaksaako ääni oopperan loppuun asti. Kyllähän loppuun asti selvittiin, mutta aika monessa kohtaa oli markkeerauksen makua, eikä ääni avautunut kunnolla missään vaiheessa. Jos varamiehitys olisi ollut olemassa, sille olisi ollut tänään käyttöä. Toinen syvä pettymys miesrooleissa oli Gabriel Suovanen, Wolfram. Hänenkään äänensä ei tunnu olevan kunnossa. Ensimmäinen näytös antoi vielä uskoa tulevaan, mutta myöhemmin oli pakko todeta että ääni ei ole ok. Jotenkin tuntuu että hänen ääneltään puuttuu ydin, ei ole oikein selvää missä ääni muodostuu. Kolmannen näytöksen Tannhäuserin ja Wolframin lauluosuudet olivat välillä kiusallista kuultavaa.
Miesten puolella onnistujia olivat Hermannin roolin laulanut Mika Kares ja Biterolfin roolissa Ville Rusanen. Kareksen basson alarekisteri ei vielä aivan omaa pyhää dominanssia huokuvaa jykevyyttä, mutta mukava häntä on kuunnella. Ville Rusanen on yleensä onnistuja, niin nytkin. Vaikka rooli on pienehkö, hän ilahduttaa.
Naiset olivatkin sitten illan tähtiä. Elisabet Strid lauloi oman nimikkoroolinsa (+h). Hänellä on vahva ja erottuva sopraano, illan paras laulusuoritus. Venuksen osan lauloi Johanna Rusanen-Kartano, hieno suoritus myös häneltä. Rusanen-Kartano voisi kiinnittää vielä enemmän huomiota kieleen. Eihän sopraanojen äänistä usein selvää saa, mutta Rusanen-Kartanon artikulointi olisi varmaan helposti parannettavissa.
Kuoroon olisin jälleen kerran kaivannut välillä hieman lisää äänenpainetta. En minä huutamista kaipaa, mutta kyllä kuoron pitää tarpeen tullen oopperassa kuulua kunnolla. Tannhäuser on sellainen ooppera.
Vilppu Kiljusen ohjaus on mielestäni tylsä. Ilmeisesti ohjaukseen sisältyy eri aikakausien päällekkäin asettelua, mutta suhteellisen hyvin on omaperäiset ideat piilotettu. Ehkä kannattaisi muistaa, että katsoja näkee teoksen yleensä vain kerran ja asioita ei kenties kannata piilottaa kauhean syvälle. Varmaankin ohjausta suunnitellessa ja toteuttaessa kaikki tuntuu ohjaajan päässä selvälle, kun asioiden parissa on viettänyt kuukausikaupalla aikaa. Jopa oopperan tarinan ja libreton tunteva katsoja ei yhdellä katsontakerralla pysty hahmoittamaan ohjaajan hienovaraisia omaperäisiä ideoita; vaikka sellaisia olisi.
Visuaalinen ilme lavastuksen osalta oli hyvä. Alkusoiton aikana verhoon heijastettu, valoon johtava vaginatunneli pullautti sitaatteja jotka virittivät katsojan mielentilaa. Lavastus koostui kaarevista seinä/lattiapalasista, joiden valaistut kuvat viestivät horisontin tasoista ja mielikuvista. Valaistuksessa oli muutamaan otteeseen hienoja ideoita. Toisen näytöksen alussa savuvalot ja kolmannen näytöksen alun kova ja raaka valo olivat hyviä efektejä.
Puvut olivat tasaisen rumia läpi oopperan. Tannhäuserin housujen korotettu vyötärölinja, yhdistettynä valkeisiin kengänsuojakenkiin oli puistattava näky. Ritareiden olkavarsisuojat olivat kammottavat ja hoviväen naisten satula-ahteri-iltapuvut veivät niin paljon huomiota, etten edes ajatellut katsoa mitä miehillä oli päällään. Pyhiinvaeltajien kuoron pussilakana-asut olivat viimeinen niitti. Ja mikä ihmeen idea on antaa pyhiinvaeltajien kantaa valopuomin pätkää ristinä?
Vaikka tällä kertaa tuntuikin olevan paljon kritisoitavaa, niin älkääpä silti tulkitko väärin. Neljä tuntia Wagnerin musiikin parissa on hieno kokemus, kaikkine puutteineenkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)