Ooppera: Macbeth - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-13
Ralf Långbackan Macbeth ohjaus palasi Savonlinnan lavalle juhlistamaan toisen suursankarin Giuseppe Verdin juhlavuotta. Ohjauksen alkuperäinen ensi-ilta koettiin vuonna 1993 ja ohjaus on reissannut maailmallakin muutamaan otteeseen. Tämän iltaisen uusintaensi-illan johti Jan Latham-Koenig.
Långbackan ohjaus käyttää varmaankin parhaiten itse Olavinlinnaa rekvisiittana, ainakin niistä oopperoista joita itse olen siellä kokenut. Mutta muistutan saman tien että Savonlinnan suhteen olen varsinainen untuvikko, enkä ole nähnyt siellä esimerkiksi Aidaa tai Taikahuilua. Långbacka ja lavastuksesta sekä puvuista vastaava Anneli Qveflander maalaavat Macbethin pariskunnan kieroutunutta sielunelämää varsin minimalistisella näytteillepanolla.
Varsinaiset lavasteet ovat vähäiset ja niitä käytetään luovasti pikaisissa kohtauksen vaihdoissa. Lavanäkymää dominoi valtava kuninkaan kruunu, joka oopperan alussa lavalta noustessaan paljastaa sisältään noitakuoron. Mietin kotiinpäin ajaessani, että jos Banquo ei noteeraisi noitakuoroa ensimmäisessä kohtauksessa, voisi noitien kuvitella olevan täysin Macbethin päänsisäisiä demoneja. Siihen ajatukseen tuo kuoron paljastuminen kruunun alta sopii mainiosti. Itse asiassa oopperan lopussa kruunun laskeutuessa takaisin lavalle kuoro jää taas sen sisään, joten symboliikalle taitaa olla selkeät perusteet myös Långbackan ajatuksissa. Pidin kovasti näkemästäni, ohjaus saa pelkkää plussaa minulta.
Jan Latham-Koenig on tuttu kapellimestari kolmen vuoden takaa Tampereen Lohengrinistä. Hän johti myös saman Lohengrin tuotannon silloin Tallinnassa; näin molemmat versiot ja musiikin suhteen ei ollut mitään valittamista, vaikka Tallinnan Birgitta-luostari onkin mielestäni onneton paikka oopperan esittämiseen. Tämän iltaisessa Macbethissä Latham-Koenig teki myös hienoa jälkeä. Istuin eturivissä parin metrin päässä maestrosta, ja Latham-Koenig tuntuu ohjaavan ja elävän musiikin varsin kuuluvalla tavalla. Alussa hämmästelin mistä päin korviin kantautui puhinaa ja tuhinaa, ennen kuin huomasin kapellimestarin eläytyvän musiikin parissa varsin kuuluvasti. Myös laulajien ja kuoron sisääntulot kuuluivat usein maestron huulilta ja hyminästä. Minua moinen eläytyminen ei haitannut, mutta jos joku sattuu kaihtamaan Glenn Gould efektiä, niin kannattaa varata paikka hieman kauempana kapellimestarista.
Illan solistitkin ilahduttivat komeilla äänillään. Nimiroolin lauloi yhdysvaltalainen Stephen Gaertner. Komeaääninen baritoni joka minun makuuni olisi välillä voinut laulaa hieman kovempaa. Långbacka selvittelee kirjasessa enemmänkin volyymin käyttöä Macbethin osalta, ja yhdyn ehdottomasti hänen käsitykseensä dynamiikan dramatiikasta. Muutamassa kohdassa Gaertner olisi voinut silti käyttää hieman enemmän voimaa, sillä tarvittaessa häneltä äänenpainetta löytyi runsain mitoin.
Verdin Macbethin todellisena päähenkilönä puuhasteli Lady Macbeth, eli Csilla Boross. Hänen äänensä ja näyttelijänkykynsä hurmasi minut. Ainoa mitä jäin kaipaamaan, oli se pianissimo dessiin unissakävelyaarian lopuksi. Mutta eipä tuo suuri kauneusvirhe ollut. Banquo roolissa lauloi Carlo Colombara. Hänen muhkea bassonsa oli täyttä hunajaa korvilleni. Mahtava laulaja.
Vielä täytyy hehkuttaa Macduffin osan laulajaa, Alejandro Roytä. Hänen hieno tulkintansa "O figli, o figli miei!" aariasta painui lämpimänä muistoihin. Eikä muissakaan laulajissa vikoja ollut. Jälleen pieni hieno rooli Matti Turusella, tätä bassoa kannattaa seurata tulevaisuudessa.
Kuoro oli kokonaisuutena vakuuttava. Ehkäpä noitia olisi voinut olla enemmän ja/tai heidän äänissään hieman enemmän potkua, mutta makuasioistahan tässä on kyse.
Jälleen kerran hieno Savonlinnan tuotanto. Macbeth on ensimmäinen Verdin kolmesta Shakespeare oopperasta. Ne kaksi muuta, Otello ja Falstaff ovat omalla Verdi-listallani kärkikolmikossa. Macbeth ei saa listan kärkeä täyttymään pelkistä Shakespeare tarinoista, mutta kärkiviisikkoon se komeasti mahtuu. Savonlinnassa se saa arvoisensa näytteillepanon, suosittelen!
Mulle on jo muodostunut tavaksi lukea blogiasi oopperaensi-iltojen jälkeen.
VastaaPoistaTällä kertaa istuin itsekin katsomossa, joten laittelenpa tänne kommenttejani.
Pidin myös kovasti Långbackan ohjauksesta. Hän hyödynsi todella upeasti linnaa osana esitystä.
Olen nähnyt Savonlinnassa myös Aidan ja Taikahuilun, jotka ovat kaiketi parhaat esimerkit linnan käytöstä.
Mielestäni Långbacka on onnistunut linnan käytössä vähintään niiden tasoisesti, omasta mielestäni jopa paremmin.
Toivottavasti Savonlinnaan saadaan lisää esityksiä, joissa tämä ainutlaatuinen esityspaikka hyödynnetään.
Tänä kesänä näkemissäni Samson et Dalilassa ja Lohengrinissä ei mielestäni tässä suhteessa onnistuttu.
Illan teosesittelyssä Uljas Pulkkis kertoi erittäin mielenkiintoisesti Lady Macbethin unissakävelyaariasta
ja näytti siitä vielä videoesimerkinkin. Odotin todella innoissani lopun pianissimo dessiä ja mulle tässä kohden
tuli iso pettymys. No, hieno oopperailta joka tapauksessa.
Kiitos kommentista!
VastaaPoistaKyllähän tuo Olavinlinnan lava on myös aikamoinen haaste ohjaajalle ja lavastajalle. Syvyyttä ei ole paljoakaan ja taas leveyttä ylenmäärin. Aika monessa tuotannossa on lava jaettu leveysuunnassa eri tiloiksi, kuten vaikkapa uudessa La Traviatassa. Jos Olavinlinnaa haluaa hyödyntää linnana, niin se rajoittaa lavastusta muuten. Macbethin tapaiseen lähestymistapaan se sopi mainiosti.
Macbeth on minulle läheinen teksti, kun jouduin kouluaikana opiskelemaan sen kannesta kanteen. Niinpä tähän oopperaankin on aivan erityinen kiinnostus, vaikka se ei vielä aivan loisteliainta Verdiä olekaan. Minna Lindgrenin oopperaesittely oli muuten taas kerran erinomainen, ja suosittelen näitä esittelyjä lämpimästi. Monta mielenkiintoista taustatietoa selvisi tästäkin teoksesta.
VastaaPoistaNäin Macbethin myös 2007 Savonlinnassa. 18.7.13 esityksessä Stephen Gaertner ei saanut samalla tavalla aikaa pysähtymään kuin Juha Uusitalo aikoinaan aariassa Pieta, rispetto, amore. Dynamiikkaa jäin minäkin kaipaamaan, mutta muuten kelpo suoritus. Csilla Boross oli todella hyvässä vedossa, vaikka tämäkään esitys ei päättynyt hänen osaltaan kaivattuun pianissimoon. Carlo Colombaran saamat aplodit jäivät melko vaatimattomiksi, vaikka hän lauloi tyylipuhtaasti. Me suomalaiset olemme tainneet tottua niin loisteliaaseen bassolauluun, että hyvä ei tunnu enää miltään. Toki on myönnettävä, että Jaakko Ryhänen edellisessä produktiossa oli vielä vakuuttavampi.
Vanhoista ohjauksista tämä on Aidan ohella tainnut kestää parhaiten aikaa ja varmasti pitkälti juuri siksi, että kokonaisuus hyödyntää Olavinlinnaa hienosti.
Kiitos Jarkko kommenteista!
VastaaPoistaMinäkin pyrin käymään aina teosesittelyissä jos vain aikatauluhin sopii. Vaikka ooppera olisi kuinka tuttu, niin aina sieltä jotain mielenkiintoista tarttuu mukaan.
Minulle jäi sellainen mielikuva että viime vuonna Aida olisi ollut viimeistä kertaa Olavinlinnassa, ainakin sillä vanhalla ohjauksella. Taisi jäädä sitten minulta kuulematta.
Jo useamman kerran se on ollut viimeistä kertaa :-)
Poista