Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuusisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuusisto. Näytä kaikki tekstit

lauantai 26. tammikuuta 2019

Jää jättää kylmäksi

Ooppera: Jää - Kansallisooppera 2019-1-26

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Kansallisoopperan kevätkausi sisältää kaksi erittäin mielenkiintoista oopperaa. Kotimainen uusi ooppera, Jaakko Kuusiston Jää ja Alban Bergin Wozzeckin paluu lavalle pitkän tauon jälkeen. Eilen aloitettiin maailmanensi-illalla Jään parissa.

Odotukset olivat korkealla. Jää pohjautuu Ulla-Lena Lundbergin menestytä saneeseen kirjaan, jonka oopperalibretoksi on muotoillut Juhani Koivisto. Oma lukukokemukseni romaanista odottaa vielä poimimista eteisen kirjahyllystä, mutta näin jälkikäteen ajatellen olikin parempi, etten ollut lukenut kirjaa ennen oopperan kokemista.

Itse tarina on kuin oopperaan luotu. Nuori pappi saapuu perheineen eristyneeseen yhteisöön ja voittaa heidän luottamuksensa. Raaka luonto ei tunne sympatiaa, vaan poistaa papin elävien kirjoista jättäen perheen tulevaisuutensa raunioille.

Uskon että itse kirja on monisyinen teos, jossa puretaan yhteisön sisäisiä jännitteitä ja monet henkilöhahmot saavat taustaa tekemisilleen. Oopperan suhteen tuntuu, että librettoon on yritetty ahtaa aivan liikaa asiaa. Asiat ja tapahtumat vierivät ohi kuin katsellen lyhyitä filminpätkiä muistojen bulevardilta. Mikään ei oikein tunnu pysäyttävän ja koskettavan. Anna Kelon ohjauskin tuntuu antavan viitteitä yhteisön sisäisistä henkilösuhteista. Niitä on varmaan kiva bongailla kirjan perusteella, mutta tarinan suhteen neitseelliselle oopperan kokijalle ne tuntuvat päälle liimatuille, turhalta koristelulta. Antonin henkimaailma ja Irinan perheen uudelleen kokoaminen toimivat varmasti kirjan muodossa ja laajuudessa, mutta minun hukuttautumistani draaman tunnemyrskyyn oopperan keinoin ne melkeinpä häiritsevät.

Sinänsä libretto toimii kyllä hyvänä sisäänheittäjänä kirjan lukemiselle. Mutta oopperan selkärankana se ei keskity tarpeeksi draaman ytimeen

Tällä kertaa Jaakko Kuusiston musiikkikaan ei oikein sytyttänyt minua. Sävyjä ja luonnonvoimia tuntuu kyllä löytyvän. Mutta varsinkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä solisteilla ei aina ollut tilaa tuuheassa, mutta silti hieman sisäisesti elottomassa äänimaisemassa.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Illan solisteja tai orkesteria ei käy kyllä moittiminen hieman viileästä suhtautumisestani oopperakokonaisuuteen. Naisäänistä Marjukka Tepponen ja Jenni Lättilä olivat hyviä. Ville Rusasen tulkinta Petter Kummelista oli hienoa laulajan- ja näyttelijäntyötä, bravo.

Vaikka napakymppiä ei Jäästä ainakaan ensi kokemalla tullut, kannattaa se silti ehdottomasti mennä katsomaan. Kati Lukkan ja Thomas Hasen lavastus ja valot/videot ovat hienoa nähtävää ja uuden oopperan synty on aina juhlimisen arvoinen asia.

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Häivähdys Indigoa

Ooppera: Indigo - Kansallisooppera 2016-01-30

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika
Kansallisoopperan uuden Indigo-oopperan ensi-ilta jäi minulta viikko sitten väliin kun wagneriaanin polku vei Kööpenhaminaan. Untuvikko tuli sitten bongattua kolmannessa esityksessään lauantai-iltana televisiokameroiden läsnäollessa. Yle tallensi esityksen ja se pitäisi olla nähtävänä myös Yle Areenassa. Käykäähän katsomassa.

Avoimin mielin astuin katsomoon esitystä kokemaan. Ennakkopuheet antoivat esimakua jonkunlaisesta metallioopperasta. Säveltäjät Perttu Kivilaakso ja Eicca Toppinen ovat tuttuja Apocalyptica-yhtyeestä ja heidän materiaalistaan Indigon oli oopperaksi koonnut Jaakko Kuusisto. Metallimusiikki ei ole minulle vierasta ja lukija on varmaan jo huomannut aikaisemmista kirjoituksistani, että oopperaankin minulla on varsin lämmin suhde. Yleensä en ole innostunut crossover-projekteista, koska lopputuloksista yleensä puuttuvat yhteiseloa hakevien taiteenlajien parhaat puolet.

Voiko Indigoa kutsua crossoveriksi? Kyllähän Kivilaakson ja Toppisen tavoite on ollut luoda modernihko ooppera, jonka vaikutteet ovat enemmänkin oopperan historiassa. Soinnutuksessa ja rytmin käsittelyssä sitten voi huomata säveltäjien leipälajin. Soittimena käytetään kuitenkin perinteistä oopperaorkesteria. Valitettavasti laulajat joutuvat käyttämään mikrofoneja, joille olen kyllä erittäin allerginen.

Jotenkin Kivilaakson ja Toppisen ideat eivät jaksa kantaa kahden tunnin kaarta. Muutamissa perinteisemmän henkisissä kohtauksissa, esimerkiksi Danielin ja Aurelian duetossa ensimmäisessä näytöksessä ja lopun finaalissa, oopperamaailman esikuvat kuuluvat selvästi. Mutta siinä missä Puccini työntää sen tunteen puukon syvälle ja vielä kääntää sitä haavassa, niin Kivilaakso ja Toppinen eivät saa edes naarmua aikaan. Ja omiin korviini rytmi ja rummut kävivät jossain välissä jopa puuduttaviksi. Se groove ja transsi minkä pienyhtye kykenee luomaan energialla ja toiston avulla, ei toiminut tällä kertaa klassisen orkesterin keinoin. Toisaalta nyanssit ja herkkyys lienevät vieraita käsitteitä jo lähtökohdat ja tavoitteet huomioon ottaen.

Mutta jos siirrän hieman fokusta, enkä tavoittelekaan suurta musiikillista kokonaisuutta johon haluaisin paneutua myös kuunnellen sitä kotioloissakin, vaan ajattelen Indigoa parin tunnin viihdyttävänä musiikkiteattteriesityksenä, niin elävänä kokemuksena Indigo ei ole hullumpi. Sampo Pyhälän lavastus ja videot toimivat tarinan kerronnassa ja Vilppu Kiljusen ohjauskaan ei ole hullumpi.

Jos Sami Parkkisen librettoa pohtii kokonaisuutena, niin hieman kliseinen maku siitä jää. Tarina on käsiohjelman mukaan Parkkisen, Kivilaakson ja Kiljusen yhteistyö. Meillä on paha lääkefirma joka on alistanut ihmiset. Lemmenpari löytää vapautuksen kuoleman ja rakkauden kautta. Jossain rajan takana on indigolapsivanhusjumala joka kerää henget vielä mystisempään paikkaan. Kun laitetaan yhteen Langin Metropolis, Chaplinin Nykyaika, Wagnerin Tristan ja Kubrikin 2001, niin saadaan samat teemat kasaan. Ei lainkaan huonot esikuvat.

Orkesteria johti Jaakko Kuusisto ja kokonaisuus saa kyllä puhtaat paperit. Laulajaraukat joutuivat kärsimään mikrofoneista ja naisäänet Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Päivi Nisula selviytyivät urakasta parhaiten. Koska mikrofonien kanssa laulajien ääni mukailee vanhaa kunnon stereotestiä, eli tulee epämääräisestä suunnasta, niin flunssasta kärsivän Cristian Juslinin äänen muodostanut Ilkka Hämäläinen upposi esitykseen huomaamatta.

Vaikka tämänkertaisen oopperakokemuksen kuvailun kokonaissävy onkin hieman varauksellinen, niin silti rohkenen suositella Indigon kokemista paikan päällä. Ei se välttämättä ole merkkipaalu oopperataiteen historiassa, mutta kuitenkin varsin viihdyttävä parituntinen.