Ooppera: Götterdämmerung - Teatro alla Scala 2013-06-29
Minulla on aina ollut pieni ongelma Jumalten tuhon ensimmäisen näytöksen kanssa. Sen pituus ei sinänsä ole ongelma (paitsi ehkä kevyesti fyysinen). Minulle luonteva näytöksen loppu olisi toisen kohtauksen jälkeen, kun Hagen jää vartioon Siegfriedin lähtiessä Brünnhilden huijaukseen. Jotenkin siirtyminen kolmanteen kohtaukseen takaisin Valkyyriavuorelle Brünnhilden ja Waltrauten kohtaamiseen on aina tuntunut hankalalta. Tänään La Scalassa Daniel Barenboim onnistui luomaan sellaisen jännitteen, että tuo siirtyminen tuntui järkevältä. Silti haluaisin kysyä Richard Wagnerilta muutaman kysymyksen liittyen Jumalten tuhon ensimmäiseen näytökseen; olisi minulla toki paljon muitakin ihmetyksen aiheita joihin mielelläni haluaisin lisäselvityksiä...
Guy Cassiers supisti visuaalisia virikkeitä Jumalten tuhossa. Tutut elementit olivat silti pelissä; Jef Lambeuxin reliefi, projisoinnit ja tanssi. Värit olivat vähentyneet, mutta sitten kun niitä oli, ne dominoivat ja olivat todella intensiiviä. Videoprojisointien ihmis(vai jumal)hahmoissa oli lopunaikojen tunnelmaa. Toisaalta hahmojen liikkeet olivat sen verran abstrakteja ja särjettyjä, että vaikkapa kolmannen näytöksen hahmot voi tulkita joko kuoleman kielissä oleviksi, tai sitten harrastamassa suhteellisen mekaanista pariutumista. Kuitenkin kaikesta tulee tunne harmonian rikkoutumisesta.
Prologissa nornat keritsivät jo kovin tutuksi käyneitä punaisia lankoja. Siirtyminen ensimmäiseen kohtaukseen käy hienosti, kun nornien massiivisten vaatteiden alta jää kukkulan laelle lepäilemään Siegfried. En ole tainnut mainita koko viikon aikana minkälainen itse sormus on. Se on lähinnä jonkunlainen bling-bling hanska. Olisi mukava joskus nähdä sormus, joka olisi sormus. Toki sen näkeminen olisi varsin hankalaa, mutta tuntuu hassulta että yleensä lavalla nähtävät Nibelungin sormukset painaisivat todennäköisesti kokonsa puolesta kilon tai pari.
Gibichungien väestön puvut herättivät minussa ihmetystä. Sekä miehillä, että naisilla on korsetin tapainen lisäke, jonka herättämät ajatukset selkärangattomuudesta ovat todennäköisesti vailla tukea puvustaja Tim van Steenbergeniltä. Muuten olen pitänyt hänen puvuistaan läpi koko Ringin.
Jumalten tuhon loppu on Cassiersin käsittelyssä aika mielenkiintoinen. Kun Rein on lopulta saanut kultansa ohella päähenkilömme syleilyynsä, niin lavan etuosaan laskeutuu kopio jo aiemmin mainitusta Jef Lambeuxin reliefistä. Tällä kertaa ilman päälle heijastettuja kuvia, puhtaassa valkeassa valossa. En tiedä miksi Cassiers on ottanut tuon reliefin niin keskeiseen osaan Ringin visualisointia? Kyllähän reliefin symboliikka sisältää Ringin keskeiset teemat; niin hyvässä ja pahassa. Mutta jos tavoite olisi saada katsojat sulattamaan näkemänsä kerralla ilman suurempaa taustatyötä, niin silloin ollaan sumuisilla vesillä. Mutta tunnustan heti itse nauttivani salapoliisina olemisesta. Taustojen selvittäminen on hauskaa puuhaa. Pitää vain muistaa että omat päätelmät eivät välttämättä vastaa ohjaajan tarkoitusta, Wagnerin tarkoituksesta puhumattakaan. Kokonaisuuten pidin Cassiersin ja tuotantotiimin ohjauksesta kovasti. Se oli visuaalisesti ja teemoiltaan yhtenäinen, laittoi ajatukset liikkeelle.
Milanon Ringin ehdoton tähti on Daniel Barenboim. Olen useasti maininnut Wagnerista kirjoittaessani kaipaavani sitä mystistä hehkua. Mitä se sitten oikeasti onkaan, niin Barenboimin tahtipuikosta sitä tuntuu tipahtelevan. Kyse on pienistä asioista: kuinka pitkä se kenraalitauko on, miten soitinryhmät ovat balanssissa, kuinka hengitetään sekä solistin että soittajien kanssa, jne... Jälleen kerran kyse on makuasioista, mutta Barenboim tuntuu olevan maestro minuun makuuni.
Jumalten tuhon laulajat olivat hieman epätasaisia. Yllättävän monen vibraatto oli hieman laajempaa sorttia, joka ei oikein minuun vetoa. Pääpari Andreas Schager Siegfriedinä ja Iréne Theorin kuuluivat molemmat tänään tuohon kategoriaan. Toisaalta toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa (Siegfriedin ja Brünnhilden välienselvittely) molemmat lauloivat aivan mahtavasti. Mikhail Petrenkon Hagen oli illan tasaisimpia laulajia, hieno rooli häneltä. Norneista nousi hienosti esille Waltrauten kaksoisroolin laulanut Marina Prudenskaya. Guntherin roolissa Gerd Grochowskille olisin kaivannut hieman tehoja enemmän. Toisen kaksoiroolin laulajan Anna Samuilin (norna ja Gutrune) ääni ei vieläkään hivellyt minun korvaani.
Mutta olipahan vaan taas hieno viikko Wagnerin musiikin ja musiikinystävien parissa.
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
perjantai 28. kesäkuuta 2013
Milanon Ring: Siegfried
Ooppera: Siegfried - Teatro alla Scala 2013-06-27
Ansaitun lepopäivän jälkeen Milanon La Scala toivotti yleisön tervetulleeksi Siegfriedin pariin sateisessa säässä. Sen verran paljon tykkään tästä Ringistä, että syytä on mainita koko tuotantotiimi ainakin näin kertaalleen. Guy Cassiers ja Enrico Bagnolin nimet olen jo maininnut aikaisemmissa kirjoituksissani. Cassiers vastaa ohjauksesta ja lavasteista, Bagnoli lavasteista ja valoista. Ajattomat asut on suunnitellut Tim van Steenbergen. Videot ovat Arjen Klerkxin ja Kurt d'Haeseleerin käsialaa. Valkyyrian koreografia on Csilla Lakatoksen ja kaikkien muiden osien Sidi Larbi Cherkaouin.
Siegfriedin paja on aluksi kahden miekoista muodostuneen pilarin välissä oleva pienistä laatikoiden tapaisista tasoista muodostuva tila. Kun Wotan on vastannut Mimen kysymyksiin ja alkaa vuorostaan oman arvuuttelunsa, tilan takareuna alkaa nousta pystyyn kohottaen Wotanin mukanaan. Lattiasta tulee seinä jonka laatikot toimivat portaina Wotanille ja myöhemmin Siegfriedille. Mimellä ei ole asiaa ylemmille tasoille; kahden kerroksen väkeä.
Videoprojisoinnit osuvat jälleen taustalla olevalle Jef Lambeuxin reliefiä "Les passions humaines" mukailevalle seinälle. Toki miekkapilarit saavat osansa pyrähteleviä lintu- ja/tai kalaparvia henkeilevissä videoissa. Ensimmäisen näytöksen valaistusmestarina toimii Siegfried. Hän sytyttelee lattiaseinän putkien valot ja Notungin uudelleen takomisen kipinät tuottavat kunnon valoshown.
Toinen näytös jatkaa Cassiersin vertikaalidatakuljettimien henkeä. Katosta roikkuu ketjupilareita, jotka Fafnerin kuoleman yhteydessä valahtavat keoiksi. Sopivien värivalojen avulla lavalle on luotu kultakasoja. Jälleen hieno visuaalinen idea. Fafnerin lohikäärmehahmo palauttaa Tarnhelmin tanssijatoteutuksen lavalle. Lohikäärmettä ei tanssijoiden kangas projisointeineen välttämättä muistuta, mutta toimii mörköhahmona hyvin. Kun Siegfried saa Fafnerin kuoltua Tarnhelmin haltuunsa, on viiden tanssijan miekkakoreografia todella hieno. Metsälintusen toteutus jäi hieman vaisuksi. Roolin laulaja ei ollut itse lavalla, vaan häntä mallinsi miimikko jonka elekielestä en oikein ymmärtänyt mikä hänen funktionsa lavalla oli.
Kolmannessa näytöksessä Erda ei totutusta poikkea nouse lavalle, vaan oikeastaan lava nousee ylös paljastaen lopun aikoja kokevan Erdan. Lavastus on jälleen täynnä punaisia kuoleman lankoja. Ovatko kuolleet päätyneet äiti maan syliin? Siegfried ei löydä Brünnhildeä aivan samanlaisessa paikassa mihin Wotan hänet jätti, mutta kyllähän sitä maisema hieman voi muuttua parinkymmenen vuoden aikana.
Edelleen jaksan olla innostunut Cassiersin ja kumppaneiden tuotannosta. Hienoa ideoita, muttei ylenpalttista tuputtamista. Tänään vasta havahduin siihen että näyttämökokonaisuus on varsin pimeä. Olisikohan Birgit Nilsson tarvinnut taskulamppua?
Daniel Barenboimia en myöskään voi olla liikaa kehumatta. Hänen johtamansa La Scalan orkesteri kuulostaa mehukkaalta ja hengittää laulajien mukana. Dynamiikan laajuus hämmästyttää edelleen. Siegfriedinä roolissa lauloi tänään kanadalainen Lance Ryan. Hän tuntui aloittavan varsin varovaisesti, mutta kokonaisuutena hän oli ihan kelpo Siegfried. Fysiikkakin sopi rooliin mainiosti. Vaeltajana lauloi Terje Stensvold joka on tuttu oman kansallisoopperamme Ringistä parin vuoden takaa. Johannes Martin Kränzle ja Alexander Tsymbalyuk tekivät kelpo roolit Alberichtinä ja Fafnerina. Iréne Theorin heräsi Brünnhildenä unestaan ja päätti illan komeaan komeaan korkeaan ääneen. Muutamaan otteeseen hänellä oli korkeissa äänissä vähän pakottamisen makua, mutta edelleen kokonaisuutena tosi hienoa laulua.
Illan ehdoton kuningas oli kuitenkin Mimen esittäjä Peter Bronder. Hyvä ääni ja ennen kaikkea aivan mahtava näyttelijä. Bravo!
Daniel Barenboimin työpiste |
Siegfriedin paja on aluksi kahden miekoista muodostuneen pilarin välissä oleva pienistä laatikoiden tapaisista tasoista muodostuva tila. Kun Wotan on vastannut Mimen kysymyksiin ja alkaa vuorostaan oman arvuuttelunsa, tilan takareuna alkaa nousta pystyyn kohottaen Wotanin mukanaan. Lattiasta tulee seinä jonka laatikot toimivat portaina Wotanille ja myöhemmin Siegfriedille. Mimellä ei ole asiaa ylemmille tasoille; kahden kerroksen väkeä.
Videoprojisoinnit osuvat jälleen taustalla olevalle Jef Lambeuxin reliefiä "Les passions humaines" mukailevalle seinälle. Toki miekkapilarit saavat osansa pyrähteleviä lintu- ja/tai kalaparvia henkeilevissä videoissa. Ensimmäisen näytöksen valaistusmestarina toimii Siegfried. Hän sytyttelee lattiaseinän putkien valot ja Notungin uudelleen takomisen kipinät tuottavat kunnon valoshown.
Toinen näytös jatkaa Cassiersin vertikaalidatakuljettimien henkeä. Katosta roikkuu ketjupilareita, jotka Fafnerin kuoleman yhteydessä valahtavat keoiksi. Sopivien värivalojen avulla lavalle on luotu kultakasoja. Jälleen hieno visuaalinen idea. Fafnerin lohikäärmehahmo palauttaa Tarnhelmin tanssijatoteutuksen lavalle. Lohikäärmettä ei tanssijoiden kangas projisointeineen välttämättä muistuta, mutta toimii mörköhahmona hyvin. Kun Siegfried saa Fafnerin kuoltua Tarnhelmin haltuunsa, on viiden tanssijan miekkakoreografia todella hieno. Metsälintusen toteutus jäi hieman vaisuksi. Roolin laulaja ei ollut itse lavalla, vaan häntä mallinsi miimikko jonka elekielestä en oikein ymmärtänyt mikä hänen funktionsa lavalla oli.
Kolmannessa näytöksessä Erda ei totutusta poikkea nouse lavalle, vaan oikeastaan lava nousee ylös paljastaen lopun aikoja kokevan Erdan. Lavastus on jälleen täynnä punaisia kuoleman lankoja. Ovatko kuolleet päätyneet äiti maan syliin? Siegfried ei löydä Brünnhildeä aivan samanlaisessa paikassa mihin Wotan hänet jätti, mutta kyllähän sitä maisema hieman voi muuttua parinkymmenen vuoden aikana.
Edelleen jaksan olla innostunut Cassiersin ja kumppaneiden tuotannosta. Hienoa ideoita, muttei ylenpalttista tuputtamista. Tänään vasta havahduin siihen että näyttämökokonaisuus on varsin pimeä. Olisikohan Birgit Nilsson tarvinnut taskulamppua?
Daniel Barenboimia en myöskään voi olla liikaa kehumatta. Hänen johtamansa La Scalan orkesteri kuulostaa mehukkaalta ja hengittää laulajien mukana. Dynamiikan laajuus hämmästyttää edelleen. Siegfriedinä roolissa lauloi tänään kanadalainen Lance Ryan. Hän tuntui aloittavan varsin varovaisesti, mutta kokonaisuutena hän oli ihan kelpo Siegfried. Fysiikkakin sopi rooliin mainiosti. Vaeltajana lauloi Terje Stensvold joka on tuttu oman kansallisoopperamme Ringistä parin vuoden takaa. Johannes Martin Kränzle ja Alexander Tsymbalyuk tekivät kelpo roolit Alberichtinä ja Fafnerina. Iréne Theorin heräsi Brünnhildenä unestaan ja päätti illan komeaan komeaan korkeaan ääneen. Muutamaan otteeseen hänellä oli korkeissa äänissä vähän pakottamisen makua, mutta edelleen kokonaisuutena tosi hienoa laulua.
Illan ehdoton kuningas oli kuitenkin Mimen esittäjä Peter Bronder. Hyvä ääni ja ennen kaikkea aivan mahtava näyttelijä. Bravo!
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
Milanon Ring: Die Walküre
Ooppera: Die Walküre - Teatro alla Scala 2013-06-25
Jos kolmisen viikkoa sitten Riiassa Reininkullan ja Valkyyrian välillä ei ollut ohjauksellisesti mitään yhteistä, niin Milanossa yhden ohjaajan käsissä konseptit pysyvät kauniisti yhtenäisinä. Visuaaliset ideat mitkä eilen esiteltiin Reininkullassa, kehittyvät eteenpäin hienoina variaatioina. Tanssijoita ei Valkyyriassa nähdä, mutta projisoinnit saavat uusia ulottuvuuksia. Ensimmäinen näytös on visuaalisesti uljas. Sieglinden ja Hundingin asunto on heijastettu "kiviseinän" kulmaan, jossa oleva läpikuultava osa muodostaa välillä perspektiiviharhan: onko osa ulkoneva vai syvennys? Eilen projisointien hahmojen kokoerot olivat valmiiksi tehtyjä tallenteita, tänään leikittiin laulajien omilla varjoilla. Reininkullassa vesi oli olennainen osa kaikkia kohtauksia, vettä on lavalla "lähteen" muodossa tänäänkin.
Eilen kehuskelin Milanon Ringin käsiohjelmaa ja tänään päivällä ehdin siihen jo tutustumaan hieman enemmän. Yleensä olen aina kannattanut ajatusta: mitä enemmän infoa, sen parempi. Milanon käsiohjelma tuntuu erittelevän ohjauksen motiiveja ja taustoja jossain mielessä kenties hieman liiankin paljon. Guy Cassiers ei itse esittele ajatuksiaan, vaan Michael P. Steinberg ja Erwin Jans purkavat ohjauksen teemoja auki. Tällä kertaa taitaa olla parempi jättää analyysien lukeminen oopperoiden katselun jälkeiseen aikaan, täten annan omille assosiaatioille vapaamman liikkumatilan.
Hieno idea joka esiteltiin jo eilen Reininkullan toisessa kohtauksessa on lavan yllä pyörivä lankapallo. Itse kutsuisin sitä Wotanin satelliitiksi jonka avulla hän valvoo ja kontrolloi tapahtumia. Tänään tuo pallo oli keskeisessä osassa Valkyyrian toisessa näytöksessä. Se oli projisoinnin kohteena jolloin sen pintaan muodostui valokuvia ja tippuvia "Matrixnumeroita". Tällä idealla on varsin ajankohtainen tarttumapinta viimeaikaisten NSA vakoilupaljastusten takia. Kun Wotan sitten antaa periksi toisen näytöksen toisessa kohtauksessa (Auf geb ich mein Werk - nur Eine will ich noch - das Ende - das Ende!) niin pallo pysähtyy dramaattisesti. Komeaa...
Cassiersin ja valaistuksesta vastaavan Enrico Bagnolin yhteistyö luo monia hienoja ideoita. Kuolemaan yhdistyvä punainen valolanka sai ensiesiintymisensä Reininkullassa Fasoltin kuollessa. Tänään langat lisääntyvät Siegmundin ja Hundingin loppujen myötä. Kolmannen näytöksen alussa lankoja onkin sitten riittämiin valkyyrioiden taistelukenttäsiivouksen johdosta. Mainitsen vielä hienona ideana Brünnhilden vartiotulen: siinä Brünnhilden ylle laskeutuva punaisista valoista muodostuva lamppurypäs valui nestettä ja savusi. Minun silmiini tarttui paljon näitä hienoja yksityiskohtia. Toistaiseksi Cassiersin osakkeet ovat vain kohonneet mielessäni. Ilolla odottelen jo mitä Siegfriedillä on tarjottavaa.
Daniel Barenboim jatkoi hienoa työtään orkesterimontussa. Orkesteri ei peitä laulajia, dynamiikka on uskomattoman laaja. Pianissimot väreilevät La Scalan hienossa akustiikassa. Musiikki hengittää ja sykkii laulajien mukana. Ei voi kuin nauttia.
Laulajat olivat upeita. Waltraud Meierin ja Simon O'Neillin sisaruspari oli aivan mahtava. Ekaterina Gubanova oli mielestäni tänään parempi Frickana kuin eilen Reininkullassa. Iréne Theorin on vahva ääninen Brünnhilde. Hänen äänensä sävyssä on jotain ylimääräistä eloa jota hieman vierastan, mutta se ei estä hänen laulustaan nauttimista. Mikhail Petrenkon Hunding oli vakuuttava. Muiden valkyyrioiden sisääntulot mielestäni hieman kärsivät siitä ettei heidän ensimmäisiä fraasejaan oikein kuulunut jostain lavan sivustoilta. Kun sitten he olivat päässeet lavalle, sen jälkeen kuuluvuus parani huomattavasti. Illan kovan onnen soturi oli Wotanin esittäjä René Pape. Toisessa näytöksessä en huomannut mitään ihmeellistä hänen äänessään, mutta liekö kesäflunssa sitten iskenyt häneen. Ennen kolmatta näytöstä kuulutettiin että hän ei ole aivan täydessä iskussa, mutta laulaa kuitenkin kolmannen näytöksen. Olihan tilanne hieman nolo, kun kolmas näytös päättyy juuri komeisiin Wotanin jäähyväisiin Brünnhildelle. Kyllähän kolmannessa näytöksessä kuuli ettei Papella ollut kaikki kunnossa, mutta Barenboimin hienolla avustuksella päästiin esitys loppuun.
Vaikka Papen sairastumisen vuoksi loppu jäi hieman vajaaksi niin olipahan silti upea Valkyyria.
Jos kolmisen viikkoa sitten Riiassa Reininkullan ja Valkyyrian välillä ei ollut ohjauksellisesti mitään yhteistä, niin Milanossa yhden ohjaajan käsissä konseptit pysyvät kauniisti yhtenäisinä. Visuaaliset ideat mitkä eilen esiteltiin Reininkullassa, kehittyvät eteenpäin hienoina variaatioina. Tanssijoita ei Valkyyriassa nähdä, mutta projisoinnit saavat uusia ulottuvuuksia. Ensimmäinen näytös on visuaalisesti uljas. Sieglinden ja Hundingin asunto on heijastettu "kiviseinän" kulmaan, jossa oleva läpikuultava osa muodostaa välillä perspektiiviharhan: onko osa ulkoneva vai syvennys? Eilen projisointien hahmojen kokoerot olivat valmiiksi tehtyjä tallenteita, tänään leikittiin laulajien omilla varjoilla. Reininkullassa vesi oli olennainen osa kaikkia kohtauksia, vettä on lavalla "lähteen" muodossa tänäänkin.
Eilen kehuskelin Milanon Ringin käsiohjelmaa ja tänään päivällä ehdin siihen jo tutustumaan hieman enemmän. Yleensä olen aina kannattanut ajatusta: mitä enemmän infoa, sen parempi. Milanon käsiohjelma tuntuu erittelevän ohjauksen motiiveja ja taustoja jossain mielessä kenties hieman liiankin paljon. Guy Cassiers ei itse esittele ajatuksiaan, vaan Michael P. Steinberg ja Erwin Jans purkavat ohjauksen teemoja auki. Tällä kertaa taitaa olla parempi jättää analyysien lukeminen oopperoiden katselun jälkeiseen aikaan, täten annan omille assosiaatioille vapaamman liikkumatilan.
Hieno idea joka esiteltiin jo eilen Reininkullan toisessa kohtauksessa on lavan yllä pyörivä lankapallo. Itse kutsuisin sitä Wotanin satelliitiksi jonka avulla hän valvoo ja kontrolloi tapahtumia. Tänään tuo pallo oli keskeisessä osassa Valkyyrian toisessa näytöksessä. Se oli projisoinnin kohteena jolloin sen pintaan muodostui valokuvia ja tippuvia "Matrixnumeroita". Tällä idealla on varsin ajankohtainen tarttumapinta viimeaikaisten NSA vakoilupaljastusten takia. Kun Wotan sitten antaa periksi toisen näytöksen toisessa kohtauksessa (Auf geb ich mein Werk - nur Eine will ich noch - das Ende - das Ende!) niin pallo pysähtyy dramaattisesti. Komeaa...
Cassiersin ja valaistuksesta vastaavan Enrico Bagnolin yhteistyö luo monia hienoja ideoita. Kuolemaan yhdistyvä punainen valolanka sai ensiesiintymisensä Reininkullassa Fasoltin kuollessa. Tänään langat lisääntyvät Siegmundin ja Hundingin loppujen myötä. Kolmannen näytöksen alussa lankoja onkin sitten riittämiin valkyyrioiden taistelukenttäsiivouksen johdosta. Mainitsen vielä hienona ideana Brünnhilden vartiotulen: siinä Brünnhilden ylle laskeutuva punaisista valoista muodostuva lamppurypäs valui nestettä ja savusi. Minun silmiini tarttui paljon näitä hienoja yksityiskohtia. Toistaiseksi Cassiersin osakkeet ovat vain kohonneet mielessäni. Ilolla odottelen jo mitä Siegfriedillä on tarjottavaa.
Daniel Barenboim jatkoi hienoa työtään orkesterimontussa. Orkesteri ei peitä laulajia, dynamiikka on uskomattoman laaja. Pianissimot väreilevät La Scalan hienossa akustiikassa. Musiikki hengittää ja sykkii laulajien mukana. Ei voi kuin nauttia.
Laulajat olivat upeita. Waltraud Meierin ja Simon O'Neillin sisaruspari oli aivan mahtava. Ekaterina Gubanova oli mielestäni tänään parempi Frickana kuin eilen Reininkullassa. Iréne Theorin on vahva ääninen Brünnhilde. Hänen äänensä sävyssä on jotain ylimääräistä eloa jota hieman vierastan, mutta se ei estä hänen laulustaan nauttimista. Mikhail Petrenkon Hunding oli vakuuttava. Muiden valkyyrioiden sisääntulot mielestäni hieman kärsivät siitä ettei heidän ensimmäisiä fraasejaan oikein kuulunut jostain lavan sivustoilta. Kun sitten he olivat päässeet lavalle, sen jälkeen kuuluvuus parani huomattavasti. Illan kovan onnen soturi oli Wotanin esittäjä René Pape. Toisessa näytöksessä en huomannut mitään ihmeellistä hänen äänessään, mutta liekö kesäflunssa sitten iskenyt häneen. Ennen kolmatta näytöstä kuulutettiin että hän ei ole aivan täydessä iskussa, mutta laulaa kuitenkin kolmannen näytöksen. Olihan tilanne hieman nolo, kun kolmas näytös päättyy juuri komeisiin Wotanin jäähyväisiin Brünnhildelle. Kyllähän kolmannessa näytöksessä kuuli ettei Papella ollut kaikki kunnossa, mutta Barenboimin hienolla avustuksella päästiin esitys loppuun.
Vaikka Papen sairastumisen vuoksi loppu jäi hieman vajaaksi niin olipahan silti upea Valkyyria.
tiistai 25. kesäkuuta 2013
Milanon Ring: Das Rheingold
Ooppera: Das Rheingold - Teatro alla Scala 2013-06-24
Milanon La Scala ooppera pyöräyttää Wagnerin juhlavuonna 2013 kaksi Ring kierrosta kesäkuussa. Ensimmäinen pyörähdys oli viime viikolla ja tänään maanantaina toinen kierros aloitti ensimmäisen neljänneksensä. Yhteistuotannon Berliinin Staatsoperin kanssa on ohjannut belgialainen Guy Cassiers ja kapellimestarina oma suosikkini Daniel Barenboim. Laulajakaartinkaan kanssa ei ole nuukailtu, lavalla nähdään maailman ykkösnimiä.
Milanon Ringin käsiohjelma on vaikuttava laitos. Kahden paksun kirjasen yhteispaino on varmaan jossain kolmen kilon paikkeilla. Ensimmäinen kirja sisältää libreton italiankielisine käännöksineen. Taitaapa tekstien välissä olla vielä värikoodatut johtoaiheetkin. Toisessa on sitten kuvia ja paljon tekstiä tuotannosta. Täytyy yrittää selailla mahdollisiman pian. En tullut kysyneeksi käsiohjelman hintaa kun se kuului kalliiseen lippupakettiini. Veikkaan ettei ihan halpa erikseen ostettunakaan. Todennäköisesti myös Finnair hyötyy käsiohjelmasta paluumatkan ylipainomaksun merkeissä.
Guy Cassier ei ole minulle tuttu nimi muualta. Hän on kehittänyt lavalle varsin omaperäisen keitoksen seinäprojisointeja ja tanssia. Varsinaista (fyysistä) lavastusta on minimaalisesti. Projisoinnit eivät pelkästään luo tilaa tai paikkaa laulajien taustalle, vaan heijastelevat välillä myös tunnetiloja ja mallintavat libreton vaatimuksia. Esimerkiki Fasoltin ja Fafnerin esittäjistä ei ole yritetty tehdä jättiläisiä, vaan heitä kuvaavat siluetit taustaheijastuksessa ovat jättimäisiä Freian siluettiin verrattuna. Ja välillä siluetit ja oikeat laulajat suorittavat samanlaisia liikkeitä. Alussa tunsin projisointien välillä hieman häiritsevän keskittymistä, mutta kun ohjauksen kokonaisluonne ja menetelmät tulivat tutummiksi niin pidin niistä kovasti.
Toinen erikoisuus oli seitsemän tanssijan ryhmä, jolla varsin samanlainen luonne kuin projisoinneilla. Siirtymämusiikkien aikaan koko ryhmä oli lavalla, mutta esimerkiksi Wotanin ja Frickan perheriidanpoikasen aikana kaksi tanssijaa mallinsi heidän tuntojaan tanssin avulla. Parhaimmillaan tanssijat olivat mielestäni Nibelheimissa toimimassa Alberichin elävänä tuolina, käärmeenä ja taikakypäränä. Lisäksi Loge (Stehan Rügamer) omaa itsekin kiinnostusta tanssinomaiseen liikkeeseen ja vuorovaikutus hänen ja tanssijoiden välillä toimii hienosti.
Kokonaiskuva ohjauksesta on minimalistinen. Jos projisoinnit korvattaisiin staattisilla, symbolistisilla lavasteilla ja tanssijoita ei olisi, niin oltaisiin varsin perusasioiden parissa. Kuten sanoin, aluksi hieman vierastin projoisointeja ja tanssijoita, mutta vähitellen aloin pitää niistä paljonkin. Voi Reininkullan tehdä näinkin.
Laulajat olivat tasaisen hyviä. Miesäänet Michael Volle (Wotan), Johannes Martin Kränzle (Alberich), Stephan Rügamer (Loge) ja Peter Bronder (Mime) ilahduttivat minun korviani erityisesti. Naisista kukaan ei noussut yli muiden, sitä vastoin Anna Samuilin (Freia) ääni oli ainoa josta en erityisemmin pitänyt. Olin nyt ensi kertaa La Scalassa ja huomasin että lavalla on selkä "sweetspot", jossa laulajan ääni kuuluu selvästi kovempaa ja resonoi hieman toisen sävyisenä. Itse asiassa mielestäni tuo hieman haittasi kuulokuvaa silloin kun laulaja liikkui tuon sweetspotin läpi; oli kuin äänessä olisi ollut pikaisesti joku ulkoinen efekti. Tietääkö joku Milanossa useammin vieraillut onko tuo muutaman metrin levyinen alue aina samanlainen, vai riippuuko se käytetyistä lavasteista?
Olen jo aikaisemminkin tunnustanut olevani Daniel Barenboimin ihailija ja kyllä tänäänkin hän sai minulta lämpimimmät aplodit. La Scalan sali soi komeasti ja tuskin pelkästään hyvän akustiikan takia. Pitäisi jossain käydä kuulemassa Christian Thielemannia elävänä niin jospa sitten saisi uudenlaista vertailukohtaa. Kyllä Barenboim on ehdoton ykkönen ketä olen elävänä kuullut.
Huomenna sitten Valkyyrian pariin. Lisää suursuosikkeja odotettavissa lavalle... Nam...
Milanon La Scala ooppera pyöräyttää Wagnerin juhlavuonna 2013 kaksi Ring kierrosta kesäkuussa. Ensimmäinen pyörähdys oli viime viikolla ja tänään maanantaina toinen kierros aloitti ensimmäisen neljänneksensä. Yhteistuotannon Berliinin Staatsoperin kanssa on ohjannut belgialainen Guy Cassiers ja kapellimestarina oma suosikkini Daniel Barenboim. Laulajakaartinkaan kanssa ei ole nuukailtu, lavalla nähdään maailman ykkösnimiä.
Milanon Ringin käsiohjelma on vaikuttava laitos. Kahden paksun kirjasen yhteispaino on varmaan jossain kolmen kilon paikkeilla. Ensimmäinen kirja sisältää libreton italiankielisine käännöksineen. Taitaapa tekstien välissä olla vielä värikoodatut johtoaiheetkin. Toisessa on sitten kuvia ja paljon tekstiä tuotannosta. Täytyy yrittää selailla mahdollisiman pian. En tullut kysyneeksi käsiohjelman hintaa kun se kuului kalliiseen lippupakettiini. Veikkaan ettei ihan halpa erikseen ostettunakaan. Todennäköisesti myös Finnair hyötyy käsiohjelmasta paluumatkan ylipainomaksun merkeissä.
Guy Cassier ei ole minulle tuttu nimi muualta. Hän on kehittänyt lavalle varsin omaperäisen keitoksen seinäprojisointeja ja tanssia. Varsinaista (fyysistä) lavastusta on minimaalisesti. Projisoinnit eivät pelkästään luo tilaa tai paikkaa laulajien taustalle, vaan heijastelevat välillä myös tunnetiloja ja mallintavat libreton vaatimuksia. Esimerkiki Fasoltin ja Fafnerin esittäjistä ei ole yritetty tehdä jättiläisiä, vaan heitä kuvaavat siluetit taustaheijastuksessa ovat jättimäisiä Freian siluettiin verrattuna. Ja välillä siluetit ja oikeat laulajat suorittavat samanlaisia liikkeitä. Alussa tunsin projisointien välillä hieman häiritsevän keskittymistä, mutta kun ohjauksen kokonaisluonne ja menetelmät tulivat tutummiksi niin pidin niistä kovasti.
Toinen erikoisuus oli seitsemän tanssijan ryhmä, jolla varsin samanlainen luonne kuin projisoinneilla. Siirtymämusiikkien aikaan koko ryhmä oli lavalla, mutta esimerkiksi Wotanin ja Frickan perheriidanpoikasen aikana kaksi tanssijaa mallinsi heidän tuntojaan tanssin avulla. Parhaimmillaan tanssijat olivat mielestäni Nibelheimissa toimimassa Alberichin elävänä tuolina, käärmeenä ja taikakypäränä. Lisäksi Loge (Stehan Rügamer) omaa itsekin kiinnostusta tanssinomaiseen liikkeeseen ja vuorovaikutus hänen ja tanssijoiden välillä toimii hienosti.
Kokonaiskuva ohjauksesta on minimalistinen. Jos projisoinnit korvattaisiin staattisilla, symbolistisilla lavasteilla ja tanssijoita ei olisi, niin oltaisiin varsin perusasioiden parissa. Kuten sanoin, aluksi hieman vierastin projoisointeja ja tanssijoita, mutta vähitellen aloin pitää niistä paljonkin. Voi Reininkullan tehdä näinkin.
Laulajat olivat tasaisen hyviä. Miesäänet Michael Volle (Wotan), Johannes Martin Kränzle (Alberich), Stephan Rügamer (Loge) ja Peter Bronder (Mime) ilahduttivat minun korviani erityisesti. Naisista kukaan ei noussut yli muiden, sitä vastoin Anna Samuilin (Freia) ääni oli ainoa josta en erityisemmin pitänyt. Olin nyt ensi kertaa La Scalassa ja huomasin että lavalla on selkä "sweetspot", jossa laulajan ääni kuuluu selvästi kovempaa ja resonoi hieman toisen sävyisenä. Itse asiassa mielestäni tuo hieman haittasi kuulokuvaa silloin kun laulaja liikkui tuon sweetspotin läpi; oli kuin äänessä olisi ollut pikaisesti joku ulkoinen efekti. Tietääkö joku Milanossa useammin vieraillut onko tuo muutaman metrin levyinen alue aina samanlainen, vai riippuuko se käytetyistä lavasteista?
Olen jo aikaisemminkin tunnustanut olevani Daniel Barenboimin ihailija ja kyllä tänäänkin hän sai minulta lämpimimmät aplodit. La Scalan sali soi komeasti ja tuskin pelkästään hyvän akustiikan takia. Pitäisi jossain käydä kuulemassa Christian Thielemannia elävänä niin jospa sitten saisi uudenlaista vertailukohtaa. Kyllä Barenboim on ehdoton ykkönen ketä olen elävänä kuullut.
Huomenna sitten Valkyyrian pariin. Lisää suursuosikkeja odotettavissa lavalle... Nam...
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Ring Riiassa: Götterdämmerung
Ooppera: Götterdämmerung - Latvian Kansallisooppera 2013-06-09
Latvian kansallisoopperan Ring sai kelpo lopetuksen Viesturs Kairišsin ohjaaman Jumalten tuhon myötä. Kairišs ohjasi Valkyyrian, Siegfriedin ja Jumalten tuhon. Parhaana kokonaisuutena pitäisin Siegfriediä, mutta Jumalten tuho ja varsinkin sen prologi ja ensimmäinen näytös olivat aivan mainioita. Käsiohjelmassa Kairišs puhui peilauksista Latvian yhteiskuntaan, mutta Latvian lähihistoriaa syvemmin tuntemattomalle jäivät mahdolliset yhteydet valitettavasti pimentoon.
Heti alussa nornien kohtalonlankana toimi tietoverkkokaapeli jota he kiristävät olkavarteensa, jotta löytävät yhä kuivemmaksi käyvät suonensa. Hirsimökin sisällä kohtaavat näin uusi ja vanha. Siegfried ja Brünnhilde ovat hippiaatteen edustajia. Majan edessä kasvavat hamput, joista Brünnhilde kääräisee myöhemmin jointit itselleen ja Waltrautelle. Siegfried seikkailee remonttimiehenä, jonka työkalupakin kyljessä Notung toimittaa veitsen virkaa. Yksi hauskimmista oivalluksista on Grane hevosen mukanaolo koko oopperan ajan. Brünnhilden uljaan ratsun nahka on päätynyt kengiksi, jotka seuraavat mukana myös Siegfriedin ja Brünnhilden kuolinpedille asti.
Gibichungin suvun jälkeläiset Gunter, Gutrunee ja Hagen muodostavat iloisen insestitrion. Heidän makuuhuoneeseensa taulun läpi rientävä Siegfried saa suhteet uuteen järjestykseen. Hagen puristaa Siegfriedin muistin sekoittavan maustejuoman kätevästi häkkilinnusta. Varmasti yksi hauskimmista ensimmäisen näytöksen aluista Jumalten tuhossa.
Toinen näytös rauhoittaa hieman tahtia. Hagen tanssii maanisesti omien kannattajiensa kanssa ja Alberich-isä piipahtaa vierailulla taluttaen tippatelinettään. Alberich laittaa omat letkunsa hetkeksi kiinni Hageniinkin; olisiko siinä sitten tullut vahvistusta veren katkeraan kalkkiin? Alberichin kumiankan symboliikka jäi hieman auki. Onko kyseessä vain vanhemmuuden symboli, kun kumiankan taisimme tavata myös Mimen ja Siegfriedin kotosalla toissapäivänä?
Kolmannen näytöksen alku on taasen mainio. Tällä kertaa todellakin olemme kylpylässä ja Reinintyttäret viihdyttävät itseään akuista ottamillaan eroottisilla sähköiskuilla. Sähkö tuntuu olevan Kairišsille tärkeä jostain syystä. Remontti-Siegfried käy korjailemassa vesihanoja, mutta ei suostu kuitenkaan luopumaan sormuksestaan. Metsästyskohtaus ja Siegfriedin kuolema tapahtuu samassa kylpylässä, kun kerran Gunter ja Hagen seurueineen löytyvät sieltä saunomasta.
Loppuun olen hieman pettynyt. Siegfried makaa sankarinmuistosängyssä ja kansa kulkee sängyn ohi surien. Brünnhilde tappaa itsensä Notungin avulla Siegfriedin viereen. Puhkeaa joukkotappelu(?) ja Reinintyttäret käyvät nappaamassa sormuksen itselleen. Tämän jälkeen joku ottaa miekan ja kaikki yllättäen rauhoittuvat ja liittyvät miekkamiehen kaveriksi. Kuitenkin lopuksi kaikki muut paitsi miekkamies kääntyvät katsomaan Siegfriedin ja Brünnhilden kuolonpetiä. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Miekkamies yrittää käydä uudeksi sankariksi, mutta vasta kuolema kruunaa todellisen sankarin? Usein Ringin loppuun yritetään saada posiitivista loppuvärettä, nyt ainakaan minuun ei sellaista mistään tartu.
Pitkin Jumalten tuhoa lavalla on mukana mystinen vanhus, jonka henkilöllisyys ja merkitys jää myöskin varsin avoimeksi. Itse tulkitsisin sen Wotaniksi joka seurailee tilannetta. Jos jollakulla on parempia ehdotuksia, kertokaa ihmeessä. Samoin polkupyöräilevän pojan ja lampputytön ideasta olisin kovasti kiinnnostunut.
Vaikka (tai kenties juuri siitä syystä kun) paljon jäi avoimeksi, niin kyllä Jumalten tuhokin on kelpo ohjaus. Ja vaikka ylläolevista tuokiokuvista voisi toisinkin päätellä, niin Wagnerin mukaan tässä edettiin. Jatkumoa edellisistä oopperoista ei vain ollut tälläkään kertaa.
Musiikin puolesta Jumalten tuho jäi hieman vajaaksi. Prologin ja ensimmäisen näytöksen ajan montussa soitti Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri ja toisesta näytöksestä eteenpäin jälleen kansallisoopperan oma orkesteri. Aika erikoinen ratkaisu vaihtaa koko orkesteri kesken oopperan. Katsoin juuri käsiohjelmista, että oopperan oma orkesteri soitti Reininkullan ja Valkyyrian, Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri Siegfriedin. Siegfried kuullosti mielestäni hienolta, en edes ajatellut orkesterin vaihtuneen Valkyyrian jälkeen. Mutta nyt Jumalten tuhossa prologissa ja ensimmäisessä näytöksessä Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri kuulosti välillä epätasaiselta ja ponnettomalta. Toisesta näytöksestä eteenpäin oopperan oma orkesteri kuulosti paljon paremmalta.
Laulajatkin tuntuivat Jumalten tuhossa epätasaisilta. Uusi Siegfried, Lars Cleveman, oli selkeä parannus Johnny van Haliin. Brünnhildellä, Katrin Gerstenbergerillä, oli omat hyvät hetkensä, mutta välillä tuntui että ääni vei naista eikä toisinpäin. Marcus Jupitherin Gunther oli lavalla lähestulkoon vastustamaton, mutta ihan kuin hänenkään äänensä ei olisi ollut parhaassa terässä. Johan Schinklerin Hagen oli vakuuttava, vaikka matalissa äänissä ei dominanssia löytynytkään. Liubov Sokolova urakoi hienosti Waltrauten ja ensimmäisen nornin roolit. Liene Kinčan äänensävyssä on jotain mikä vetoaa minuun, tykkäsin hänen Gutrunestaan.
Entäpä Riian Ring kokonaisuutena? Reininkulta on se jota tulen muistelemaan vielä pitkään. Herheimin mielikuvitus ja asioiden sitominen toisiinsa on parhaimmillaan käsittämättömän upeaa. Karišsin kolme ohjausta täydensivät Ringin hienosti. Valkyyria tuntui vähän lämmittelyltä, Jumalten tuho paremmalta ja Siegfried tasaiselta kokonaisuulta. Cornelius Meister teki tasaisin varmaa työtä koko viikon. Ihan se täydellinen hurmos jäi kuitenkin saavuttamatta. Esimerkiksi Siegfriedin surumarssi ei yltänyt samaan tehoon kuin vaikkapa Segerstamin versio Helsingistä. Laulajat eivät olleet supertähtiä, mutta tarjoilivat täysille katsomoille kuitenkin kelpo musiikkiteatteria neljänä iltana. Latvialaisilla on komea Ring-kokonaisuus, jota ei missään nimessä kannata laittaa pölyttymään muistoihin vuosikausiksi. Jos uusintakierros on odotettavissa, suosittelen ehdottomasti Riikaa matkakohteeksi. Ainakin Reininkullassa saatamme tavata katsomossa.
Latvian kansallisoopperan Ring sai kelpo lopetuksen Viesturs Kairišsin ohjaaman Jumalten tuhon myötä. Kairišs ohjasi Valkyyrian, Siegfriedin ja Jumalten tuhon. Parhaana kokonaisuutena pitäisin Siegfriediä, mutta Jumalten tuho ja varsinkin sen prologi ja ensimmäinen näytös olivat aivan mainioita. Käsiohjelmassa Kairišs puhui peilauksista Latvian yhteiskuntaan, mutta Latvian lähihistoriaa syvemmin tuntemattomalle jäivät mahdolliset yhteydet valitettavasti pimentoon.
Heti alussa nornien kohtalonlankana toimi tietoverkkokaapeli jota he kiristävät olkavarteensa, jotta löytävät yhä kuivemmaksi käyvät suonensa. Hirsimökin sisällä kohtaavat näin uusi ja vanha. Siegfried ja Brünnhilde ovat hippiaatteen edustajia. Majan edessä kasvavat hamput, joista Brünnhilde kääräisee myöhemmin jointit itselleen ja Waltrautelle. Siegfried seikkailee remonttimiehenä, jonka työkalupakin kyljessä Notung toimittaa veitsen virkaa. Yksi hauskimmista oivalluksista on Grane hevosen mukanaolo koko oopperan ajan. Brünnhilden uljaan ratsun nahka on päätynyt kengiksi, jotka seuraavat mukana myös Siegfriedin ja Brünnhilden kuolinpedille asti.
Gibichungin suvun jälkeläiset Gunter, Gutrunee ja Hagen muodostavat iloisen insestitrion. Heidän makuuhuoneeseensa taulun läpi rientävä Siegfried saa suhteet uuteen järjestykseen. Hagen puristaa Siegfriedin muistin sekoittavan maustejuoman kätevästi häkkilinnusta. Varmasti yksi hauskimmista ensimmäisen näytöksen aluista Jumalten tuhossa.
Toinen näytös rauhoittaa hieman tahtia. Hagen tanssii maanisesti omien kannattajiensa kanssa ja Alberich-isä piipahtaa vierailulla taluttaen tippatelinettään. Alberich laittaa omat letkunsa hetkeksi kiinni Hageniinkin; olisiko siinä sitten tullut vahvistusta veren katkeraan kalkkiin? Alberichin kumiankan symboliikka jäi hieman auki. Onko kyseessä vain vanhemmuuden symboli, kun kumiankan taisimme tavata myös Mimen ja Siegfriedin kotosalla toissapäivänä?
Kolmannen näytöksen alku on taasen mainio. Tällä kertaa todellakin olemme kylpylässä ja Reinintyttäret viihdyttävät itseään akuista ottamillaan eroottisilla sähköiskuilla. Sähkö tuntuu olevan Kairišsille tärkeä jostain syystä. Remontti-Siegfried käy korjailemassa vesihanoja, mutta ei suostu kuitenkaan luopumaan sormuksestaan. Metsästyskohtaus ja Siegfriedin kuolema tapahtuu samassa kylpylässä, kun kerran Gunter ja Hagen seurueineen löytyvät sieltä saunomasta.
Loppuun olen hieman pettynyt. Siegfried makaa sankarinmuistosängyssä ja kansa kulkee sängyn ohi surien. Brünnhilde tappaa itsensä Notungin avulla Siegfriedin viereen. Puhkeaa joukkotappelu(?) ja Reinintyttäret käyvät nappaamassa sormuksen itselleen. Tämän jälkeen joku ottaa miekan ja kaikki yllättäen rauhoittuvat ja liittyvät miekkamiehen kaveriksi. Kuitenkin lopuksi kaikki muut paitsi miekkamies kääntyvät katsomaan Siegfriedin ja Brünnhilden kuolonpetiä. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Miekkamies yrittää käydä uudeksi sankariksi, mutta vasta kuolema kruunaa todellisen sankarin? Usein Ringin loppuun yritetään saada posiitivista loppuvärettä, nyt ainakaan minuun ei sellaista mistään tartu.
Pitkin Jumalten tuhoa lavalla on mukana mystinen vanhus, jonka henkilöllisyys ja merkitys jää myöskin varsin avoimeksi. Itse tulkitsisin sen Wotaniksi joka seurailee tilannetta. Jos jollakulla on parempia ehdotuksia, kertokaa ihmeessä. Samoin polkupyöräilevän pojan ja lampputytön ideasta olisin kovasti kiinnnostunut.
Vaikka (tai kenties juuri siitä syystä kun) paljon jäi avoimeksi, niin kyllä Jumalten tuhokin on kelpo ohjaus. Ja vaikka ylläolevista tuokiokuvista voisi toisinkin päätellä, niin Wagnerin mukaan tässä edettiin. Jatkumoa edellisistä oopperoista ei vain ollut tälläkään kertaa.
Musiikin puolesta Jumalten tuho jäi hieman vajaaksi. Prologin ja ensimmäisen näytöksen ajan montussa soitti Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri ja toisesta näytöksestä eteenpäin jälleen kansallisoopperan oma orkesteri. Aika erikoinen ratkaisu vaihtaa koko orkesteri kesken oopperan. Katsoin juuri käsiohjelmista, että oopperan oma orkesteri soitti Reininkullan ja Valkyyrian, Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri Siegfriedin. Siegfried kuullosti mielestäni hienolta, en edes ajatellut orkesterin vaihtuneen Valkyyrian jälkeen. Mutta nyt Jumalten tuhossa prologissa ja ensimmäisessä näytöksessä Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri kuulosti välillä epätasaiselta ja ponnettomalta. Toisesta näytöksestä eteenpäin oopperan oma orkesteri kuulosti paljon paremmalta.
Laulajatkin tuntuivat Jumalten tuhossa epätasaisilta. Uusi Siegfried, Lars Cleveman, oli selkeä parannus Johnny van Haliin. Brünnhildellä, Katrin Gerstenbergerillä, oli omat hyvät hetkensä, mutta välillä tuntui että ääni vei naista eikä toisinpäin. Marcus Jupitherin Gunther oli lavalla lähestulkoon vastustamaton, mutta ihan kuin hänenkään äänensä ei olisi ollut parhaassa terässä. Johan Schinklerin Hagen oli vakuuttava, vaikka matalissa äänissä ei dominanssia löytynytkään. Liubov Sokolova urakoi hienosti Waltrauten ja ensimmäisen nornin roolit. Liene Kinčan äänensävyssä on jotain mikä vetoaa minuun, tykkäsin hänen Gutrunestaan.
Entäpä Riian Ring kokonaisuutena? Reininkulta on se jota tulen muistelemaan vielä pitkään. Herheimin mielikuvitus ja asioiden sitominen toisiinsa on parhaimmillaan käsittämättömän upeaa. Karišsin kolme ohjausta täydensivät Ringin hienosti. Valkyyria tuntui vähän lämmittelyltä, Jumalten tuho paremmalta ja Siegfried tasaiselta kokonaisuulta. Cornelius Meister teki tasaisin varmaa työtä koko viikon. Ihan se täydellinen hurmos jäi kuitenkin saavuttamatta. Esimerkiksi Siegfriedin surumarssi ei yltänyt samaan tehoon kuin vaikkapa Segerstamin versio Helsingistä. Laulajat eivät olleet supertähtiä, mutta tarjoilivat täysille katsomoille kuitenkin kelpo musiikkiteatteria neljänä iltana. Latvialaisilla on komea Ring-kokonaisuus, jota ei missään nimessä kannata laittaa pölyttymään muistoihin vuosikausiksi. Jos uusintakierros on odotettavissa, suosittelen ehdottomasti Riikaa matkakohteeksi. Ainakin Reininkullassa saatamme tavata katsomossa.
lauantai 8. kesäkuuta 2013
Ring Riiassa: Siegfried
Ooppera: Siegfried - Latvian Kansallisooppera 2013-06-07
Ohjaaja Viesturs Kairišs lienee päättänyt painaa reset-nappulaa Valkyyrian ohjauksen jälkeen. Vuonna 2008 ensi-iltansa saanut Siegfried ei tunnu ohjauksellisesti selkeältä jatkolta Valkyyriaan. Sinänsä ihan ymmärrettävä päätös, Reininkulta ja Valkyyria kun olivat valmiiksi jo kuin yö ja päivä.
Toissapäiväinen Valkyyria jätti ohjauksen puolesta hieman haalean maun, mutta onneksi Siegfried tuntui omaan mieleeni askeleelta parempaan suuntaan. Vaikka pikaisesti ajatellen Siegfried vaikuttaa modernilta versiolta, niin Wagnerin ajatusten mukaan edetään kuitenkin. Ensimmäinen näytös tapahtuu hienossa teollisuustilassa jossa Siegfried ja Mime asustavat. Mime on perinteisiin seppähahmoihin verrattuna varsin oppineen tuntuinen mies. Solmio kaulassa Mime tuntuu harrastavan metallintyöstön ohella kirjallisuutta ja musiikkia. Siegfried ei nuoren koltiaisen tavoin lämpene Mimen kultturiharrastukselle. Hienoa symboliikkaa on Siegfriedin mättäessä Mimen kirjastoa masuunin polttoaineeksi jotta Notung saadaan taottua uuteen loistoon. Siinä näytetään sivistykselle ja kulttuurille omat paikkansa kun tarvitaan aseita.
Toisessa näytöksessä Fafnerin "luolaa" kuvasi mystinen pommitehtaan(?) fasadi. Fafner kun on kerran sormuksen herra, niin valtaahan moiset asearsenaalit mainiosti kuvaavat. Metsälintua emme lavalla nähneet, mutta mielestäni aika hauskasti sen ääntä mallinsivat välkkyvät ja epäkuntoisina sirisevät loisteputket. Lohikäärmeongelma ratkaistiin Siegfriedin torven herättämällä zombiejoukolla, jotka muodostivat elävän ihmismadon, jonka sisällä Fafner saa sitten kokea Notung terävän kärjen.
Kolmas näytös tapahtuu syyssäässä tyhjentyneen ja raunioituneen uima-altaan pohjalla. Wotanin ja Erdan kohtaamiseen kuivuneet syyslehdet sopivat mainiosti. Jumalten aika on saapunut syksyyn ja loppu on lähellä. Sen sijaan kun Brünnhilde löytyy hieman myöhemmin samasta altaanpohjasta lehtikasan alta, niin assosiaatiot eivät välttämättä ole aivan yhtä osuvat; vaikka libreton mukaan Brünnhilde kuusen oksien alla lepäilikin. Kun Siegfried saa Brünnhilden hereille ja osoittaa tätä kohtaan hieman turhan innokasta mielenkiintoa, onnistuu Brünnhilde rauhoittamaan Siegfriedin istuttamalla tämän sohvalle television eteen. Yhtä osuva huomio television monimuotoisesta funktiosta modernissa maailmassa tehdään lopussa, kun Brünnhilden vihdoin sulaessa Siegfriedille potkaisee television sivuun jotta lemmenliekki saa roihuta vapaasti.
Kyllä ne erot tuntuvat olevan hiuksenhienoja, milloin ohjaus tuntuu onnistuneelta ja milloin ei. Valkyyrian pienet mausteet eivät osuneet kohdalleen, mutta Siegfried taasen tuntui ihan makoisalta. Omaan mieleeni ohjaus pyöritteli ajatuksia vallan käytöstä. Ja sitähän, tai oikeammin sitäkin, se Ring juuri on.
Orkesteri ja kapellimestari Meister saavat minulta jälleen kiitettävät arvosanat. Uudet äänet lavalla olivatkin sitten hankalampia tapauksia. Siegfriedin esittäjä Johnny van Hal ei muistunut mieleeni ennen oopperaa. Jossain vaiheessa toista näytöstä kun tuskailin hänen äänensä kanssa, olin yhtäkkiä varma että olin kuullut häntä aikaisemminkin. Väliajalle pikainen tarkistus vahvisti että hän lauloi vuosi sitten keväällä Parsifalin Kööpenhaminassa. Jotain pientä allergiaa minulla on hänen ääntänsä kohtaan, vaikka hän kelpo näyttelijä onkin. Pahoittelen. Lehtikasan alta heräsi uusi Brünnhilde, Sabine Passow. Hänen heräämisensä oli lähellä ylinäyttelemistä, mutta äänessä oli paljon positiivistä. Hieman asia jää auki, sillä Jumalten tuhossa on taas uusi Brünnhilde.
Tutut nimet aikaisemmilta päiviltä olivat edelleen hyvässä iskussa. Liubov Sokolovan saksa kuullosti ehkä hieman liikaa venäläiseltä tänään. Minun korviini illan paras laulaja oli (taas) Egils Siliņš ja hyvänä kakkosena Bengt-Ola Morgny Mimen roolissa. Marcus Jupither lauloi tänään Alberichin, mutta vaihtaa Jumalten tuhoon Guntheriksi. Marcuksesta pidän myös.
Hieno ilta oopperassa!
Ohjaaja Viesturs Kairišs lienee päättänyt painaa reset-nappulaa Valkyyrian ohjauksen jälkeen. Vuonna 2008 ensi-iltansa saanut Siegfried ei tunnu ohjauksellisesti selkeältä jatkolta Valkyyriaan. Sinänsä ihan ymmärrettävä päätös, Reininkulta ja Valkyyria kun olivat valmiiksi jo kuin yö ja päivä.
Toissapäiväinen Valkyyria jätti ohjauksen puolesta hieman haalean maun, mutta onneksi Siegfried tuntui omaan mieleeni askeleelta parempaan suuntaan. Vaikka pikaisesti ajatellen Siegfried vaikuttaa modernilta versiolta, niin Wagnerin ajatusten mukaan edetään kuitenkin. Ensimmäinen näytös tapahtuu hienossa teollisuustilassa jossa Siegfried ja Mime asustavat. Mime on perinteisiin seppähahmoihin verrattuna varsin oppineen tuntuinen mies. Solmio kaulassa Mime tuntuu harrastavan metallintyöstön ohella kirjallisuutta ja musiikkia. Siegfried ei nuoren koltiaisen tavoin lämpene Mimen kultturiharrastukselle. Hienoa symboliikkaa on Siegfriedin mättäessä Mimen kirjastoa masuunin polttoaineeksi jotta Notung saadaan taottua uuteen loistoon. Siinä näytetään sivistykselle ja kulttuurille omat paikkansa kun tarvitaan aseita.
Toisessa näytöksessä Fafnerin "luolaa" kuvasi mystinen pommitehtaan(?) fasadi. Fafner kun on kerran sormuksen herra, niin valtaahan moiset asearsenaalit mainiosti kuvaavat. Metsälintua emme lavalla nähneet, mutta mielestäni aika hauskasti sen ääntä mallinsivat välkkyvät ja epäkuntoisina sirisevät loisteputket. Lohikäärmeongelma ratkaistiin Siegfriedin torven herättämällä zombiejoukolla, jotka muodostivat elävän ihmismadon, jonka sisällä Fafner saa sitten kokea Notung terävän kärjen.
Kolmas näytös tapahtuu syyssäässä tyhjentyneen ja raunioituneen uima-altaan pohjalla. Wotanin ja Erdan kohtaamiseen kuivuneet syyslehdet sopivat mainiosti. Jumalten aika on saapunut syksyyn ja loppu on lähellä. Sen sijaan kun Brünnhilde löytyy hieman myöhemmin samasta altaanpohjasta lehtikasan alta, niin assosiaatiot eivät välttämättä ole aivan yhtä osuvat; vaikka libreton mukaan Brünnhilde kuusen oksien alla lepäilikin. Kun Siegfried saa Brünnhilden hereille ja osoittaa tätä kohtaan hieman turhan innokasta mielenkiintoa, onnistuu Brünnhilde rauhoittamaan Siegfriedin istuttamalla tämän sohvalle television eteen. Yhtä osuva huomio television monimuotoisesta funktiosta modernissa maailmassa tehdään lopussa, kun Brünnhilden vihdoin sulaessa Siegfriedille potkaisee television sivuun jotta lemmenliekki saa roihuta vapaasti.
Kyllä ne erot tuntuvat olevan hiuksenhienoja, milloin ohjaus tuntuu onnistuneelta ja milloin ei. Valkyyrian pienet mausteet eivät osuneet kohdalleen, mutta Siegfried taasen tuntui ihan makoisalta. Omaan mieleeni ohjaus pyöritteli ajatuksia vallan käytöstä. Ja sitähän, tai oikeammin sitäkin, se Ring juuri on.
Orkesteri ja kapellimestari Meister saavat minulta jälleen kiitettävät arvosanat. Uudet äänet lavalla olivatkin sitten hankalampia tapauksia. Siegfriedin esittäjä Johnny van Hal ei muistunut mieleeni ennen oopperaa. Jossain vaiheessa toista näytöstä kun tuskailin hänen äänensä kanssa, olin yhtäkkiä varma että olin kuullut häntä aikaisemminkin. Väliajalle pikainen tarkistus vahvisti että hän lauloi vuosi sitten keväällä Parsifalin Kööpenhaminassa. Jotain pientä allergiaa minulla on hänen ääntänsä kohtaan, vaikka hän kelpo näyttelijä onkin. Pahoittelen. Lehtikasan alta heräsi uusi Brünnhilde, Sabine Passow. Hänen heräämisensä oli lähellä ylinäyttelemistä, mutta äänessä oli paljon positiivistä. Hieman asia jää auki, sillä Jumalten tuhossa on taas uusi Brünnhilde.
Tutut nimet aikaisemmilta päiviltä olivat edelleen hyvässä iskussa. Liubov Sokolovan saksa kuullosti ehkä hieman liikaa venäläiseltä tänään. Minun korviini illan paras laulaja oli (taas) Egils Siliņš ja hyvänä kakkosena Bengt-Ola Morgny Mimen roolissa. Marcus Jupither lauloi tänään Alberichin, mutta vaihtaa Jumalten tuhoon Guntheriksi. Marcuksesta pidän myös.
Hieno ilta oopperassa!
torstai 6. kesäkuuta 2013
Ring Riiassa: Die Walküre
Ooppera: Die Walküre - Latvian Kansallisooppera 2013-06-05
Riikan Ring jatkui Viesturs Kairišsen ohjaamalla Valkyyrialla. Eilistä Herheimin ohjaamaa Reininkultaa en halunnut lähteä purkamaan auki koska ohjaus oli niin monitasoinen, että sen purkaminen tekstiksi henkilökohtaisen kokemuksen kautta ei ole oikein mahdollista järkevissä aikarajoissa. Valkyyria ei taasen innoita ohjauksen yksityiskohtien osalta kovinkaan suuriin pohdintoihin.
Parasta jälleen todeta heti aluksi Kairišs kuljettaa tarinaa Wagnerin libreton mukaan, joten perusasiat ovat kunnossa. Mutta kokonaisuudesta jää vähän samanlainen maku kuin tuoreesta Helsingin Tristanista, ohjaajan lisämausteet eivät oikein tuo mitään lisää. Paksun käsiohjelman ainokainen sivu joka käsittelee ohjauksen teemoja, kertoo (stadion)peleistä. Peliteemaa Kairišs kehittää ensimmäisessä näytöksessä laittamalla Sieglinden ja Hundingin bunkkerimaiseen asuntoon pöytäjalkapallopöydän. Toinen ja kolmas näytös taasen tapahtuvat jonkinlaisella jumalaisella gladiaattoriareenalla. Siellä Siegmund ja Hunding taistelevat, valotaulun pitäessä lavayleisön tiedossa pelitilanteesta. 0-0 tietysti päätyy lukuihin x:x. Vanhalla pesäpallokielellä kuolleita tuli.
Peliteema tuntuu varsin päälleliimatulta, vaikka käsiohjelma kehitteleekin pallo-aurinko-jumala -akselia. Toinen näytös päättyy yleisön joukkotappeluun, onneksi sentään lavayleisön. Ilmeisesti tämän mellakan lopputuloksia valkyyriajoukko sitten siivoilee kolmannen näytöksen aluksi. Valitettavasti minun silmissäni lavakatsomo alastomine, pussipäisine ruumiineen muistutti turhan paljon turkkilaista saunaa. Kun kaiken lisäksi valkyyriat olivat pukeutuneet kumiessuja muistuttaviin vaatteisiin ja huiskuttelivat ruumiita huiskilla, niin minun oli vaikea saada saunakuvaa pois tajunnastani.
Mielenkiintoinen kohta oli toisessa näytöksessä valotaulun hiljainen zoomaus Wotanin(?) jäljellä olevaan silmään. Wotanin kertoessa tarinaa Brünnhildelle hän vihoissaan tuikkaa keihäänsä maahan, joka samalla "puhkaisee" valotaululla hänen toisenkin silmänsä. Eikö Wotan näe enää minkäänlaista tulevaisuutta, kun kerran Frickakin on pannut hänet aisoihin? Jumalainen itsekastraatio?
Sähkölläkin taitaa olla jotain merkitystä Kairišsin maailmassa, sillä sähkö rätisee pariin otteeseen, sulakkeet paukkuvat ja Notungkin löytyy sulaketaulusta. Sen suurempaa merkitystä en osaa sille antaa.
Mutta kun ohjaus ei oikein noussut plaaniin, niin musiikki sen kyllä teki. Heti alun myrkystä orkesteri ja Cornelius Meister saivat väreet iholle. Koko solistikaarti onnistui mielestäni mainiosti. Michael Weinius ja Liene Kinča olivat mainiot lemmensisarukset. Kinčalla on mielenkiintoinen sävy äänessään, pidin hänestä kovasti. Johan Schinkler jylisi vakuuttavasti Hundingina. Martina Dike jatkoi Frickan roolissa upeaa työskentelyä ja illan uusi Wotan, Egils Siliņš, oli todella hieno uusi tuttavuus. Brünnhilden esittäjä Katrin Gerstenbergen ei aina tule täysin kirkkaasti läpi, mutta Riikan kokoisessa salissa hänenkin äänensä toimii ok.
Eilisen Herheimin ilotulituksen jälkeen Kairišsin Valkyyriasta jää vähän vaisu kuva. Mutta mistäpä ohjauksesta ei jäisi? Reininkulta ja Valkyyria eivät omanneet mitään yhteistä ohjauksellisesti. Entäpä sitten Siegfried ja Jumalten tuho? Molemmat ovat Kairišsin ohjaamia, pilkkooko hän omankin osuutensa vai onko ohjauksilla yhteistä taustaa? Sitä varten pitää odottaa perjantaihin asti. Huomenna on vapaapäivä Ringistä.
Riikan Ring jatkui Viesturs Kairišsen ohjaamalla Valkyyrialla. Eilistä Herheimin ohjaamaa Reininkultaa en halunnut lähteä purkamaan auki koska ohjaus oli niin monitasoinen, että sen purkaminen tekstiksi henkilökohtaisen kokemuksen kautta ei ole oikein mahdollista järkevissä aikarajoissa. Valkyyria ei taasen innoita ohjauksen yksityiskohtien osalta kovinkaan suuriin pohdintoihin.
Parasta jälleen todeta heti aluksi Kairišs kuljettaa tarinaa Wagnerin libreton mukaan, joten perusasiat ovat kunnossa. Mutta kokonaisuudesta jää vähän samanlainen maku kuin tuoreesta Helsingin Tristanista, ohjaajan lisämausteet eivät oikein tuo mitään lisää. Paksun käsiohjelman ainokainen sivu joka käsittelee ohjauksen teemoja, kertoo (stadion)peleistä. Peliteemaa Kairišs kehittää ensimmäisessä näytöksessä laittamalla Sieglinden ja Hundingin bunkkerimaiseen asuntoon pöytäjalkapallopöydän. Toinen ja kolmas näytös taasen tapahtuvat jonkinlaisella jumalaisella gladiaattoriareenalla. Siellä Siegmund ja Hunding taistelevat, valotaulun pitäessä lavayleisön tiedossa pelitilanteesta. 0-0 tietysti päätyy lukuihin x:x. Vanhalla pesäpallokielellä kuolleita tuli.
Peliteema tuntuu varsin päälleliimatulta, vaikka käsiohjelma kehitteleekin pallo-aurinko-jumala -akselia. Toinen näytös päättyy yleisön joukkotappeluun, onneksi sentään lavayleisön. Ilmeisesti tämän mellakan lopputuloksia valkyyriajoukko sitten siivoilee kolmannen näytöksen aluksi. Valitettavasti minun silmissäni lavakatsomo alastomine, pussipäisine ruumiineen muistutti turhan paljon turkkilaista saunaa. Kun kaiken lisäksi valkyyriat olivat pukeutuneet kumiessuja muistuttaviin vaatteisiin ja huiskuttelivat ruumiita huiskilla, niin minun oli vaikea saada saunakuvaa pois tajunnastani.
Mielenkiintoinen kohta oli toisessa näytöksessä valotaulun hiljainen zoomaus Wotanin(?) jäljellä olevaan silmään. Wotanin kertoessa tarinaa Brünnhildelle hän vihoissaan tuikkaa keihäänsä maahan, joka samalla "puhkaisee" valotaululla hänen toisenkin silmänsä. Eikö Wotan näe enää minkäänlaista tulevaisuutta, kun kerran Frickakin on pannut hänet aisoihin? Jumalainen itsekastraatio?
Sähkölläkin taitaa olla jotain merkitystä Kairišsin maailmassa, sillä sähkö rätisee pariin otteeseen, sulakkeet paukkuvat ja Notungkin löytyy sulaketaulusta. Sen suurempaa merkitystä en osaa sille antaa.
Mutta kun ohjaus ei oikein noussut plaaniin, niin musiikki sen kyllä teki. Heti alun myrkystä orkesteri ja Cornelius Meister saivat väreet iholle. Koko solistikaarti onnistui mielestäni mainiosti. Michael Weinius ja Liene Kinča olivat mainiot lemmensisarukset. Kinčalla on mielenkiintoinen sävy äänessään, pidin hänestä kovasti. Johan Schinkler jylisi vakuuttavasti Hundingina. Martina Dike jatkoi Frickan roolissa upeaa työskentelyä ja illan uusi Wotan, Egils Siliņš, oli todella hieno uusi tuttavuus. Brünnhilden esittäjä Katrin Gerstenbergen ei aina tule täysin kirkkaasti läpi, mutta Riikan kokoisessa salissa hänenkin äänensä toimii ok.
Eilisen Herheimin ilotulituksen jälkeen Kairišsin Valkyyriasta jää vähän vaisu kuva. Mutta mistäpä ohjauksesta ei jäisi? Reininkulta ja Valkyyria eivät omanneet mitään yhteistä ohjauksellisesti. Entäpä sitten Siegfried ja Jumalten tuho? Molemmat ovat Kairišsin ohjaamia, pilkkooko hän omankin osuutensa vai onko ohjauksilla yhteistä taustaa? Sitä varten pitää odottaa perjantaihin asti. Huomenna on vapaapäivä Ringistä.
tiistai 4. kesäkuuta 2013
Ring Riiassa: Das Rheingold
Ooppera: Das Rheingold - Latvian Kansallisooppera 2013-06-04
Riian Ringi hyrähti käyntiin Stefan Herheimin ohjaamalla Reininkullalla. Ensi-ilta Bergenin festivaalin kanssa jaetulla tuotannolla oli vuonna 2006 ja käsiohjelman mukaan viimeisimmän version on ohjannut Therese Schmidt. Minulla ei ole käsitystä mitä mahdollisia muutoksia ohjaukseen on tehty, mutta minuun nenääni ohjaus tuoksahtaa herkulliseltä, täysveriseltä Herheimilta.
Herheimiltä kysyttiin aikanaan haluaisiko hän ohjata koko Ringin, mutta ainakin tuolloin hänellä oli halua vain Reininkultaan. Ringin muut osat on ohjannut Viesturs Kairišs. Mielenkiinnolla odotan onko Riian Ring neljä täysin erillistä ohjausta vailla yhtenäisyyttä, vai elävätkö ohjauksen teemat oopperasta toiseen.
Herheim kääntää jossain mielessä Reininkullan nurinniskoin. Reininkulta ei ole tarina muinaisista myyteistä, vaan itse Wagner (ja Bayreuth) on myytti, jonka syntyä ja elinkaarta saamme ihmetellä. Wagner on itse lavalla ja aloittaa oopperan kirjoittamalla alkusoiton aikana esirippuun tuon legendaarisen aloituksen: Es war einmal. Syytä ensimmäiseen virnistykseen on heti kun muistaa että Reininkultahan alkaa piiitkällä Es-duuri soinnulla. Wagnerin hahmo elää lavalla monen esittäjän voimin. Oman tulkintani mukaan Alberich, Loge, Wotan, Mime, Fafner ja Fazolt peilaavat jonkun aikaa Wagnerin hahmoa.
Wotan on "pääwagner" ja hänellä on pyhä kirja josta tarinan juoni löytyy. Alberich on Wagnerina kunnes on saanut aarteen huijattua Reinintyttäriltä. Myöhemmin hän palaa Hitler-hahmossa; sitä se rakkauden kiroaminen teettää. Useasti puhutaan että Wagner on kirjoittanut oopperoidensa päärooleja omiksi kuvikseen: Tannhäuser, Lohengrin, Siegfried ja Parsifal. Herheim kertoo Reininkullassa Wagner myytin synnyn ja taivuttaa Bayreuthin historian osaksi juonta. Tähänhän hän palasi Parsifal ohjauksellaan Bayreuthissa pari vuotta myöhemmin.
En halua ryhtyä käymään läpi ohjausta yksityiskohtaisesti, koska pitää ehtiä hieman nukkumaankin ennen huomista Valkyyriaa. Herheim on parhaimmillaan lähestulkoon tauottomien assosiaatioketjujen tuottaja; asiat ja niiden uudet ja vanhat kontekstit sulautuvat ajatuksia avaavaksi ilotulitukseksi. Ymmärrän täysin että joillekin Herheim on yksi Regietheaterin traditioraiskaajista. Buuauksia kuulimme tänäänkin, ja olen varma että ne olivat tuotannolle. Mutta minulle Herheim on toisinaan kuin mystinen tuoksu alitajunnasta; se paljastaa yhtä paljon minusta itsestäni, kuin aiheena olevasta tarinasta. Pitäisikö Herheimin sitten kirjoittaa omat oopperansa ja jättää muiden "valmiit" teokset rauhaan? Ei tietenkään, hyvä ohjaaja käyttää läpikuultavia värejä, ei peittovärejä.
Wagner ja Bayreuthin historia ovat aihe joka sisältää kaikki eeppisen tarinan ainekset. Luomisvoimaisen taiteilijan elämäntyö, joka elää edelleen 200 vuotta syntymänsä jälkeen. Itse Richard Wagnerista henkilönä tuntuu löytyvän niin monta ristiriitaista puolta. Kateellisesta antisemiitistä kenties musiikinhistorian suurimpaan uudistajaan. Ja kuolemansa jälkeen häneen on liitetty saksalaisen historian pahin kuona, jonka relevanttisuudesta kiistellään todennäköisesti seuraavat parisataa vuotta.
Jotenkin tuntuu että Herheimin pureutuminen Wagnerin moniin puoliin Reininkullan avulla on mitä parhain juhlavuoden kunnioitus. Herheim läjäyttää saksalaisen historian hahmot Lutherista Freudiin jumalien muodossa lavalle. Pyöräyttää natsikortin rakkauden kiroamisen kautta Wagnerista Alberichiin. Näyttää kuinka Wagnerin rintakuva on yksi uskonnon symboli muiden joukossa ja kuinka ahneus on loppujen lopuksi aika paha juttu. Hieno ilta oopperassa.
Riian Ringin johtaa saksalainen Cornelius Meister. Ainakin Reininkullan perusteella kelpo kapu montussa. Laulajakaarti on mielestäni mukavan tasainen. Omiksi suosikeiksi kohosivat Martina Dike Frickana ja Liubov Sokolova Erdana. Tämän iltainen Wotan, Ralf Lukas, lauloi komeasti mutta aivan kun lopussa olisi ollut vähän väsymystä äänessä. Mutta eipä hätää, huomenna onkin lavalla toinen Wotanin esittäjä.
Innolla odotan Valkyriaa...
Riian Ringi hyrähti käyntiin Stefan Herheimin ohjaamalla Reininkullalla. Ensi-ilta Bergenin festivaalin kanssa jaetulla tuotannolla oli vuonna 2006 ja käsiohjelman mukaan viimeisimmän version on ohjannut Therese Schmidt. Minulla ei ole käsitystä mitä mahdollisia muutoksia ohjaukseen on tehty, mutta minuun nenääni ohjaus tuoksahtaa herkulliseltä, täysveriseltä Herheimilta.
Herheimiltä kysyttiin aikanaan haluaisiko hän ohjata koko Ringin, mutta ainakin tuolloin hänellä oli halua vain Reininkultaan. Ringin muut osat on ohjannut Viesturs Kairišs. Mielenkiinnolla odotan onko Riian Ring neljä täysin erillistä ohjausta vailla yhtenäisyyttä, vai elävätkö ohjauksen teemat oopperasta toiseen.
Herheim kääntää jossain mielessä Reininkullan nurinniskoin. Reininkulta ei ole tarina muinaisista myyteistä, vaan itse Wagner (ja Bayreuth) on myytti, jonka syntyä ja elinkaarta saamme ihmetellä. Wagner on itse lavalla ja aloittaa oopperan kirjoittamalla alkusoiton aikana esirippuun tuon legendaarisen aloituksen: Es war einmal. Syytä ensimmäiseen virnistykseen on heti kun muistaa että Reininkultahan alkaa piiitkällä Es-duuri soinnulla. Wagnerin hahmo elää lavalla monen esittäjän voimin. Oman tulkintani mukaan Alberich, Loge, Wotan, Mime, Fafner ja Fazolt peilaavat jonkun aikaa Wagnerin hahmoa.
Wotan on "pääwagner" ja hänellä on pyhä kirja josta tarinan juoni löytyy. Alberich on Wagnerina kunnes on saanut aarteen huijattua Reinintyttäriltä. Myöhemmin hän palaa Hitler-hahmossa; sitä se rakkauden kiroaminen teettää. Useasti puhutaan että Wagner on kirjoittanut oopperoidensa päärooleja omiksi kuvikseen: Tannhäuser, Lohengrin, Siegfried ja Parsifal. Herheim kertoo Reininkullassa Wagner myytin synnyn ja taivuttaa Bayreuthin historian osaksi juonta. Tähänhän hän palasi Parsifal ohjauksellaan Bayreuthissa pari vuotta myöhemmin.
En halua ryhtyä käymään läpi ohjausta yksityiskohtaisesti, koska pitää ehtiä hieman nukkumaankin ennen huomista Valkyyriaa. Herheim on parhaimmillaan lähestulkoon tauottomien assosiaatioketjujen tuottaja; asiat ja niiden uudet ja vanhat kontekstit sulautuvat ajatuksia avaavaksi ilotulitukseksi. Ymmärrän täysin että joillekin Herheim on yksi Regietheaterin traditioraiskaajista. Buuauksia kuulimme tänäänkin, ja olen varma että ne olivat tuotannolle. Mutta minulle Herheim on toisinaan kuin mystinen tuoksu alitajunnasta; se paljastaa yhtä paljon minusta itsestäni, kuin aiheena olevasta tarinasta. Pitäisikö Herheimin sitten kirjoittaa omat oopperansa ja jättää muiden "valmiit" teokset rauhaan? Ei tietenkään, hyvä ohjaaja käyttää läpikuultavia värejä, ei peittovärejä.
Wagner ja Bayreuthin historia ovat aihe joka sisältää kaikki eeppisen tarinan ainekset. Luomisvoimaisen taiteilijan elämäntyö, joka elää edelleen 200 vuotta syntymänsä jälkeen. Itse Richard Wagnerista henkilönä tuntuu löytyvän niin monta ristiriitaista puolta. Kateellisesta antisemiitistä kenties musiikinhistorian suurimpaan uudistajaan. Ja kuolemansa jälkeen häneen on liitetty saksalaisen historian pahin kuona, jonka relevanttisuudesta kiistellään todennäköisesti seuraavat parisataa vuotta.
Jotenkin tuntuu että Herheimin pureutuminen Wagnerin moniin puoliin Reininkullan avulla on mitä parhain juhlavuoden kunnioitus. Herheim läjäyttää saksalaisen historian hahmot Lutherista Freudiin jumalien muodossa lavalle. Pyöräyttää natsikortin rakkauden kiroamisen kautta Wagnerista Alberichiin. Näyttää kuinka Wagnerin rintakuva on yksi uskonnon symboli muiden joukossa ja kuinka ahneus on loppujen lopuksi aika paha juttu. Hieno ilta oopperassa.
Riian Ringin johtaa saksalainen Cornelius Meister. Ainakin Reininkullan perusteella kelpo kapu montussa. Laulajakaarti on mielestäni mukavan tasainen. Omiksi suosikeiksi kohosivat Martina Dike Frickana ja Liubov Sokolova Erdana. Tämän iltainen Wotan, Ralf Lukas, lauloi komeasti mutta aivan kun lopussa olisi ollut vähän väsymystä äänessä. Mutta eipä hätää, huomenna onkin lavalla toinen Wotanin esittäjä.
Innolla odotan Valkyriaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)