Kuolema lavalla - La Bohème Oslosta

La Bohème - Oslo 2012, Gullberg Jensen, Herheim

Näin Giacomo Puccinin syntymäpäivän kunniaksi oli aika tutustua Stefan Herheimin viimeisimpään ohjaukseen Oslon oopperaan. La Bohémen ensi-ilta oli tämän vuoden tammikuussa ja nyt saamme jo nauttia tuotannosta DVD ja Blu-ray tallenteiden muodossa.

Herheim katsoo La Bohémea rakkaan kuoleman aiheuttaman shokin ja surutyön kautta. Ooppera alkaa syöpäsairaan Mimin kuolemalla modernissa sairaalassa. Kuolema laukaisee Rodolfon muistelu- ja assosiaatioketjun, jonka etenemistä saamme seurata. Sairaalan henkilökunnasta kuoriutuvat muut La Bohèmen tutut hahmot, jotka ovat ajallisesti sijoittuneet 1800-luvulle. Rodolfon mielessä hahmot liikkuvat ajasta toiseen ja Mimin lopullista kohtaloa muistuttava sairaalasänky on lavalla koko oopperan ajan.

Rodolfon surutyön taustalla on kuolema jatkuvasti läsnä. Herheim on yhdistänyt Benoitin, Parpignolin, Alcindoron ja tullimiehen roolit yhdelle laulajalle (Svein Erik Sagbåten), joka on samalla edustaa kuolemaa lavalla. Mielenkiintoinen ratkaisu joka herättää hienosti monia ajatuksia pitkin oopperaa.

Jos vertaan Oslon La Bohèmea edelliseen katsomaani Herheimin ohjaukseen Ryöstö seraljista, niin La Bohème on huomattavasti uskollisempi alkuperäiselle libretolle. Tavallaan Herheim hyödyntää ohjauksessaan vain moderneja visuaalisen tarinankerronnan menetelmiä takautumineen ja vääristymisineen. Katsoin tallenteen tänään ensimmäistä kertaa ja olen varma että uusintakatselut vain avaavat tarinaa entisestään. Herheimin ohjaukset toimivat monella tasolla.

Lavastus tukee tarinaa hienosti ja vaihtelee modernin sairaalaympäristön ja 1800-luvun miljöön välillä. Mielestäni video-ohjaaja ei ollut aivan tehtäviensä tasalla. Monessa kohtaa olisin halunnut nähdä lavatapahtumat koko lavan osalta. Nyt sai vain viitteen siitä että samaan aikaan toisella puolen lavaa tapahtuu jotain, mutta kamera on keskittynyt vain pieneen osaan tapahtumista.

Laulajilla näkyi olevan mikrofoneja korvan vieressä, mutta äänet kuulostivat minun korvaani hieman omituisen kaikuisilta. Olen ollut Oslon oopperatalon katsomossa eikä akustiikka mielestäni tuollaiselta kuulostanut. Muuten orkesteri kuulosti hienolta Eivind Gullberg Jensenin komennossa.

Laulajatkin ovat mainioita. Rodolfona Diego Torre ja Miminä Marita Sølberg vakuuttivat esityksillään. Samoin Musetan esittäjä Jennifer Rowley. Ainoastaan basso Giovanni Battista Parodi ei sytyttänyt minun korvaani.

Tätäkin tallennetta voin suositella lämpimästi. Kenties kuitenkin taas sillä varauksella että ei ensimmäiseksi La Bohèmeksi. Siihen sopii vaikka todellinen "old school" ohjaus Covent Gardenista.

Herheim ryöstää seraljin Mozartilta

Die Entführung aus dem Serail - Salzburg 2006, Bolton, Herheim

Norjalainen ohjaaja Stefan Herheim aiheutti vuonna 2003 Salzburgin festivaaleilla kohua ohjauksellaan Mozartin Ryöstö seraljista oopperasta. Onneksi festivaalien johtoporras ei taittunut tuulessa, vaan piti Herheimin ohjauksen ohjelmistossa myös vuosina 2004 ja 2006. Mozartin juhlavuonna 2006 tuotanto taltioitiin ja julkaistiin DVD-levynä.

Tilasin itselleni muutamia uudempia Herheim tuontantoja; Oslon La Boheme ja Amsterdamin Jevgeni Onegin. Ennen niihin tutustumista päätin katsoa Ryöstö seraljista tallenteen uudelleen. Kohu tai skandaali minkä Herheimin ohjaus sai päällensä johtui varmaankin siitä, että Herheim ei oikeastaan piittaa yhtään alkuperäisestä tarinasta. Sen sijaan hän kirjoitti uudet resitatiivit ja pureutui ainoastaan oopperan yhteen teemaan: miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Alkuperäisen libreton itämaisen eksootiikan liehittely on väistynyt sivuun. Mozartin musiikki ja aariat ovat ennallaan, mutta Herheimin käsittelyssä Bassa Selimin puherooli on jätetty kokonaan pois ja tämän repliikkejä on jaettu muiden laulajien kesken.

Oopperamaailmassa tunnetaan käsite Regietheater. Saksasta suoraan suomennettuna tuo tarkoittaa ohjaajan teatteria. Tällä tarkoitetaan oopperan tai näytelmän esillepanoa siten, että alkuperäisen teoksen tekstiä, sijaintipaikkaa, aikaa, tms. muutetaan huomattavasti. Näillä muutoksilla ohjaaja pyrkii tuomaan esiin joko täysin uusia näkökulmia teokseen, tai sitten käyttämään alkuperäistä teosta vain välineenä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Pahimmillaan Regietheater on varmaankin populistista kohun herättämistä shokeerauksen avulla. Parhaimmillaan uusien tulkintasuuntien avaamista, jotka ovat alkuperäisessä teoksessa olemassa latentteina tai joita alkuperäinen teos tukee luontevasti. Monille Regietheater on kirosana ja synonyymi Eurotrashille.

Stefan Herheim on omalla asteikollani Regietheaterin positiivisen puolen kärkenä. Hänen 2008 Parsifal ohjauksensa Bayreuthiin on mielestäni yksi näkemieni lavaohjauksien merkkipaaluja. En valitettavasti ole nähnyt sitä katsomosta, vain televisiosta. Odottelen ensi kevään tallennejulkaisua ennen siitä kirjoittamista. Herheim kertoo tarinaa monella tasolla ja uskon että monet hänen loihtimansa assosiaatiot toimivat vain jokaisen katsojan henkillökohtaisella tasolla, niitä ei pysty välttämättä purkamaan auki (ainakaan lyhyesti) toisille katsojille. Sama ulkoinen kokemus saa aikaan erilaisia sisäisiä kokemuksia eri kokijoille.

Tällainen kokemus on myös Herheimin Ryöstö seraljista ohjaus. Minulle Herheimin versiossa on oikeastaan kolme esittäjää. Mies, nainen ja henki. Mies kuvautuu lavalla Belmonten, Pedrillon ja kaikkien sulhasten esittämien hahmojen kautta. Nainen taas vastaavasti Konstanzen, Blonden ja morsieanten kautta. Henki on erittäin huono sana kuvaamaan Osminin roolia, joka lavalla esiintyy papista lähtien erilaisina hahmoina. Osmin on jonkinlainen katalyytti. Herheim pohdiskelee miehen ja naisen välistä suhdetta rooleina, roolimalleina, odotuksina, stereotypioina,… Mitä jokainen katsoja saa, tai on saamatta, irti noista kuvista on henkilökohtaista. Kuinka itse näkee oman ja vastakkaisen sukupuolen roolin omassa psykologisessa kontekstissaan.

Lavastus on toimiva ja käyttää paljon hyväkseen projisointeja ja videokuvaa. Nämä tukevat loistavasti ohjauksen tarkkailevaa aspektia.

Musiikin puolesta Salzburgin Ryöstö seraljista ei jätä paljon toivomisen varaa. Sopraanot ovat Laura Aikin ja Valentina Farcas. Mukavan erilaiset äänet. Tenoreina laulavat Charles Castronovo ja Dietmar Kerschbaum. Osminin bassoroolissa taituroi Franz Hawlata. Erinomaisia näyttelijöitä koko kvintetto. Orkesteria johtaa Ivor Bolton.

Lopuksi on varmaan syytä huomauttaa, että suosittelen tutustumista Mozartin Ryöstö seraljista oopperaan aluksi jonkun muun tallenteen avulla. Vaikkapa Gelmetti/Hampe tuotanto  Schwetzingen oopperasta. Kun säännöt ovat selvillä, sitten niitä voi rikkoa Herheimin avustuksella.

Konserttihovin syyskauden päätös

Konsertti: Konserttihovi 2012-12-07

Syyskausi Konserttihovissa päättyi pianomusiikin voimin. Pianon koskettimiston ääressä musisoi Vjatsheslav Novikov ja ohjelmistossa oli Beethovenin Pateettinen sonaatti, Chopinin masurkkoja, nocturnoja, g-molli ballaadi ja jazz-henkistä impovisointia.

Minun täytyy valitettavasti tunnustaa että Novikov ei ole suosikkipianistejani. Hänellä on vahva, omanlaisensa ote ja lähestymistapa musiikkiin. Se on sinänsä hienoa ja välttämätön edellytys hyvälle pianismille. Sen verran erilaisella aaltopituudella Novikovin fraseeraus ja rytminkäsittely on kuitenkin omasta maustani, että minun on vaikea upota Novikovin äänimaailmaan. Vaikkeivät kaikki Novikovin ratkaisut minuun uppoakaan, niin mielenkiintoista häntä on silti kuunnella. Lähimmäksi omia mieltymyksiäni hän pääsi tänään Chopinin e-molli nocturnossa ja ballaadissa.

Pientä hämmennystä aiheutti maestron poistuminen savukkeelle ennen jazz-osuuden alkua. Ilmeisesti hän oli siinä luulossa että konsertissa on väliaika ja pullahti pukuhuoneesta lavalle talvisissa ulkovaatteissa. Maestron piipahdettua pikaisesti ulkosalla konsertti jatkui musiikkityypin vaihdoksen myötä.

Toinen puoli konserttia oli jazz-henkistä soitantaa klassisin maustein. En osaa sanoa kuinka improvisoitua soitto kokonaisuutena oli, mutta täytyy Novikoville hattua nostaa; monipuolinen pelimanni hän on. 

Mukava päätös Hovin syyskaudelle. Kevättä jo kiihkeästi odottaen!