tiistai 21. helmikuuta 2012

Konsertti: Imatrankosken kirkko 2012-02-21

Johannes ja Heini Vesterinen tekevät tärkeää työtä Imatralla ylläpitäessään vanhan musiikin konsertteja. Edellisestä vierailustani olikin ehtinyt jo kulua yli vuosi. Yksi syy siihen on se, että konsertteja ei paljon mainostella. Sonus Borealiksen konsertit tulee helpommin huomioitua, samoin kuin "Vanhassa vara parempi" tapahtuman konsertit. Mutta näitä pienoiskonsertteja on tullut missattua sen takia ettei niitä huomaa kun vasta jälkikäteen. Onneksi nyt osui viesti silmään paikallislehden nettisivuilta.

Vesteristen musiikkikalenteri on pysähtynyt suunnilleen Johann Sebastian Bachin aikaan. Vielä siten, että Bach itse ei ole mukana kalenterissa, vaikka monet hänen aikalaisensa ovat. Tätä en suinkaan totea negatiivisena kommenttina. Oma musiikkimakuni kun oikeastaan alkaa tuosta Bachista ja ulottuu tähän hetkeen. On todella hienoa kuulla tätä vanhempaa musiikkia elävänä. Näihin säveltäjiin ja kappaleisiin en kovin helpolla törmäisi muuten.

Illan konsertin teemana oli laskiaistiistain ja mäenlaskun hengessä laskevat bassokuviot. Saimme kuulla kaksi passacagliaa ja neljä chaconnea joita yhdisti laskeva sävelkuvio. Ihan hauska idea konseptiksi. Täytyy tosin myöntää, että kuusi kappaletta samalla idealla on varmaan aika maksimimäärä. Heinin viulunsoitto on parantunut viime kuulemasta, vaikka välillä onkin hieman intonaatio-ongelmia. Kannattaa mennä kuuntelemaan Vesterisiä kun kohdalle sattuvat. Onhan se jo jännä ajatella, että näitä samoja kappaleita ihmiset istuivat kuuntelemassa jo 350-vuotta sitten.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Tannhäuser - Barcelona 2008, Weigle, Carsen

Kanadalainen ohjaaja Robert Carsen ilmaantui lopullisesti suosikkilistalleni kun näin hänen ohjaamansa Straussin Ariadne auf Naxos ohjauksen Berliinissä vuosi sitten. Onneksi Carsenin ohjauksia on tallenteinakin runsaasti saatavilla. Uusin tulokas on Carsenin ohjaus Richard Wagnerin Tannhäuserista Pariisin, Tokion ja Barcelonan yhteisproduktioon. Ensi-ilta oli Pariisissa vuonna 2006 ja tämä tallenne on Barcelonasta vuodelta 2008. Jostain syystä tallenne julkaistiin vasta viime vuoden lopussa. Se on saatavilla sekä DVD:nä, että Blu-ray levynä. Oma kopioni on Blu-ray levy.

Carsen on siirtänyt laulukilpailun visualisoinnin kuvataidemaailmaan. Esitys alkaa Tannhäuserin ateljeestä, jossa Venus poseeraa alastomana Tannhäuserille. Loputtomien seksuaalisuudesta pursuavien maalausten tulva tukkii lopulta Tannhäuserin inspiraation, joten hän päättää jättää ateljeensä ja lähteä hakemaan vaikutteita muualta. Elisabeth vaikuttaa sopivalta muusalta, hänessä on syvempiäkin tasoja. Toinen näytös tapahtuu galleriassa jossa on käynnissä näyttelyn avajaiset. Tannhäuserin taulu (eli laulu) lienee vielä liian kiinni seksuaalisuuden rakenteissa ja saa aikaan myrskyisän raivostuneen vastaanoton galleriassa. Kolmannessa näytöksessä Elisabeth löytää ja hyväksyy oman suhteensa seksuaalisuuteen. Samoin Tannhäuser oppii yhdistämään maalaukseensa Venuksen ja Elisabethin parhaat puolet ja saavuttaa näin taideyleisön hyväksynnän. Koko oopperan aikana ei muuten yhtään Tannhäuserin maalaamaa taulua näytetä, katsojan mielikuvitus on paras kuvittaja.

Siinä juoni pähkinänkuoressa. Carsen käyttää hienosti symboliikkaa; esimerkiksi pyhiinvaeltajien kuoro saapuu lavalle kantaen kehyksiä joissa ei ole edes maalauskangasta. Ne näyttävät risteiltä ja samalla myös kuvaavat miten tyhjäksi Tannhäuser on pöytänsä puhdistanut etsiessään tietä Parnassokseen. Carsen käyttää myös hienosti oopperasalia lavan jatkeena. Lavalle tullaan välillä permannolta laulaen. Se on salissa aivan loistava tehokeino. Olin Leipzigissä eturivissä Mestarilaulajia kokemassa ja kolmannessa näytöksessä Hans Sachs, Wolfgang Brendelin esittämänä, lauloi pitkän aikaa nojaten orkesterimontun seinään metrin päässä minusta. Unohtumaton kokemus.

Väistämättä Carsenin ohjausta seuratessa tulee mieleen Katharina Wagnerin Mestarilaulajat ohjaus Bayreuthista. Kannattaa huomioida että Carsenin ohjaus on vuotta Wagnerin ohjausta vanhempi. Uskoisin että Wagnerilla oli jo ohjauksensa suuntaviivat selvillä ennen Carsenin Tannhäuseria, mutta silti mielenkiintoinen yhtymäkohta musiikin ja kuvataiteen sekoittamisessa.

Barcelonan Tannhäuserissa laulajat ovat kovaa tasoa. Tannhäuserina ja Elisabethinä ovat aviopari Peter Seiffert ja Petra Maria Schnitzer. Wolframin osan laulaa Markus Eiche. Venuksena oli Béatrice Uria-Monzon, joka ei minun korvaani oikein miellyttänyt. Sanat eivät erottuneet. Kapellimestarina oli Sebastian Weigle.

Suurin ongelma tällä tallenteella on omituinen miksaus/äänenlaatu. Välillä solistit kuuluvat liian kovaa ja orkesteria jää liian taustalle. Samoin äänitila tuntuu ihmeelliseltä. Orkesterin ja solistien äänet ovat erillään toisistaan. Vaihtelin ääniraitaa monikanavaäänen ja stereoäänen välillä, mielestäni ongelma on molemmissa. Voisiko tallenteen julkaisun viive johtua tästä?

torstai 16. helmikuuta 2012

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-02-16

Lappeenranta-saliin oli saapunut ilahduttavan paljon yleisöä Saimaa Sinfonietan konserttiin. Vierailevana kapellimestarina orkesteria johti Santtu-Matias Rouvali ja Sergei Prokofjevin toisen viulukonserton solistina oli Anna-Liisa Bezrodny. Illan muu ohjelmisto koostui kolmesta Hugo Alfvénin Kustaa II Aadolf sarjan osasta ja Beethovenin viidennestä c-molli sinfoniasta.

Konsertti alkoi Hugo Alfvénin musiikilla. Täytyy myöntää että ruotsalainen musiikkin on minulle varsin tuntematonta. Alfvénin Kustaa II Aadolf sarja on tilattu näyttämömusiikiksi Kustaa II Aadolfin kuoleman 300-vuotispäivän muistoksi tehtyyn näytelmään 1932. Alfvén ei innostunut itse näytelmästä, vaan haki inspiraationsa Grimbergin historiakirjoista. Kaikkiaan sarjassa on kahdeksan osaa ja niistä seitsemäs, Elegia, lienee Alfvénin eniten soitettuja teoksia. Tänään ennen Elegiaa kuultiin sarjasta myös osat Sarabande ja Menuetti. Ensimmäinen Sarabande meni hieman ihmetellessä on mikä oikeastaan on sarabanden tempo. Kyseessä pitäisi olla tanssi, mutta varsin hidas oli tämän iltainen versio. Menuetti piristi tunnelmaa jo huomattavasti ja Elegiaan mennessä olikin kaikki sitten jo loksahtanut kohdalleen. Rouvali loihti orkesterista herkän kauniit sävyt. Kaunista yömusiikkia ennen kuninkaan kuolemaa.

Prokofjev kirjoitti toista viulukonserttoaan ympäri eurooppaa. Se jäi hänen viimeiseksi sävellyksekseen ulkomailla ennen palaamista Neuvostoliittoon. Ensiesitys oli Madridissa vuonna 1935. Jotain ajan hengestä ja konserton saamasta huomiosta Espanjassa kertoo se, että espanjalaiset lähettivät myöhemmin muusikkodelegaation kiittämään säveltäjää! Konsertto ei välttämättä lukeudu omiin suursuosikkeihini, vaikka se sisältääkin paljon mielenkiintoista materiaalia. Omaan korvaani ensimmäinen osa on hieman hajanainen ja kolmannen osan kastanjetit eivät ihan riitä Espanja-hengen nostatukseen. Illan solisti Anna-Liisa Bezrodny on tuttu Lappeenrannastakin parin vuoden takaa Shostakovichin viulukonsertosta. Komeasti hänen viulunsa soi Prokofjevinkin ohjeiden mukaan ja yhteistyö Rouvalin kanssa tuntui toimivan hyvin.

Illan pääteos, Beethovenin viides, on yksi länsimaisen taidemusiikin peruskivistä. Todennäköisesti jokainen länsimaissa kasvanut, edes hieman sivistyksen pariin joutunut henkilö tunnistaa kohtalonsinfonian alkutahdit. Beethovenin yhdeksän sinfonian joukossa se on puolivälin paikkeilla omalla mielenkiintoisuuslistallani. Illan esityksestä ei paljon pahaa sanottavaa ole. Ehkä hitaassa osassa olisi herkkyyttä voinut olla vielä enemmän. Bassoja Rouvali kaivoi hienosti esiin, mikä Beethovenissa onkin tärkeää. Rouvalin kannustavaa otetta orkesteriin oli ilo seurata.

Olipahan hieno konsertti taas. Rouvali ja Bezrodny ovat tervetulleita vieraita Kaakkois-Suomeen. Sen verran eläväinen kaveri nuori maestro kyllä on, että kapellimestarikorokkeen nuottitelineeseen on syytä hankkia korotettu etureuna. Ei tarvitse vahtia niin usein ettei partituuri tipahda telineeltä.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Konsertti: Konserttihovi 2012-02-05

Kun lähdimme konsertin jälkeen kotia kohti näytti auton lämpömittari -31 astetta. Onneksi paukkupakkasesta ei ollut haittaa Konserttihovin sisällä. Siellä mieltä lämmittivät kaksi romantiikan ajan pianotriomonumenttia, Brahmsin ensimmäinen H-duuri trio ja Tsaikovskin a-molli trio. Vuotuisella trio-kiertueellaan lavalla musisoivat Risto Lauriala, Tero Latvala ja Marko Ylönen.

Brahms kirjoitti ensimmäisen version H-duuri triostaan vuonna 1854. Kun Fritz Simrock osti oikeuksia Brahmsin teoksiin 30 vuotta myöhemmin, hän tarjosi säveltäjälle mahdollisuutta muokata haluamiaan teoksia. Ainoa mihin Brahms loppujen lopuksi halusi puuttua, oli ensimmäinen pianotrio. Brahms teki sen verran suuria muutoksia sävellykseen, että hän itse ehdotti kustantajalle että molemmat versiot ensimmäisestä pianotriosta pysyisivät saatavilla. Ajan myötä uudempi versio on osoittautunut suositummaksi ja enemmän esitetyksi. Siitä saimme nauttia tänään Konserttihovinkin lavalla.

Lauriala/Latvala/Ylönen trio on ilahduttanut jo useamman vuoden ajan kuuntelijoita vuosittaisella kiertueellaan, joka onneksemme on ulottunut myös Konserttihoviin. Brahmsin trion alussa ihmettelin onko salin sointi hieman kireämpi kovan pakkasen vuoksi. Kelpo esitys Brahmsin triosta kuultiin, mutta Brahmsin kamarimusiikki kaipaa mielestäni vielä enemmän heittäytymistä ja riskinottoa kun mitään tänään lavalla kuultiin.

Tsaikovski kirjoitti vain yhden pianotrion joka valmistui vuonna 1882, vain muutama vuosi Brahmsin muokatun 1. trion jälkeen. Teos on kirjoitettu Roomassa ja se on omistettu Tsaikovskin ystävän, Nikolai Rubinsteinin, muistolle. Kirjeissään Tsaikovski valitteli että ei osannut kirjoittaa pianon, viulun ja sellon yhdistelmälle ja kieltäytyi häneltä tilatusta triosta. Hänen mielestään soittimien sävyt eivät sopineet yhteen. Onneksi hän suunnilleen vuotta myöhemmin päätti kokeilla tätäkin yhdistelmää oma-aloitteisesti ja saamme nauttia upeasta triosta.

Jos Brahmsin trio jätti minut hieman viileäksi tänään, niin Tsaikovski kompensoi tilanteen täysin. Vaikka tempo tuntui alussa ripauksen liian nopealta, niin musiikki imi mukaansa. Toisen osan variaatiot puhkeavat kukkaan kun päästään fuugaan ja sen jälkeen meno vain syvenee. Todella hieno esitys Lauriala/Latvala/Ylönen triolta.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Konsertti: Musiikkitalo 2012-02-03

Kun Helsingin meri-ilmasto tarjoili ulkona karkeaa koleutta, Musiikkitalossa nautittiin Radion sinfoniaorkesterin perjantaisarjan konsertista. Ohjelmassa oli tällä kertaa Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium ja Lorin Maazelin sovitus Wagnerin Ring musiikista; Ring ohne Worte. Solistina viulukonsertossa soitti Vadim Gluzman ja orkesteria ohjasi Hannu Lintu.

Eiköhän ole soveliasta aloittaa taas muutamalla sanalla Musiikkitalosta. Tunti ennen konserttia oli pääsalissa pieni tilaisuus, missä Gluzman kertoili Stradivariuksensa historiasta. Puhetilaisuuksia ei salissa ainakaan kannata pitää; pitkä kaiku sotkee puheen täysin. Sekä puhe- että musiikkikäyttöön suunnitelluissa saleissa on muunneltavia rakenteita joilla kaikua saa vähennettyä. Käsittääkseni Musiikkitalossa tuollaisia ei ole, eikä tietysti tarvetta olekaan jos puhetta ei tarvita.

Konsertin aikana istuin tällä kertaa sivupermannolla. Jälleen pääni takana oli seinä, joten täysin musiikin sisään en päässyt tälläkään kertaa. Istuimeni oli orkesteriin nähden 90 asteen kulmassa etupermannon ensimmäisen rivin kohdalla. Eli orkesteri oli kokonaan vasemmalla puolellani. Jos istuin suoraan eteenpäin, oli akustiikka yllättävän hyvä, vaikka kaikki suorat äänet tulivat vain vasemmalta. Mutta toki päätä haluaa kääntää kohti äänilähdettä ja lopputuloksena on tietysti kipeä niska sivulle tuijottamisesta. Paikalla on väliä! Seuraava vierailuni Musiikkitalossa on näillä näkymin maaliskuussa Viktoria Mullovan konsertissa. Silloin paikka on permannon eturivillä, luulisin ainakin pääseväni musiikin keskelle.

Gubaidulina kirjoitti Offertorium viulukonserton Gidon Kremerille kolmisenkymmentä vuotta sitten. Kremerin soittotyyli, Webern ja Bach inspiroivat Gubaidulinaa viulukonserttoa säveltäessä. Mielenkiintoisen teoksen hän saikin aikaan. Vaikka lavalla on kookas orkesteri, Gubaidulina käyttää sitä välillä kamarimusiikillisena pienkokoonpanona. Yksittäisiä soittimia kuullaan paljon. Loppupuolen harmoninen harras hymni, jota muuten pianon harva kevyen disharmoninen kuvio rikkoo hienosti, stabiloi  edeltävän raikkaan sävelmaiseman. Illan solisti Vadim Gluzman oli itse varmuus. Hänen uljassävyinen Stradivariuksensa soi komeasti.

Väliajan jälkeen saatiin nauttia Wagner-potpurista. Lorin Maazel sovitti vuonna 1987 Wagnerin Nibelungin sormuksen 15 tunnin musiikista hieman yli tunnin mittaisen sinfonisen runon, joka noudattaa kronologisesti oopperoiden musiikkia. Maazel ei säveltänyt mitään lisää, vaan käytti ainoastaan Wagnerin omaa materiaalia. Hämmästyttävän koherentin kokonaisuuden hän on saanut kasattua. Jos oopperat eivät ole kuuntelijalle ennakkoon tuttuja, voi toki pohtia muodostuuko näin järkevä sävellys. Tietysti Wagnerin musiikissa motiivit ja teemat elävät musiikin kudoksissa ja tarjoavat täten valmiin yhtenäisen alustan. Mutta oopperatetralogiassa teksti, draama ja musiikki luovat keskeisen jännitteen ja rungon, josta musiikkipätkien irroittaminen ja yhteenliittäminen on jossain mielessä arveluttavaa.

Ennen väliajan loppumista orkesterin soittajia oli lavalla lämmittelemässä, soittaen tuttuja teemoja Ringistä. Jotakuinkin tuollaiselta minun päässäni kuulostaa Ring-viikon loppupuolella. Maazelin Ring-sovitus on kronologinen laajennettu versio tuosta. Eihän siitä voi olla pitämättä. Wagnerin hienoa orkesterin käyttöä voi ihailla vapautuneesti, mikään lavalla ei vie huomiota siitä. Radion sinfoniaorkesterin komea sointi lupaa paljon elokuun Tristan esitykseen. Hannu Lintu olisi kenties voinut vielä enemmän paljastaa draamaa musiikista, mutta komea esitys. Ainoa mikä hämmensi oli Nibelheimin takomisäänet. Kyllähän niihin on rytmi kirjoitettu, nyt tuntui että pienet alasimet olivat satunnaisrytmillä.