Brahmsin huumaa

Konsertti: Brahms - Kaakinen-Pilch & Hohti & Holmström - Konserttihovi 2020-2-16

Johannes Brahms

Sellisti Markus Hohtin ja pianisti Emil Holmströmin uuden Brahms levyn julkaisuviikonlopun konsertit jäivät hieman vajaiksi, kun levyuutukainen ei ehtinyt Suomeen asti. Levylähetys viettikin viikonlopun Ruotsissa. Elävää musiikkia ei tallenteiden kotouttamisongelmat onneksi haitanneet. Sunnuntaina Imatran konserttihovin yleisö sai nauttia herrojen musisoinnista. Duo oli laajentunut trioksi viulisti Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin avustuksella.

Pelkkää Brahmsia ei ollut tarjolla, vaan historian ystävyyssuhteita kunnioittaen oli Brahms kääritty Schumanneilla. Clara Schumanin g-molli pianotrio opus 17 aloitti konsertin ja encorena saimme nauttia vielä Robert Schumannin kehtolaulun.

Clara Schumannin g-molli pianotrio on hänen ainokaisensa tuolle kokoonpanolle. Sävellys ei ollut minulle tuttu, mutta toivottavasti törmään tähän elävänä versiona uudelleen. Brahmsin vellovaan kamarimusiikkituiskuun verrattuna Claran teos on luonteeltaan rauhallisempi.

Konsertin kaksi Brahmsin sävellystä olivat f-duuri sellosonaatti ja c-molli pianotrio. Sellosonaatti on suosikkejani Brahmsin kamarimusiikin sävellyksistä. Hohti ja Holmström tulkitsivat sen hienosti. Molemmissa pianotrioissa koko kolmikon yhteissointi oli hienoa kuultavaa.

Brahmsilla on parhaimmillaan hieman huumaava vaikutus minuun. Musiikki vie mukanaan toiseen maailmaan, jossa konserttitapahtuma ja solistit soljuvat analysoinnin ja arvioinnin ulkopuolelle. Illan trio onnistui tässä mainiosti.

Kamariorkesterin pauloissa

Konsertti: Virtuosi di Kuhmo - Konserttihovi 2018-4-22

Nuori Mendelssohn

Virtuosi di Kuhmo -orkesterin juuret löytyvät noin kolmenkymmenen vuoden takaa Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilta. Tänään Imatralla ilahduttavan runsasta yleisöä helli oktetin verran soittajia. Ohjelmistona Johannes Brahmsin B-duuri sekstetto ja Felix Mendelssohnin Es-duuri oktetto.

Brahmsin kamarimusiikki on aina vedonnut minuun. Sekstetto ei ole minulle erityisen tuttu. Olen sen kyllä aikaisemminkin elävänä esityksenä kuullut, mutta ei se välttämättä ole valloittavinta Brahmsia. Illan esitys oli kaikin puolin kelpo tulkinta ja yllättäen varsinkin hidas osa toi mieleeni kaikuja Beethovenista.

Mendelssohnin oktetto olikin sitten uusi tuttavuus ja nousi saman tien suosikkilistalle. Täytyy jälleen hämmästellä millainen ihmelapsi Mendelssohn on ollut. Teini-ikäisenä sävelletty oktetto vie kuulijan mukaansa. Virtuosi di Kuhmon tulkinta ei jättänyt toivomisen varaa. Jälleen yksi loistava musiikkimuisto Konserttihovista.

Beethovenia ja Brahmsia Konserttihovissa

Konsertti: Kamarimusiikin mestareita - Konserttihovi 2018-2-11

Beethoven (Riedel)

Viulisti Pietari Inkisen, sellisti Tuomas Ylisen ja pianisti Valeria Resjanin trio perustettiin jo vuonna 2004. En tiedä kuinka aktiivinen trio on läpi vuosien ollut, varsinkin kun Pietari Inkinen on tehnyt myös merkittävää kapellimestariuraa ympäri planeettaa. Trion kevättalven kiertue poikkesi myös Konserttihovissa ja ohjelmistossa oli Beethovenin ja Brahmsin musiikkia.

Konsertin ensimmäinen puolisko koostui Beethovenin variaatioista Mozartin Taikahuilun 'Bei Männern, welche Liebe fühlen' teemasta ja Es-duuri pianotriosta op. 1/1. Taikahuiluvariaatiot sellolle ja pianolle toimivat mukavana korvien virittäjänä. Nuori Beethoven oli jo säveltänyt paljonkin, mutta vasta kolme pianotrioa vuodelta 1785 saivat opusnumeron 1. Beethoven oli merkittävä myös pianistina ja noissa pianotrioissa kuulee kyllä mainiosti pianon korostuneen roolin. Illan trio-kokoonpanon pianistia Valeria Resjania olen kuullut Kuhmossa paljonkin, mutta hieman yllättäen vasta tämän iltainen Konserttihovin keikka sai minut kunnolla syttymään hänen pianismistaan. Sopiva intohimo, joka sytyttää sekä Beethovenin ja Brahmsin kamarimusiikin, tuntui hehkuvan Konserttihovin Bösendorferista.

Väliajan jälkeen hypättiin melkein sata vuotta eteenpäin musiikin historiassa. Jälleen pieni alkupala, Brahmsin osuus F-A-W sonaatista, eli scherzo viululle ja pianolle. Lopuksi Brahmsin c-molli pianotrio opus 101. Brahmsin kamarimusiikki on sydäntäni lähellä ja tämän iltainen esitys ei jättänyt toivomisen varaa. Brahms velloo ja vie mukanaan. Kiitos Inkisen, Ylisen ja Resjanin.

Menneiden aikojen värinää

Konsertti: Romanttista musiikkia pieteetillä - Konserttihovi 2017-3-5

Johannes Brahms

Tuulahdus romantiikan ajan musiikkimaisemaa täytti Konserttihovin tällä kertaa. Jousissa värähtelivät suolikielet ja klarinettikin oli valmistettu 1800-luvun lopun tyyliin. Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin musiikki toimi välittäjänä vuosisatojen välissä.

Konsertin alkupuoli koostui Schumannin Satukertomuksista (Märchenerzählungen, op. 132). Teos on kirjoitettu triolle; klarinetti, alttoviulu ja piano. Asko Heiskasen klarinetti ja Markus Sarantolan alttoviulu kuulostivat lämpimiltä, mutta valitettavasti jäivät hieman Eero Mannisen soittaman pianon varjoon. Periodisoittimien äänenvoimakkuus ei ole aivan modernin konserttiflyygelin tasolla. Eritoten alttoviulua oli välillä hankala erottaa. Olisikohan flyygelin kannen kulman muuttaminen auttanut asiaa?

Konsertin toinen osa toi Sarantolan seuraksi jousikvarteton Jaso Sasakin ja Matti Koposen viulujen, Jussi Tuhkasen alttoviulun ja Jukka Rautasalon sellon voimin. Brahmsin F-duuri jousikvintetto sai hienon kohtelun viisikolta. Nyt balanssiongelmia ei ollut ja soittimien soinnista pääsi nauttimaan paremmin. Itselläni ei ole erikoisempaa preferenssiä periodi- tai moderniversioiden suhteen. Näitä periodiversioita tahtoo kuulla varsin harvoin, joten uudet kokemukset ovat aina tervetulleita. Brahmsin musiikkiin uppouduttuani soittimien kielivalinnat ja portamentot jäivät unholaan. Brahms vei kuuntelijan mukanaan kelpo muusikkojen avustuksella.

Syyssoitto Konserttihovissa

Konsertti: Syyssoitto - Konserttihovi 2015-09-06

Konserttihovin syyskausi aloitettiin paikallisvoimin. Lähialueen musiikkojen esittämänä saimme nauttia Telemannin, Richard Straussin, Mozartin ja Brahmsin musiikista.

Telemannin G-duuri sonaatin tulkitsivat Päivikki Nykter ja Riitta Lind. Viuluduo yllätti raikkaudellaan.

Richard Straussin nuoruuden ajan Alphorn-laulun lauloi Emmi Kaijansinkko apunaan käyrätorvisti Sari-Anna Lintunen ja pianisti Pinja Hasu. Kokonaisuus jäi kenties hieman hajanaiseksi.

Mozartin F-duuri oboekvartettossa K.370 Santeri Kaksonen tulkitsi varsin solistisen oboestemman komeasti. Nykterin, Lindin ja sellisti Susanna Syrjäläisen täydensivät kvarteton. Illan täysipainoisin esitys.

Odotin eniten Brahmsin g-molli pianokvartetolta op. 25. Nykterin, Lindin ja Syrjäläisen seuraksi flyygelin ääreen istui Ninni Niemi. Brahmsin tunnevellonta ei tällä kertaa ottanut täyttä puhtia purjeisiin. Tosin omaa kuuntelukokemustani häiritsi vahvasti edellisellä rivillä istunut amatöörivalokuvaajatar, joka räpsytteli kuvia parinkymmenen minuutin ajan.

Ihan kelpo konsertti vaikka puutteita jäikin. Lopuksi vinkki ja muistutus kaikille Konserttihoviin esiintymään tuleville. Kiltin tahi hameen pituus on syytä olla riittävä, lava on korkea ja istuva pelimanni saattaa paljastaa yleisölle enemmän kuin haluaisi.

Kuhmo 2014, 5. päivä

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2014-07-17

Tähän päivään päättyy tämän kesäinen Kuhmon reissuni. Kenties jonain tulevana kesänä hankin kahden viikon täysliput ja kokeilen miltä tuntuisi altistua koko festivaalitarjonnalle.

Tämän päivän teemana oli Wien. Omat neljä konserttiani sisältivät ensin Schubertia, Beethovenia, Brahmsia ja viimeisessä hurmasi Wienin toinen koulukunta. Schubert-konsertissa maukkaimman herkkupalan tarjoili jälleen Danel-kvartetti Rosamunde-kvarteton muodossa. Jos lukijoille sattuu jossain on mahdollisuus käydä kuuntelemassa Danel-kvartettia, käykää ihmeessä kuuntelemassa kuinka neljä ihmistä soittaa kuin yksi.

Iltapäivän Beethoven annos koostui Aave- ja Arkkiherttua-trioista. Niiden väliin sijoitettu Jukka Tiensuun "Le Tombeau de Beethoven" ei saanut minua hullaantumaan. Sen sijaan Arkkiherttua-trio sai komean kohtelun viulisti Ilja Gringoltsilta, sellisti Tomas Djupsjöbackalta ja pianisti Heini Kärkkäiseltä.

Johannes Brahmsin f-molli pianokvintetto jatkoi vaikuttavien musiikkikokemusten sarjaa. Brahmsin kamarimusiikki velloo parhaimmillaan komeasti ja tämän päiväinen esitys täytti tuon vaatimuksen hienosti.

Tämän vierailun viimeiseksi konsertiksi sattuikin sitten taas nappikonsertti. Ohjelmassa oli Alban Bergin Pianosonaatti, Anton Webernin Pianokvintetto ja Arnold Schoebergin Verklärte Nacht. Näiden namupalojen väliin oli hienosti leikattu kyseisten herrojen kolme sovitusta Johann Strauss nuoremmen valsseista. Hieno idea. Entäpä sitten nuo namupalat? Bergin Pianosonaatin soitti Oliver Triendl ja esitys oli ehdottomasti vangitsevimpia konserttikokemuksiani. Sama herra sai seurakseen Meta4-kvartetin Webernin Pianokvintettoa varten. Todella hienon version saimme nauttia kvintetostakin. Verklärte Nacht oli täydellinen päätös Kuhmon reissulle. Viulistit Aleksandr Sitkovetsky ja Siljamari Heikinheimo, alttoviulistit Yuval Gotlibovick ja Vlad Bogdanas sekä sellistit Martti Rousi ja Tomas Djupsjöbacka kirkastivat yön.

Kuhmoa tulee ikävä...

Kuhmo 2014, 2. päivä

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2014-07-14

Oma annokseni maanantain musiikkitarjonnasta Kuhmossa koostui neljästä konsertista. Tämän päivän teemana oli tanssi. Täytyy taasen ihmetellä taiteellisen johtajan Vladimir Mendelssohnin työtaakkaa ohjelmiston ja kokoonpanojen suunnittelussa. Jos on aiheeseen kiinnostusta, suosittelen lämpimästi festivaalien perustajan Seppo Kimasen kirjaa "Kimasen lento".

Muutamia päivän kohokohtia: Chopinin Rondo à la Krakowiak, jonka orkesteriosuus oli muunnettu jousikvartetille. Uusi pianistituttavuus Miro Kari soitti mainiosti. Debussyn Danse sacrée et Danse profane oli aivan huikea kokemus. Harpun ja jousikvintetin yhdistelmä soi hienosti ja israelilainen harpisti Sivan Magen on ehdottomasti bongaamisen arvoinen pelimanni. Viitoskonsertin väliajan jälkeinen ohjelmistokin kolisi minuun komeasti. Hieman modernimmat säveltäjänimet (Suk, Lutoslawski, Riley, Ligeti ja Zorn) sopivat yhteen hienosti.

Päivän yllättävin kokemus tuli sitten viimeisestä konsertista, teemalla flamenco. Musiikki ei suoraan flamencoon viitannut Boccherinin kitarakvintetillä tai de Fallan seitsemällä espanjalaisella kansanlaululla. Mutta näihin yhdisti tanssija Bettina Castaño hienot koreografiat. Suurimmat kiksit aiheutti kuitenkin soolotanssiteos Zapateadoa (vai liekö tuo tanssityyli?) jonka Castaño tanssi ilman musiikkia. Mutta musiikin ja rytmin hän loi itse sorminapsauksin, taputuksin, koputuksin,... Ihan mahtava kokemus.

Huomenna jatketaan teemalla New York.

Kamarimusiikkia 70-vuoden kaarelta.

Konsertti: Chamber III - Terveisiä Wienistä! - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-04-04

Odotin paljon tämäniltaiselta Lappeenrannan kaupunginorkesterin konsertilta. Pääsyyllisenä siihen oli Arnold Schönbergin Puhallinkvintetto. Kvintetto on ensimmäisiä Schönbergin sävellyksiä, jossa hän käytti juuri kehittämäänsä 12-säveljärjestelmää. Järjestelmä ei tuottanut ylivaltaa saksalaiselle musiikille, mutta sentään joitakin mielenkiintoiselta kuulostavia sävellyksiä. Itse pidän atonaalisesta musiikista, sen kuuntelu raikastaa ja virkistää. Tosin kuunteluun pitää keskittyä ja antautua, taustamusiikiksi se ei sovellu.

Puhallinkvinteton suhteen tänään pettymys olikin suuri kun huomasin että emme kuulekaan koko kvintettoa, vaan ainoastaan sen ensimmäisen osan. Eiköhän Etelä-Karjalainen yleisö olisi selviytynyt koko kvintetosta, vaikka se nelisenkymmentä minuuttia kestääkin. Noh, ehkäpä ensi kerralla. Kaupunginorkesterin puhaltajien kvintetto suoriutui ensimmäisestä osasta hienosti. Alun pienen sameuden jälkeen sointi selkeni ja vei minut mukanaan korvia avaavalle matkalle. Bravi!

Konsertti jatkui Rudolf Karelin Nonetolla. Karel on minulle uusi tuttavuus, jonka yhteyttä Wieniin en heti tunnista. Olisiko hän kenties opiskellut siellä? Noneton taustatiedot luovat sävellykseen omaa draamaansa. Nonetto oli Karelin viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt sävellys. Se syntyi keskitysleirillä ennen säveltäjän kuolemista punatautiin. Kovin konventionaaliselta nonetto kuulosti Schönbergin kvinteton jälkeen. Renata Bakhrakin viulu säihkyi kuitenkin hienosti ja saimme nauttia kelpo esityksestä. Shostakovichin 7. sinfonian ensimmäinen osa ja Tchaikovskyn 6. sinfonian kolmas osa taisivat nyt saada kaverin Karelin noneton ensimmäisestä osasta.

Väliajan jälkeen konsertti jatkui Brahmsin kolmannella jousikvartetolla. Kvartetosta pidän kovasti, mutta tämäniltaisesta esityksestä en.

Gribanov Saimaa Sinfonietan peräsimessä

Konsertti: Lappeenranta-sali 2014-02-13

Lappeenranta-salissa saatiin taasen nauttia Saimaa Sinfonietan täyteläisestä sointimaisemasta. Kapellimestarivierailija Peter Gribanovin kanssa Brahmsin viulukonserton piti alunperin soittaa Stanislav Izmailov, mutta sairastumisen vuoksi viulun kanssa Lappeenrannassa taituroi Ji-Won Song.

Beethoven fanin päiväannos täytettiin tällä kertaa Coriolan alkusoitolla. Mukavaa vaihtelua Egmontiin ja Leonore versioihin. En muistanutkaan kuinka raikas Coriolan on. Samalla oivallinen tilaisuus totutella Saimaa Sinfonietan isompaan soundiin. Gribanov tuntui kelpo kapulta heti alusta alkaen.

Gribanovin kelpo kapuilu jatkui Brahmsin viulukonsertossa. Gribanov tarjosi Songille kaikki edellytykset räiskyä ja loistaa hienon orkesterin kanssa. Valitettavasti Ji-Won Song jätti minut soitollaan vähän kylmäksi. Nuotit tulivat ihan niin kuin vaikeassa konsertossa pitääkin, mutta solistinen ote jäi vaisuksi. Kyllä Brahmsin viulukonsertossa solistin pitäisi ottaa vähän vapauksia ja antaa viulun muljautella kuuntelijoiden sydämiä. Onhan kyse tietysti makuasioista ja väliajalla kuulin monien Songin soitosta pitäneen. Kelpo viulisti hän on, mutta jos vertaan häntä vaikkapa viime viikkoiseen solistiin Petteri Iivoseen, niin Iivonen on useampaa kertaluokkaa parempi musiikkihypnotisoija.

Ilta päättyi taas Mendelssohnin sinfoniaan. Tänään oli vuorossa numero kolmonen, "Skottilainen". Suuri rakkaus Mendelssohnin sinfonioihin ei syttynyt vieläkään. Ensimmäisessä osassa ilahdutin itseäni kuvitellessani kuulevani esikaikuja Lentävästä Hollantilaisesta. Toisessa osassa klarinetisti Jorma Lautanen osoitti taas pelimannin kykynsä. Gribanovkin jatkoi hyvää työskentelyään. Tervetuloa toistekin.

Iso orkesteri - Kiva ilta...

Brahmsia sylintäydeltä

Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-10-11

Viikonloppu alkoi mukavasti Johannes Brahmsin musiikin parissa Saimaa Sinfonietan konsertissa. Kaksoiskonserton solisteina vierailivat viulisti Jukka Merjanen ja sellisti Tuomas Ylinen. Lappeenrannan ja Mikkelin kaupunginorkestereiden symbioosia johti Tibor Bogányi.

Illan ohjelmistosta teki mielenkiintoisen Brahmsin kahden orkesteriteoksen sävellysajankohdat. Konsertti alkoi Kaksoiskonsertolla, joka on Brahmsin viimeinen orkesteriteos. Väliajan jälkeen kuultu Serenadi nro 1 taasen on ensimmäisiä Brahmsin orkesteriteoksia ensimmäisen pianokonserton ohella. Serenadin ja kaksoiskonserton välillä on 30 vuotta keskeistä musiikinhistoriaa.

Oma suhteeni Brahmsin musiikkiin on herännyt kamarimusiikin kautta. Romanttinen vellonta sulatti vihdoin minutkin, ja kaksoiskonsertto velloo kyllä vahvasti samojen tunnereaktioiden henkeä. Kun sitä pääsi näin mainiosti vertailemaan serenadiin, niin konsertto kuulostaa huomattavasti hallitummalta kokonaisuudelta. Serenadissa muoto kenties pullistelee luontevan kerronnan sijaan. Ei serenadia voi liian pitkäksi (noin 45-50 minuutta) sanoa, mutta rakenteen selkeä mukaansatempaava virta ei pääse täyteen voimaan.

Kaksoiskonserton solisteista ei moittimista löydy. Merjanen, Ylinen ja orkesteri Bogányin johdolla veivät minut mukaansa. Hitaan osan loppupuolella oikein säpsähdin kuinka hyvältä kaikki kuulostikaan. Kunnes Lappeenranta-salin äänekäs ilmastointi mursi taian. Konserton jälkeen Merjanen ja Ylinen soittivat ylimääräisenä Johan Halvorsenin Passacaglian Handelin teemasta. Bogányi antoi heille hulluttelevaa taustatukea Linnoituksen isännnän roolissa.

Mainio konsertti jälleen Lappeenrannassa. Ehkäpä kuitenkin kuuntelisin teokset mielummin sävellysjärjestyksessä. Kaksoiskonserton imu jättää kenties vielä paremman nosteen.

Faidra trion kautta Brahmsin kolmoseen

Konsertti: Musiikkitalo 2012-11-28

Helsingin kaupunginorkesteri esitteli kolmen eri säveltäjän tutkailuja kreikkalaisen mytologian Faidra tarusta. Ensimmäinen versio oli ranskalaisen Georges Auricin baletti Phèdre. Tänään emme saaneet kuulla koko balettia, vaan säveltäjän siitä tekemän sinfonisen sarjan. Viime vuosisadan puolivälissä valmistunut teos on reipasta musiikkia jossa lyömäsoittimilla ja vaskilla on paljon soitettavaa. Tämän mainitsen sen vuoksi, että onnistuin mattimyöhäisenä saamaan lipun orkesterin taakse, suoraan vastapäätä kapellimestari John Storgårdsia ja patarumpujen soittajan yläpuolelle. Paikka olikin oivallinen lyömäsoittajien tarkkailemiseen. Orkesterin balanssi oli myös hieman erikoisempi. Lyömäsoittajat tietysti kuuluivat erinomaisesti. Samoin vasket, vaikka soittivatkin suoraan minusta poispäin. Joissain kohdissa jousistoa jäi hieman taustalle, mutta kuitenkin ihan kelvollinen kuuntelupaikka. Pidin Auricin Phèdrestä kovasti, jälleen balettimusiikkia jota olisi mielenkiintoista nähdä koreografian kanssa tanssin kera.

Seuraavaa Faidran tarinaa varten peruutimme parisataa vuotta ja siirryimme oopperamusiikin pariin. Tälläkään kertaa emme saaneet nauttia koko oopperasta, vaan kuulimme muutaman katkelman Jean-Philippe Rameaun oopperasta Hippolyte et Aricie. Tässä esittäytyi ensi kertaa illan solisti, mezzosopraano Virpi Räisänen. Ihmisäänen suhteen kuuntelupaikallani olikin sitten suurempi merkitys. Sinänsä ääni kuului kohtuullisen hyvin, vaikka Räisänen lauloi kokoajan täysin toiseen suuntaan ja kaikki ääni tuli korviini heijastuksina. Mutta hänen äänestään en uskalla kauhean paljon sanoa. Ihan hyvältä se kuulosti, vibraattoa saattoi olla omaan makuuni hieman liikaa, mutta varsin ilmaisuvoimainen instrumentti hänellä tuntuu olevan.

Kolmas Faidra olikin sitten Benjamin Brittenin Phaedra kantaatti. Jo Rameuan kanssa  Räisäselle oli annettu hieman puuhasteltavaa lavalla ja Brittenin Phaedra olikin sitten kevyesti dramatisoitu/visualisoitu versio. Hyvältä Räisänen kuulosti edelleen ja Britten heräsi hienosti eloon Storgårdsin ja HKO:n käsissä.

Väliajan jälkeen Brahmsin 3. sinfonia kruunasi illan. Nyt oli oivallinen tilaisuus sulkea silmät ja nauttia leveästä sointikuvasta. Korvat olivat jo tottuneet erikoisempaan balanssiin ja HKO:n sekä Brahmsin sointi täytti matkamiehen mielen ilolla.

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2012-07-24

Tämän vuotinen Kuhmon reissu sai uljaan päätöksen kolmen konsertin voimalla. Ensimmäinen konserteista sisälsi Beethovenin viulusonaatin "Kevät" ja saman säveltäjän septeton. Viulua soitti sekä sonaatissa että septetossa Elina Vähälä. Vähälä on suosikkejani, joten odotukset olivat korkealla. Sonaatissa pianoa soitti Valeria Resjan. Resjan ei ole minua hirveästi sytyttänyt, hän tuntuu hieman varovaiselta ja kliiniseltä korvaani. Sonaatti olikin mielestäni epätasapainoinen tästä johtuen, Beethoven kun tarvitsee välillä heittäytymistä, viulusta sitä löytyi, pianosta ei. Septettissä ei sitten huomauttamista ollutkaan. Beethoven on ensimmäisiä suuria rakkauksiani.

Toisen konsertin teemana oli taasen Bach. Mutta kaikki teosvalinnat vähän kikkaillen. Aluksi kuudes soolosellosarja soitettuna tenorialttoviululla. Soittajana Thomas Riebl, mainio pelimanni. Sitten Mozartin Preludi ja fuuga d-molli KV 404a/1, joka pohjautuu Bachin BWV 853:een. Mainiosti tulkittuna Siljamari Heikiheimon, Vladimir Mendelssohnin ja Tuomas Lehdon toimesta. Seuraavana oli vuorossa Ignaz Moscheles Preludeja op. 173, jotka taasen pohjautuvat Bachin Das Wohltemperierte Klavieriin. Siinä Juhani Lagerspetz ja Marko Ylönen iloittelivat tempomittari punaisella. Väliajan jälkeen Roope Gröndahl tuli soittamaan Brahmsin sovituksen Chaconnesta ja Théodore Szánton pianosovituksen BWV 546:sta. Roope nosti osakkeitaan omassa pianopörssissäni, hienoa soittoa. Konsertin päätteeksi kuultiin vielä Mari Palon ja kahdeksan sellistin tulkitsema Villa-Lobosin Bachianas Brasileiras nro 5. Hieno konsertti tämäkin, Bach on myös suuria rakkauksiani.

Oman Kuhmon reissun päättävässä illan viimeisessä konsertissa Soile Isokoski ja Marita Viitasalo sitten räjäyttivät potin. Edellisestä Isokosken resitaalistani onkin kulunut jo useampi vuosi. Tänään ladyt olivat loistavassa iskussa. Hieno ohjelma: molemmat puolet aloitetaan suomalaisella musiikilla ja sen jälkeen Berliozia ja Straussia. Isokosken ääni sopii erityisen hienosti Straussiin. Joka on, lieneekö tarve mainita, suuria rakkauksiani. Isokoski on armoitettu tulkitsija joka kostutti ainakin minun silmäni moneen otteeseen. Ja ne korkeat, hiljaiset äänet... Isokoski ja Viitasalo ovat tehneet pitkään yhteistyötä ja se kuuluu. Nappiresitaali!

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2012-07-23

Kolmas konserttipäivä jatkui taas neljän konsertin voimalla. Huomenna onkin sitten viimeiset konsertit tämän vuoden Kuhmon reissulla.

Päivän kohokohtia olivat uudet säveltäjätuttavuudet. Ensimmäisestä konsertista niitä ei vielä löytynyt, mutta sen sijaan uusia piirteitä vanhoista tuttavuuksista. Dvořákin d-molli serenadi tihkui pastoraalihenkeä, mikä sinänsä ei ole suuri ihme. Olen pitänyt Paul Hindemithin tuotantoa hieman kuivakkana, mutta "Serenadeja romanttisiin teksteihin" oli kaikkea muuta. Kokoonpanokin oli varsin eksoottinen: sopraano, oboe, alttoviulu ja sello. Salomé Hallerin ääneen olen jo ihastunut aikaa sitten ja Hindemithin lauluihin hän sopi mainiosti.

Toinen konsertti tarjosi minulle ensi kokemuksen norjalaisviulisti Vilde Frangista. Haydnin F-duuri kvarteton op. 3/5 hidas osa vakuutti minut hänen taidoistaan; kaunista, puhdasta fraseerausta.

Kolmas konsertti olikin sitten todellinen jymypaukku. Aluksi saimme kuunnella kuusi Chopinin nokturnoa kolmen eri pianistin esittäminä. Oli mukava vertailla heidän soittoaan. Kelpo soittajia kaikki, oma suosikkini oli taas Paavali Jumppanen. Nokturnojen jälkeen lavalla astui Nataša Kudritskaja, pianisti johon hurmaannuin Kuhmossa jo kaksi vuotta sitten. Hänellä oli mikrofoni mukanaan ja hän kertoi aluksi muutaman sanan säveltäjä Abel Decauxista, jonka musiikkia hänkään ei ollut tuntenut ennen kuin Vladimir Mendelssohn oli pyytänyt häntä esittämään Decauxin Clairs de lune-teoksen. Decaux ja Kudritskaja olivatkin maaginen pari. Kudritskaja on intensiivinen ja vahva tulkitsija. Hän vei yleisön mukanaan Decauxin eksoottiseen musiikkimaisemaan.

Kudritskajan jälkeen oli vaikea kuvitella mikä voisi olla luonteva jatke konsertille. Karl Weiglin Ein Stelldichein oli juuri sellainen. Mystinen laulu jonka Piia Komsi tulkitsi hienosti viulujen, alttoviulujen ja sellojen säestyksellä. Kun väliajan jälkeen vielä saimme nauttia aivan mahtavasta Schönbergin Kirkastetun yön esityksestä, oli tunnelma huipussaan.

Jos olisin itse voinut valita, olisin vaihtanut kahden viimeisen konsertin ohjelmistot keskenään. Nyt illan päättävässä konsertissa Mozartin Pieni yösoitto, Beethovenin Serenadi op. 25 ja Brahmsin D-duuri serenadi jäivät hieman edellisen konsertin varjoon, vaikka hienot tulkinnat saimme kaikista kuunnella.

Konsertti: Musiikkitalo 2012-03-14

Helsingin kaupunginorkesterin viulusolistina Brahmsin konsertossa vieraili Viktoria Mullova. En voi sanoa että olisin ollut pettynyt konserttiin, mutta odotukset olivat ehkä hieman liian korkealla. Mullovan kypsän iän levytykset kun ovat olleet hienoja.

Kaupunginorkesteria johti tänään, kuten myös huomisessa identtisessä konsertissa, Miguel Harth-Bedoya. Konsertin ensimmäisessä numerossa, Enrique Soron Danza Fantasticassa, oli mielestäni alussa rytmistä epäselvyyttä bassojen osalla, mutta homma korjaantui pikaisesti. Muuten Soron Fantastinen tanssi ei kyllä paljon puhutellut. Kipakka menopala alkuun.

Tässä vaiheessa voikin sanoa taas muutaman sanan Musiikkitalon akustiikasta. Nyt istuin permannon eturivillä ja bassot tuntuivat välillä hieman voimattomilta. Samoin puhaltimien ääni tuntui välillä menevän yli. Toisaalta kokonaisuutena paikka on tähän astisista paras. Seuraavaksi kiinnostaisi päästä permannon 6.-7. riville.

Soron jälkeen olikin sitten Brahmsin viulukonserton vuoro ja lavalle tuli Viktoria Mullova. Hänen soitostaan huokuu rentous ja varmuus. Haastatteluissa hän on puhunut alku-uransa virhekauhusta ja jäykkyydestä, siitä ei ole tietoa nykyään. Ehkäpä tuo rentous ja varmuus peilautui tänään perussuoritukseen, joka ei noussut sille tasolle mihin Mullovan tasoinen viulisti kykenee. Mitään vikaa missään ei ollut, soitto oli mahtavaa, mutta mahdollisuudet suurempaan olivat olemassa.

Konsertin päätti Dvorákin 7. sinfonia. Senkin aikana Harth-Bedoyalla, tai orkesterilla, oli muutamaan otteeseen rytmin kanssa ongelmia. Varsin pienistä takerteluista oli toki kyse. Finaalin aikana Harth-Bedoya sai aikamoisen hehkun aikaan ja konsertti päättyikin iloisiin tunnelmiin.

Konsertti: Konserttihovi 2012-02-05

Kun lähdimme konsertin jälkeen kotia kohti näytti auton lämpömittari -31 astetta. Onneksi paukkupakkasesta ei ollut haittaa Konserttihovin sisällä. Siellä mieltä lämmittivät kaksi romantiikan ajan pianotriomonumenttia, Brahmsin ensimmäinen H-duuri trio ja Tsaikovskin a-molli trio. Vuotuisella trio-kiertueellaan lavalla musisoivat Risto Lauriala, Tero Latvala ja Marko Ylönen.

Brahms kirjoitti ensimmäisen version H-duuri triostaan vuonna 1854. Kun Fritz Simrock osti oikeuksia Brahmsin teoksiin 30 vuotta myöhemmin, hän tarjosi säveltäjälle mahdollisuutta muokata haluamiaan teoksia. Ainoa mihin Brahms loppujen lopuksi halusi puuttua, oli ensimmäinen pianotrio. Brahms teki sen verran suuria muutoksia sävellykseen, että hän itse ehdotti kustantajalle että molemmat versiot ensimmäisestä pianotriosta pysyisivät saatavilla. Ajan myötä uudempi versio on osoittautunut suositummaksi ja enemmän esitetyksi. Siitä saimme nauttia tänään Konserttihovinkin lavalla.

Lauriala/Latvala/Ylönen trio on ilahduttanut jo useamman vuoden ajan kuuntelijoita vuosittaisella kiertueellaan, joka onneksemme on ulottunut myös Konserttihoviin. Brahmsin trion alussa ihmettelin onko salin sointi hieman kireämpi kovan pakkasen vuoksi. Kelpo esitys Brahmsin triosta kuultiin, mutta Brahmsin kamarimusiikki kaipaa mielestäni vielä enemmän heittäytymistä ja riskinottoa kun mitään tänään lavalla kuultiin.

Tsaikovski kirjoitti vain yhden pianotrion joka valmistui vuonna 1882, vain muutama vuosi Brahmsin muokatun 1. trion jälkeen. Teos on kirjoitettu Roomassa ja se on omistettu Tsaikovskin ystävän, Nikolai Rubinsteinin, muistolle. Kirjeissään Tsaikovski valitteli että ei osannut kirjoittaa pianon, viulun ja sellon yhdistelmälle ja kieltäytyi häneltä tilatusta triosta. Hänen mielestään soittimien sävyt eivät sopineet yhteen. Onneksi hän suunnilleen vuotta myöhemmin päätti kokeilla tätäkin yhdistelmää oma-aloitteisesti ja saamme nauttia upeasta triosta.

Jos Brahmsin trio jätti minut hieman viileäksi tänään, niin Tsaikovski kompensoi tilanteen täysin. Vaikka tempo tuntui alussa ripauksen liian nopealta, niin musiikki imi mukaansa. Toisen osan variaatiot puhkeavat kukkaan kun päästään fuugaan ja sen jälkeen meno vain syvenee. Todella hieno esitys Lauriala/Latvala/Ylönen triolta.

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-09-30

Perjantai-illan ratoksi Lappeenrannan kaupunginorkesterin "Chamber" sarjassa tarjoiltiin romantiikan vellovia tunnevyöryjä. Vierailijoina olivat pianisti Risto Lauriala ja sellisti Sergei Slovachevsky. Mendelssohnin Trion nro 1 täydensi Esa Ahokainen viulullaan ja Brahmsin 'Zingarese' Pianokvartetossa olivat mukana Jukka Untamala viuluineen, sekä Markus Sarantola alttoviulunsa kera.

Lappeenranta-salin omituinen akustiikka korostuu kamarimusiikissa. Trion alussa meni pitkän aikaa ihmetellessä mitä korvat oikein kuulevat. Sali ei tue soittajia, ääni on kaukainen ja tunkkainen. Ja kaiken kruunaa ilmastointi, joka äänekkyydellään imee loputkin mehut äänestä. Tulee jotenkin nolo tunne kun toisinaan hiljaisissa kohdissa ääni tuntuu häviävän saliin. Tai pianon loppusointu ei jää soimaan, vaan vaipuu nopeasti ja häviää ilmastoinnin suhinaan. Toisaalta pitää ihmetellä miten äkkiä korva oppii kompensoimaan kehnon akustiikan ja muuttaa balanssia parempaan päin.

Ennakkoon odotin konsertilta varsin paljon. Pidän varsinkin Brahmsin kamarimusiikista, mutta Mendelssohnin pianotrio on myös mukaansatempaava sävellys. Kumpikaan illan teos ei kohonnut aivan täyteen loistoonsa. Olisin mielelläni kuullut enemmän heittäytymistä musiikin vietäväksi, rohkeampaa otetta. Laurialaa olen kuullut useampaan otteeseen ja pidän hänen soitostaan paljon. Hänellä on taitoa ja uskallusta sukeltaa musiikkiin. Slovachecsky kuulosti hienolta sellistiltä. He eivät tainneet saada houkuteltua kanssasoittajiaan täysin mukaansa. En epäile yhtään Ahokaisen, Untamala ja Sarantolan muusikonkykyjä, mutta hieman jäi kokonaisuudesta pidättelyn maku. Hanat auki!

Konsertti: Schiller Theater 2011-03-27

Vuoden Barenboim annos tuli hankittua tällä kertaa kamarimusiikin muodossa. Matkalle ei sattunut sopivaa oopperaa Staatsoperista, mutta onneksi Sunnuntaiaamuksi oli tarjolla Barenboim-Zyklus konserttisarjan kamarimusiikkia. Staatsoperin oma oopperatalo on remontissa ja Staatsoper toimii Schiller teatterin tiloissa 2013 lokakuuhun asti.

Daniel Barenboim täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Maestro on mitä parhain esimerkki siitä, että ikä on pelkkiä numeroita. Ensi kerran kuulin Barenboimia elävänä kymmenisen vuotta sitten Lontoossa parissa Beethoven sarjan konsertissa, missä hän johti Beethovenin sinfonioita ja soitti itse solistina Beethovenin pianokonsertoissa. Noita konsertteja voi pitää jollain tavalla lähtölaukauksena omalle kiinteämmälle klassisen musiikin harrastukselle.

Tämän aamuisessa konsertissa ohjelmassa oli Brahmsin Es-duuri klarinettisonaatti, F-duuri sellosonaatti ja a-molli trio klarinetille, sellolle ja pianolle. Klarinetti solistina oli Tibor Reman ja selloa hyväili Claudius Popp. Molemmat, Barenboimiin verrattuna, nuorukaiset ovat Staatskapellen soittajia, joten konsertti saatiin järjestettyä "omin voimin". Täytyy vain ihailla minkä luokan pelimanneja Staatsoperin orkesterimontussa lymyilee.

Brahmsin musiikkiin ihastuin lopullisesti jokunen vuosi sitten käyrätorvitrion ansiosta. Varsinkin kamarimusiikkiteoksissa viehättää romanttinen tunteiden vellonta, joka vie mielen mukanaan. Tämän konsertin teokset täyttivät tuon kuvauksen myös täysin. Konsertin jälkeen maailma tuntui jälleen hieman paremmalta paikalta.