Konserttihovi osoitti jälleen tarpeellisuutensa tarjoamalla hienon musiikki-illan. Sääli vain että yleisö ei tunnu löytävän hovin hellään korvahoitoon. Mikä mahtaa vaivata Etelä-Karjalan musiikinystäviä?
Illan konsertti oli otsikoitu "Proffat lavalla", jolla viitattiin Juhani Lagerspetzin ja Marko Ylösen titteleihin. Proffien kanssa lavan jakoi nuori huilisti Siiri Niittymaa. Jälleen kerran nuori pelimanni jota kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan.
Aloitusnumerona oli Haydnin D-duuri trio. Kun aloittelin klassiseen musiikkiin tutustumista Haydn tuntui usein kuivalta ja tekniseltä musiikilta. Mitä enemmän hänen musiikkiaan olen kuunnellut, sitä enemmän olen siitä alkanut pitää. Haydn on lämmintä ja huumorilla hyöstettyä musiikkia. Tämän illan trio alkoi ehkä hieman hakien, kenties akustiikkaan tutustuen, mutta nopeasti yhteinen sointi löytyi.
Alkutrion jälkeen olivat vuorossa sonaatit. Ensin Poulencin huilusonaatti, joka on jostain syystä tuttu, olisikohan ollut jossain elokuvassa. Hieman olisin kaivannut kenties enemmän pehmeyttä huilun sointiin välillä. Pitää nyt yrittää hieman olla kriittinen...
Sitten oli vuorossa Debussyn sellosonaatti joka ei tule unohtumaan. Edelleen järisyttävin kokemus Konserttihovissa on Schnittken "Quasi una sonata" Gothónin ja Vähälän esityksenä muutaman vuoden takaa, mutta tämäniltainen Debussy sukelsi syvälle samaan musiikin ihmemaailmaan.Voisin liittyä Marko Ylösen ihailijakerhoon.
Tauon jälkeen konsertin päätti von Weberin g-molli trio. Hänen tuotantonsa on kamarimusiikin saralla on varsin vähäinen. Minun sydämessäni on hänellä tukeva paikka Der Freischütz oopperan kanssa. Trio oli hieno päätös illalle. Tauon aikana tuntui trio löytäneen avaimen Konserttihovin akustiikkaan ja meno oli sen mukainen.
Proffat olivat juuri niin hyviä kun voi heiltä odottaakin ja nuori huilisti osoitti hienosti musikaalisuutensa kamarimusiikin parissa. Kiitos taas Konserttihoville!
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Ooppera: Parsifal - Kansallisooppera 2011-04-09
Harry Kupferin hieno Parsifal ohjaus on alunperin vuodelta 2005. Itse näin sen ensimmäisen kerran uusintakierroksella vuonna 2007. Tänä keväänä on menossa toinen uusintakierros. Jos Kansallisooppera olisi lähempänä, kävisin varmaan kaikissa näytöksissä.
Lavastuksen keskeinen elementti on valotiilistä rakennettu polku, joka mutkittelee lavan edestä takaosaan. Oivallinen symboli valaistuksen tielle. Alkusoiton aikana polulla makaavien henkilöiden asemasta voinee päätellä heidän edistymisensä asteita. Gurnemanz taitaa olla pisimmällä ja palaa takaisin avustamaan Amfortasia, Hän saa avukseen pisimmällä olevilta Buddha-munkeilta lapsihahmon, mikä kuvannee Parsifalia. Hyvä tarinan ja ohjauksen tiivistelmä heti alussa.
Ohjauksen ja lavastuksen yksinkertaisuus, mutta samalla niiden välittämien symbolien monimuotoisuus ja tulkinnallisuus tekee Kupferin Parsifalista hienon tuotannon. Valopolun ohella lavastuksen toinen keskeinen elementti on valtava kääntyvä varsi jonka voi kuvitella symboloida kuvaavan vaikkapa mm. keihäänkärkeä, fallosta, kompassineulaa, aikakonetta... Pienelle määrälle lavastuksen elementtejä ja toimintoja onnistutaan luomaan paljon mielenkiintoisia tulkintamahdollisuuksia. Hienoa!
Laulajakaarti oli hyvällä pohjalla. Salminen, Nisula, Weinius, Hakala, Ruuttunen ja Pussila olivat keskeisissä rooleissa. Erityisen positiivisesti mielikuvan jättivät Hakala ja Ruuttunen Amfortasin ja Klingsorin rooleissaan. Se mikä jäi tällä kertaa puuttumaan, oli orkesterimontun taika. Kapellimestarina oli Pinchas Steinberg ja periaatteessa mitään vikaa ei hänen johtamisessaan ollut. Minulle Wagnerin musiikissa on olennaista pitkien (oikeastaan näytösten mittaisten) kaarien imu ja mystiikka, ja nyt niitä ei tullut. Tempokin oli ehkä hieman hidas, väliaikoineen kesto oli 5:20.
Mutta kokonaisuutena hieno esitys. Parsifal on omien suosikkioopperoiden kärkipäässä, ellei peräti aivan kärjessä.
Lavastuksen keskeinen elementti on valotiilistä rakennettu polku, joka mutkittelee lavan edestä takaosaan. Oivallinen symboli valaistuksen tielle. Alkusoiton aikana polulla makaavien henkilöiden asemasta voinee päätellä heidän edistymisensä asteita. Gurnemanz taitaa olla pisimmällä ja palaa takaisin avustamaan Amfortasia, Hän saa avukseen pisimmällä olevilta Buddha-munkeilta lapsihahmon, mikä kuvannee Parsifalia. Hyvä tarinan ja ohjauksen tiivistelmä heti alussa.
Ohjauksen ja lavastuksen yksinkertaisuus, mutta samalla niiden välittämien symbolien monimuotoisuus ja tulkinnallisuus tekee Kupferin Parsifalista hienon tuotannon. Valopolun ohella lavastuksen toinen keskeinen elementti on valtava kääntyvä varsi jonka voi kuvitella symboloida kuvaavan vaikkapa mm. keihäänkärkeä, fallosta, kompassineulaa, aikakonetta... Pienelle määrälle lavastuksen elementtejä ja toimintoja onnistutaan luomaan paljon mielenkiintoisia tulkintamahdollisuuksia. Hienoa!
Laulajakaarti oli hyvällä pohjalla. Salminen, Nisula, Weinius, Hakala, Ruuttunen ja Pussila olivat keskeisissä rooleissa. Erityisen positiivisesti mielikuvan jättivät Hakala ja Ruuttunen Amfortasin ja Klingsorin rooleissaan. Se mikä jäi tällä kertaa puuttumaan, oli orkesterimontun taika. Kapellimestarina oli Pinchas Steinberg ja periaatteessa mitään vikaa ei hänen johtamisessaan ollut. Minulle Wagnerin musiikissa on olennaista pitkien (oikeastaan näytösten mittaisten) kaarien imu ja mystiikka, ja nyt niitä ei tullut. Tempokin oli ehkä hieman hidas, väliaikoineen kesto oli 5:20.
Mutta kokonaisuutena hieno esitys. Parsifal on omien suosikkioopperoiden kärkipäässä, ellei peräti aivan kärjessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)