Norppaoopperan kohderyhmä epäselvä?

Ooppera: Norppaooppera - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-21

Ristiriitaiset tunteet jäivät Norppaoopperan esityksestä. Paljon oli positiivista: Timo-Juhani Kyllösen moderni musiikki viehätti korvaa, Minna Vainikaisen ohjaus oli toimiva ja reipas, Tarja Väätäsen lavastus ja Riitta Röpelisen puvut sopivat oopperan henkeen hienosti. Solistitkin lauloivat komeasti.

Mitä sitten jäi hampaankoloon? Norppaooppera on lapsille suunnattu ooppera, jonka libreton on kirjoittanut Iida Hämeen-Anttila alakoululaisille järjestetyn käsikirjoituskilpailun voittajatarinan pohjalta. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta lapsille suunnatusta modernista sävelkielestä. Olisin kyllä odottanut että ooppera olisi sisältänyt jonkinlaisen "korvamatolaulun", joka olisi jäänyt lasten (ja aikuisten) mieleen oopperasta poistuttaessa. Ympärillä olevat lapset tuntuivat olevan suhteellisen innostuneita lavatapahtumista ja lopun ilmapallosade jäi takuulla mieliin. Veikkaisin että sellaisia kuulijoita ei ole montaa, jotka voisivat mahdollisen ensimmäisen ooppekokemuksensa jälkeen nukkumaan käydessä hyräillä jotain musiikkipätkää Norppaoopperasta. Kansallisoopperan Robin Hood selviytyi muutaman tarttuvan rallatuksen avulla tästä tehtävästä.

Millään muotoa en hauku Kyllösen sävellystä, minun korvilleni se oli mielenkiintoista kuultavaa. Vaikka Atso Almilan johtaman Kuopion kaupunginorkesteri taisi olla ainakin jousien suhteen hieman pienen oloinen Olavinlinnan akustiikkaan. Ooppera laulettiin suomeksi, niinkuin pitääkin. Tekstityslaitteet eivät olleet lavastuksen takia (?) käytössä ja täytyy myöntää että olin välillä aivan pihalla missä kohtaa tarinaa oltiin menossa. Laulusta ei valitettavasti saanut selvää ja kesken oopperan piti lukaista synopsis vielä uudelleen läpi jotta pysyin kärryillä. Ymmärrän kyllä että jos tekstitys olisi ollut käytössä, niin todennäköisesti salin olisi täyttänyt aikuisten ääneen tapahtuva libreton luku pienimpiä kuulijoita varten. Moderni sävelkieli välillä isoine intervallihyppyineen ei helpottanut tekstin kuulumista, vaikka laulajien artikuloinnissa ei mitään vikaa ollutkaan.

Musiikki ja teksti kohderyhmineen eivät olleet siis minun mielestäni aivan kohdallaan. Jos Kyllösen musiikki olisi soinut aikuisemman tarinan avustuksella, niin kokonaisuus olisi toiminut ok. Toisaalta jos tarina ja sen kohderyhmä ovat lapsia, niin hieman helpompi musiikki olisi voinut olla parempi vaihtoehto. 

Mutta toivottavasti olen väärässä ja lapsikatsojille jäi ilmapallojen lisäksi muistikuvia myös musiikista. Solistit suoriutuivat urakastaan hienosti. Miina-Liisä Värelä, Niina Keitel ja Juha Kotilainen lauloivat päätriona talven pelastusmatkalla.  Aki Alamikkotervo, Johan Tilli ja Melis Jaatinen avustivat heitä mielenkiintoisella musiikkimatkalla.

Långbackan tyylikäs Macbeth Savonlinnassa

Ooppera: Macbeth - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-13

Ralf Långbackan Macbeth ohjaus palasi Savonlinnan lavalle juhlistamaan toisen suursankarin Giuseppe Verdin juhlavuotta. Ohjauksen alkuperäinen ensi-ilta koettiin vuonna 1993 ja ohjaus on reissannut maailmallakin muutamaan otteeseen. Tämän iltaisen uusintaensi-illan johti Jan Latham-Koenig.

Långbackan ohjaus käyttää varmaankin parhaiten itse Olavinlinnaa rekvisiittana, ainakin niistä oopperoista joita itse olen siellä kokenut. Mutta muistutan saman tien että Savonlinnan suhteen olen varsinainen untuvikko, enkä ole nähnyt siellä esimerkiksi Aidaa tai Taikahuilua. Långbacka ja lavastuksesta sekä puvuista vastaava Anneli Qveflander maalaavat Macbethin pariskunnan kieroutunutta sielunelämää varsin minimalistisella näytteillepanolla.

Varsinaiset lavasteet ovat vähäiset ja niitä käytetään luovasti pikaisissa kohtauksen vaihdoissa. Lavanäkymää dominoi valtava kuninkaan kruunu, joka oopperan alussa lavalta noustessaan paljastaa sisältään noitakuoron. Mietin kotiinpäin ajaessani, että jos Banquo ei noteeraisi noitakuoroa ensimmäisessä kohtauksessa, voisi noitien kuvitella olevan täysin Macbethin päänsisäisiä demoneja. Siihen ajatukseen tuo kuoron paljastuminen kruunun alta sopii mainiosti. Itse asiassa oopperan lopussa kruunun laskeutuessa takaisin lavalle kuoro jää taas sen sisään, joten symboliikalle taitaa olla selkeät perusteet myös Långbackan ajatuksissa. Pidin kovasti näkemästäni, ohjaus saa pelkkää plussaa minulta.

Jan Latham-Koenig on tuttu kapellimestari kolmen vuoden takaa Tampereen Lohengrinistä. Hän johti myös saman Lohengrin tuotannon silloin Tallinnassa; näin molemmat versiot ja musiikin suhteen ei ollut mitään valittamista, vaikka Tallinnan Birgitta-luostari onkin mielestäni onneton paikka oopperan esittämiseen. Tämän iltaisessa Macbethissä Latham-Koenig teki myös hienoa jälkeä. Istuin eturivissä parin metrin päässä maestrosta, ja Latham-Koenig tuntuu ohjaavan ja elävän musiikin varsin kuuluvalla tavalla. Alussa hämmästelin mistä päin korviin kantautui puhinaa ja tuhinaa, ennen kuin huomasin kapellimestarin eläytyvän musiikin parissa varsin kuuluvasti. Myös laulajien ja kuoron sisääntulot kuuluivat usein maestron huulilta ja hyminästä. Minua moinen eläytyminen ei haitannut, mutta jos joku sattuu kaihtamaan Glenn Gould efektiä, niin kannattaa varata paikka hieman kauempana kapellimestarista.

Illan solistitkin ilahduttivat komeilla äänillään. Nimiroolin lauloi  yhdysvaltalainen Stephen Gaertner. Komeaääninen baritoni joka minun makuuni olisi välillä voinut laulaa hieman kovempaa. Långbacka selvittelee kirjasessa enemmänkin volyymin käyttöä Macbethin osalta, ja yhdyn ehdottomasti hänen käsitykseensä dynamiikan dramatiikasta. Muutamassa kohdassa Gaertner olisi voinut silti käyttää hieman enemmän voimaa, sillä tarvittaessa häneltä äänenpainetta löytyi runsain mitoin.

Verdin Macbethin todellisena päähenkilönä puuhasteli Lady Macbeth, eli Csilla Boross. Hänen äänensä ja näyttelijänkykynsä hurmasi minut. Ainoa mitä jäin kaipaamaan, oli se pianissimo dessiin unissakävelyaarian lopuksi. Mutta eipä tuo suuri kauneusvirhe ollut. Banquo roolissa lauloi Carlo Colombara. Hänen muhkea bassonsa oli täyttä hunajaa korvilleni. Mahtava laulaja.

Vielä täytyy hehkuttaa Macduffin osan laulajaa, Alejandro Roytä. Hänen hieno tulkintansa "O figli, o figli miei!" aariasta painui lämpimänä muistoihin. Eikä muissakaan laulajissa vikoja ollut. Jälleen pieni hieno rooli Matti Turusella, tätä bassoa kannattaa seurata tulevaisuudessa.

Kuoro oli kokonaisuutena vakuuttava. Ehkäpä noitia olisi voinut olla enemmän ja/tai heidän äänissään hieman enemmän potkua, mutta makuasioistahan tässä on kyse.

Jälleen kerran hieno Savonlinnan tuotanto. Macbeth on ensimmäinen Verdin kolmesta Shakespeare oopperasta. Ne kaksi muuta, Otello ja Falstaff ovat omalla Verdi-listallani kärkikolmikossa. Macbeth ei saa listan kärkeä täyttymään pelkistä Shakespeare tarinoista, mutta kärkiviisikkoon se komeasti mahtuu. Savonlinnassa se saa arvoisensa näytteillepanon, suosittelen!

Lohengrin palaa Savonlinnaan

Ooppera: Lohengrin - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-08

Roman Hovenbitzerin Lohengrin ohjaus palasi Savonlinnaan välivuoden jälkeen. Alunperin tuotanto piti uusia jo viime vuonna, mutta jossain vaiheessa joku keksi katsoa kalenteria. Niinpä komea Lohengrin tuotanto juhlistaa Richard Wagnerin juhlavuotta.

Hämmästelin muutama päivä sitten lukuisia tyhjiä paikkoja Samson et Dalila oopperan ensi-illassa. Huolestuttavasti Lohengrinin ensi-illassa tänään taisi olla tyhjiä paikkoja vielä enemmän. Toivottavasti tilanne paranee muissa näytöksissä. Ensi vuoden ohjelmistoa katsellessa se haiskahtaa hieman rahan keruulta. Toivottavasti uusi taiteellinen johtaja uskaltaa tulevina vuosina ottaa Savonlinnaan muutakin kun aivan perusohjelmistoa. Ja ennen kaikkea yleisö heräisi kuuntelemaan hieman muitakin kuin niitä helpoimpia teoksia. Ei sen puoleen että niissä mitään vikaa olisi, mutta Savonlinnan uudet tuotannot ovat komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa vaikka eivät kaikille niin tuttuja olisikaan.

Kävin katsomassa Lohengrinin jo toissa kesänä. Aloitetaanpa jälleen ihmettely musiikin puolelta. Tällä kertaa kapellimestarin pulpetin taakse astui väistyvä taiteellinen johtaja Jari Hämäläinen. Hämäläinen teki puikon varressa varmaa työtä. Suurta Wagner vorteksia ei syntynyt, mutta eipä hänen johtamisessaan mitään huomautettavaakaan ollut. Orkesteri ja kuoro olivat normaalissa, eli Savonlinnan mittarilla hyvässä vedossa. Neljän hengen liikkuva trumpettisektio liikkui hienosti ympäri salia.

Tällä kertaa "lemmenkaksikko" tuli Yhdysvalloista. Nimiroolissa oli Bryan Register ja Elsana Kirsten Chambers. Ehkäpä heidän suorituksistaan jäi jotain hampaankoloon. Registerin äänessä on mielestäni erinomainen potentiaali, mutta hänen äänenkäyttönsä ei mielestäni ollut aivan onnistunutta. En ole varma olisiko hän ollut jopa hieman sairaana, mutta monessa kohtaa tuntui että hän peitti ääntään kovin. Se viimeisin niitti, "In fernem Land", jätti minut kovin viileäksi. Saman tyyppiset tuntemukset jäivät Kirsten Chambersistakin. Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä en syttynyt hänen ääneensä, mutta onneksi hän paransi oopperan vanhetessa.

Sen sijaan kakkospari olikin sitten erinomainen. Thomas Hall lauloi Telramundin kreivin roolin ja mielestäni hän oli selvästi parempi kuin laulaessaan saman roolin kaksi vuotta sitten. Ja Ortrudina oli onneksi Tuija Knihtilä. Hän oli mainio myös kaksi vuotta sitten ja hurmasi minut jälleen kerran. Knihtilä ei ole pelkästään erinomainen laulaja, mutta myös mainio näyttelijä. Vaikka Ortrudilla ei ole paljon laulettavaa ensimmäisessä näytöksessä, niin Knihtilästä huokui Ortudin sisäinen dialogi läpi koko näytöksen. Nyt jo vakiototeamus; olen Tuija-fani.

Mika Kares onnistui myös hienosti Heinrich kuninkaana. Kareksen ääni tuntuu kypsyvän mainiosti. Hänen airueenaan lauloi Matias Tosi, joka nimestään huolimatta on argentiinalainen. Hänenkin äänensä parani oopperan loppua kohti, mikä sinänsä on harmillinen suunta, koska airueella on eniten laulettavaa ensimmäisessä näytöksessä. Mutta eipä hänkään hullumpi ollut.

Neljän brabantilaisen aatelimiehen roolit eivät ole järin suuret, mutta James Price, Juuso Hemminki, Jouni Kokora ja Matti Turunen selvittivät ne hienosti. Matti Turusella tuntuu pieniä rooleja riittävän Savonlinnassa tänä kesänä. Hän on ollut mukana kaikissa kolmessa käymässäni oopperassa. Piti ihan luntata ja onpa hän näköjään mukana ensi lauantain Macbethisssäkin. Hienoa että nuori lupaava basso saa paljon hyvää lavakokemusta.

Ohjauksen suhteen minulla on tunne että sitä olisi muutettu toissa kesään verrattuna. Kyse on yksityiskohdista ja voi kyllä olla ettei muistinikaan ole niin tarkka. Tällä kertaa tuntui Lohengrinin rooli korostuvan asioiden alkuunpanijana. Hän pyöräytti tapahtumat käyntiin tuomalla lavalle joutsenen, jonka Gottfried sitten poimi leikkiään varten pienelle lammelle. Elsan lapsellisuus korostuu mielestäni entisestään ja mieleen tulee ajatus kaiken olevan vain Lohengrinin ja Ortrudin välistä voimienkoitosta jossain mytologisessa laboratoriossa.

Ohjaaja Hovenbitzer on kyllä luonut Lohengrinistä varsin vastenmielisen veitikan. Kaikki hänen tekonsa tuntuu olevan laskelmoitua narsistin puuhastelua. Sympatiat tahtovat siirtyä Ortrudin puolelle, vaikka hän on aivan yhtä laskelmoiva. Liekö Hovenbitzer tahtonut kommentoida Lohengrinin kuvauspuuhasteluilla nykyistä sosiaalisen median kuvien ja kokemusten jakoa? Tuntuu että Lohengrinin motto olisi: Tätä hetkeä ei ole olemassa, on vain kuva siitä.

Kyllähän wagneriaanin sydän läpätti jälleen sopivan lämpöisessä Olavinlinnassa. Käykäähän katsomassa Lohengrin ja kertokaa mitä mieltä olitte.

Savonlinnan La traviata

Ooppera: La traviata - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-06

Aivan eilisen kaltaista hurmosta en tällä kertaa kertaa kokenut Savonlinnan uuden La traviata ohjauksen ensi-illassa. Kaikilla osa-alueilla oli pieniä ongelmia ja illan esitys ei missään vaiheessa imenyt minua täysin mukaansa.

Yleensä minulla ei ole suurempia vaikeuksia sulattaa ohjaajien erikoisempiakaan ideoita tai aikakauden muutoksia, mutta ohjaaja Mariusz Trelińskin ja lavastaja Boris Kudličkan loppujen lopuksi kevyt päivitys mielestäni kadotti jotain olennaista Giuseppe Verdin ja libretisti Francesco Maria Piaven työstä. Alkuperäistarina lienee ensimmäinen ooppera joka tapahtuu sen kirjoittamisajankohdan aikoihin; tosin idea pilattiin kantaesityksessä Venetsiassa, mutta korjattiin sitten jo seuraavassa esillepanossa. Librettohan perustuu saman aikakauden kirjaan Kamelianainen, joka taasen on Alexandre Dumas nuoremman kynänjälkeä. Tarina kertoo 1800-luvun puolivälin Pariisin iloittelevan hienoston vesasta, joka rakastuu tunnettuun kurtisaaniin. Poikasen isä ei sulata suhdetta, koska sen luoma huono maine haittaa tyttären avioitumismahdollisuuksia. Mukana on tietysti kurtisaanin keuhkosairaus, jotta saadaan perinteinen sopraanon kuolemalopetus. Mikä tarinassa ja eritoten Verdin oopperassa minua kiehtoo, on se keveys ja hienovarainen herkkyys millä Verdi omaa versiotaan värittää.

Treliński on siirtänyt tarinan nykyaikaan, mikä sinänsä on hyvä idea. Kurtisaani Violetta on tällä kertaa Traviata nimisen yökerhon varieteeartisti, johon Alfredo sitten rakastuu. Yökerho ja ennen kaikkea sen jonkinlaisessa pöllyssä olevat asiakkaat eivät oikein vastaa käsitystä keveästä iloittelusta. Yritin bongata olisiko yökerho mahdollisesti samalla jonkinlainen huumeluola, mutta niin alas ei Treliński sentään vajoa. Ainoa mahdollinen todiste mikä viittaisi siihen, on Violetan kolmannen näytöksen alussa saama injektiopiikki, mutta sen voi kyllä laskea myös lääkitykseksi mystiseen sairauteen. Tanssiryhmä on jälleen keskeisessä osassa, kuten eilisessä Samson et Dalilassakin. Jotenkin can-can henkinen tanssi Verdin sävelin ei sekään oikein vedonnut minuun. Parhaiten tanssi toimi matadorien naulitessa peitsillään Violetan asua tanssikohtauksessa toisen näytöksen puolivälissä. Trelińskin ohjaus kadottaa idean seksuaali-iloittelun aiheuttamasta sosiaalisesta konfliktistä. Yökerhon sinänsä "paheellinen" ympäristö on vaa'an toisella puolella, mutta nykyisten moraalikäsitysten mukaan ristiriita jää syntymättä. Isän närkästyminen pojan rakastumisesta varieteeartistiin ei aja samaa asiaa, vaikkakin mukana olisikin kaupankäyntiä fyysisistä rakkaudenosoituksista.

Ohjaus ei siis kolahtanut minuun. Illan kapellimestarina oli Paolo Olmi, jonka työskentely ei sekään vaikuttanut. Oopperan alku aina Violetan juhlien loppuun asti tuntui jotenkin hätäiseltä. En tarkoita sitä että tempot olisivat olleet välttämättä liian nopeita, vaan jollain lailla rytmitys ei tukenut draamaa. Ongelma on kyllä varmaan myös ohjauspuolellakin. Mutta välillä orkesteri peitti jonkin verran solisteja ja muutamat solistien ajoitusongelmat menevät kyllä mielestäni kapellimestarin piikkiin.

Solisteista odotin eniten Violetan esittäjältä, Jennifer Rowleyltä. Hänen kantava äänensä oli illan positiisimpia kokemuksia, vaikka ne pari ensi näytöksen korkeinta nuottia eivät kovin hyviltä minun korvaani kuullostaneetkaan. Illan Alfredo, Maxim Aksenov, oli pettymys. Hänen äänessään ei sen suurempaa vikaa ollut, tehoa ja ennen kaikkea tunnetta olisin kaivannut lisää. Hänen näyttelemisensäkin tuntui varsin kuivakalta. Alfredon isän baritoniroolin lauloi Marco Caria joka saa puhtaat paperit minulta. Kelpo ilta häneltä. Pienemmistä rooleista korvaa ilahdutti eniten Anninan roolin laulanut Adriana Bastidas-Gamboa.

Vaikka suurta oopperailtaa en kokenutkaan, niin olen varma että myöhemmissä näytöksissä esitys on viilaantunut parempaan kuntoon. Laittakaapa kommentteja tulemaan kun käytte katsomassa.

Samson et Dalila kesäteatterissa

Ooppera: Samson et Dalila - Savonlinnan oopperajuhlat 2013-07-05

Tämänvuotiset Savonlinnan oopperajuhlat käynnistyivät upeasti Camille Saint-Saënsin oopperalla Samson et Dalila. Saint-Saënsin oopperaa olen jonkun verran kuunnellut Chungin johtamalta levytykseltä, jossa pääosia laulavat Plácido Domingo ja Waltraud Meier. Vaikka kovasti pidänkin eritoten toisesta näytöksestä, niin suurta innostusta koko oopperaan ei ole tullut. Metin tallenne on myöskin ollut katselussa ja samat tuntemukset ovat olleet senkin suhteen.

Tänän iltana elävänä koettuna Savonlinnassa Saint-Saëns veikin sitten mukanaan mahtavalle musiikkimatkalle. Kyllähän Samson et Dalila on vieläkin hieman nakkisämpylä, jossa toinen näytös on täyttä tavaraa ja sen molemmilla puolilla hieman kevyempää menoa. Mutta Savonlinnan oopperakuoro on niin komean kuuloinen kokoonpano, että jo pelkästään sen takia Samson et Dalila kannattaa kokea Savonlinnassa Kiitokset jälleen kerran kuoron valmentajalle Matti Hyökille.

Samson et Dalila perustuu raamatun kertomukseen, jonka Ferdinand Lemaire on muokannut libretoksi. Alunperin tapahtumat ovat aikakautta 1200 vuotta eaa. Ohjaaja, sveitsiläinen Guy Montavon, on siirtänyt tapahtumat nykyaikaan ja lavastuksen "innoittajana" on ollut tšetšeeniterroristien panttivankikaappaus Moskovassa vuonna 2002. Mielestäni lavastus ja idea toimii hienosti. Alkuperäinen hebrealaisten ja filistealaisten nahistelu päivittyy juutalaisten ja arabien välienselvittelyksi. Lavalla osapuolten erottaminen on selkeää kunnes Dalila saapuu lavalle viettelijätärkuoron kanssa. Heidän asusteistaan tulee mieleen prostituoidut, tai ainakin lutkamarssin asuvalikoima. Jotenkin tämän ryhmän liittäminen kontekstiin on ainakin minulle hieman hankalaa. Lisäongelmia tulkinnan kanssa tulee kolmannessa näytöksessä jossa kuoro tuntuu olevan sekoitus kaikkia mahdollisia konfliktin osanottajia, jotka kuitenkin tanssivat ja juhlivat sulassa sovussa. Mahtaako Montavon yrittää kertoa että fanaatikot voivat nousta mistä ryhmästä tahansa? Normaaliväestö tulisi toimeen keskenään, mutta fundamentalistit ajavat aina omaa asiaansa ja heidän vaikutuvallaltaan on vaikea välttyä. Näin tulkiten ainakin pystyn hyväksymään Montavonin ajatukset.

Korvat olivat hellinnän kohteena koko oopperan ajan. Ranskalainen kapellimestari Jacques Delacôte osaa Saint-Saënsin partituurin ulkoa, ainakaan hänellä ei ollut sitä mukanaan orkesterimontussa. Muutamaan otteeseen soitinryhmissä kuului pieniä intonaatio-ongelmia, mutta ne eivät haitanneet musisoinnista nauttimista.

Pääosissa lauloivat yhdysvaltalainen tenori Franco Farina ja serbialainen mezzosopraano Milijana Nikolic. Dagonin ylipapin roolissa piti alunperin laulaa azerbaidžanilainen Elchin Azizov, mutta hän oli jostain syystä estynyt ja roolin laulaa (ilmeisesti kaikissa näytännöissä) kiinalainen Yalun Zhang. Tämä pääkolmikko lunasti odotukset täysin. Farinaa haluaisin kovasti kuulla myös Wagnerin musiikin parissa. Nikolicin mezzo sopii Dalilaan hienosti, ihan matalimmassa rekisterissä voisi olla ripaus enemmän tehoa, jos nyt pitää jostain kritisoitavaa keksiä. Pienemmissä rooleissa lauloivat Thomas Hall, Stefan Szkafarowsky, James Price, Juuso Hemminki ja Matti Turunen. Hienosti selvisivät hekin.

Toisen näytöksen tähtiä olivat Nikolic, Farina ja Zhang. Ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä vaikuttavinta olivat kenties kuitenkin kuorokohtaukset. Savonlinnan oopperakuoro linnan hienossa akustiikassa on veret seisauttava kokemus.

Tuskin kenellekään on jäänyt epäselväksi, että olen kovin vaikuttunut illan esityksestä. Tuntuu aivan käsittämättömältä että katsomossa oli paljon tyhjiä paikkoja, permannon etuosassa jopa tyhjiä rivejä. Onko kotimainen oopperayleisö niin klassikkoteoksiin urautunutta, että eräs ranskalaisen oopperan suuria helmiä ei todellakaan kiinnosta? Nyt olisi makoisa tuotanto huippusolisteilla tarjolla!