Tarkkaamo

lauantai 28. maaliskuuta 2026

Festen kansallisoopperassa

Ooppera: Festen - Kansallisooppera 2026-3-27

Kansallisoopperan kevätkauden 2026 ensi-illat jatkuvat komeasti Mark-Anthony Turnagen oopperalla Festen. Maailman ensi-ilta oopperalla oli vuosi sitten Lontoossa ja uutukainen pääsi onneksi jo nyt näytille Helsinkiin. Ooppera pohjautuu tanskalaisen Thomas Vinterbergin ohjaamaan ja Mogens Rukovin kanssa yhdessä käsikirjoittamaan elokuvaan Festen vuodelta 1998. Libretisti Lee Hall on muokannut tarinan oopperamuotoon sopivaksi ja alkuperäinen ohjaus on Richard Jones nimissä ja Helsingin uusintaohjaukseen puumerkki on Benjamin Davisin.

Elokuva ei ollut minulle tuttu ennakolta, mutta katsoin sen alkuviikosta ja pidin siitä kovasti. Dogma 95 tyylisuuntaa noudattava elokuva on intensiivinen kokemus insestin saastuttaman perheen salaisuuksien arkun aukaisemisesta. Turnage ja Hall ovat saaneet käännettyä tarinan uskomattoman hienosti oopperan muotoon, loppua lukuun ottamatta, mutta siitä myöhemmin.

Tarina kertoo lyhyesti perheen isän 60-vuotisjuhlista, joita vietetään perheen hotellissa ison vierasjoukon kera. Juhlaillan aikana kaksossiskonsa itsemurhalle menettämä esikoispoika paljastaa juhlapuheessaan vierasjoukolle joutuneensa kaksoissiskonsa kanssa isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Perheen nuoremmat lapset eivät tästä olleet tietoisia, äitinsä sen sijaan oli. Juhlapäivän aikana esikoissiskon kirjoittama jäähyväiskirje löytyy ja sekin luetaan juhlakansalle aikuisen pikkusiskon toimesta.

Oopperassa, kuten elokuvassa ovat juhlavieraiden reaktiot illan tapahtumiin varsin keskeisessä osassa. Molemmissa vieraat aluksi kauhistuvat kertomuksia, mutta eivät tunnu ottavan aluksi niitä vakavasti, vaan heiluvat uskon ja epäuskon/kieltämisen välillä, vanhempien selityksiä ja juhlahumua seuraten. Vasta itsemurhakirjeen viesti tuntuu läpäisevän henkisen muurin. Elokuvassa isä tunnustaa seuraavan aamun aamiaisella tekonsa, mutta saa käskyn poistua paikalta pilaamasta muiden aamiaista. Ooppera päätyy aamutervehdyksiin ja tuntuu kun kaikki olisi unohdettu ja esikoispojan muistojen taakka roikkuu edelleen tämän hartioilla. Käsiohjelman Hall kertoo nykyisestä kieltämisen aikakaudesta "Elokuvan loppuratkaisusta luopuminen ulottaa oopperan teeman tarinan tapahtumia laajemmalle. Meille oli tärkeää, ettei isä joudu tilille teoistaan, sillä se olisi vienyt huomiota uhreilta. Halusimme pitää yleisön sympatiat heidän puolellaan." En kyllä välttämättä ymmärrä, että uhrien ahdistuksen jatkaminen pitää sympatiat heidän puolellaan. Ei elokuvan loppuratkaisussa sympatiat siirry isän puolelle, vaikka hän pyytelee anteeksi ja saa lähtöpassit. Uhrit saavat sen sijaan jonkinlaisen pohjan yrittää rakentaa tulevaisuutta menneisyyden painajaisten keskellä. Oopperan loppu ei ole loppu, tai edes välietapin päätepiste. Oliko kaikki vain pahaa unta, kaikki elävät saman valheen alla? Ymmärrän, että valhe ja asioiden kieltäminen on nykyajan valitettavaa todellisuutta, mutta ehkäpä myötätunto on parempi vaihtoehto sympatialle. Happy endiä ei perheen tarinassa ole, vaikka sitä katselisi miten päin tahansa.

Turnage heittäytyy musiikillaan tarinaan täydellä teholla. Juonen kipeää pohjavirettä rikotaan huumorin avulla, isoisän dementiatäyteiset muistelouusinnat antavat mielenkiintoisia ja jyrkkiä tunnelmavaihteluita. Musiikin sävelkieli on mukavan moderni minun korviini ja kohtaus-/näytösvaihtojen väliaikamusiikit rytmillisesti mielenkiintoisia.

Kansallisoopperan orkesteri soi komeasti James Hendryn johdolla. Solistikaartista nousi esille jälleen tällä kertaa esikoispojan roolin laulanut Daniel Brenna. Pidin hänestä kovin jo Ringin Siegfriedin roolissa muutama vuosi sitten.

Kaiken kaikkiaan aivan mahtava ooppera. Vaikea aihe, erinomainen tulkinta. Katsokaa myös elokuva.

lauantai 31. tammikuuta 2026

Aamutähti iltataivaalla

Ooppera:  Morgonstrjärnan - Aamutähti - Kansallisooppera 2026-1-30

Sebastian Fagerlundin edellinen ooppera Syyssonaatti jätti mieleeni positiivisen kuvan, joten odotukset uudesta Aamutähdestä olivat korkealla. Kun kauden ohjelmisto julkistettiin, hankin Karl Ove Knausgårdin kirjan, johon ooppera pohjautuu. Jo kirjaa lukiessa pohdin, kuinka tästä saadaan supistettua oopperalibretto.

Pidin kirjasta ja eilisen oopperaensi-illan perusteella Gunilla Hemming on onnistunut libreton luonnissaan varsin hyvin. Itseäni pelotti eniten henkilögallerian laajuus. Yleensä oopperat toimivat parhaiten pienemmällä päähenkilömäärällä, muutaman tunnin oopperaan mahtuu kuitenkin vain tietty määrä tekstiä. Aamutähdessä on kymmenkunta aikuista henkilöä, joiden elämää seurataan ja lisänä vielä pari lastakin, joiden tarinoiden rippeet ovat olennaisia. Kirjan kontekstissa henkilöryhmien seuraaminen toimii helposti, mutta oopperassa aika on rajallisempaa ja tapahtumat ovat välillä välähdyksiä.

Thomas de Mallet Burgessin ohjaus ja Leslie Traversin lavastus tukevat hienosti libreton haasteita. Lavan pyörivä rengas tuo vauhtia ja mielenkiintoista leikkausta kohtauksien vaihtoon. Mystisen/Yliluonnollisen maailman ylösalainen ylhäältä laskeutuva metsä on hieno elementti.

Miten Aamutähden tarinan kukin tulkitsee, onkin sitten toinen asia ja oikeastaan merkityksetön. Väliajan jälkeen toista näytöstä odotellessa kuulin takaa jonkun kommentoivan vierustoverilleen että "tässä on paljon symboliikkaa, jota en ymmärrä". Tuo on erinomaisen positiivinen arvio mistä tahansa taidekokemuksesta. Itse ole sitä mieltä, että ymmärtäminen ja kaiken auki avaaminen on (myös tekijöiden toimesta) on tarpeetonta. Se mitä tekijä(t) teoksellaan tarkoittavat ei välttämättä ole ollenkaan sama asia mitä teoksen kokija tuntee. Omasta mielestäni taiteen tärkein tehtävä on saada kokija löytämään ja pohtimaan omia tuntemuksiaan kokemuksestaan. Toki ne usein ovat samanlaisia muiden kokemien (ja "tarkoitettujen") kokemusten kanssa, mutta oudoilla vesillä seilaaminen on parasta.

Kyllä Aamutähti oopperan ehdottomasti kirkkain säde on Fagerlundin musiikki. Selailin äsken vanhoja höpinäitäni musiikkikokemuksista ja Fagerlundin musiikki on näköjään aina kolahtanut minuun. Hannu Linnun johdolla orkesteri esitteli hienosti sävypalettiaan. Laadukkaasta ja tasaisesta solistikaartista eritoten Helena Juntunen ja Tommi Hakala jäivät mieleeni.

Aamutähti on erinomainen uusi ooppera, joka kannattaa kokea. Jos Knausgårdin kirja ei ole ennakkoon tuttu, siihen tutustumalla saa oopperastakin vielä enemmän irti.

lauantai 25. lokakuuta 2025

Kannibalismin äärellä

Ooppera:  Hannu ja Kertu - Kansallisooppera 2025-10-24

Engelbert Humperdinckin ooppera Hannu ja Kerttu on aina ollut minulle hieman vaikea pala. Lavalta en ole esitystä ennen tätä iltaa nähnyt, toki muutaman tallenteen olen kuunnellut. Hannusta ja Kertusta muistetaan aina mainita Wagner vaikutteet, jotka tietysti toimivat normaalisti vahvana kärpäspaperina minulle, mutta kokonaisuutena teos ei ole minua sytyttänyt.

Kansallisoopperan Hannu ja Kerttu on Richard Jonesin ohjaama tuotanto kotoisin Chicagon Lyric Operasta ja sai ensi-iltansa maailmalla melkein neljännesvuosisata sitten. Ohjaus on kiertänyt ympäri oopperataloja ja on vihdoin päätynyt Helsinkiinkin. John MacFarlanen lavastus ja puvut siirtävät tapahtumat modernin oloiseen, surrealistiseen maailmaan. Visuaaliselta ilmeeltään tuotanto on aivan mukiinmenevä. Modernisointi ja surrealismi tietysti häiritsevät perinteen ihailijoita, mutta minulle menevät läpi mainiosti. Satumaailmassa sattuu ja tapahtuu.

Tarinaan riittää lähestymisnäkökulmia. Vaikka yleisön joukossa paljon lapsia olikin, niin ehkäpä Hannu ja Kerttu on kuitenkin enemmän aikuisten tarina. Libreton juonta voi allegorisoida kasvu-/aikuistumistarinana, aivan lopun uskontohenkisyys kyllä hämmentää.

Itseäni häiritsee Hannussa ja Kertussa tietty kiireisyys. Musiikki ei saa imettyä minua mukaansa, vaan osat tuntuvat olevan irrallaan toisistaan, eivätkä hengitä kohti kokonaisuutta. Toisaalta Humperdicnkin sävelkielestä kyllä aistii selkeästi ne Wagnerin henkäykset ja vaikkapa toisen näytöksen lopetus instrumentaali on kerrassaan upea.

Hannu ja Kerttu liittyy valitettavasti suomeksi käännettyihin librettoihin. Sinänsä Mikko Koivusalon suomennos on erinomainen ja ilahduttaa, mutta mielestäni alkuperäiskielen käyttö olisi perusteltua. Tekstiä kun joutuu välillä lukemaan tekstityksestä kuitenkin. Onkohan Suomessa esitetty ikinä Taikahuilua saksaksi?

Solistit suoriutuivat ensi-illassa hyvin. Elli Vallinoja ja Suvi Väyrynen olivat kelpo Hannu ja Kerttu. Heidän vanhempiensa roolit lauloivat Tommi Hakala ja Tuija Knihtilä. Dan Karlström oli varastaa shown noitana ja Elisaveta Rimkevitch toimi nukkumattina ja kastekeijuna. Kapellimestari Anthony Hermus olisi kenties voinut skaalata välillä hieman orkesteria alaspäin laulajien kuulumisen avustamiseksi, mutta toisaalta ne harvat instrumentaalijaksot ja tietysti alkusoitot olivatkin herkkua korville.

Hannu ja Kerttu on minulle edelleen hankala tapaus, siinä on paljon hyvää, mutta se lupaa enemmän kuin lunastaa.

lauantai 4. lokakuuta 2025

Gisellen uusi yritys

Baletti: Giselle - Kansallisooppera 2025-10-3

En tiedä pitäisikö olla ylpeä vai surullinen. Muutaman viikon takainen CircOpera 2.0 kokemus tuntui edellisen kerran toisinnolta. Nyt samantapaisen kohtelun korvieni välissä sai kansallisbaletin uusi Giselle tuotanto.

Päätin ennen illan balettikokemusta olla kertaamatta edellisen Gisellen muistelujani. Uuden tuotannon koreografia on kansallisbaletin johtajan Javier Torresin käsialaa. Hän on siirtänyt tapahtumat keskiajalta 1950-luvun Italiaan. Annukka Pykäläisen lavastus toimii hienosti, alun kaupungin pystytys on hauska idea ja toisen näytöksen mystinen "hautausmaakohtaus" tapahtuu kaupungin alla.

Visuaalisesti kaikki toimii hyvin ja koreografiakin on omiin harjaantumattomiin silmiini näyttävä. Keskeiset solistit ovat erinomaisia. Nimiroolin tanssi ensi-illassa Seo Yen Kim ja hänen rakastettunaan Martin Nudo. David Rathbun tulkitsi mustasukkaisen Ilarion roolissa. Toisen näytöksen wilit olivat erinomaisen synkronoituja ja heidän koreografiansa komeaa. Suuri moite muuten kansallisoopperalle, että esiintyjälistoja ei enää jaeta paperisina ennen näytöstä. Okei, varmaan melkein kaikilla on älypuhelin johon listan saa näkyviin, mutta paperiversio olisi huomattavasti näppärämpi illan mittaan.

Kun pohdiskelin taas kokemaani kotimatkalla, jäi kokonaisuus kaikesta positiivisista havainnoista huolimatta vaisuksi. Luin edellisen kokemukseni lyhyet muistiinpanot ja tuntemus oli sama tälläkin kertaa, Giselle ei vain taida olla minun balettini. Uudesta hienosta tuotannosta ja koreografiasta huolimatta Adolphe Adamin musiikki ja tarinan eteneminen ei sykähdytä tarpeeksi.

Entäs se ylpeys vai surullisuus? Onko syytä olla ylpeä vai surullinen että oma maku on konsistenssi ja poimii tarinoiden ja tuotantojen tuntemukset samoin vuosien välillä?

lauantai 23. elokuuta 2025

Sirkuksen lapsi 2.0

Sirkus/Ooppera:  CircOpera 2.0 - Kansallisooppera 2025-08-22

Koin juuri hämmentävän déjà vu ilmiön. Palasin äsken kotiin tämän kertaisesta esityksestä ja sulattelin kokemustani parin tunnin kotimatkan ajan. Ennen kuin kävin runoilemaan muistiinpanoja tähän, luin edellisen, lähes kolme vuotta sitten koetun CircOpera esityksen raporttini. En lukenut sitä ennen esitystä, enkä muistanut mitä olin kirjoitellut.

Hämmennys oli äsken suuri, kun edellisen kerran kokemukset olivat käytännössä identtiset tämän iltaisten tuntemuksieni kanssa. En muistanut, että jo edellinen kerta oli ollut 2.0 (1.0 versiota en jostain syystä nähnyt aikanaan), ja tämän syksyn esitykset ovat saman produktion paluu. Mutta samat etukäteisvaraukset ja kohokohdat jäivät paluumatkan pohdinnoissa pintaan, kuin kolme vuotta sittenkin. Katsoin äsken kansallisoopperan kotisivuilta tuotannon trailerin ja siinä oli sirkusnumeroita, joita ei tämän iltaisessa esityksessä ollut. Ilmeisesti esitys vaihtelee illan mukaan?

Edelliseen kokemukseeni verraten laajennan kehujani Kati Pikkaraisen ja Victor Cathalan akrobatiaesityksistä, että heidän liikekielensä luo symbolistisen ulottuvuuden, joka on äärimmäisen kiehtova. Kyse ei ole pelkästä akrobatiasta, vaan ainakin minulle liikkeet ja asetelmat tuovat ajatuksia isommistakin asioista.

Kaikin puolin viihdyttävä ja näyttävä tuotanto, lämmin suositus.

lauantai 10. toukokuuta 2025

Ratsumiehen paluu

Ooppera: Ratsumies - Kansallisooppera 2025-05-09

Aulis Sallisen ja Paavo Haavikon Ratsumies ooppera syntyi puoli vuosisataa sitten ja oli tärkeässä osassa suomalaisen oopperabuumin herättämisessä. Kun säveltäjä Sallinen vielä vietti 90-vuotissyntymäpäiväänsä pari kuukautta sitten, niin kansallisooppera osoitti erinomaista ohjelmistosuunnittelua tekemällä Ratsumiehestä uuden tuotannon Jussi Nikkilän ohjauksella. Eilisessä ensi-illassa säveltäjä oli itse paikalla ja sai esityksen päätteeksi yleisöltä ansaitut aplodit.

Eilinen Ratsumies oli toinen elävänä kokemani Ratsumies, edellinen oli parikymmentä vuotta sitten Savonlinnassa. Suurimman vaikutuksen uudessa tuotannossa koin musiikin muodossa. Hannu Lintu sai oopperan orkesterista todella hienoja sävyjä, vahvat transientit olivat kohdallaan, Sallisen hieno sävelkieli loisti.

Solistit olivat erinomaisia. Mika Kares ja Miina-Liisa Värelä olivat mahtava pääpari. Timo Riihonen vaikuttava tuomarina. Johannes Vatjus ja Anna Danik kauppiaspariskuntana. Ville Rusanen lauloi ratsutilallisen roolin, Markus Nieminen Matti Puikkasena ja itselleni uusi tuttavuus Maiju Vaahtoluoto "naisen" roolissa.

Paavo Haavikon libretto ei ole perinteinen oopperalibretto. Pohdiskelin taas eilen kotimatkalla, että oopperan hahmot eivät ole subjekteja, vaan objekteja. Hahmoilla ei ole samaistuttavaa pintaa, he eivät ole tekijöitä, henkilökohtaisella tasolla he ovat vailla päämääriä tai tavoitteita. He ovat toimien ("yhteiskunnan"/yhteisön) kohteena ja ajautuvat tilanteisiin, joista selviytyminen on riskialtista ja normien rajoilla olemista. Itselleni Haavikon teksti ei ole lihaa ja verta olevien tekstiä, vaan myyttien ja ideoiden käsittelyä.

Jussi Nikkilän ohjaus, takiksen pukujen ja lavastuksen, sekä Mikko Linnavuoren valojen ja projisointien kanssa, luovat oivallisen ympäristön Sallisen ja Haavikon maailmalle. Epookki ja geografia on universaaleja, vaikka Suomen historian alkuaikoihin libretto sananvalinnoissaa viittaakin.

Erittäin näyttävä ja hyvältä kuulostava paluu kotimaisen oopperaklassikon osalta. Lämmin suositus!

lauantai 12. huhtikuuta 2025

On aika vaipua T(r)anssiin...

Baletti: T(r)anssi - Kansallisooppera 2025-04-11

Kansallisbalettimme kolmas uutukainen teos kaudella 24-25 on odotettu leikkaus modernimman tanssin pariin. Syksyllä Kuolema Venetsiassa oli erinomainen uutukainen, muutaman viikon takainen Édith Piaf jätti minut valitettavasti kylmäksi.

T(r)anssi koostuu kolmesta kokonaisuudesta. Ensimmäisenä on koreografikaksikon Sol León ja Paul Lightfoot teos Signing Off, toisena on Williams Forsythen teokset Solo ja Playlist (Track 1, 2) ja illan päättää Sharon Eyalin Half Life.

Signing Off on vaikuttava kokonaisuus, jossa León-Lightfoot hyödyntävät Philip Glassin musiikkia. Glassin musiikki sopii erinomaisesti tanssin yhteyteen ja viulukonserton solistina soitti Pekko Pulakka, József Hársin johtaessa orkesteria. Signing Offin liikekieli imee mukaansa, muoto ja liike tuntuu purkautuvan välttämättömänä ja vääjäämättömänä vartalon toimintana. Kuuden tanssijan ensemble käy läpi muutoksen, joka tuntuu päätyvän nimensä mukaisesti luopumiseen. Hieno teos.

William Forsythen osuus koostuu hänen omasta soolotanssi videostaan vuodelta 1997 ja kahdentoista miestanssijan ryhmälle tehdystä Playlist (Track 1, 2) teoksesta. Forsythen videotanssi on huikea taidon ja ilmaisun näyte. Playlist on uudempaan tanssimusiikkiin (Peven Everett ja Lion Babe) tehty tanssiteos, jossa baletin muotokieltä on viety toisenlaiseen kontekstiin. Playlist oli illan esityksistä vähiten sykähdyttävä. Yhdyn joltain lähikokijalta kuulemaani spontaaniin kommenttiin "ihan kiva".

Illan vahvin kokemus on Sharon Eyalin ja Gai Beharin klassista liikekieltä haastava Half Life. Sähköisen musiikin teokseen on tehnyt heidän pitkäaikainen kumppaninsa Ori Lichtik. Signing Offin hyödyntämä Philip Glassin musiikki ja Half Lifen musiikki omaavat saman vastustamattoman toiston ja hienovaraisen muutoksen hengen, jota voi kokea myös vaikkapa Steve Reichin ja Terry Rileyn musiikin parissa. Itse koreografia henkii samaa toiston ja pienen muutoksen tunnetta. Käsiohjelma kuvaa sitä ansiokkaasti robottimaiseksi mikroliikehdinnäksi. Kolmentoista naistanssijaa ovat kuin mikroskoopilla katsottavia eläviä soluja, jotka etsivät toisiaan ja identiteettiään sidottuina elämän (puoli?) rytmiin. Jälleen kerran oli syytä hämmästyä kuinka paljon ajatuksia voi tanssiteos herättää. Parasta tietysti on se, että jokainen katsoja saa, ja joutuu, tulkitsemaan teosta oman kokemuspiirinsä lähtökohdista. Taidetta parhaimmillaan.