Konsertti: Konserttihovi 2014-04-27
Imatran Konserttihovin kevätkausi päättyi paikallisin voimin. Lavalla soitti Imatra-Trio, joka koostuu Imatran Musiikkiopiston opettajista: Pinja Kauhanen, piano, Minna Kettunen, viulu ja Nerses Kostandian, sello.
Tämän illan ohjelmisto lepäsi Sergei Rahmaninovin, Erkki Melartinin ja Robert Schumannin musiikin varassa. Saimme varmaankin nauttia kaikki nuotit mitä partituureissa oli, tempo- ja dynamiikkavaihteluineen. Mutta se ei tällä kertaa oikein riittänyt nautittavaan musiikkiesitykseen. Sävelpuhtauteen on syytä kiinnittää huomiota enemmän, nyt korvia kutittelee aivan turhan usein. Samoin musiikin kaariin ja fraaseihin kaipaisin selkeyttä ja tunnetta. Kuten mainitsin, kaikki partituurin merkinnät varmaankin huomioitiin, mutta musiikin draama ei silti herännyt eloon, se ei hengittänyt.
En tiedä millainen historia Imatra-Triolla on, vai onko kokoonpano kasattu vain tätä konserttia varten? Toivottavasti Imatra-Trio jatkaa yhdessä musisointia, potentiaalia uskoisin olevan paljonkin. Perustyötä puhtauteen, esiintymisiä lisää ja ennen kaikkea intohimoa ja rentoutta musiikin tulkintaan.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Paikallisväriä Konserttihovissa
lauantai 26. huhtikuuta 2014
Komeaääninen Tannhäuser Tukholmassa
Ooppera: Tannhäuser - Ruotsin kuninkaallinen ooppera 2014-04-25
Ruotsin kuninkaallinen ooppera omaa komean historian Tannhäuserin parissa. Tänään oli nykyisen tuotannon 20. esitys ja kaikkiaan Tannhäuserin kymmentä eri tuotantoa on esitetty 521 kertaa sitten ensi-illan vuonna 1878. Nykyinen Staffan Valdemar Holmin ohjaama tuotanto on vuodelta 2002. Lavastuksen suunnittelu on Bente Lykke Møllerin käsialaa.
Jostain syystä odotin hieman räväkämpää otetta, mutta Holm ei paljon irrottele vaan pysyy asiassa siirtäen tapahtumat suunnilleen Wagnerin elinaikaan. Päällisin puolin mentiin Pariisin version mukaan. Ehkäpä Holmin erikoisin ratkaisu kohdistuu juuri tuohon Pariisin version balettibakkanaaliin. Sen aikana näyttämön seinissä olevien kymmenen oven välillä puikkelehtii koko yhteiskunnan kirjo kirmaten lemmenleikkeihin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Uuden seuralaisen pikaviettely tapahtuu lavalla, mutta jatkot aina ovien takana. Ihan toimiva libreton hengen mukainen ratkaisu. Kun ylimääräinen lemmenkipeä väestö poistuu lavalta, jää sinne Tannhäuser Venuksen ja viiden iloluonteisen neidon kanssa. Venuksen voisi kuvitella olevan pienen porttolan emäntä.
Lavatapahtumat alkavat alkusoiton aikana esiripun edessä nukkuvan/unelmoivan Tannhäuserin ponnistelulla nostaa esirippu. Kun hän sitten tuossa onnistuu, Rubensin "Venuksen juhlat"-maalauksen päälle luotu ovilavastus paljastuu. Taasen Venusvuori-kohtauksen vaihtuessa Wartburgin vuoristonäkymään, Tannhäuser palautuu tuohon samaan nukkuma-asentoon ja -paikkaan. Tästähän voisi taas kuvitella Venusvuoren olevan Tannhäuserin unimaisema. Sitten ollaankin tulkinnan suhteen jo aika tutuilla vesillä. Mutta eipä purjehdita tällä kertaa noille vesille.
Wartburgin vuoristomaja on hirsirakennelma, jonka takaseinä avautuu kauniiseen vuoristomaisemaan. Pyhiinvaeltajat tupsahtavat sieltä puuttuvasta takaseinästä ja hetken aikaa suhtautuvat Tannhäuseriin kovin vihamielisesti osoitellen kepeillään. Paimenpoika on nimensä mukaisesti poikasopraano ja parhaita oopperalavalla kuulemiani. Bravo David Kaarle!
Toisen näytöksen laulusali näyttää kovasti jonkinlaiselta kirjastolta. Tosin samankokoisten kirjojen selkämyksen ovat tyhjiä ja tuovat mieleen lähinnä jonkinlaiset luettelot. Muutenkin kirjasto tuntuu aika erikoiselta ratkaisulta kun Wartburgin väestö muistuttaa asuiltaan jotain suhteellisen suljettua ja estynyttä uskonnollista lahkoa. Kuoroparien saapuessa laulukilpailuihin oli pareille luotu hienosti erilaisia luonteita. Esimerkiksi yhden parin nainen yritti kiiruhtaa tervehtimään muita naisia iloisesti, mutta mies palautti tämän käytöksen takaisin tapahtuman vaatimaan pönäkkyyteen. Kun Tannhäuser lopussa tuomitaan, löytyy lahkon miehiltä jostain omituiset tikkumiekat joilla Tannhäuser parkaa uhitellaan.
Kolmannessa näytöksessä lavastus on sitten kombinaatio kahdesta edellisestä. Sivuseinät ovat edelleen kirjastosta, mutta kirjat ovat kadonneet. Takaseinä on pois ja Wartburin vuoristonäkymä on talvisen karu. Kuvannee Elisabethin kuihtumista loputtomassa odotuksessa. Kun kerran Pariisin versiota noudatellaan, niin Venus käy viiden avustajansa tekemässä vielä viimeiset tuloksettomat houkuttelut. Pyhiinvaeltajat tuovat kuolleen Elisabethin lavalle ja loppukuvaksi jää Tannhäuser ja Wolfram molemmat suremassa tilannetta omilla tahoillaan.
Ihan kelpo perusohjaus. Pidin visuaalisesta ilmeestä. Torben Lendorphin valot loivat hienosti sävyjä muuten värittömiin seinäpintoihin. Pyörää ei yritetty keksiä uudestaan. Sopiihan se.
Musiikin puolesta illan ehdoton helmi oli Tannhäuserin esittäjä Daniel Frank. Komeasti soiva tenori, mielenkiinnolla odotan mahdollisia muita rooleja. Naisäänet toimivat myös ihan kelpo tavalla. Venuksen roolin lauloi Sara Olsson ja Elisabethin Emma Vetter. Ilmeisesti joissain näytöksissä Venuksena on ollut Tuija Knihtilä. Sääli ettei sattunut kohdalle, Tuija-fani kun olen.
Muut miesroolit olivatkin sitten ongelmallisempia. Hermannin esittäjä Lennart Forsén saa vielä puhtaat paperit, mutta Wolframia laulanutta Gabriel Suovasta oli kyllä hankala kuunnella. Samanlaista menoa kuin pari vuotta sitten Tampereella. Vaappuva ääni. Muut pienemmät miesroolit eivät myöskään kaikki ihan osuneet kohdalleen.
Semmoinen Tannhäuser tällä kertaa. Toimiva perusohjaus ja nimiroolin kelpo laulaja jättivät parhaan maun. Orkesteri Ralf Weikertin johdolla soitti hyvin, vaikkei transsiin päästykään. Tykkään Tukholman oopperatalon akustiikasta. Pieni ja intiimi. Vähän niinkuin katsomon jalkatilat. Olin paikalla jossa en pystynyt istumaan suorassa. Vaihtoehtoina korkkiruuvi oikealle tai korkkiruuvi vasemmalle. Onneksi ei ollut kaksituntisia näytöksiä.
Ruotsin kuninkaallinen ooppera omaa komean historian Tannhäuserin parissa. Tänään oli nykyisen tuotannon 20. esitys ja kaikkiaan Tannhäuserin kymmentä eri tuotantoa on esitetty 521 kertaa sitten ensi-illan vuonna 1878. Nykyinen Staffan Valdemar Holmin ohjaama tuotanto on vuodelta 2002. Lavastuksen suunnittelu on Bente Lykke Møllerin käsialaa.
Jostain syystä odotin hieman räväkämpää otetta, mutta Holm ei paljon irrottele vaan pysyy asiassa siirtäen tapahtumat suunnilleen Wagnerin elinaikaan. Päällisin puolin mentiin Pariisin version mukaan. Ehkäpä Holmin erikoisin ratkaisu kohdistuu juuri tuohon Pariisin version balettibakkanaaliin. Sen aikana näyttämön seinissä olevien kymmenen oven välillä puikkelehtii koko yhteiskunnan kirjo kirmaten lemmenleikkeihin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Uuden seuralaisen pikaviettely tapahtuu lavalla, mutta jatkot aina ovien takana. Ihan toimiva libreton hengen mukainen ratkaisu. Kun ylimääräinen lemmenkipeä väestö poistuu lavalta, jää sinne Tannhäuser Venuksen ja viiden iloluonteisen neidon kanssa. Venuksen voisi kuvitella olevan pienen porttolan emäntä.
Lavatapahtumat alkavat alkusoiton aikana esiripun edessä nukkuvan/unelmoivan Tannhäuserin ponnistelulla nostaa esirippu. Kun hän sitten tuossa onnistuu, Rubensin "Venuksen juhlat"-maalauksen päälle luotu ovilavastus paljastuu. Taasen Venusvuori-kohtauksen vaihtuessa Wartburgin vuoristonäkymään, Tannhäuser palautuu tuohon samaan nukkuma-asentoon ja -paikkaan. Tästähän voisi taas kuvitella Venusvuoren olevan Tannhäuserin unimaisema. Sitten ollaankin tulkinnan suhteen jo aika tutuilla vesillä. Mutta eipä purjehdita tällä kertaa noille vesille.
Wartburgin vuoristomaja on hirsirakennelma, jonka takaseinä avautuu kauniiseen vuoristomaisemaan. Pyhiinvaeltajat tupsahtavat sieltä puuttuvasta takaseinästä ja hetken aikaa suhtautuvat Tannhäuseriin kovin vihamielisesti osoitellen kepeillään. Paimenpoika on nimensä mukaisesti poikasopraano ja parhaita oopperalavalla kuulemiani. Bravo David Kaarle!
Toisen näytöksen laulusali näyttää kovasti jonkinlaiselta kirjastolta. Tosin samankokoisten kirjojen selkämyksen ovat tyhjiä ja tuovat mieleen lähinnä jonkinlaiset luettelot. Muutenkin kirjasto tuntuu aika erikoiselta ratkaisulta kun Wartburgin väestö muistuttaa asuiltaan jotain suhteellisen suljettua ja estynyttä uskonnollista lahkoa. Kuoroparien saapuessa laulukilpailuihin oli pareille luotu hienosti erilaisia luonteita. Esimerkiksi yhden parin nainen yritti kiiruhtaa tervehtimään muita naisia iloisesti, mutta mies palautti tämän käytöksen takaisin tapahtuman vaatimaan pönäkkyyteen. Kun Tannhäuser lopussa tuomitaan, löytyy lahkon miehiltä jostain omituiset tikkumiekat joilla Tannhäuser parkaa uhitellaan.
Kolmannessa näytöksessä lavastus on sitten kombinaatio kahdesta edellisestä. Sivuseinät ovat edelleen kirjastosta, mutta kirjat ovat kadonneet. Takaseinä on pois ja Wartburin vuoristonäkymä on talvisen karu. Kuvannee Elisabethin kuihtumista loputtomassa odotuksessa. Kun kerran Pariisin versiota noudatellaan, niin Venus käy viiden avustajansa tekemässä vielä viimeiset tuloksettomat houkuttelut. Pyhiinvaeltajat tuovat kuolleen Elisabethin lavalle ja loppukuvaksi jää Tannhäuser ja Wolfram molemmat suremassa tilannetta omilla tahoillaan.
Ihan kelpo perusohjaus. Pidin visuaalisesta ilmeestä. Torben Lendorphin valot loivat hienosti sävyjä muuten värittömiin seinäpintoihin. Pyörää ei yritetty keksiä uudestaan. Sopiihan se.
Musiikin puolesta illan ehdoton helmi oli Tannhäuserin esittäjä Daniel Frank. Komeasti soiva tenori, mielenkiinnolla odotan mahdollisia muita rooleja. Naisäänet toimivat myös ihan kelpo tavalla. Venuksen roolin lauloi Sara Olsson ja Elisabethin Emma Vetter. Ilmeisesti joissain näytöksissä Venuksena on ollut Tuija Knihtilä. Sääli ettei sattunut kohdalle, Tuija-fani kun olen.
Muut miesroolit olivatkin sitten ongelmallisempia. Hermannin esittäjä Lennart Forsén saa vielä puhtaat paperit, mutta Wolframia laulanutta Gabriel Suovasta oli kyllä hankala kuunnella. Samanlaista menoa kuin pari vuotta sitten Tampereella. Vaappuva ääni. Muut pienemmät miesroolit eivät myöskään kaikki ihan osuneet kohdalleen.
Semmoinen Tannhäuser tällä kertaa. Toimiva perusohjaus ja nimiroolin kelpo laulaja jättivät parhaan maun. Orkesteri Ralf Weikertin johdolla soitti hyvin, vaikkei transsiin päästykään. Tykkään Tukholman oopperatalon akustiikasta. Pieni ja intiimi. Vähän niinkuin katsomon jalkatilat. Olin paikalla jossa en pystynyt istumaan suorassa. Vaihtoehtoina korkkiruuvi oikealle tai korkkiruuvi vasemmalle. Onneksi ei ollut kaksituntisia näytöksiä.
torstai 24. huhtikuuta 2014
RSO Torstaisarja 9 Musiikitalossa
Konsertti: RSO - Torstaisarja 9 - Musiikkitalo 2014-04-24
Kohti Tukholmaa matkatessa luonteva levähdyspaikka löytyy Musiikkitalosta ja Radion sinfoniaorkesterin konsertista. Kun kevään yksittäisliput tulivat myyntiin, oli paikkoja muistaakseni enää vain saatavilla permannon ensimmäiselle riville tai sitten orkesterin taakse. Toista se oli ennen vanhan kunnon Finlandia-talon aikaan... Hyvä on, sarkasmi sikseen. Hienoa että sali täyttyy.
Permannon ensimmäinen rivi on omaan makuuni oikein sopiva paikka Musiikkitalossa. Tykkään istua edessä muutenkin. Kun saa paikan vielä suhteellisen keskeltä, ei suurempia ongelmia ole. Pienestä ongelmasta hieman enemmän myöhemmin.
Illan ohjelma oli Stravinsky/Bach painotteinen. Konsertin molemmat osat avattiin Johann Sebastian Bachin uudelleensovituksilla ja päätettiin Stravinskyn musiikkiin. Alkunumerona kuultiin Anton Webernin sovitus Bachin Ricercarista (BWV 1079:n kuusiääninen fuuga). Webern kuuluu Bachin ohella suosikkeihini ja sovitus on mielestäni mahtava. Webern käsittelee orkesteria välillä kuin pientä kamariyhtyettä ja jakaa ääniä hienosti soitinryhmien yli. Kapellimestari Dima Slobodenioukin työskentelyä on ilo kuunnella ja katsella. Selkeää toimintaa. Ricercar jätti varmaankin illan ohjelmistosta kovimmat värinät.
Mutta kyllä Stravinkyn musiikki kirmaili samoilla hurmioasteilla. Tänään tarjolla oli ensin D-duuri konsertto jousiorkesterille. Varsinkin viimeisen osan sykkivä, orgaaninen sävelvirta vie vastustamattomasti mukanaan. Pianisti Johannes Piirto toimi solistina Konsertossa pianolle ja puhaltimille. Stravinskyn ollessa taidemusiikin rytmimestari ei konsertossa pääse unohtumaan pianon lyömäsoitinluonne. Piirto ei ujostellut vaan antoi pianolle kyytiä. Hienot jazz-häivähdykset tulivat komeasti esiin. Tässä teoksessa tuli tuosta ykkösrivin paikasta pientä haittaa. Piano oli suoraan muun orkesterin ja minun välissäni ja balanssi oli tuosta johtuen välillä aika pianopainotteinen. Ongelma korostuu ensi riveillä koska istumme niin selkeästi lavan alapuolella.
Konsertin toisen osan aloitti Luciano Berion sovitus Bachin Die Kunst der Fuguen Contrapunctus XIX osasta. En erityisemmin syttynyt sovitukselle ja vasta lopun B-A-C-H dissonanssit toivat iloa elämään.
Konsertin päättyi Stravinskyn Psalmisinfoniaan kuorolle ja orkesterille. Jostain syystä ei sekään herättänyt minussa suuria intohimoja. Syy ei missään nimessä ollut Slobodenioukin johtamisessa, RSO:ssa tai Tapiolan Kamarikuorossa. Psalmisinfonia ei vaan kolahtanut.
Sääli että RSO:ta pääsen kuulemaan elävänä niin harvoin. Onneksi Yle välittää konsertit useammassakin mediassa. Tämäniltainen konserttikin taitaa olla vielä netistä katsottavana. Suosittelen.
Kohti Tukholmaa matkatessa luonteva levähdyspaikka löytyy Musiikkitalosta ja Radion sinfoniaorkesterin konsertista. Kun kevään yksittäisliput tulivat myyntiin, oli paikkoja muistaakseni enää vain saatavilla permannon ensimmäiselle riville tai sitten orkesterin taakse. Toista se oli ennen vanhan kunnon Finlandia-talon aikaan... Hyvä on, sarkasmi sikseen. Hienoa että sali täyttyy.
Permannon ensimmäinen rivi on omaan makuuni oikein sopiva paikka Musiikkitalossa. Tykkään istua edessä muutenkin. Kun saa paikan vielä suhteellisen keskeltä, ei suurempia ongelmia ole. Pienestä ongelmasta hieman enemmän myöhemmin.
Illan ohjelma oli Stravinsky/Bach painotteinen. Konsertin molemmat osat avattiin Johann Sebastian Bachin uudelleensovituksilla ja päätettiin Stravinskyn musiikkiin. Alkunumerona kuultiin Anton Webernin sovitus Bachin Ricercarista (BWV 1079:n kuusiääninen fuuga). Webern kuuluu Bachin ohella suosikkeihini ja sovitus on mielestäni mahtava. Webern käsittelee orkesteria välillä kuin pientä kamariyhtyettä ja jakaa ääniä hienosti soitinryhmien yli. Kapellimestari Dima Slobodenioukin työskentelyä on ilo kuunnella ja katsella. Selkeää toimintaa. Ricercar jätti varmaankin illan ohjelmistosta kovimmat värinät.
Mutta kyllä Stravinkyn musiikki kirmaili samoilla hurmioasteilla. Tänään tarjolla oli ensin D-duuri konsertto jousiorkesterille. Varsinkin viimeisen osan sykkivä, orgaaninen sävelvirta vie vastustamattomasti mukanaan. Pianisti Johannes Piirto toimi solistina Konsertossa pianolle ja puhaltimille. Stravinskyn ollessa taidemusiikin rytmimestari ei konsertossa pääse unohtumaan pianon lyömäsoitinluonne. Piirto ei ujostellut vaan antoi pianolle kyytiä. Hienot jazz-häivähdykset tulivat komeasti esiin. Tässä teoksessa tuli tuosta ykkösrivin paikasta pientä haittaa. Piano oli suoraan muun orkesterin ja minun välissäni ja balanssi oli tuosta johtuen välillä aika pianopainotteinen. Ongelma korostuu ensi riveillä koska istumme niin selkeästi lavan alapuolella.
Konsertin toisen osan aloitti Luciano Berion sovitus Bachin Die Kunst der Fuguen Contrapunctus XIX osasta. En erityisemmin syttynyt sovitukselle ja vasta lopun B-A-C-H dissonanssit toivat iloa elämään.
Konsertin päättyi Stravinskyn Psalmisinfoniaan kuorolle ja orkesterille. Jostain syystä ei sekään herättänyt minussa suuria intohimoja. Syy ei missään nimessä ollut Slobodenioukin johtamisessa, RSO:ssa tai Tapiolan Kamarikuorossa. Psalmisinfonia ei vaan kolahtanut.
Sääli että RSO:ta pääsen kuulemaan elävänä niin harvoin. Onneksi Yle välittää konsertit useammassakin mediassa. Tämäniltainen konserttikin taitaa olla vielä netistä katsottavana. Suosittelen.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2014
Kaiken loppu on lähellä!
Konsertti: Chamber IV - Keväisiä huhuiluja - Nuijamaan kirkko, Lappeenranta 2014-04-23
En ole vieraillut aikaisemmin Nuijamaan kirkossa, joten lähiseudulta tuli tänään bongattua uusi konserttipaikka. Eläkeikään ehtinyt puukirkko on yllättävän mukavan oloinen sekä sisältä että ulkoa. Penkit tietysti pois lukien. Akustiseen tilaan tottuminenkin kesti tosin jonkin aikaa musiikin alettua. Periaatteessa tila soi hyvin, mutta akustiikassa on vähän turhan läheinen preesens. Ääni ei ole kova (en tarkoita äänenvoimakkuutta) mutta voisin kuvitella että se saattaisi käydä hieman rasittavaksi pidemmän päälle. Vaikka tänään kuulimme maksimissaan nonettia, niin silti äänikuva toi mieleen Raatihuoneen.
Illan konsertti alkoi myös uudella säveltäjätuttavuudella. Kuulimme Franz Berwaldin Septeton, joka oli korvannut ohjelmassa odottamani Jaan Räätsin Noneton. Noh, Virosta Ruotsiin ja sata vuotta taaksepäin; käy se näinkin. Berwaldin Septetossa oli ihan mielenkiintoisia jaksoja, mutta koherenttia kokonaisuutta en siitä saanut itseeni imettyä. Sellaisia tuokiokuvia. Täytyy kyllä tunnustaa että kirkon akustiikkaan tutustuminen vei aika paljon huomiokykyä Berwaldin aikana.
Mozartin Oboekvartettossa pääsikin sitten jo kuuntelemaan enemmän musisointia. Mika Suihkon oboe leikitteli hienosti Esa Ahokaisen, Markus Sarantolan ja Esa Lehtolan jousitrio kanssa. Oikein mukava esitys, vaikkei teos siihen mielenkiintoisempaan Mozart-osastoon kuulukaan.
Konsertti huipentui Bohuslav Martinůn Nonettoon. Olen jonkin verran kuullut Martinůn teoksia ja vaikkei suuri fanitus olekaan vielä herännyt, niin mielenkiintoisia ne ovat kyllä olleet. Voi kun olisi aikaa enemmän... Noneton Andante osa teki eritoten vaikutuksen ja kaupunginorkesterin yhdeksikkö soitti hienosti.
Blogikirjoituksen otsikko on lainattu Nuijamaan kirkon kattokirjoituksesta, eikä millään muotoa kuvasta konsertista jäänyttä tunnelmaa. Pohtii tuota toteamusta sitten miltä kantilta hyvänsä, niin pieni kosmologi sisälläni hymyilee ja aloittaa keskustelun filosofiystävänsä kanssa.
En ole vieraillut aikaisemmin Nuijamaan kirkossa, joten lähiseudulta tuli tänään bongattua uusi konserttipaikka. Eläkeikään ehtinyt puukirkko on yllättävän mukavan oloinen sekä sisältä että ulkoa. Penkit tietysti pois lukien. Akustiseen tilaan tottuminenkin kesti tosin jonkin aikaa musiikin alettua. Periaatteessa tila soi hyvin, mutta akustiikassa on vähän turhan läheinen preesens. Ääni ei ole kova (en tarkoita äänenvoimakkuutta) mutta voisin kuvitella että se saattaisi käydä hieman rasittavaksi pidemmän päälle. Vaikka tänään kuulimme maksimissaan nonettia, niin silti äänikuva toi mieleen Raatihuoneen.
Illan konsertti alkoi myös uudella säveltäjätuttavuudella. Kuulimme Franz Berwaldin Septeton, joka oli korvannut ohjelmassa odottamani Jaan Räätsin Noneton. Noh, Virosta Ruotsiin ja sata vuotta taaksepäin; käy se näinkin. Berwaldin Septetossa oli ihan mielenkiintoisia jaksoja, mutta koherenttia kokonaisuutta en siitä saanut itseeni imettyä. Sellaisia tuokiokuvia. Täytyy kyllä tunnustaa että kirkon akustiikkaan tutustuminen vei aika paljon huomiokykyä Berwaldin aikana.
Mozartin Oboekvartettossa pääsikin sitten jo kuuntelemaan enemmän musisointia. Mika Suihkon oboe leikitteli hienosti Esa Ahokaisen, Markus Sarantolan ja Esa Lehtolan jousitrio kanssa. Oikein mukava esitys, vaikkei teos siihen mielenkiintoisempaan Mozart-osastoon kuulukaan.
Konsertti huipentui Bohuslav Martinůn Nonettoon. Olen jonkin verran kuullut Martinůn teoksia ja vaikkei suuri fanitus olekaan vielä herännyt, niin mielenkiintoisia ne ovat kyllä olleet. Voi kun olisi aikaa enemmän... Noneton Andante osa teki eritoten vaikutuksen ja kaupunginorkesterin yhdeksikkö soitti hienosti.
Blogikirjoituksen otsikko on lainattu Nuijamaan kirkon kattokirjoituksesta, eikä millään muotoa kuvasta konsertista jäänyttä tunnelmaa. Pohtii tuota toteamusta sitten miltä kantilta hyvänsä, niin pieni kosmologi sisälläni hymyilee ja aloittaa keskustelun filosofiystävänsä kanssa.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
Michael Haydnin hautajaismusiikkia
Konsertti: Michael Haydn: Requiem c-molli - Lappeen Marian kirkko, Lappeenranta 2014-04-16
Joseph Haydnin veli Michael ei nauti aivan isoveljensä veroista suosiota. Teosluettelo on kuitenkin kunnioitusta herättävä: yli 40 sinfoniaa, toistakymmentä jousikvartettoa, paljon kirkkomusiikkia. Itse olen kuullut hänen musiikkiaan elävänä vain kerran aikaisemmin, jousikvinteton jokunen vuosi sitten Kuhmossa.
Tämän iltaisen sielunmessun perusteella pikkuveljen musiikkiin voisi tutustua enemmänkin. Tarinoiden mukaan Michaelin Requiem olisi toiminut jonkinlaisena esikuvana myös Mozartin omalle Requiemille parikymmentä vuotta myöhemmin. Mozartin mahdollista fanittamista on sinänsä turha käyttää myyntivalttina Michael Haydnin Requimille. Se hoitaa oman myyntityönsä aivan hyvin itsekin. Kannattaa tutustua.
Alun perin illan konsertissa piti olla myös kaksi muuta teosta joissa urut olisivat olleet mukana. Ilmeisesti jostain syystä Marian kirkon urut olivat remontissa(!), joten tänään Requiem oli konsertin ainoa teos. Täten vain kolmen vartin pikakonsertin aikana Marian kirkon penkkikään ei onneksi saanut maallista selkääni suurempaan tuskaan.
Lappeenrannan kaupunginorkesterin johdossa oli tänään taas oma maestro Tibor Bogányi. Lappeenrannassa käy vierailemassa erinomaisia kapellimestareita, mutta jotenkin aina tuntuu että Bogányi saa Lappeenrannan pelimanneista eniten irti. Jälleen hienoa kommunikointia orkesterin, kuoron ja solistien välillä. Orkesterin puolelta ykkösviulut saisivat kyllä pitää pienen profiilin korotuksen, jälleen muutamia epäpuhtauksia.
En muista nähneeni ja kuulleeni Etelä-Karjalan Klassista kuoroa näin isossa kokoonpanossa koskaan. Olisikohan laulajia ollut karvan yli 50? Hienosti kuoro lauloi; ehkei partituurissakaan ollut sitä maata vavisuttavaa fortekohtaa, mutta muuten hienoa kuultavaa.
Solistit olivat entisiä Lappeenrannan laulukilpailujen kävijöitä. Ja komea kvartetti olikin: Reetta Haavisto ja Essi Luttinen naisääninä, Petri Bäckström ja Matti Turunen miesääninä. Kaikki hienoäänisiä laulajia, joihin toivon törmääväni vieläkin enemmän myös oopperan merkeissä. Viime kesänä Savonlinnan oopperajuhlilla Matti Turunen taisi olla mukana kaikissa käymissäni oopperoissa ja tänään oli mukava kuulla hänen soljuvaa bassoaan parin metrin etäisyydeltä.
Mukava konsertti, vaikka vähän lyhytkestoinen.
Joseph Haydnin veli Michael ei nauti aivan isoveljensä veroista suosiota. Teosluettelo on kuitenkin kunnioitusta herättävä: yli 40 sinfoniaa, toistakymmentä jousikvartettoa, paljon kirkkomusiikkia. Itse olen kuullut hänen musiikkiaan elävänä vain kerran aikaisemmin, jousikvinteton jokunen vuosi sitten Kuhmossa.
Tämän iltaisen sielunmessun perusteella pikkuveljen musiikkiin voisi tutustua enemmänkin. Tarinoiden mukaan Michaelin Requiem olisi toiminut jonkinlaisena esikuvana myös Mozartin omalle Requiemille parikymmentä vuotta myöhemmin. Mozartin mahdollista fanittamista on sinänsä turha käyttää myyntivalttina Michael Haydnin Requimille. Se hoitaa oman myyntityönsä aivan hyvin itsekin. Kannattaa tutustua.
Alun perin illan konsertissa piti olla myös kaksi muuta teosta joissa urut olisivat olleet mukana. Ilmeisesti jostain syystä Marian kirkon urut olivat remontissa(!), joten tänään Requiem oli konsertin ainoa teos. Täten vain kolmen vartin pikakonsertin aikana Marian kirkon penkkikään ei onneksi saanut maallista selkääni suurempaan tuskaan.
Lappeenrannan kaupunginorkesterin johdossa oli tänään taas oma maestro Tibor Bogányi. Lappeenrannassa käy vierailemassa erinomaisia kapellimestareita, mutta jotenkin aina tuntuu että Bogányi saa Lappeenrannan pelimanneista eniten irti. Jälleen hienoa kommunikointia orkesterin, kuoron ja solistien välillä. Orkesterin puolelta ykkösviulut saisivat kyllä pitää pienen profiilin korotuksen, jälleen muutamia epäpuhtauksia.
En muista nähneeni ja kuulleeni Etelä-Karjalan Klassista kuoroa näin isossa kokoonpanossa koskaan. Olisikohan laulajia ollut karvan yli 50? Hienosti kuoro lauloi; ehkei partituurissakaan ollut sitä maata vavisuttavaa fortekohtaa, mutta muuten hienoa kuultavaa.
Solistit olivat entisiä Lappeenrannan laulukilpailujen kävijöitä. Ja komea kvartetti olikin: Reetta Haavisto ja Essi Luttinen naisääninä, Petri Bäckström ja Matti Turunen miesääninä. Kaikki hienoäänisiä laulajia, joihin toivon törmääväni vieläkin enemmän myös oopperan merkeissä. Viime kesänä Savonlinnan oopperajuhlilla Matti Turunen taisi olla mukana kaikissa käymissäni oopperoissa ja tänään oli mukava kuulla hänen soljuvaa bassoaan parin metrin etäisyydeltä.
Mukava konsertti, vaikka vähän lyhytkestoinen.
lauantai 12. huhtikuuta 2014
Peer Gynt peerimmäisten ajatusten äärellä
Baletti: Peer Gynt - Kansallisooppera 2014-04-11
Tunnustan heti näin aluksi etten ole tutustunut Henrik Ibsenin näytelmään Peer Gynt aikaisemmin. Kaikki tulevat ajatusrakennelmat perustuvat eiliseen balettiin ja sen käsiohjelmaan.
Kansallisbalettimme edellinen uusi tuotanto Kaunotar ja Hirviö ei minua suuresti sytyttänyt. Ei koko perheen baleteissa mitään vikaa ole, mutta mieluusti nautin hieman syvällisemmästä tarinan juonteista. Tämän toiveen koreografi Heinz Spoerlin visualisoima Peer Gynt tarina täyttää mainiosti.
Peer Gyntin kasvutarinan voisi nähdä helposti jopa hallusinaatioiden täyttämänä huumetrippinä tai sitten minuuden etsimisen tarinana. Kuinka rooleja ja kuoria onkaan helppo pukea päälle, mutta onko niiden kaikkien alla sitten jotain muuta kuin tyhjää? Tarinan tapahtumien surrealistinen kirjo karkottaa omasta mielestäni reaalimaailman tulkinnan reitit ja mielelläni tulkitsen Peer Gyntin vaiheet symbolismin kautta. Käsiohjelman spekulointi Solveigin roolin passiivisen odotuksen sukupuoliongelmalla ei saa suurempaa vastakaikua minussa. Minulle Solveig ei ole uskollisesti odottava naishahmo, vaan se järjen ja ihmisyyden siemen, jonka Peer lopulta löytää sipulikuoriensa alta. Tapahtumien vyöryessä Peer ei tuntuisi omaavan motiiveja tekoihinsa, vasta lopussa Solveigin kautta hän löytää oman sisäisen rauhansa ja mahdollisesti terveen egonsa.
Aika syvällistä tavaraa baletin raaka-aineeksi? Mahtavaa! Muutaman tunnin ajomatka kotiin sujuu pohtiessa Peer Gyntin symboliikkaa ja unikaan ei aivan heti vie mukanaan. Joten erittäin onnistunut balettitarina! Pitää yrittää jossain vaiheessa ehtiä tutustua itse Ibsenin tarinaan tarkemmin. Näkee sitten kuinka paljon olen itse rakennellut niitä sipulinkuoria Peer Gyntin ympärille.
Baletin musiikki on tietysti pääosin Edvard Griegin käsialaa. Grieg kirjoitti näytelmämusiikin Ibsenin näytelmään ja hämmästyttävän hyvin se taipuu balettimusiikiksi. Spoerti leikkaa Griegiä muutamaan otteeseen Brett Deanin ja Marc-Antonyt Turnagen nykymusiikilla. Nämä hetket yhdistettynä tanssikielen tyylinvaihtoon toimivat loistavina tehokeinoina Peerin mielenmaiseman kuvaamiseen.
Spoerlin baletin kokonaisformaatti on nykykatsojan kannalta hieman erikoinen. Näyttelemistä, joka tietysti tapahtuu tanssin kielen avulla, tukee lisäksi puheteksti ja laulu. Peer Gynt omaa kolme lavahahmoa: tanssija, näyttelijä ja laulaja. Näyttelijä on tanssijan ohella paljon lavalla kommentoimassa tapahtumia. Monasti tekstiä ei miellä välttämättä Peerin omiksi ajatuksiksi ja puhedraaman luoma kokonaisuus aiheutti pientä vaivautumista varsinkin paatoksellisimmissa tekstin kohdissa.
Tanssia ei voi erottaa kokonaisuudesta Spoerlin Peer Gyntin kohdalla. Liike ja sen eri luonteet ovat hienossa symbioosissa kaiken muun kanssa. Florian Ettin lavastus ja puvut tukevat symboliikan henkeä varsinkin lavastuksen osalta. Puvut antavat tarvittavat viitteet ympäristöstä enemmän kuin ympäristö itse. Toisen näytöksen "lavahiekka" rajoittaa liikekieltä tietyiltä osin, mutta samalla se mahdollistaa asioita joita ilman Spoerlin Peer Gynt olisi paljon köyhempi.
Eilisessä ensi-illassa Peer Gyntin roolin tanssi Sergei Popov. Peer on lavalla käytännössä koko baletin ajan. Popov loihti upeasti Peer Gyntin tarinan näyttelijä Antti Luusuaniemen kanssa. Popovin uljas habitus sopi mainiosti rooliin ja hänen tanssinsa oli hienoa katseltavaa. Solveigin roolin tanssi Tiina Myllymäki ja päähenkilöidemme lavakemia toimi komeasti.
Kuoron lisäksi laulua Peerin ja Solveigin hahmoihin loivat Jussi Merikanto ja Anna-Kristiina Kaappola. Montussa musiikin johdosta vastasi Robert Reimer. Korvat pitivät kaikesta minkä kuulivat. Jostain syystä tekstityslaiteessa näytettiin vain puherepliikit, eikä lainkaan laulujen sanoja. En tiedä oliko ajatuksena se, että teksti häiritsisi tanssin seuraamista, mutta ilman muuta huono ratkaisu. Lauluteksteistä meni paljon ohitse, vaikka olinkin käynyt oopperan kotisivuilla tutustumassa tekstiin etukäteen.
Kyllä Peer Gynt sujahti saman tien kärkisijoille omissa balettikokemuksissani. Hieno yhdistelmä suurta muotoa ja ajatuksia herättävää symboliikkaa.
Tunnustan heti näin aluksi etten ole tutustunut Henrik Ibsenin näytelmään Peer Gynt aikaisemmin. Kaikki tulevat ajatusrakennelmat perustuvat eiliseen balettiin ja sen käsiohjelmaan.
Kansallisbalettimme edellinen uusi tuotanto Kaunotar ja Hirviö ei minua suuresti sytyttänyt. Ei koko perheen baleteissa mitään vikaa ole, mutta mieluusti nautin hieman syvällisemmästä tarinan juonteista. Tämän toiveen koreografi Heinz Spoerlin visualisoima Peer Gynt tarina täyttää mainiosti.
Peer Gyntin kasvutarinan voisi nähdä helposti jopa hallusinaatioiden täyttämänä huumetrippinä tai sitten minuuden etsimisen tarinana. Kuinka rooleja ja kuoria onkaan helppo pukea päälle, mutta onko niiden kaikkien alla sitten jotain muuta kuin tyhjää? Tarinan tapahtumien surrealistinen kirjo karkottaa omasta mielestäni reaalimaailman tulkinnan reitit ja mielelläni tulkitsen Peer Gyntin vaiheet symbolismin kautta. Käsiohjelman spekulointi Solveigin roolin passiivisen odotuksen sukupuoliongelmalla ei saa suurempaa vastakaikua minussa. Minulle Solveig ei ole uskollisesti odottava naishahmo, vaan se järjen ja ihmisyyden siemen, jonka Peer lopulta löytää sipulikuoriensa alta. Tapahtumien vyöryessä Peer ei tuntuisi omaavan motiiveja tekoihinsa, vasta lopussa Solveigin kautta hän löytää oman sisäisen rauhansa ja mahdollisesti terveen egonsa.
Aika syvällistä tavaraa baletin raaka-aineeksi? Mahtavaa! Muutaman tunnin ajomatka kotiin sujuu pohtiessa Peer Gyntin symboliikkaa ja unikaan ei aivan heti vie mukanaan. Joten erittäin onnistunut balettitarina! Pitää yrittää jossain vaiheessa ehtiä tutustua itse Ibsenin tarinaan tarkemmin. Näkee sitten kuinka paljon olen itse rakennellut niitä sipulinkuoria Peer Gyntin ympärille.
Baletin musiikki on tietysti pääosin Edvard Griegin käsialaa. Grieg kirjoitti näytelmämusiikin Ibsenin näytelmään ja hämmästyttävän hyvin se taipuu balettimusiikiksi. Spoerti leikkaa Griegiä muutamaan otteeseen Brett Deanin ja Marc-Antonyt Turnagen nykymusiikilla. Nämä hetket yhdistettynä tanssikielen tyylinvaihtoon toimivat loistavina tehokeinoina Peerin mielenmaiseman kuvaamiseen.
Spoerlin baletin kokonaisformaatti on nykykatsojan kannalta hieman erikoinen. Näyttelemistä, joka tietysti tapahtuu tanssin kielen avulla, tukee lisäksi puheteksti ja laulu. Peer Gynt omaa kolme lavahahmoa: tanssija, näyttelijä ja laulaja. Näyttelijä on tanssijan ohella paljon lavalla kommentoimassa tapahtumia. Monasti tekstiä ei miellä välttämättä Peerin omiksi ajatuksiksi ja puhedraaman luoma kokonaisuus aiheutti pientä vaivautumista varsinkin paatoksellisimmissa tekstin kohdissa.
Tanssia ei voi erottaa kokonaisuudesta Spoerlin Peer Gyntin kohdalla. Liike ja sen eri luonteet ovat hienossa symbioosissa kaiken muun kanssa. Florian Ettin lavastus ja puvut tukevat symboliikan henkeä varsinkin lavastuksen osalta. Puvut antavat tarvittavat viitteet ympäristöstä enemmän kuin ympäristö itse. Toisen näytöksen "lavahiekka" rajoittaa liikekieltä tietyiltä osin, mutta samalla se mahdollistaa asioita joita ilman Spoerlin Peer Gynt olisi paljon köyhempi.
Eilisessä ensi-illassa Peer Gyntin roolin tanssi Sergei Popov. Peer on lavalla käytännössä koko baletin ajan. Popov loihti upeasti Peer Gyntin tarinan näyttelijä Antti Luusuaniemen kanssa. Popovin uljas habitus sopi mainiosti rooliin ja hänen tanssinsa oli hienoa katseltavaa. Solveigin roolin tanssi Tiina Myllymäki ja päähenkilöidemme lavakemia toimi komeasti.
Kuoron lisäksi laulua Peerin ja Solveigin hahmoihin loivat Jussi Merikanto ja Anna-Kristiina Kaappola. Montussa musiikin johdosta vastasi Robert Reimer. Korvat pitivät kaikesta minkä kuulivat. Jostain syystä tekstityslaiteessa näytettiin vain puherepliikit, eikä lainkaan laulujen sanoja. En tiedä oliko ajatuksena se, että teksti häiritsisi tanssin seuraamista, mutta ilman muuta huono ratkaisu. Lauluteksteistä meni paljon ohitse, vaikka olinkin käynyt oopperan kotisivuilla tutustumassa tekstiin etukäteen.
Kyllä Peer Gynt sujahti saman tien kärkisijoille omissa balettikokemuksissani. Hieno yhdistelmä suurta muotoa ja ajatuksia herättävää symboliikkaa.
lauantai 5. huhtikuuta 2014
Ihmisääni pääosassa Joensuussa
Ooppera: La voix humaine - Carelia-sali, Joensuu 2014-04-05
Suomalainen Kamariooppera ja Joensuun kaupunginorkesteri yllättivät iloisesti tarjoamalla Francis Poulencin La voix humaine oopperan yliopiston Carelia-salissa. Solistina lauloi Marjukka Tepponen ja orkesteria johti Mikko Franck.
Poulencin Ihmisääni -oopperan ystäviä hellittiin jo toisella tuotannolla puolen vuoden sisällä. Kansallisoopperan versio kuultiin viime syksynä Alminsalissa ja kiersipä tuotanto myös maakunnissa. Kansallisoopperan tuotannossa musiikkina käytettiin pianoversiota, mutta Joensuussa saimme nauttia alkuperäisestä orkesteripartituurista.
Ohjauksesta vastasi Vilppu Kiljunen, joka keskittyi vahvasti valosuunnittelija Tarja Ervastin kanssa päähenkilön sisäisen myllerryksen välittämiseen. Lavastus oli äärimmäisen karu: sänky, puhelin ja katosta roikkuva pitkä kangas. Kankaalle heijastettiin hitaahkosti liikkuvia graafisia elementtejä ja savua. Kuvat eivät varsinaisesti esittäneet mitään, vaan loivat mielikuvaa hitaasti vellovasta elämän virrasta. Näyttömäkuva oli projektioineen ja pukuinen käytännössä mustavalkoinen, joka hienosti korosti karua mielenmaisemaa. Lopussa kankaan alasvalahtamisen ja päähenkilön hitaan kulkemisen kohti lavan takaosan pimeyttä voi jokainen katsoja jälleen tulkita omalla tavallaan. Kelpo ohjaus oopperaan, jossa ei ole paljon ohjattavaa.
Sillä Ihmisäänessähän ei lavalla oikeastaan tapahdu mitään, vaan draama on vahvasti laulajan ja orkesterin ilmaisutaidon varassa. Ja upeasti näin lauantai-iltapäivänä olikin. Mikko Franck tarjoili Joensuun kaupunginorkesterin avulla Poulencin vivahteikkaan partituurin elävänä ja ilmaisuvoimaisena. Kaiken kruunasi Marjukka Tepposen huikean hieno tulkinta elämäntahdon riekaleissa roikkuvasta naisesta. Vaikuttavaa laulamista ja näyttelemistä. Poulencin ooppera ei kestä aivan tuntiakaan, mutta Tepposen ja Franckin parissa päästiin tilaan jossa ajalla ei ole enää mitään merkitystä.
Komea tuotanto Suomalaiselta Kamarioopperalta. Eiköhän tätäkin kannattaisi esittää myös muualla? Reissun ainoa apea tunne jäi entisen opiskelukaupunkini vähäisestä oopperainnostuksesta. Carelia-saliin olisi mahtunut paljon enemmän katsojia. Tuskin Joensuussa kovin usein on tarjolla tämän tasoista oopperaa.
perjantai 4. huhtikuuta 2014
Kamarimusiikkia 70-vuoden kaarelta.
Konsertti: Chamber III - Terveisiä Wienistä! - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-04-04
Odotin paljon tämäniltaiselta Lappeenrannan kaupunginorkesterin konsertilta. Pääsyyllisenä siihen oli Arnold Schönbergin Puhallinkvintetto. Kvintetto on ensimmäisiä Schönbergin sävellyksiä, jossa hän käytti juuri kehittämäänsä 12-säveljärjestelmää. Järjestelmä ei tuottanut ylivaltaa saksalaiselle musiikille, mutta sentään joitakin mielenkiintoiselta kuulostavia sävellyksiä. Itse pidän atonaalisesta musiikista, sen kuuntelu raikastaa ja virkistää. Tosin kuunteluun pitää keskittyä ja antautua, taustamusiikiksi se ei sovellu.
Puhallinkvinteton suhteen tänään pettymys olikin suuri kun huomasin että emme kuulekaan koko kvintettoa, vaan ainoastaan sen ensimmäisen osan. Eiköhän Etelä-Karjalainen yleisö olisi selviytynyt koko kvintetosta, vaikka se nelisenkymmentä minuuttia kestääkin. Noh, ehkäpä ensi kerralla. Kaupunginorkesterin puhaltajien kvintetto suoriutui ensimmäisestä osasta hienosti. Alun pienen sameuden jälkeen sointi selkeni ja vei minut mukanaan korvia avaavalle matkalle. Bravi!
Konsertti jatkui Rudolf Karelin Nonetolla. Karel on minulle uusi tuttavuus, jonka yhteyttä Wieniin en heti tunnista. Olisiko hän kenties opiskellut siellä? Noneton taustatiedot luovat sävellykseen omaa draamaansa. Nonetto oli Karelin viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt sävellys. Se syntyi keskitysleirillä ennen säveltäjän kuolemista punatautiin. Kovin konventionaaliselta nonetto kuulosti Schönbergin kvinteton jälkeen. Renata Bakhrakin viulu säihkyi kuitenkin hienosti ja saimme nauttia kelpo esityksestä. Shostakovichin 7. sinfonian ensimmäinen osa ja Tchaikovskyn 6. sinfonian kolmas osa taisivat nyt saada kaverin Karelin noneton ensimmäisestä osasta.
Väliajan jälkeen konsertti jatkui Brahmsin kolmannella jousikvartetolla. Kvartetosta pidän kovasti, mutta tämäniltaisesta esityksestä en.
Odotin paljon tämäniltaiselta Lappeenrannan kaupunginorkesterin konsertilta. Pääsyyllisenä siihen oli Arnold Schönbergin Puhallinkvintetto. Kvintetto on ensimmäisiä Schönbergin sävellyksiä, jossa hän käytti juuri kehittämäänsä 12-säveljärjestelmää. Järjestelmä ei tuottanut ylivaltaa saksalaiselle musiikille, mutta sentään joitakin mielenkiintoiselta kuulostavia sävellyksiä. Itse pidän atonaalisesta musiikista, sen kuuntelu raikastaa ja virkistää. Tosin kuunteluun pitää keskittyä ja antautua, taustamusiikiksi se ei sovellu.
Puhallinkvinteton suhteen tänään pettymys olikin suuri kun huomasin että emme kuulekaan koko kvintettoa, vaan ainoastaan sen ensimmäisen osan. Eiköhän Etelä-Karjalainen yleisö olisi selviytynyt koko kvintetosta, vaikka se nelisenkymmentä minuuttia kestääkin. Noh, ehkäpä ensi kerralla. Kaupunginorkesterin puhaltajien kvintetto suoriutui ensimmäisestä osasta hienosti. Alun pienen sameuden jälkeen sointi selkeni ja vei minut mukanaan korvia avaavalle matkalle. Bravi!
Konsertti jatkui Rudolf Karelin Nonetolla. Karel on minulle uusi tuttavuus, jonka yhteyttä Wieniin en heti tunnista. Olisiko hän kenties opiskellut siellä? Noneton taustatiedot luovat sävellykseen omaa draamaansa. Nonetto oli Karelin viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt sävellys. Se syntyi keskitysleirillä ennen säveltäjän kuolemista punatautiin. Kovin konventionaaliselta nonetto kuulosti Schönbergin kvinteton jälkeen. Renata Bakhrakin viulu säihkyi kuitenkin hienosti ja saimme nauttia kelpo esityksestä. Shostakovichin 7. sinfonian ensimmäinen osa ja Tchaikovskyn 6. sinfonian kolmas osa taisivat nyt saada kaverin Karelin noneton ensimmäisestä osasta.
Väliajan jälkeen konsertti jatkui Brahmsin kolmannella jousikvartetolla. Kvartetosta pidän kovasti, mutta tämäniltaisesta esityksestä en.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)