Talvinen matka kevään keskellä

Pitkästä aikaa pääsin piipahtamaan Konserttihovissa nauttimassa Winterreisesta. Tommi Hakala ja Kristian Attila tarjosivat vakaan esityksen suurklassikosta. Winterreise on aina elämys, niin nytkin...

Roozemanin veljesten kyydissä

Konsertti: Veljekset Roozeman - Konserttihovi 2016-01-31

Schubert Arpeggionen säveltämisen aikoihin

Sellisti Jonathan Roozeman on jo nuoresta iästään huolimatta vieraillut Konserttihovissa aikaisemminkin. Ensimmäisen kerran hieman yli viisi vuotta sitten 13-vuotiaana. Vuosi sitten kuulin häntä hovissa Kamari 21:n vitamiinikiertueella. Tällä kertaa mukana pianoa soittamassa oli isoveli Jan-Paul. Veljeksien ikä ei kyllä kovinkaan paljon korreloi heidän taiteelliseen tuotantoonsa. Kaikin puolin kypsiä pelimanneja, molempien sanojen positiivisessa merkityksessä.

Kaksi ensimmäistä teosta, Boccherinin A-duuri sonaatti G.6 ja Chopinin Introduction et Polonaise op. 3, voisi kuvitella menneen hieman lämmittelyn ja kenties akustiikkaan tutustumisen merkeissä. Mutta sen jälkeen musisoinnin padot tuntuivat murtuvan ja muusat laskeutuivat kuolevaisten joukkoon Parnassos vuorelta. Schubertin "Arpeggione" sonaatti kosketti minua syvältä ja väliajan jälkeen Chopinin Grand Duo sekä Prokofievin Sellosonaatti jatkoivat samaa musiikin juhlaa. Konsertin päättäneet Sarasateen Mustalaislaulut toimivat samalla jo encoreina.

Soittamisen näennäinen helppous on molempien pelimannien osalta valjastettu musiikin sisällön käyttöön, eikä pelkästään tyhjäksi tekniikkanäytökseksi. Ei tätä duoa voi liikaa kehua, rientäkää konserttiin kun vain voitte.

Matalia ääniä Lappeenrannassa

Konsertti: Martti Talvela 80-vuotta - Lappeenranta-sali, Lappeenranta 2015-10-01

Martti Talvelan muistoa kunnioittaakseen Saimaa Sinfonietta oli kutsunut solistikseen Timo Riihosen. Sasha Mäkilän johtaessa saimme nauttia oopperamusiikin herkkupaloja ja Schubertin Keskeneräisen sinfonian.

Heti kärkeen suuret kehut Sasha Mäkilälle ja Saimaa Sinfonietalle. Kylläpä orkesteri kuulosti hyvältä. Keskeneräisen toisessa osassa saattoi olla pieniä ihmeellisyyksiä, mutta kokonaisuutena todella hyvä keikka. Konsertin aloittaneesta Taika-ampujan alkusoitosta Mäkilä tuntui repivän kaikki nyanssit irti. Sen sijaan Jevgeni Oneginin Poloneesi olisi voinut kenties tanssia vieläkin enemmän.

Jos orkesteri oli iskussa, niin kyllä sitä oli Timo Riihonenkin. Riihosen basso omaa jonkin ylä-äänisarjan joka antaa hänen äänelleen selkeästi erottuvan luonteen. Ja mukavasti ne matalimmat äänetkin soivat, kuten Sarastron aarioista saimme kuulla. Filipin monologi kuulosti hyvältä ja Greminin aaria Oneginista tuntui sopivan Riihoselle mainiosti.

Riihonen laulaa tulevina kesinä Bayreuthissa ja tänään myös Lappeenrannassa saimme nauttia hienosti tulkitusta Dalandin aariasta. Onnea ja menestystä Timolle!

Opus X jousikvartettojen parissa Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2014-09-24

Konserttihovin syyskausi aloitettiin komeasti jousikvartetin voimin. Vanhan musiikin yhtyeen Opus X:n sisältä irrotetusta kokoonpanossa soittivat tänään viulistit Petri-Tapio Mattson ja Antto Vanhala, alttoviulisti Markus Sarantola ja sellisti Louna Hosia. Teemalla "jousikvartettoja periodisoittimin" mietittiin samalla autenttisuuden henkeä. Vanhan musiikin esittämiskäytäntöjen parissa tohtorinväitöstä tekevä Sarantola pohdiskeli illan esitysten välillä historiallisesti autenttisten esitysten mahdottomuutta. Käsiohjelman mukana tullut teosesittelylappunen oli myös vallan antoisa.

Itse miellän autenttisuuteen pyrkimisen jonkinlaisena kuriositeettina. Kun konserttiin tai tallenteeseen viitataan periodi-, HIP- tai autenttisuus -termeillä, kuuntelijana ensimmäisiä assosiaatioitani ovat rouhea ja pehmeä soundi, vibraaton vähäisyys ja usein intonaation epätarkkuus. Seuraavana tulevat erikoisemmat tempovalinnat. Sinänsä tilanne on hieman ristiriitainen, kun usein kaipaan moderneihinkin tulkintoihin enemmän rouheutta ja eritoten oopperalaulajien kanssa joudun välillä siedättämään itseni omituisiin vibraattoihin. Mutta silti ajatus pyrkimisestä kappaleen sävellysajan äänimaailmaan tavoitteena tuntuu vieraalta. Äänitteiltä on kuultavissa esityksiä 1800-luvun loppuvuosilta saakka. Vaikka mielessään kompensoi alkuaikojen äänitystekniikan heikkoa laatua, silti vanhimpien äänitteiden tulkintatyyli on varsin erikoista kuultavaa nykyajan korvilla. Ei menneisyyden tyylin tavoittelussa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kuitenkin siinä tämän päiväisessä yrityksessäkin kuuluu läpi koko esityskäytäntöjen historia aina tähän päivään saakka. Olen joskus leikkinyt ajatuksella viedä historiahakuisuus läpi myös tilan ja ihmisten suhteen. Konserttiin pääsee vain peruukki päässä tuoksuen tuhdisti ihmiskehon eritteille, salin valaistus hoidetaan öljylampuilla ja kynttilöillä,...

Mutta itse illan konserttiin. Jousikvartetti Opus X yllätti iloisesti, soundi oli rouhea ja pehmeä, niin kuin pitikin. Intonaation suhteen oltiin turvallisilla vesillä, olihan niitä epäpuhtauksiakin, mutta ei haitaksi asti. Ilta alkoi 16-vuotiaan Mozartin d-molli-kvartetolla KV 173. Säveltämisen aikaan hän oli jo altistunut Haydnin kvartetoille ja taitaapa kvarteton menuettiosan aluksi Haydnia lainatakin. Mukava kuulla Mozartin alkuajan kvartetto elävänä, vaikka Mozart ei jousikvartettojen parissa suurempi suosikkini olekaan.

Illan seuraava kvartetto oli Erik Tulindbergin G-duuri kvartetto no. 4. Tulindbergin musiikki ei tehnyt minuun oikein vaikutusta; ei tunteen, eikä älyn tasolla. Uskoakseni Opus X sai kvartetosta sen irti mitä siinä oli otettavissa, mutta ainakaan tänään en sille syttynyt. Enemmän ajatukset askartelivat Ruotsin itäisen puolikkaan musiikkihistorian ensi askelissa. Millaista oli musiikkielämä näillä kulmilla tuohon aikaan?

Illan mielenkiintoisin teos oli Franz Schubertin Es-duuri-kvartetto. Kuinka ollakaan myös Schubert oli 16-vuotias kirjoittaessaan tämän kvarteton. Mozartin ja Schubertin kvartetoilla on ikäeroa 40 vuotta, selkeästi olivat ajat muuttuneet.

Huomenna Opus X soittaa saman konsertin Helsingissä Musiikkitalossa. Käykäähän kuuntelemassa.

Kaksi Winterreisea lomitettuna?

Konsertti: Sellosali 2014-08-31

Tämän vuotisten Helsingin Juhlaviikkojen viimeisen päivän iltana saimme nauttia saksalaisen lied-musiikin helmestä, Schubertin Winterreise -laulusarjasta. Espoon loppuunmyydyssä Sellosalissa Mika Kares ja  Marita Viitasalo veivät yleisön mukanaan talviselle matkalle myyttisen kulkijan mielenmaisemaan. Esityksen formaatti poikkesi hieman totutusta, sillä ennen lauluja Esko Salminen lausui Teivas Oksalan suomennokset laulun tekstistä.

Ehkäpä suomennosten ääneenluku oli samalla konsertin heikoin lenkki. Eikä syy ole suomennoksissa tai Esko Salmisen runonlausuntataidoissa; molemmat olivat kerrassaan mainioita. Ongelma on lähinnä rytmin rikkoontumisessa. Vaikka Winterreise koostuu 24:stä yksittäisestä laulusta ja noiden laulujen järjestystäkin voisi periaatteessa muutellakin, niin kuitenkin laulun ja musiikin jatkuminen ilman kielenvaihtoa ja lausuntaa vie ainakin meikäläisen hieman syvemmälle matkalle musiikin maailmaan. Nyt tarjolla oli kuin kaksi Winterreisea, lausuttu ja laulettu, lomitettuna toisiinsa.

Kareksen edeltävän viikon viestit äänen katoamisesta toivat pientä jännitystä ennakkoon, mutta konsertti hoitui onneksi komeasti. Kyllä Mikalla on komea instrumentti; notkea ja pehmeän täyteläinen ääni. Toivottavasti vierailut liedin puolella jatkuvat, ensimmäinen(?) Winterreise osoitti suurta potentiaalia siihenkin suuntaan. Skaalaus alaspäin, herkempien nyanssien löytyminen ja tulkinnan projektointi sisäänpäin ovat takuulla hyväksi myös komeasti nousevalla oopperaurallakin. Samaa toivon kuin Aarne Pelkosen kanssa, pitkää tulevaisuutta Winterreisen parissa. Olisi ihanaa kuulla tulevina vuosina miten Kareksen ja Winterreisen suhde kehittyy.

Kuhmo 2014, 5. päivä

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2014-07-17

Tähän päivään päättyy tämän kesäinen Kuhmon reissuni. Kenties jonain tulevana kesänä hankin kahden viikon täysliput ja kokeilen miltä tuntuisi altistua koko festivaalitarjonnalle.

Tämän päivän teemana oli Wien. Omat neljä konserttiani sisältivät ensin Schubertia, Beethovenia, Brahmsia ja viimeisessä hurmasi Wienin toinen koulukunta. Schubert-konsertissa maukkaimman herkkupalan tarjoili jälleen Danel-kvartetti Rosamunde-kvarteton muodossa. Jos lukijoille sattuu jossain on mahdollisuus käydä kuuntelemassa Danel-kvartettia, käykää ihmeessä kuuntelemassa kuinka neljä ihmistä soittaa kuin yksi.

Iltapäivän Beethoven annos koostui Aave- ja Arkkiherttua-trioista. Niiden väliin sijoitettu Jukka Tiensuun "Le Tombeau de Beethoven" ei saanut minua hullaantumaan. Sen sijaan Arkkiherttua-trio sai komean kohtelun viulisti Ilja Gringoltsilta, sellisti Tomas Djupsjöbackalta ja pianisti Heini Kärkkäiseltä.

Johannes Brahmsin f-molli pianokvintetto jatkoi vaikuttavien musiikkikokemusten sarjaa. Brahmsin kamarimusiikki velloo parhaimmillaan komeasti ja tämän päiväinen esitys täytti tuon vaatimuksen hienosti.

Tämän vierailun viimeiseksi konsertiksi sattuikin sitten taas nappikonsertti. Ohjelmassa oli Alban Bergin Pianosonaatti, Anton Webernin Pianokvintetto ja Arnold Schoebergin Verklärte Nacht. Näiden namupalojen väliin oli hienosti leikattu kyseisten herrojen kolme sovitusta Johann Strauss nuoremmen valsseista. Hieno idea. Entäpä sitten nuo namupalat? Bergin Pianosonaatin soitti Oliver Triendl ja esitys oli ehdottomasti vangitsevimpia konserttikokemuksiani. Sama herra sai seurakseen Meta4-kvartetin Webernin Pianokvintettoa varten. Todella hienon version saimme nauttia kvintetostakin. Verklärte Nacht oli täydellinen päätös Kuhmon reissulle. Viulistit Aleksandr Sitkovetsky ja Siljamari Heikinheimo, alttoviulistit Yuval Gotlibovick ja Vlad Bogdanas sekä sellistit Martti Rousi ja Tomas Djupsjöbacka kirkastivat yön.

Kuhmoa tulee ikävä...

Kuhmo 2014, 4. päivä

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2014-07-16

Neljännen festivaalipäivän motoksi Vladimir Mendelssohn oli määritellyt "Waiting for Godot". Joten jumaltarustojen piirissä tänään pyörimme.

Minulle päivä pullautti uuden mielenkiintoisen säveltäjänimen: Osvaldo Golijov. Viulistit Daniel Rowland ja Florin Szigeti, alttoviuluun tarttunut Mendelssohn ja sellisti Tuomas Lehto loihtivat aamunavaukseksi mielenkiintoisen sävelmaiseman. Golijovin Tenebrae II:n kvartettoversiossa neljä ääntä elävät omaa elämäänsä, mutta omaavat myös yhteisen suuremman äänen. Hieno teos...

Aamukonsertin toinen helmi oli Priya Mitchellin viulullaan jousiryhmän kanssa tulkitsema hieno versio Ralph Vaughan Williamsin Lark Ascendin teoksesta. Komeasti viulu lenteli.

Iltapäivän ensimmäisessä konsertissa Danel-kvartetti puuhasteli Haydnin "Die sieben letzten Worte unseres Erlösers am Kreuze" teoksen parissa. Vaikka terhakka Haydn fanittaja olenkin, niin tuo teos ei välttämättä lukeudu suosikkeihini. Ehkäpä myös alkuperäinen orkesteriversion on parempi kuin tämä säveltäjän oma sovitus jousikvartetille. Mutta vaikka teos ei kauheasti kolahtanutkaan, niin Danel-kvartetin sietämättömän hieno soitto ilahdutti korvia silti.

Iltapäivän toisen konsertin parhaita paloja oli Roope Gröndahlin tulkitsema Franz Lisztin "Au bord d'une source". Tällä kertaa Dvořákin Sypressisarjan osat ja Janáčekin Kertomus eivät saavuttaneet pitävää tartuntapintaa minuun. Sopraano Shigeko Hata sen sijaan ilahdutti Schubertin laulujen kimpussa.

Oman päiväannokseni viimeinen konsertti jättikin sitten taas muistoja todennäköisesti loppuiäkseni. Suomalainen barokkiorkesteri aloitti mukavasti soittamalla osan Jean-Féry Rebelin sinfoniasta. Heitä olisi kuunnellut pidempäänkin. Darius Milhaudin "La création du monde" ilahdutti jazz-henkäyksillään. Ennen väliaikaa tenori Jussi Myllys, sellisti Martti Rousi ja pianisti Anu Vehviläinen esittivät Ernest Chaussonin "Poème de l'amour et de la mer" laulusarjan. Todella vahva esitys; laulusarjaan pitää tutustua vielä uudelleen.

Väliajan jälkeen sitten rysähti täysillä. Teoksena oli Olivier Messiaenin "Quatuor pour la fin du temps", eli "Aikojen lopun kvartetto". Lavalla olivat klarinetisti Michel Lethiec, viulisti Aleksandr Sitkovetsky, sellisti David Cohen ja pianisti Andrea Rucli. Yhtään kehumisia liioittelematta: aivan käsittämättömän hieno esitys! Soiton intensiivisyys vei minut mukanaan täysin. Klarinetin soolo-osassa Lethiecin soitto nosti karvat pystyyn. Cohenin sellosta katkesi C-kieli toiseksi viimeisen osan loppupuolella, mutta viimeiset tahdit hän onnistui soittamaan omasta stemmastaan kolmella kielellä. Uskoisin ettei C-kieltä olisi niissä tarvittukaan. Kvarteton loppu päättyi salin täydelliseen pimeyteen ja hiljaisuuteen. Messiaenin sotavankileirillä kirjoitettu kvartetto antaa pohdiskeltavaa pidemmäksikin aikaa. Ja kun se saa tämäniltaisen esityksen tasoisen tulkinnan, niin eivätköhän ihmisyyden syvemmät tasot ole jälleen ajatusten alttarilla.

Kuhmo 2014, 2. päivä

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2014-07-14

Oma annokseni maanantain musiikkitarjonnasta Kuhmossa koostui neljästä konsertista. Tämän päivän teemana oli tanssi. Täytyy taasen ihmetellä taiteellisen johtajan Vladimir Mendelssohnin työtaakkaa ohjelmiston ja kokoonpanojen suunnittelussa. Jos on aiheeseen kiinnostusta, suosittelen lämpimästi festivaalien perustajan Seppo Kimasen kirjaa "Kimasen lento".

Muutamia päivän kohokohtia: Chopinin Rondo à la Krakowiak, jonka orkesteriosuus oli muunnettu jousikvartetille. Uusi pianistituttavuus Miro Kari soitti mainiosti. Debussyn Danse sacrée et Danse profane oli aivan huikea kokemus. Harpun ja jousikvintetin yhdistelmä soi hienosti ja israelilainen harpisti Sivan Magen on ehdottomasti bongaamisen arvoinen pelimanni. Viitoskonsertin väliajan jälkeinen ohjelmistokin kolisi minuun komeasti. Hieman modernimmat säveltäjänimet (Suk, Lutoslawski, Riley, Ligeti ja Zorn) sopivat yhteen hienosti.

Päivän yllättävin kokemus tuli sitten viimeisestä konsertista, teemalla flamenco. Musiikki ei suoraan flamencoon viitannut Boccherinin kitarakvintetillä tai de Fallan seitsemällä espanjalaisella kansanlaululla. Mutta näihin yhdisti tanssija Bettina Castaño hienot koreografiat. Suurimmat kiksit aiheutti kuitenkin soolotanssiteos Zapateadoa (vai liekö tuo tanssityyli?) jonka Castaño tanssi ilman musiikkia. Mutta musiikin ja rytmin hän loi itse sorminapsauksin, taputuksin, koputuksin,... Ihan mahtava kokemus.

Huomenna jatketaan teemalla New York.

Schubertin oktetto Helkiö-salissa

Konsertti: Chamber II - Musiikkia maaliskuussa - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-03-06

Lappeenrannan kaupunginorkesterin kevätkausi jatkui tänään kamarimusiikin voimin. Illan konsertin aloitusnumerona kuultiin Paul Hindemithin Kleine Kammermusik, op. 24/2. Hindemithin puhallinkvintetto ei sävellyksenä saa minua suuren innostuksen valtaan, vaikka ihan ylikuivunutta Hindemithiä kvintetto ei olekaan. Soittajia ei tästä voi syyttää, ongelma on minun ja Hindemithin välinen. Tiina Heinosen huilu, Mika Suihkon oboe, Jorma Lautasen klarinetti, Ari Marttilan fagotti ja Matti Leppälän käyrätorvi soivat mukavasti yhteen ja omaksi suosikikseni nousi hidas Ruhig und einfach osa. Viimeisen osan kansanmusiikkihenkisyys jätti myös yllättävän raikkaan loppumaun.

Varttitunnin aloitusnumeron jälkeen olikin jo väliaika(!) ja sen jälkeen päästiin pääruuan pariin. Schubertin F-duuri Oktetto on aikamoinen kamarimusiikkijärkäle yli tunnin kestollaan. Lautasen ja Marttilan seuraksi tulivat käyrätorvisti Fumi Kasama, viulistit Maria Itkonen ja Agnes Lemel, alttoviulisti Markus Sarantola, sellisti Eeva-Maria Pykäläinen ja basisti Henrica Fagerlund. Jotkut kuulijat kuulemma nikottelevat okteton pitkän keston kanssa, mutta minulla ei ainakaan tämän illan esityksessä käynyt aika pitkäksi. Illan pelimannit onnistuivat mielestäni mainiosti, vaikka alun lyhyt adagio tuntui hieman turhan kohteliaalta. Hitaassa osassa päästiin muutamaan otteeseen jo todella hienoihin vuoropuheluihin. Teoksen alkuperäinen tilaaja kreivi Ferdinand Troyer soitti itse klarinettiä kantaesityksessä ja tänään Jorma Lautasen komeaa soittoa kuunnellessa täytyy nostaa hattua kreivin klarinetin soittotaidoille.

Talvinen matka Aarne Pelkosen ja Ilmo Rannan seurassa

Konsertti: Lappeenranta-sali 2014-01-04

Uuden vuoden konserttikokemukset alkoivat komeasti saksalaisen liedin peruspilarin, Schubertin Winterreisen parissa. Lappeenrannan laulukilpailujen välivuosina järjestetty Laulava Lappeenranta -tapahtuma sisältää tänä vuonna kaksi konserttia: tämän iltaisen lied-konsertin ja ensi viikolle sijoitetun operetti-illan.

Viime vuonna Aarne Pelkonen juhli Lappeenrannassa laulukilpailujen voittoa ja nyt hän palasi esittelemään taitojaan täysimittaisessa lied-resitaalissa. Jo vuosi sitten Pelkonen vakuutti minut nimenomaan liedin parissa ja tämän iltainen Winterreise oli oiva esimerkki nuoren laulajan kyvyistä. Pelkosen instrumentista löytyy laaja kirjo sävyjä joita hän käyttää hienosti. Erityisesti herkät sävyt löytyvät komeasti. Toisaalta vaikkapa "Mut" -lauluun kaipasin kyllä hieman enemmän uhmamieltä. Yhteistyö Ilmo Rannan kanssa toimi hyvin.

Winterreise on liedlaulajan elinikäinen ystävä. Dietrich Fischer-Dieskau levytti Winterreisen seitsemän kertaa. Toivottavasti saan mahdollisuuden kuulla monia Pelkosen Winterreise -versioita tulevina vuosina. Alku on ainakin lupaava.

Wienistä Bayreuthiin Risto-Matti Marinin seurassa

Konsertti: Sibelius-Akatemian konserttisali 2013-11-07

Hieman kuin Wagner-konferenssin alkusoittona pianisti Risto-Matti Marin konsertoi Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Konsertin nimi "Wienistä Bayreuthiin - Schubertin, Lisztin ja Wagnerin musiikkia pianolla" kertoo illan säveltäjänimet.

Risto-Matti Marinin musisointia en ollut ennen tätä iltaa kuullut. Tekniikan ja taidon puolesta hän ei jättänyt toivomisen varaa. Illan teosvalikoima sisälsi sen verran hankalia kappaleita, että mokomista asioista ei kannata edes puhua. Paljon tärkeämpää oli se kuinka hän sai imaistua minut mukaansa musiikin maailmoihin. Ohjelmisto ei välttämätä kattanut oman pianomystiikkamittarini kaikkia osa-alueita, mutta hänen soittoaan tahdon kyllä kuulla lisää.

Konsertti alkoi Augusta Stradalin sovituksella Franz Lisztin Orpheuksesta. Liszt teki itse sovituksen kahdelle pianolle, mutta yhden pianon versio syntyi vasta myöhemmin Stradalin toimesta. Marin loihti vaikeasta kappaleesta hienon kokonaisuuden, jonka imua ei onnistunut täysin rikkomaan edes kännykän soiminen kappaleen loppupuolella yleisön joukossa.

Pääosa illan musiikista oli sovituksia pianolle, mutta Franz Schubertin neljä impromptua op. 90 ovat alunperin kirjoitetut pianolle. Oma suosikkini noista taitaa olla ensimmäinen.

Wagneriaanin suurin mielenkiinto kohdistui jälkipuolen Ring sovituksiin ja Tannhäuser alkusoittoon. Risto-Matti Marin oli valinnut Ring sovitusten pohjaksi belgialaisen Louis Brassinin kokonaisuuden. Mutta hän oli korvannut kuitenkin kolme Brassinin sovitusta Lisztin, Tausigin ja Busonin versioilla. Eritoten Brassinin sovituksista kuultaa tavoite hahmotella Wagnerin sointimaailmaa pianon avulla. Valkyyrian Taikatuli sovitus jäi näistä mieleeni mainiona esimerkkinä. Yllättäen Lisztin versio Reininkullan lopusta (ja vähän laajemminkin aiheesta) tuntui vähiten kiinnostavalta.

Varsinaisen ohjelman lopuksi Liszt näytti sitten sovittajan taitonsa Tannhäuserin alkusoiton parissa. Kaikin puolin hämmästyttävä sovitus. Ja kyllä täytyy Risto-Matti Marinin taitoja ihailla tuon nuottivyöryn tulkkina. Kuinka hienosti hän painottaa teemat todella painavan tekstuurin läpi.

Encoressa hypättiinkiin sitten toistasataa vuotta eteenpäin. Saimme kuuulla Ville Raasakan Vanishing Point sävellyksen, jonka kantaesitys oli vasta tänä kesänä Mäntässä. Mielenkiintoinen matka sävelmaisemaan sekin. Toivottavasti löytää tiensä jossain vaiheessa tallenteelle tarkempaa tutustumista varten. Kyllä se noin sävelkielensä puolesta minusta tuntui hieman vieraalta konsertin muuhun ohjelmistoon. Vaikka sen innoittajana on ollutkin Wagnerin Ankunft bei den schwarzen Schwänen.

Juhani Lagerspetz ja neljä säveltäjää

Konsertti: Sibelius-Akatemian konserttisali 2013-04-10

Tämän illan konserttivalinnaksi valitsin Sibelius-Akatemian konserttitarjonnasta Juhani Lagerspetzin resitaalin Kontrasteja. Lagerspetz on tuttu pianisti monesta konsertista vuosien varrelta.

Kontrasteja nimi viittaa konsertin ohjelmistoon. Lagerspetz on valinnut sävellyksiä joiden luonteet muodostavat vahvoja kontrasteja keskenään. Konsertin alkupuolella kuulimme Robert Schumannin Fantasian op. 17 ja Skrjabinin Sonaatin op. 68. Väliajan jälkeen kaksi Stockhausenin pianokappaletta Klavierstück V ja VIII, sekä päätteeksi Schubertin A-duuri sonaatti D 959.

Valinnat toimivat hienosti. Schumannin Fantasian ensimmäisen osan sävelkylpy oli huumaava. Fantasia on teknisesti vaikea kappale, mutta Lagerspetzin soitosta se ei kuulunut. Toisen osan lopputempo oli huumaava. Yllättäen kontrasti Schumannin romantiikan ja Skrajbinin "Mustan messun" kromatiikin ja atonaalisuuden välillä oli odottamaani pienempi. Schumannin paksun pullea tekstuuri lähestyy jossain mielessä Skrajbinin hieman ohuempaa mutta synkempää sävelkieltä.

Stockhausenin avaraa musiikkimaisemaa olisi mukava kuunnella useamminkin konserteissa. Vaikka sitten pieninä annoksina. Jo pelkästään Stockhausenin musiikki asettaa kuuntelijan ennakkoluulot leikkausalustalle ja toimii kontrastina ja näkökulman hakemisena koko musiikkikäsitystä kohtaan. Ja tarjoiltuaan nämä raikkaat sävelryppäät Lagerspetz palasi suvereenisti Schubertin toiseksi viimeisen pianosonaatin pariin. Hieno tulkinta.

Kyllä Lagerspetz osoitti ohjelmistovalinnallaan myös omien soittajanlahjojensa laajuuden. Kaikki kappaleet ovat paitsi teknisesti vaikeita, asetttavat myös tulkinnan puolesta soittajan koville. Lagerspetziä on ilo kuunnella.

Konsertti: Musiikkitalo 2012-11-19

Musiikkitalon Camerata-sali kutsui pianomusiikin ystäviä luokseen kun espanjalaissyntyinen Javier Arrebola konsertoi ohjelmassaan Schubertin kolme viimeistä pianosonaattia. Vaikka Arrebolalla on kotisivut, niin kovin paljon tietoa tästä Sibelius-akatemiassa tohtorintutkintoa suorittavasta pianistista ei ole saatavilla.

Mutta kyllähän se tärkein tieto välittyi tänään konserttilavalta ihan selkeästi: Arrebola on erinomainen pianisti ja ennen kaikkea muusikko. Maailmassa on paljon hyviä pianisteja, mutta sellaisia pelimanneja jotka kykenevät elämään ja välittämään musiikin fraasit koskettavasti, saaden pianon laulamaan ja välillä kadottamaan lyömäsoitinluonteensa, ei ole paljon. Arrebola kuuluu tähän pienempään valiojoukkoon.

Schubertin kolme viimeistä pianosonaattia c-molli, A-duuri ja B-duuri (D958-D960) valmistuivat muutama kuukausi ennen säveltäjän kuolemaa. Ne muodostavat yhdessä hienon kokonaisuuden. Yhteiskesto lähentelee kahta tuntia, jonka vuoksi niitä valitettavasti ei esitetä kovin usein samassa konsertissa. Tänään sonaattien välissä oli 15-20 minuutin väliajat ja ainakin minun makuuni niiden esittäminen samassa konsertissa on erinomainen kokemus. Sonaattien yhteiset rakenneluonteet tulevat näin mukavasti esiin.

Kuten jo edellä mainitsin Arrebola on mies paikallaan. Hän kaivoi pianosta laajan sävypaletin. Raa'asta lyömäsoitintyöskentelystä herkkään lyyriseen sointiin. Ennen kaikkea minuun vetosi hänen ilmaisunsa ja tulkintansa, joka tuntui sykkivän samoissa maisemissa oman sydämeni kanssa.

Ehkeivät Schubertin viimeiset sonaatit ole aivan samalla tasolla Beethovenin loppupuolen sonaattien kanssa. Mutta kyllä ne kestävät kuitenkin vertailun. Niidenkin kuuntelun jälkeen kannattaisi hiljaisuudessa tuijotella nuotioon tai takkaan jonkun aikaa ja miettiä mistä elämässä oikein onkaan kysymys.

Konsertti: Etelä-Karjalan taidemuseo 2012-09-05

Lappeenrannan kaupunginorkesteri aloitti syksyn konsertit soittamalla kamarimusiikkia Etelä-Karjalan taidemuseon tiloissa. Saliin mahtui arviolta noin 70 kuuntelijaa ja tupa taisi olla täysi; hienoa! Kaupunginorkesterin pienkokoonpanojen ohjelmistossa oli Franz Schubertin Es-duuri jousikvartetto op. 125/1, Heitor Villa-Lobosin Assobio a játo ja Louise Farrencin Nonetto op. 38.

Konsertin aloittaneen Schubertin jousikvartettoon olisin kaivannut enemmän keveyttä ja tanssillisuutta. Nyt kvartetto tahtoi edetä turhan varovaisesti ja monotonisesti. Fraasit ja kaaret eivät eläneet ja hengittäneet. Eihän tämän iltaisessa esityksessä varsinaisesti mitään vikaa ollut, rohkeutta vain lisää ja etsimään sävyjä. Neljännessä osassa taisi yksi sivunvaihto olla kaikilla samaan aikaan hieman erikoisessa paikassa?

Villa-Lobosin Assobio a játo on varsin omituinen sävellys huilulle ja sellolle. Ensimmäisessä osassa soittimet vuorotellen säestävät toisiaan toisen soittaessa melodiaa. Jostain syystä sellon melodiavuorossa huilun kolmijakoisen rytmin takapotkut kuulostivat hieman nyrjähtäneeltä. Voi olla että balanssillakin oli tämän kanssa tekemistä, istuin eturivissä. Vaikka pidän Villa-Lobosin musiikista, ei tämä duo kauheasti sykähdyttänyt.

Louise Farrenc on romantiikan ajan ranskalainen naissäveltäjä. En tiedä pitäisikö tuon ajan sävellyksistä selkeästi kyetä kuulemaan säveltäjän kotimaa, mutta jos minun olisi pitänyt veikata Noneton kotimaata, olisi Saksa ollut valintani. Tämän illan esityksistä Nonetto oli tulkinnaltaan eniten minua miellyttävä. Aivan alussa oli kenties pientä balanssipainotusta puhaltimien puolelle, mutta oikea tasapaino löytyi nopeasti. Farrencin Nonetto on mukavasti polveileva sävellys jota kuuntelee mielellään.

Taidemuseo on ihan kelpo tila kamarimusiikille. Mutta Helkiö-salissa on vain paljon mukavammat penkit...

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2012-07-23

Kolmas konserttipäivä jatkui taas neljän konsertin voimalla. Huomenna onkin sitten viimeiset konsertit tämän vuoden Kuhmon reissulla.

Päivän kohokohtia olivat uudet säveltäjätuttavuudet. Ensimmäisestä konsertista niitä ei vielä löytynyt, mutta sen sijaan uusia piirteitä vanhoista tuttavuuksista. Dvořákin d-molli serenadi tihkui pastoraalihenkeä, mikä sinänsä ei ole suuri ihme. Olen pitänyt Paul Hindemithin tuotantoa hieman kuivakkana, mutta "Serenadeja romanttisiin teksteihin" oli kaikkea muuta. Kokoonpanokin oli varsin eksoottinen: sopraano, oboe, alttoviulu ja sello. Salomé Hallerin ääneen olen jo ihastunut aikaa sitten ja Hindemithin lauluihin hän sopi mainiosti.

Toinen konsertti tarjosi minulle ensi kokemuksen norjalaisviulisti Vilde Frangista. Haydnin F-duuri kvarteton op. 3/5 hidas osa vakuutti minut hänen taidoistaan; kaunista, puhdasta fraseerausta.

Kolmas konsertti olikin sitten todellinen jymypaukku. Aluksi saimme kuunnella kuusi Chopinin nokturnoa kolmen eri pianistin esittäminä. Oli mukava vertailla heidän soittoaan. Kelpo soittajia kaikki, oma suosikkini oli taas Paavali Jumppanen. Nokturnojen jälkeen lavalla astui Nataša Kudritskaja, pianisti johon hurmaannuin Kuhmossa jo kaksi vuotta sitten. Hänellä oli mikrofoni mukanaan ja hän kertoi aluksi muutaman sanan säveltäjä Abel Decauxista, jonka musiikkia hänkään ei ollut tuntenut ennen kuin Vladimir Mendelssohn oli pyytänyt häntä esittämään Decauxin Clairs de lune-teoksen. Decaux ja Kudritskaja olivatkin maaginen pari. Kudritskaja on intensiivinen ja vahva tulkitsija. Hän vei yleisön mukanaan Decauxin eksoottiseen musiikkimaisemaan.

Kudritskajan jälkeen oli vaikea kuvitella mikä voisi olla luonteva jatke konsertille. Karl Weiglin Ein Stelldichein oli juuri sellainen. Mystinen laulu jonka Piia Komsi tulkitsi hienosti viulujen, alttoviulujen ja sellojen säestyksellä. Kun väliajan jälkeen vielä saimme nauttia aivan mahtavasta Schönbergin Kirkastetun yön esityksestä, oli tunnelma huipussaan.

Jos olisin itse voinut valita, olisin vaihtanut kahden viimeisen konsertin ohjelmistot keskenään. Nyt illan päättävässä konsertissa Mozartin Pieni yösoitto, Beethovenin Serenadi op. 25 ja Brahmsin D-duuri serenadi jäivät hieman edellisen konsertin varjoon, vaikka hienot tulkinnat saimme kaikista kuunnella.

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2012-07-22

Tänään oli vuorossa neljän konsertin päivä. Ainakin omalla kohdalla Kuhmon parasta antia on jatkuva altistuminen musiikille. Päivä(t) etenee sisäisen musiikkimatkan merkeissä. Wagneriaanina kiinnostaisi kokea kaikki Wagnerin oopperat (tai ainakin ne kymmenen viimeistä) peräkkäisinä päivinä. Se olisi aika mielenkiintoinen kokemus monessa mielessä.

Mitä jäi tänään Kuhmon toisesta päivästä mieleen? Liian paljon jotta ehtisi ja jaksaisi kaikkea blogissa iltamyöhällä ihastella. Mutta mainitaan nyt jotain.

Ensimmäisessä konsertissa ilahdutti erityisesti Jeni Packalenin komea laulu  Manuel de Fallan Psychéssä. Siihen Packalenin sopii mielestäni paremmin kuin eilisiin Zemlinskyn lauluihin. Toisen konsertin osana oli festivaalijohtaja Vladimir Mendelssohnin toteuttama melodraama(?) Leoš Janáčekin elämästä ja musiikista "Leaves of my life". Vaikka lava oli täynnä huippupelimanneja, niin jotenkin kokonaisuus ei oikein noussut siivilleen. Sen sijaan konsertin päättänyt Tšaikovskin d-molli jousisekstetto "Muistoja Firenzestä" oli aivan mahtava.

Kolmas konsertti oli Kuhmon kirkossa, joka on aina kirjaimellisesti kova paikka synnittömälle takapuolelleni. Danel-kvartetti vastasi koko konsertin musiikista säveltäjien Beethoven, Vainberg ja Schubert ohjeistuksella. Danel-kvartettia ei voi liikaa kehua. Aivan käsittämättömän hienoa ja herkkää yhteissoittoa. Neljä kaveria joilla tuntuu olevat yhteinen sydän ja keuhkot.

Illan finaali oli taas Kuhmo-talossa. Jaakko Kortekangas, Bart van de Roerin ja Silja Heikinheimon säestyksellä esitti kolme eri versiota Keijujen kuninkaasta, eli Erlkönigistä. Sen tutuimman, eli Schubertin, lisäksi kuultiin Louis Spohrin ja Beethovenin versiot. Mielenkiintoisia kaikki, mutta kyllä se Schubert on paras. Pianistit jäivät muuten konsertista parhaiten mieleen. Juhani Lagerspetzin komea tulkinta Schumannin "Aavemuunnelmista" ja konsertin päättänyt Henri Sigfridssonin soittama Franz Listzin Fantasia quasi Sonata S.161/7.

Huomenna jatketaan...

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2012-07-21

Tämän vuotinen Kuhmon matka alkoi rauhallisesti kahdella konsertilla. Danel-kvartetti laittoi heti aluksi riman äärimmäisen korkealle upealla Webernin Kuuden bagatellin op. 9 tulkinnallaan.

Koko ensimmäinen konsertti oli muutenkin raikas kokonaisuus säveltäjänimien Webern, Zemlinsky, Schönberg, Berg ja Mahler johdolla. Toinen konsertin kohokohta bagatellien ohella oli Alban Bergin Viiden orkesterilaulun sovitus sopraanolle ja pianolle. Salomé Hallerin ja Paavali Jumppasen tulkinta oli mahtava. Webernin sovituksessa Schönbergin kamarisinfoniasta pianisti Heini Kärkkäisen vasen jalka tahtoi korostaa aksentteja välillä turhan kuuluvasti ja säännöllisesti. Pidän Kärkkäisen soitosta kovasti, mutta tuota "jalkatyöskentelyä" voisi vähän hillitä.

Toisenkin konsertin kohokohtaan Jumppanen oli osallisena. Ferdinand Ries sovitti opettajansa Ludwig van Beethovenin Eroica-sinfonian pianokvartetille. Sovitus oli ihan mielenkiintoinen, vaikka ei mielestäni aina niin onnistunut. Mutta Elina Vähälän, Máté Szücsin, Marko Ylösen ja Paavali Jumppasen tulkinta otti siitä kyllä kaiken irti.

Huomenna hurmos jatkukoon!

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-01-26

Saimaa Sinfonietan illan ohjelmistossa oli kolme teosta jotka ovat valmistuneet suunnilleen sadan vuoden välein. Aloitusnumerona Schubertin 3. sinfonia 1800-luvun alkupuolelta, sitten Schoenbergin 2. kamarisinfonia 1900-luvun alkupuolelta ja lopuksi uunituore Kalevi Ahon käyrätorvikonsertto. Kapellimestarina oli tuttuun tapaan Tibor Bogányi ja käyrätorvikonserton solistina Annu Salminen.

En tiedä oliko matkalla hienosti loistaneilla nousevalla kuulla ja Venuksella osuutta asiaan, mutta illan konsertti kuulosti korviini komealta alusta lähtien. Orkesteri taisi olla hieman leveämmässä istumajärjestyksessä, mikä tuntui levittävän sointia mukavasti. Schubertin 3. sinfonia soi komeasti ja henkäili ainakin minun korviini aika Beethoveniaalisia sävyjä. Schubert oli tuota säveltäessään 18-vuotias veijari. Ei hullumpi sävellys teini-ikäiseltä...

Schoenbergiin minulla on uteliaan innokas asenne. Hänen musiikkinsa saa ajatukset liikkeelle. Tämä tuntuu pätevän sekä tonaaliseen, että atonaaliseen Schoenbergiin. Tämän iltainen 2. kamarisinfonia on tuota tonaalipuolen tuotantoa, mielenkiintoisesti sävelletty atonaalikauden molemmin puolin. Vertailua Schubertin kanssa oli mielenkiintoista tehdä; kuinka keveästi Schoenberg oikeastaan orkesteria käyttääkään. Musiikin kaari liikkuu ympäriinsä, eikä kaikkien tarvitse olla koko ajan äänessä. Tällaiset sävellykset vaativat orkesterilta paljon. Puhtaus ja tarkkuus on oltava kohdallaan jotta homma toimii. Saimaa Sinfonietta suoriutui haasteesta hienosti, vaikka parantamisen varaa tietysti aina on. Alussa taisi olla ehkä pienoista varovaisuutta, mutta kaiken kaikkiaan musiikki aukeni komeasti.

Illan päätti Ahon käyrätorvikonserton kantaesitys. Aho itse ehdotti muutama vuosi sitten, että hän voisi säveltää Annu Salmiselle ja Lappeenranan kaupuginorkesterille käyrätorvikonserton. Veikkaanpa ettei tilauksen tekemistä tarvinnut kauhean paljon miettiä. Kun ennen konserttia luin käsiohjelmasta, että solisti soittaa konserton aikana useammassa paikassa, heräsi mieleen pienoinen epäilys turhasta tehokeinosta. Onneksi olin väärässä. Vastaavia efektejä on käytetty viime aikoina muuallakin, vaikkapa Kaija Saariahon klarinettikonsertossa. Sitä en valitettavasti elävänä ole päässyt kokemaan, mutta ainakin tässä käyrätorvikonsertossa solistin paikan vaihtaminen sopii konserton luonteeseen hyvin. Orkesterin istumajärjestys oli poikkeava konserton aikana, uskoisin tämänkin liittyvän samaan efektiin. Käyrätorvikonserton musiikki kolahtikin sitten minuun täysillä. Luonnonmystiikkaa, shamaanisävyjä, mikrointervalleja, käyrätorvien keskustelua; tekisi mieli kuulla se heti uudelleen.

Ainoa mikä illassa kaivelemaan mieltä oli vähäinen yleisömäärä. Sääli...

Konsertti: Konserttihovi 2011-09-18

Konserttihovin syksy avautui romanttisesti sellon ja harpun voimalla. Duon Toivio-Puusepp muodostavat sellisti Seeli Toivio ja harpisti Lily-Marlene Puusepp. Duo on musisoinut yhdessä vuodesta 2005 lähtien. Kauniit esiintymisasut kruunaavat duon lavaeleganssia ja sopivat hienosti konsertin kokonaishenkeen.

Sello ja harppu ovat tasapainoinen soitinpari. Yhdistelmä ei ole tuntematon säveltäjille ja lisäksi harpun luonteen vuoksi pianolle ja sellolle kirjoitettua musiikkia lienee suhteellisen helppo sovittaa harpulle ja sellolle. Tällöin repertuaari laajenee räjähdysmäisesti. Tämän päiväisessä konsertissa  kuultiin esimerkkejä sekä originaaleista, että sovitetuista sävellyksistä. Uusia mielenkiintoisia säveltäjänimiä tutustumista varten tuli useampiakin: esimerkiksi Bernard Andrés, Walter Huber ja Marcel Grandjany.

Konsertin nimi oli Serenade ja konsertti oli myös samalla osa duon uuden samannimisen levyn julkistamiskiertuetta. Ihan tasapainoinen ja yhtenäinen ohjelmisto, mutta ehkäpä olisin halunnut konserttiin kokonaisuutena jonkun vielä modernimman sävellyksen. Nyt mielenkiintoisimmat numerot olivat sooloharppusävellykset Bernard Andrésilta ja Marcel Grandjanylta.

Toivio-Puusepp duoa voi hyvillä mielin suositella. Kun kohdalle sattuu niin menkäähän kuuntelemaan!

Konsertti: Konserttihovi 2011-05-22

Konserttihovin kevään päätöskonsertti hoidettiin paikallisesti Etelä-Karjalaisin voimin. Täytyy varmaankin alkaa luopua paikallisten muusikkojen kohdalla luonnehdinnasta "positiivisesti yllättynyt"; se kun tuntuu sopivan kaikkiin konsertteihin. Joko minut on helppo yllättää tai sitten taso on hyvä. Toivon kyseessä olevan jälkimmäisen vaihtoehdon.

En tunne tarkoin taustoja, mutta käsittääkseni tämänkin päiväisen kokoonpanon taustalla on viulistikaksikko Päivikki Nykter ja Riitta Lind. He ovat saaneet seurakseen muusikoita Lappeenrannan kaupunginorkesterista, sekä muita Etelä-Karjalaistaustaisia soittajia/opiskelijoita. Tänään lauteilla olivat mukana trumpetisti Ismo Varis, alttoviulisti Taija Pelkonen, sellisti Susanna Syrjäläinen, pianisti Pinja Kauhanen, sopraano Emmi Kaijansinkko ja klarinetisti Jorma Lautanen.

Ohjelman aloituksena oli Händelin D-duuri sarja trumpetille. Kokoonpanona trumpetti, jousikvartetto ja piano. Alussa mielestäni balanssi oli hieman pielessä. Trumpetti korostui hieman liikaa. Pianon kannen olisin avannut jo tässä, se jäi hieman taustalle ja kuulosti tietysti nuhaiselta kansi kiinni. Itse musisointi oli sitä vastoin raikasta.

Toisena ohjelmassa oli Reinhold Glièren Kahdeksan duoa viululle ja sellolle, opus 39. Glière on jälleen kerran minulle tuntemattomampi säveltäjä johon oli ilo tutustua. Soittajapari Nykter ja Syrjäläinen ilahdutti myöskin. Nuori sellisti Syrjäläinen on hieno muusikko. Kenties hän tarvitsisi täyteläisemmän äänen omaavan sellon. Uskoakseni Syrjäläinen on ylittänyt instrumenttinsa rajat.

Korvien hemmottelu jatkui Schubertin laululla Der Hirt auf dem Felsen. Kaijansinkko, Lautanen ja Kauhanen tulkitsivat komeasti Schubertin tunnetun liedin. Kaijansinkolla on heleä, kaunis sopraanoääni. Saksan kielen tarkempaa lausumista jäin kenties hieman kaipaamaan.

Konsertin päätti Glazunovin Viisi novellettia, opus 15. Nuoren Glazunovin teos kirjoitettu jousikvartetolle, ja kelpo kvartetto tänään lavalla olikin. Erityisesti kolmannen osan harras, introvertti tunnelma välittyi hienosti. Sen jälkeisessä valssissa tosin taisi olla pieniä vaikeuksia. Viimeisen osan musiikillisista ansioista (sävellyksen osalta) en ole aivan vakuuttunut, olisi syytä kuulla se uudelleen.

Kiitos Konserttihoville hienosta keväästä! Ennakkotiedot syksyn ohjelmistosta lupaavat hyvää jatkoa...