Tarkkaamo

lauantai 19. syyskuuta 2026

Steve Jobsin muisteloiden parissa

Ooppera: The (R)evolution of Steve Jobs - Kansallisooppera 2026-9-18

Yhdysvaltojen nykyooppera ei ole minulle erityisen tuttua. Glassin ja Adamsin jälkeen sivistyksessäni on musta aukko. Mason Bates puuhastelee musiikin maailmassa laajemmalla genrepaletilla ja kansallisoopperamme toinen syyskauden uustuotanto on hänen Mark Campbellin librettoon säveltämänsä The (R)evolution of Steve Jobs. Kantaesitys tuotannolla ja oopperalla oli vuonna 2017 Santa Fen oopperassa.

Ooppera kertoo väläyksiä Applen perustajan Steve Jobsin elämästä. Sinänsä hahmo ja tarina ovat kiinnostavia, kysehän on IT-maailman legendasta, jonka perinnöllä tätäkin blogia näpyttelen. Jobs kuoli vuonna 2011 ja Apple on tällä hetkellä yksi maailman isoimpia yrityksiä.

Campbellin libretossa tarinan kerronta on varsin sirpaleista. Ooppera koostuu 17 kohtauksesta, jotka hyppivät aikajanalla edestakaisin. Ymmärrän kohtausten valinnan ja niiden symboliikan henkilökuvan luonnissa, mutta kohtausten lukumäärä luo hektisen tunnelman.

Samaa hektisyyttä on kyllä sitten Batesin sävelkielessäkin. Runsaudenpula on vahvaa soitinnuksessakin, lopputulos tuntuu toisinaan ylidramatisoidulta. Välillä sähköisten ja akustisten sointien sekoitus toimii kyllä hienosti.

Helsingin roolitus kuulostaa toimivalta. Nimiroolissa John Moore ja Jobsin vaimona Sarah Zieba. Zen-buddhalaisen papin bassoroolissa on syvä-ääninen Wei Wu. Kotimaan lauluvoimaa edustavat hienosti Mika Pohjonen Steve Wozniakin roolissa, sekä Ville Rusanen, Hanna Rantala ja Anu Otronen.

Ihan kivoja uusia oopperoita kansallisoopperassa on tänä vuonna ollut. Jobs ei nouse ihan Festenin tai  Morgonstrjärnanin tasolle, mutta varsin mielenkiintoinen ja näyttävä kokonaisuus.

lauantai 29. elokuuta 2026

Aidan yli vai ali

Ooppera: Aida - Kansallisooppera 2026-8-28

Kansallisoopperan syksyn uutuudet aloitti tällä kertaa Verdin Aida. Katselin vanhoja höpinöitäni ja näköjään edellinen kansallisoopperan Aida-produktio aloitti myös syyskauden vuonna 2010. Kuusitoista vuotta sitten tunnelmat olivat positiiviset, valitettavasti tämän vuotinen tuotanto ei jättänyt yhtä positiivisia mielikuvia.

Aloitetaan kuitenkin plus-osastolta. Verdin musiikki on komeaa ja kansallisoopperan kuoro kuulostaa hyvältä. Kapellimestari Dan Ettinger ja orkesteri saavat puhtaat paperit, mutta solistikaarti ei erityisemmin minua sytyttänyt. Positiivisimman äänikuvan jätti Amneriksen roolissa Emilia Rukavina.

Uuden Aida-tuotannon suurin ongelma on ohjaus. Aikaisempia höpinöitäni lukeneet ovat varmaan riveiltä ja rivien välistä huomanneet, että pidän kovasti ohjauksien haastavuuksista ja teosten klassisten tulkintojen laajentamisesta ja modernisoinneista. Aidan ohjaaja Noa Naamat haluaa käsiohjelman mukaan painottaa suoraa ja raakaa kuvausta sodan vaikutuksesta ihmiseen. Ymmärrän tavoitteen, mutta Aida ei kenties tarjoa parasta pohjaa aiheen käsittelyyn. Periaatteessa homma voisi onnistua, Aidassa sota on koko ajan läsnä ja rakkauden kolmiodraama sekä kärsii kriiseistä että edesauttaa niiden syntymistä. Mutta jos ja kun halutaan peilata sodan julmuutta ihmisiä kohtaan, Naamatilla näyttämötapahtumien ja libreton tarinoiden ero on Aidassa turhan suuressa ristiriidassa.

Naamatin Aida tapahtuu nykyajassa, lavastuksen ja pukujen viitteistä voi jokainen tehdä omat tulkintansa, tämän päivän uutisvirtaa tulkiten voidaan olla lähes missä päin lähi-itää hyvänsä. Parhaiten Naamat onnistuu voitonmarssin jälkeisessä Radaméksen flashback osiossa (noin sen ainakin tulkitsin), jossa sodat kauhut kummittelevat hänen mielessään.

lauantai 16. toukokuuta 2026

Luonnotar ja Jolanta

Ooppera: Luonnotar ja Jolanta - Kansallisooppera 2026-5-15

Kansallisoopperan kevätkauden viimeinen uutukainen on kahden musiikkiteoksen kokonaisuus. Jean Sibeliuksen Luonnottaresta käytetään termiä sinfoninen runo ja Jolanta on taasen Pjotr Tšaikovskin viimeinen ooppera. Brittiläinen ohjaaja Antony McDonald on yhdistänyt teokset kunnioittaen samalla suomalaisen oopperapioneerin Aino Acktén 150 juhlavuotta.

Teoksia yhteen sitovaa tarinaa ei välttämättä teosten teksteistä suoraan löydy. Symboliikan avulla toki yhteys voidaan muodostaa, käsiohjelmassa puhutaan uudesta alusta ja heräämisen teemasta. Miksipä ei... Luonnottaren libreton Sibelius on pohjannut Kalevalaan ja taasen Jolantassa libretosta vastaa Pjotrin veli Modest, tanskalaisen runoilijan Henrik Herzin näytelmän mukaan. Näyttämökuvassa ohjaaja McDonald sitoo teokset yhteen Luonnottaren solistin, Silja Aallon avulla. Illan esitys alkaa metsää esittävän taustagrafiikkakankaan edessä olevien kuuden kivilohkareen keskeltä. Silja Aalto pukeutuneena "Aino Ackté" henkiseen pukuun. Luonnottaren lopuksi yhden kivilohkareen takaa löytyy talon pienoismalli, jonka Aalto vie mukanaan kankaan taakse. Kun kangas kohoaa ja Jolanta alkaa, niin pienoismalli onkin kasvanut täyteen mittaan Jolantan asuintaloksi kuninkaan mailla. Ihan hieno idea teosten sitomiseksi.

Luonnotar on pituudeltaan alle kymmenminuuttinen teos, eli noin normaalin oopperan alkusoiton mittainen, mutta kiperää laulettavaa solistille. Silja Aalto selviytyy haasteesta mainiosti ja Sibeliuksen yllättävänkin moderni sävelkieli soi kiihkeän komeasti myös Kristian Sallisen johtaman orkesterin toimesta.

Jolanta on itselleni jäänyt aikaisemmin varsin etäiseksi teokseksi. Tämän iltainen esitys nosti kyllä Jolantan vahvasti Jevgeni Oneginin rinnalle Tšaikovskin suosikkioopperakseni. Ainoa virhe minkä itse tein, oli käydä esityksen aikana pohtimaan miten syntymästään sokea henkilö ei kyseenalaistaisi omaa käsitystään maailmasta, jos hänelle ei olisi kerrottu, että häneltä puuttuu näköaisti. Unohdin että joskus oopperassa pitää vain hyväksyä tiettyjä omituisia juonen piirteitä.

Jolantan tarina on varsin suoraviivainen, kuninkaan sokea tytär ei tiedä olevansa sokea. Kuningas on kieltänyt kaikkia muita kertomasta Jolantalle tämän sokeudesta. Uljas tenorikreivi päätyy kiellosta tietämättömän paljastamaan Jolantalle totuuden. Onneksi itämaan tietäjä onnistuu parantamaan Jolantan sokeuden ja maailma palautuu paikalleen.

En tiedä olivatko Luonnottaressa sotkan munasta paljastuneet kuu ja tähdet nyt erityisen sopivassa asemissa, mutta Jolanta kolahti kyllä erinomaisten solistien, kuoron ja orkesterin avustuksella minuun täydellä voimalla. Nimiroolissa Nina Bezu oli erinomainen ja kreivi Vaudémontin roolissa liettualainen tenori Edgaras Montvidas aivan mahtava. Kun vielä kuninkaan roolin lauloi Mika Kares, niin keskeiset roolit olivat hunajaa korville. Muu solistikaarti oli kyllä samalla tasolla. Kuorokin kuulosti ensi-illassa erityisen hyvältä ja orkesteri jatkoi Luonnottaresta alkanut komeaa menoa.

Kun nyt katselee kansallisoopperan kevätkautta, niin omalta kohdalta kokemukset ovat kyllä olleet erinomaisia. Fagerlundin Aamutähti, Turnagen Festen ja nyt Luonnotar-Jolanta kaksikko ovat olleet kaikki hienoja kokemuksia. Ehkäpä ooppera ja baletti eivät enää kiinnosta ketään, mutta paljon pohdittavaa ja upeita kokemuksia niistä kyllä edelleen saa.

lauantai 25. huhtikuuta 2026

Pulssi Kansallisbaletissa

Tanssi: Pulssi - Kansallisooppera 2026-4-24

Kansallisbaletin uutukainen on kolmen koreografian kokonaisuus. Tämän kertainen trio koostuu kolmesta kantaesityksestä: Julian Nicosian Lips on the Ground, Bintou Dembélén - en mode morron - ja Larkin Poynton Olabarrian Hegoak.

Lips on the Ground aloitti illan. En saanut teokseen oikein otetta. Ohjaaja kertoi käsiohjelmassa lähtökohdistaan kuvata mielenmaisemia suuren järkytyksen jälkeen. En tiedä oliko käsiohjelman vinkeistä tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta en osannut yhdistää kokemaani odotuksiin. Lavastus oli tyylikäs, Janiv Oronin ja Michael Anklinin nauhalta tullut musiikki ok, mutta tanssi ei puhutellut minua. Tanssijoissa ei ollut vikaa, Werneri Voitila oli eritoten mainio; koreografia ei vain tarttunut minuun.

Dembélén "Ruskeassa tyylilajissa" olikin sitten jo toinen meininki. Alkuosan musiikkina Steve Reichin Drumming on kestosuosikkejani ja koreografia vei mukaansa. Valoympyrät ja katsomon neljännen seinän hienovarainen koputtelu olivat näyttäviä lisiä. Teoksen loppuosa on vahva leikkaus verrattuna alkuun, geologinen äänimaiseman tukemana liikekieli muuttuu paljon. Hieno ja vaikuttava teos.

Illan päätti Hegoak (siivet baskin kielellä), joka Larkin Poynton Olabarrian mukaan on hänen tulkintansa Ikaros myytistä. En välttämättä tunnista hänen matkalaukku≈sielu ajatustaan lavalla, mutta tanssin puolesta homma toimii erinomaisesti. Isän ja pojan duotanssi on teoksen herkkukohtia ja Luciano Ghidoli ja Nikita Malaki olivat mahtavia siinä.

lauantai 28. maaliskuuta 2026

Festen kansallisoopperassa

Ooppera: Festen - Kansallisooppera 2026-3-27

Kansallisoopperan kevätkauden 2026 ensi-illat jatkuvat komeasti Mark-Anthony Turnagen oopperalla Festen. Maailman ensi-ilta oopperalla oli vuosi sitten Lontoossa ja uutukainen pääsi onneksi jo nyt näytille Helsinkiin. Ooppera pohjautuu tanskalaisen Thomas Vinterbergin ohjaamaan ja Mogens Rukovin kanssa yhdessä käsikirjoittamaan elokuvaan Festen vuodelta 1998. Libretisti Lee Hall on muokannut tarinan oopperamuotoon sopivaksi ja alkuperäinen ohjaus on Richard Jones nimissä ja Helsingin uusintaohjaukseen puumerkki on Benjamin Davisin.

Elokuva ei ollut minulle tuttu ennakolta, mutta katsoin sen alkuviikosta ja pidin siitä kovasti. Dogma 95 tyylisuuntaa noudattava elokuva on intensiivinen kokemus insestin saastuttaman perheen salaisuuksien arkun aukaisemisesta. Turnage ja Hall ovat saaneet käännettyä tarinan uskomattoman hienosti oopperan muotoon, loppua lukuun ottamatta, mutta siitä myöhemmin.

Tarina kertoo lyhyesti perheen isän 60-vuotisjuhlista, joita vietetään perheen hotellissa ison vierasjoukon kera. Juhlaillan aikana kaksossiskonsa itsemurhalle menettämä esikoispoika paljastaa juhlapuheessaan vierasjoukolle joutuneensa kaksoissiskonsa kanssa isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Perheen nuoremmat lapset eivät tästä olleet tietoisia, äitinsä sen sijaan oli. Juhlapäivän aikana esikoissiskon kirjoittama jäähyväiskirje löytyy ja sekin luetaan juhlakansalle aikuisen pikkusiskon toimesta.

Oopperassa, kuten elokuvassa ovat juhlavieraiden reaktiot illan tapahtumiin varsin keskeisessä osassa. Molemmissa vieraat aluksi kauhistuvat kertomuksia, mutta eivät tunnu ottavan aluksi niitä vakavasti, vaan heiluvat uskon ja epäuskon/kieltämisen välillä, vanhempien selityksiä ja juhlahumua seuraten. Vasta itsemurhakirjeen viesti tuntuu läpäisevän henkisen muurin. Elokuvassa isä tunnustaa seuraavan aamun aamiaisella tekonsa, mutta saa käskyn poistua paikalta pilaamasta muiden aamiaista. Ooppera päätyy aamutervehdyksiin ja tuntuu kun kaikki olisi unohdettu ja esikoispojan muistojen taakka roikkuu edelleen tämän hartioilla. Käsiohjelman Hall kertoo nykyisestä kieltämisen aikakaudesta "Elokuvan loppuratkaisusta luopuminen ulottaa oopperan teeman tarinan tapahtumia laajemmalle. Meille oli tärkeää, ettei isä joudu tilille teoistaan, sillä se olisi vienyt huomiota uhreilta. Halusimme pitää yleisön sympatiat heidän puolellaan." En kyllä välttämättä ymmärrä, että uhrien ahdistuksen jatkaminen pitää sympatiat heidän puolellaan. Ei elokuvan loppuratkaisussa sympatiat siirry isän puolelle, vaikka hän pyytelee anteeksi ja saa lähtöpassit. Uhrit saavat sen sijaan jonkinlaisen pohjan yrittää rakentaa tulevaisuutta menneisyyden painajaisten keskellä. Oopperan loppu ei ole loppu, tai edes välietapin päätepiste. Oliko kaikki vain pahaa unta, kaikki elävät saman valheen alla? Ymmärrän, että valhe ja asioiden kieltäminen on nykyajan valitettavaa todellisuutta, mutta ehkäpä myötätunto on parempi vaihtoehto sympatialle. Happy endiä ei perheen tarinassa ole, vaikka sitä katselisi miten päin tahansa.

Turnage heittäytyy musiikillaan tarinaan täydellä teholla. Juonen kipeää pohjavirettä rikotaan huumorin avulla, isoisän dementiatäyteiset muistelouusinnat antavat mielenkiintoisia ja jyrkkiä tunnelmavaihteluita. Musiikin sävelkieli on mukavan moderni minun korviini ja kohtaus-/näytösvaihtojen väliaikamusiikit rytmillisesti mielenkiintoisia.

Kansallisoopperan orkesteri soi komeasti James Hendryn johdolla. Solistikaartista nousi esille jälleen tällä kertaa esikoispojan roolin laulanut Daniel Brenna. Pidin hänestä kovin jo Ringin Siegfriedin roolissa muutama vuosi sitten.

Kaiken kaikkiaan aivan mahtava ooppera. Vaikea aihe, erinomainen tulkinta. Katsokaa myös elokuva.

lauantai 31. tammikuuta 2026

Aamutähti iltataivaalla

Ooppera:  Morgonstrjärnan - Aamutähti - Kansallisooppera 2026-1-30

Sebastian Fagerlundin edellinen ooppera Syyssonaatti jätti mieleeni positiivisen kuvan, joten odotukset uudesta Aamutähdestä olivat korkealla. Kun kauden ohjelmisto julkistettiin, hankin Karl Ove Knausgårdin kirjan, johon ooppera pohjautuu. Jo kirjaa lukiessa pohdin, kuinka tästä saadaan supistettua oopperalibretto.

Pidin kirjasta ja eilisen oopperaensi-illan perusteella Gunilla Hemming on onnistunut libreton luonnissaan varsin hyvin. Itseäni pelotti eniten henkilögallerian laajuus. Yleensä oopperat toimivat parhaiten pienemmällä päähenkilömäärällä, muutaman tunnin oopperaan mahtuu kuitenkin vain tietty määrä tekstiä. Aamutähdessä on kymmenkunta aikuista henkilöä, joiden elämää seurataan ja lisänä vielä pari lastakin, joiden tarinoiden rippeet ovat olennaisia. Kirjan kontekstissa henkilöryhmien seuraaminen toimii helposti, mutta oopperassa aika on rajallisempaa ja tapahtumat ovat välillä välähdyksiä.

Thomas de Mallet Burgessin ohjaus ja Leslie Traversin lavastus tukevat hienosti libreton haasteita. Lavan pyörivä rengas tuo vauhtia ja mielenkiintoista leikkausta kohtauksien vaihtoon. Mystisen/Yliluonnollisen maailman ylösalainen ylhäältä laskeutuva metsä on hieno elementti.

Miten Aamutähden tarinan kukin tulkitsee, onkin sitten toinen asia ja oikeastaan merkityksetön. Väliajan jälkeen toista näytöstä odotellessa kuulin takaa jonkun kommentoivan vierustoverilleen että "tässä on paljon symboliikkaa, jota en ymmärrä". Tuo on erinomaisen positiivinen arvio mistä tahansa taidekokemuksesta. Itse ole sitä mieltä, että ymmärtäminen ja kaiken auki avaaminen on (myös tekijöiden toimesta) on tarpeetonta. Se mitä tekijä(t) teoksellaan tarkoittavat ei välttämättä ole ollenkaan sama asia mitä teoksen kokija tuntee. Omasta mielestäni taiteen tärkein tehtävä on saada kokija löytämään ja pohtimaan omia tuntemuksiaan kokemuksestaan. Toki ne usein ovat samanlaisia muiden kokemien (ja "tarkoitettujen") kokemusten kanssa, mutta oudoilla vesillä seilaaminen on parasta.

Kyllä Aamutähti oopperan ehdottomasti kirkkain säde on Fagerlundin musiikki. Selailin äsken vanhoja höpinäitäni musiikkikokemuksista ja Fagerlundin musiikki on näköjään aina kolahtanut minuun. Hannu Linnun johdolla orkesteri esitteli hienosti sävypalettiaan. Laadukkaasta ja tasaisesta solistikaartista eritoten Helena Juntunen ja Tommi Hakala jäivät mieleeni.

Aamutähti on erinomainen uusi ooppera, joka kannattaa kokea. Jos Knausgårdin kirja ei ole ennakkoon tuttu, siihen tutustumalla saa oopperastakin vielä enemmän irti.

lauantai 25. lokakuuta 2025

Kannibalismin äärellä

Ooppera:  Hannu ja Kertu - Kansallisooppera 2025-10-24

Engelbert Humperdinckin ooppera Hannu ja Kerttu on aina ollut minulle hieman vaikea pala. Lavalta en ole esitystä ennen tätä iltaa nähnyt, toki muutaman tallenteen olen kuunnellut. Hannusta ja Kertusta muistetaan aina mainita Wagner vaikutteet, jotka tietysti toimivat normaalisti vahvana kärpäspaperina minulle, mutta kokonaisuutena teos ei ole minua sytyttänyt.

Kansallisoopperan Hannu ja Kerttu on Richard Jonesin ohjaama tuotanto kotoisin Chicagon Lyric Operasta ja sai ensi-iltansa maailmalla melkein neljännesvuosisata sitten. Ohjaus on kiertänyt ympäri oopperataloja ja on vihdoin päätynyt Helsinkiinkin. John MacFarlanen lavastus ja puvut siirtävät tapahtumat modernin oloiseen, surrealistiseen maailmaan. Visuaaliselta ilmeeltään tuotanto on aivan mukiinmenevä. Modernisointi ja surrealismi tietysti häiritsevät perinteen ihailijoita, mutta minulle menevät läpi mainiosti. Satumaailmassa sattuu ja tapahtuu.

Tarinaan riittää lähestymisnäkökulmia. Vaikka yleisön joukossa paljon lapsia olikin, niin ehkäpä Hannu ja Kerttu on kuitenkin enemmän aikuisten tarina. Libreton juonta voi allegorisoida kasvu-/aikuistumistarinana, aivan lopun uskontohenkisyys kyllä hämmentää.

Itseäni häiritsee Hannussa ja Kertussa tietty kiireisyys. Musiikki ei saa imettyä minua mukaansa, vaan osat tuntuvat olevan irrallaan toisistaan, eivätkä hengitä kohti kokonaisuutta. Toisaalta Humperdicnkin sävelkielestä kyllä aistii selkeästi ne Wagnerin henkäykset ja vaikkapa toisen näytöksen lopetus instrumentaali on kerrassaan upea.

Hannu ja Kerttu liittyy valitettavasti suomeksi käännettyihin librettoihin. Sinänsä Mikko Koivusalon suomennos on erinomainen ja ilahduttaa, mutta mielestäni alkuperäiskielen käyttö olisi perusteltua. Tekstiä kun joutuu välillä lukemaan tekstityksestä kuitenkin. Onkohan Suomessa esitetty ikinä Taikahuilua saksaksi?

Solistit suoriutuivat ensi-illassa hyvin. Elli Vallinoja ja Suvi Väyrynen olivat kelpo Hannu ja Kerttu. Heidän vanhempiensa roolit lauloivat Tommi Hakala ja Tuija Knihtilä. Dan Karlström oli varastaa shown noitana ja Elisaveta Rimkevitch toimi nukkumattina ja kastekeijuna. Kapellimestari Anthony Hermus olisi kenties voinut skaalata välillä hieman orkesteria alaspäin laulajien kuulumisen avustamiseksi, mutta toisaalta ne harvat instrumentaalijaksot ja tietysti alkusoitot olivatkin herkkua korville.

Hannu ja Kerttu on minulle edelleen hankala tapaus, siinä on paljon hyvää, mutta se lupaa enemmän kuin lunastaa.