Peppi valloitti mielen

Baletti: Peppi Pitkätossu - Kansallisooppera 2019-11-29

© 2019 Mirka Kleemola

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu on monille tuttu hahmo lapsuudesta. Kaikkeen kykenevä ja kaikesta selviävä Peppi on sopivaa unelmointimateriaalia varhaisnuorille, jotka ovat jo jonkun aikaa sitten kadottaneet omnipotentit haaveensa. Vapaus on vahvaa valuuttaa. Isä on kuningas Etelämerellä ja äiti enkeli. Eli yksinhuoltajaisä tarkkailee vain luottavaisena kirjeiden avulla orpotyttärensä muuttoa pohjolaan. Ja eipä turhia kannata murehtiakaan, Peppi on maailman voimakkain tyttö ja pystyy karistamaan maailman vaarat ja uhkat hartioiltaan. Mainio tarina ja Pepin anarkistinen asenne tärkeileviä aikuisorganisaatioita kohtaan toivottavasti lisää omaa ajattelua nuorisossa.

Kansallisbalettimme nykyinen johtaja Madeleine Onne sai ajatuksen Peppi Pitkätossun toteuttamisesta balettina aikaisemmassa työpaikassaan Tukholmassa. Libreton tekijöiksi löytyivät Pär Isberg ja Gunilla Roempke, koreografeiksi Isberg ja Karl Dyall. Sävellys syntyi Georg Riedelin ja Stefan Nilssonin toimesta, jotka hyödynsivät Jan Johanssonin Peppi motiivia TV-sarjasta. Kantaesitys tuotannolle oli 2005 Tukholmassa ja eilinen oli Suomen ensi-ilta.

Tunnustan että etukäteen hieman epäilin Pepin kantavuutta tanssiteoksena, mutta esityksen jälkeen olen myyty mies. Kerrassaan valloittava ja näyttävä parituntinen, josta voivat nauttia kaikki, iästä riippumatta. Bo-Ruben Hedwallin lavastukset ovat värikkäitä ja tukevat Pepin sadun ja todellisuuden välimaastoajattelua hienosti.

© 2019 Mirka Kleemola

Tanssi ei ole klassista balettia, varsinkaan Pepin osalta, vaikka ryhmissä käsittääkseni paljon klassista muotokieltä käytetäänkin. Pepin anarkia ja vapaus tulee loistavasti ilmi hänen liikkeistään. Ensi-illan Pepin esittäjä Linda Haakana oli täysin vastustamaton roolissaan. Pepin kavereina Tommina ja Annikana tanssivat hienosti Atte Kilpinen ja Valeria Quintana. Esityksen keskeisen kvartetin muodostaa Pepin, Annikan ja Tommin lisäksi apina Herra Tossavainen, jota esitti Kento Jacobs. Tämän nuoren herran harteille oli kirjoitettu/ohjattu paljon komiikkaa ja hän oli mainio luonnonvoima lavalla.

Omaan mieleen painuvimpia kohtauksia olivat Pepin unitanssi isänsä kanssa ensimmäisessä näytöksessä. Pepin kehonkieli niissä nostoissa oli hauskaa katsottavaa. Toinen näyttävä kohtaus oli Pepin, Annikan ja Tommin sukellusmatka toisen näytöksen alussa. Kukapa ei haluaisi liidellä painovoiman rajoilla?

© 2019 Mirka Kleemola

Musiikki toimi tanssinäytelmän taustalla hyvin. En sitä kenties välttämättä pelkästään audiotallenteena laittaisi soimaan, mutta tarkoitukseensa se sopi mainiosti.

Kokonaisuutena erinomaisen viihdyttävä tuotanto. Mainiot solistit, näyttävä lavastus. Todellinen hyvän olon satubaletti.

© 2019 Mirka Kleemola

Lohengrin Münchenissä

Ooppera: Lohengrin - Baijerin valtionooppera 2019-11-24

© Wilfried Hösl

Ajauduin Münchenin Lohengrin pariin melkein vahingossa. Jokunen aika sitten Baijerissa esitettiin Parsifal johon olin kovasti kiinnostunut menemään sekä ohjauksen että solistien puolesta. Valtionoopperan varaussysteemi tuntuu hieman vanhanaikaiselta lippuarvontoineen, onni ei ollut mukana ja Parsifal jäi vain haaveeksi. Sitten Karita Mattila alkoi vihdoinkin kiinnostua kiinnostavista Wagner rooleista ja Ortrud debytoitiin Münchenissä. Laitoin jälleen nimeni arvontaan ja olin jo unohtanut koko asian, kunnes sain positiivista sähköpostia valtionoopperasta. Pikaisen hotelli- ja lentovarausten jälkeen syksyinen Baijerin reissu olikin tosiasia.

Muistan nähneeni kuvia Münchenissä esillä olevasta Richard Jonesin ohjauksesta ja jos arvosteluja siitä olen lukenut, en niitä ainakaan muistanut. Tuotannon ensiesitys oli kymmenen vuotta sitten ja kuvien perusteella luvassa voisi olla mielenkiintoinen tulkinta Lohengrinistä.

Tuotanto petti kyllä valitettavasti odotukset. En löytänyt ohjauksellista punaista lankaa, joka olisi selittänyt tehtyjä ratkaisuja.

Keskeinen osa Jonesin toteutusta on laittaa Elsa rakentamaan taloa. Talon symboliikka on varmaankin lähes se ainoa mielenkiintoinen asia tuotannossa. Alkusoiton aikana Elsa piirtää jo talon piirustuksia ja alkaa sen toteuttamisen heti ensi näytöksen aluksi. Talon rakentamiseen osallistuvat lähes kaikki, mukaan lukien myös Lohengrin. Talo muistuttaa kovin nukkekotia, onko Elsa nuori tyttö joka kehittää koko tarinan omassa päässään? Odotin kovasti että lopussa olisi tullut jonkinlainen vinkki mistä kaikessa oli oikein kysymys. Elsan esitettyä vihdoin kielletyn kysymyksensä, Lohengrin tuikkaa talon tuleen.

© Wilfried Hösl

Jos oikeasti mentiin unelmoinnin pohjalla, niin väritystä olisi saanut olla enemmänkin. Loppu jää aivan avoimeksi. Lohengrin vaihtaa joutsenen Gottfriediksi, kaikki istuvat penkeillä ja tuijottavat näyttämön takaseinää. Ortrud ottaa pistoolin ja tuntuu valmistautuvan itsemurhaan(?).

Varmaan yksi tylsimmistä Wagner tuotannoista mitä olen nähnyt.

Jos tuotannon osalta tuntemukset jäivät marraskuisen harmaiksi, niin musiikin puolesta olikin sitten herkkua tarjolla roppakaupalla. Kapellimestari Lothar Koenigsiin en ole aikaisemmin törmännyt, mutta komean äänimaiseman hän valtionoopperan orkesterin avulla sai loihdittua.

© Wilfried Hösl

Solistit olivat kerrassaan mainioita. Klaus Florian Vogtiin olen jo useamminkin ihastunut Parsifalin roolissa ja nyt ihastuin sitten Lohengrininäkin. Toivoin kovasti kuulevan Anja Harterosta Elsan roolissa, mutta valitettavasti hän oli sairastunut ja rooliin astui Johanni van Oostrum. Aivan mainio uusi tuttavuus.

Lohengrinin pahikset olivat hekin erinomaisessa iskussa. Fredrik Telramundin tulkitsi hienosti Wolfgang Koch ja hänen puolisonaan odotukset lunasti hienosti Karita Mattila. Mattila on armoitettu näyttelijä ja mielenkiintoisemmassa ohjauksessa olisi päässyt loistamaan vieläkin enemmän. Suomen passin omaa tällä hetkellä kaksi loistavaa Ortrudia; Karita Mattila ja Tuija Knihtilä. Hienoa!

Kuningas Heinrich eli Christof Fischesser ja hänen airueensa Martin Gantner eivät jättäneet toivomisen varaa.

Kyllähän Münchenin Lohengrinistä jäi vähän erikoinen maku. Musiikki oli aivan loistavaa, mutta tuotanto ei sytyttänyt.

© Wilfried Hösl

Pohjalaiset Kymenlaaksossa

Ooppera: Pohjalaisia - Kouvola-talo 2019-11-8

Edellinen vierailuni Pohjois-Kymen musiikkiopiston oopperaan (PKMO) Kouvolassa on vuodelta 2012. Silloin mieltä ilahdutti pirteä Rigoletto. Sen jälkeen on PKMO on esittänyt pari tuotantoa jotka valitettavasti missasin, mutta nyt syksylle sattui Leevi Madetojan Pohjalaisia sopivaan rakoon perjantai-illaksi.

Pohjalalaisten libretossa on mielenkiintoisia taustavärinöitä liittyen sen syntyaikaan. Libretto on säveltäjän omissa nimissä, mutta se pohjautuu Artturi Järviluoman samannimiseen näytelmään. Onko tarina Järviluoman oma, on taasen tutkijoiden parissa pohdinnan alla. Näytelmän kantaesitys oli vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota oli nurkan takana ja Venäjä oli Venäjä. Pohjalaiset koskettelee henkilötarinoidensa ohella maakunnan vapaudenkaipuuta, josta ei tarvitse kovin paljon silmiä siristää todetakseen, että sama teema toimii myös koko Suomea ajatellen. Pienemmässä mittakaavassa toisaalta tarinaa voi peilata myös virkavallan mielivallan ja väärinkäytöksen kautta, josta voidaan vetää taas analogioita vaikkapa 70 vuotta eteenpäin gangsta rapin sortoon ja poliisiin väkivaltaan kohdistuvaan kritiikkiin.

Musiikin puolesta Pohjalaiset nojaa paljon kansanmusiikkiin, jota Madetoja lainailee reippaasti. PKMO:n tuotannossa orkesteri oli kutistettu pieneksi. Yksinkertainen jousisto, puupuhaltimet, käyrätorvi ja piano. Esa Heikkilän johtamalle kokoonpanolle nostan hattua, hienosti homma sujui.

Tuotannon ohjaajana toimii Juulia Tapola. Pienen skaalan tuotannoissa on varmaan kaksi vaihtoehtoa; joko mennään perinteen mukaisesti tai sitten tehdään jotain todella radikaalia. Tapola on valinnut ensimmäisen vaihtoehdon. Puvuista ja visualisoinnista vastaa Taina Relander. Lavastus on varsin minimalistinen, mutta sehän ei teatterin tekoa haittaa.

Ohjaus toimii ihan kelvollisesti vaikka libreton omituisuudet tuottavat ihmeellisyyksiä. Ensimmäisen näytöksen kännihulluttelu on hieman vaivaannuttavaa nykyisin silmin katsottuna. Toisessa näytöksessä taasen tanssi-iloittelun ja  Antti vangin saapumisen kombinaatio on hankala toteuttaa.

Kolmannessa näytöksessä ooppera nousikin sitten hienoon plaaniin. Ensimmäisen ja toisen näytöksen ensi-iltajännitys(?) tuntui olevan solistien osaltakin poissa. Libretto ja musiikkikin tuntui löytävän hyvän balanssin. Erinomainen lopetus.

Laulajat selvisivät urakasta puhtain paperein. Naisäänistä ehdoton suosikkini oli Liisan esittäjä Marika Hölttä. Miehissä pääosat olivat mukavasti Jussi Zieglerin, Pekka Kuivalaisen ja Heikki Aallon hallussa.

PKMO:n ja muiden maakuntaoopperoiden tekemä työ on äärettömän tärkeää. Oopperan tekeminen vaatii paljon resursseja ja tämän verrattoman taidemuodon välittäminen uusille yleisöille ja sukupolville on elintärkeää.

Käykäähän ihmiset oopperassa! Kokeilkaa edes ;)