Ooppera: Jumalten tuho - Kansallisooppera 2024-5-17
|
© 2024 Stefan Bremer |
Kansallisoopperan Ring-sarja purjehti viimein päätesatamaansa lähes viiden vuoden matkan jälkeen. Jo ennen matkaan lähtöä koettiin kevyttä draamaa ohjaajavalinnoissa. Matkan alettua kulkutaudista johtuneet tyvenet aiheuttivat matkan hidastumisen johdosta muun muassa kapteenin vaihtumisen ja muitakin haasteita laivaväen kesken. Mutta perille päästiin vihdoin.
Ring on siitä hauska (ja samalla haastava) leikkikenttä ohjaajalle, että jos ei halua sitoutua Wagnerin alkuperäiseen kuvastoon, niin tetralogian neljää osaa voi sijoittaa eri aikakausiin ja ympäristöihin. (1) Kansallisoopperan Ringin ohjaaja Anna Kelo on haastattelujen perusteella juuri tähän pyrkinyt. Paradoksi on kuitenkin se että Kelon ohjauksen perusluonne on varsin traditionaalinen, eikä aika-avaruuden muutokset peilaudu näyttämölle ja sen tapahtumiin erityisen selvästi. Selkeästi parhaiten pyrkimykset kävivät toteen Reininkullassa. Sen jälkeen Valkyyria, Siegfried ja nyt Jumalten tuho vievät selitysten perusteella aikahyppyjä eteenpäin, mutta ohjauksen tai lavastuksen osalta muutokset lavalla ovat varsin marginaalisia. Sinänsä visuaalinen jatkumo toimii kyllä hyvin läpi tetralogian, Reininkullasta lähtien vertikaalit pilarirakenteet ovat keskeinen osa Mikki Kuntun lavastusta.
|
© 2024 Stefan Bremer |
Jumalten tuhossa ollaan siis jossain tulevaisuudessa, jossa hengitys ulkoilmassa on vaikeaa ja luonto ei voi erityisen hyvin. Tämän esilletuonti on mielestäni Kelon Jumalten tuhon suurin kompastuskivi. Asia ei käy oikeastaan ilmi mistään muusta kuin Gibichungien väestön hengitysmaskeista, jotka valitettavasti tuovat mieleeni hiiri-/kärpäsnaamarit ja Siegfriedin ensi saapumisesta Gibichungien linnaan, jossa hänelle tehdään terveystarkastus. Maskirutiinit tuntuvat päälle liimatuilta kun oikeastaan mikään muu ei tue isompaa kuvaa maailman heikosta tilasta. Siegfriedin ja Brünnhilden maskittomuuden voi kuvitella johtuvan paremmasta ilmasta vuorenrinteellä, mutta kokonaisuutena ilman naamareita olisi pärjätty juonen osalta varsin hyvin.
|
© 2024 Stefan Bremer |
Prologin nornakohtaus on näyttävä. Ei nornien toki tanssia pidäkään, mutta stabiili patsasmaisuus hieman pistää silmään. Siegfried ja Brünnhilde elelevät omissa oloissaan ja Siegfried näyttää keskittyneen sankaritekojen sijaan vihanneskasvatukseen, mutta Brünnhilde kehottaa valittuaan lähtemään urhoilemaan.
Ensimmäinen näytös jatkuu suoraan prologin jälkeen Gibichungien linnassa. Hagen punoo juoniaan ja valjastaa puolisisaruksensa Guntherin ja Gutrunen suunnitelmansa osasiksi. Linna on Kelon/Kuntun käsittelyssä määrittelemätön sisätila, joka pitää sisällään monoliittipenkin ja Hagenin vaaliman bonsaipuun (hienoa symboliikkaa) ohella kaksi munavuodetta Guntherille ja Gutrunelle. Munamuodot ovat mielenkiintoinen visuaalinen linkki Reininkullan alkuun, mutta käsiohjelman lisätieto kuplassa elämisestä ei välttämättä lisää dystopiamaalailuja.
Ensimmäisen näytöksen omiin odotuksiini ristiriitaisin tapahtuma oli Siegfriedin mukana oleva posse, kun hän huumattuna Gunteriksi naamioituneena hakee Brünnhildea vuorelta. Kyllähän Logen tulikehä on edelleen paikallaan, miksi Siegfried on ottanut kalliosaliin muita mukaan? Tämä on muuten ainoa kohtaus missä hengitysnaamio perustelee paikkaansa, naamiovälineenä tosin.
|
© 2024 Stefan Bremer |
Toinen näytös alkaa Hagenin unella Alberichista. Kohtauksen uniluonne korostuu tässäkin "ylimääräisten" nibelungien läsnäololla. Neljännessä kohtauksessa Brünnhilde tuodaan Gibichungien saliin häkissä. Tässä on vahva muisto Reininkullasta jossa samaa(?) häkkiä käytettiin ensin Mimen ja sitten Alberichin kanssa.
Kolmas näytös ja koko tetralogia päättyy erittäin näyttäviin kohtauksiin, kun ensin Brünnhilde astuu tulirenkaan läpi kohtaloonsa Siegfriedin kanssa ja vajoaa Reiniin. Vielä loppukuvana Reininkullan Jumalhahmot palaavat taustalle ja vajoavat tuhoonsa. Näyttämän laskeva lattia toimi hienosti.
Mitä Jumalten tuhon ohjauksesta jäi lopulta käteen/mieleen? Ohjauksena se oli varmaan kevein kaikista neljästä. Kelo ei välttämättä uskalla/halua antaa oman kädenjälkensä näkyä vahvasti ja tällä kertaa omat kevyet mausteet (naamarit, epookki, munakuplat) päinvastoin kääntyvät tarkoitustaan vastaan. Jälleen totean, että visuaalisesti Mikki Kuntun lavastus ja valaistus on erittäin näyttävää ja Erika Turusen suunnittelemat puvut hienoja. Kokonaisuus ei vaan nouse osiaan suuremmaksi. Tetralogia menee kategoriaan klassiset ohjaukset. Tarvitseeko Wagner jotain muuta? Ei tietenkään, mutta moderni teatterin ystävä arvostaa myös lähdemateriaalin loppumattomien tulkintamahdollisuuksien rohkeaa kokeilua.
|
© 2024 Stefan Bremer |
Musiikki olikin sitten Jumalten tuhon ensi-illassa pääosassa. En tiedä olinko itse poikkeuksellisen Wagner-vastaanottavaisessa tilassa (taidan olla kyllä aika usein), mutta Hannu Linnun johtaessa edellisistä osista tutut johtoaiheet tanssivat päässäni tekstin kanssa. Vähemmän Wagnerin kanssa aikaa viettäneille vinkkinä, että musiikki ja teksti kommentoivat toisiaan. Toisen näytöksen mieskuoro kuulosti julmetun hyvältä. Tempojen suhteen Waltrauten monologi oli yllättävän hidas, samoin Siegfriediin surumarssiin lähtö. Toimivat kyllä.
Daniel Brenna jatkoi vahvaa työtään Siegfriedinä. Hagenin roolissa oli minulle uusi tuttavuus Rúni Brattaberg. Oikein positiivinen tuttavuus, erinomainen näyttelijä. Tuomas Pursio oli hieno Gunther ja Jukka Rasilainen jälleen mainio Alberich.
Naisten suhteen olikin täyttä herkkua tarjolla. Reetta Haavisto puhkesi kukkaan Gutrunen roolissa. Tuija Knihtilä oli varma Waltraute. Noa Beinart, Niina Keitel ja Sonja Herranen nornina ja Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen Reinintyttärinä olivat mainioita. Illan kruunamaton kuningatar oli ehdottomasti Johanna Rusanen, aivan mahtava Brünnhilde. Eritoten toisen näytöksen keihäsvala oli veret seisauttava pätkä.
-----------------------------------------------------------
(1) Ei kaikkien ohjausten tarvitse muistuttaa Metropolitanin Brian Largen ultrakonservatiivista versiota.