Milanon Ring: Siegfried

Ooppera: Siegfried - Teatro alla Scala 2013-06-27

Daniel Barenboimin työpiste

Ansaitun lepopäivän jälkeen Milanon La Scala toivotti yleisön tervetulleeksi Siegfriedin pariin sateisessa säässä. Sen verran paljon tykkään tästä Ringistä, että syytä on mainita koko tuotantotiimi ainakin näin kertaalleen. Guy Cassiers ja Enrico Bagnolin nimet olen jo maininnut aikaisemmissa kirjoituksissani. Cassiers vastaa ohjauksesta ja lavasteista, Bagnoli lavasteista ja valoista. Ajattomat asut on suunnitellut Tim van Steenbergen. Videot ovat Arjen Klerkxin ja Kurt d'Haeseleerin käsialaa. Valkyyrian koreografia on Csilla Lakatoksen ja kaikkien muiden osien Sidi Larbi Cherkaouin.

Siegfriedin paja on aluksi kahden miekoista muodostuneen pilarin välissä oleva pienistä laatikoiden tapaisista tasoista muodostuva tila. Kun Wotan on vastannut Mimen kysymyksiin ja alkaa vuorostaan oman arvuuttelunsa, tilan takareuna alkaa nousta pystyyn kohottaen Wotanin mukanaan. Lattiasta tulee seinä jonka laatikot toimivat portaina Wotanille ja myöhemmin Siegfriedille. Mimellä ei ole asiaa ylemmille tasoille; kahden kerroksen väkeä.

Videoprojisoinnit osuvat jälleen taustalla olevalle Jef Lambeuxin reliefiä "Les passions humaines" mukailevalle seinälle. Toki miekkapilarit saavat osansa pyrähteleviä lintu- ja/tai kalaparvia henkeilevissä videoissa. Ensimmäisen näytöksen valaistusmestarina toimii Siegfried. Hän sytyttelee lattiaseinän putkien valot ja Notungin uudelleen takomisen kipinät tuottavat kunnon valoshown.

Toinen näytös jatkaa Cassiersin vertikaalidatakuljettimien henkeä. Katosta roikkuu ketjupilareita, jotka Fafnerin kuoleman yhteydessä valahtavat keoiksi. Sopivien värivalojen avulla lavalle on luotu kultakasoja. Jälleen hieno visuaalinen idea. Fafnerin lohikäärmehahmo palauttaa Tarnhelmin tanssijatoteutuksen lavalle. Lohikäärmettä ei tanssijoiden kangas projisointeineen välttämättä muistuta, mutta toimii mörköhahmona hyvin. Kun Siegfried saa Fafnerin kuoltua Tarnhelmin haltuunsa, on viiden tanssijan miekkakoreografia todella hieno. Metsälintusen toteutus jäi hieman vaisuksi. Roolin laulaja ei ollut itse lavalla, vaan häntä mallinsi miimikko jonka elekielestä en oikein ymmärtänyt mikä hänen funktionsa lavalla oli.

Kolmannessa näytöksessä Erda ei totutusta poikkea nouse lavalle, vaan oikeastaan lava nousee ylös paljastaen lopun aikoja kokevan Erdan. Lavastus on jälleen täynnä punaisia kuoleman lankoja. Ovatko kuolleet päätyneet äiti maan syliin? Siegfried ei löydä Brünnhildeä aivan samanlaisessa paikassa mihin Wotan hänet jätti, mutta kyllähän sitä maisema hieman voi muuttua parinkymmenen vuoden aikana.

Edelleen jaksan olla innostunut Cassiersin ja kumppaneiden tuotannosta. Hienoa ideoita, muttei ylenpalttista tuputtamista. Tänään vasta havahduin siihen että näyttämökokonaisuus on varsin pimeä. Olisikohan Birgit Nilsson tarvinnut taskulamppua?

Daniel Barenboimia en myöskään voi olla liikaa kehumatta. Hänen johtamansa La Scalan orkesteri kuulostaa mehukkaalta ja hengittää laulajien mukana. Dynamiikan laajuus hämmästyttää edelleen. Siegfriedinä roolissa lauloi tänään kanadalainen Lance Ryan. Hän tuntui aloittavan varsin varovaisesti, mutta kokonaisuutena hän oli ihan kelpo Siegfried. Fysiikkakin sopi rooliin mainiosti. Vaeltajana lauloi Terje Stensvold joka on tuttu oman kansallisoopperamme Ringistä parin vuoden takaa. Johannes Martin Kränzle ja Alexander Tsymbalyuk tekivät kelpo roolit Alberichtinä ja Fafnerina. Iréne Theorin heräsi Brünnhildenä unestaan ja päätti illan komeaan komeaan korkeaan ääneen. Muutamaan otteeseen hänellä oli korkeissa äänissä vähän pakottamisen makua, mutta edelleen kokonaisuutena tosi hienoa laulua.

Illan ehdoton kuningas oli kuitenkin Mimen esittäjä Peter Bronder. Hyvä ääni ja ennen kaikkea aivan mahtava näyttelijä. Bravo!