Kööpenhaminan Turandot oli erityisen mielenkiintoinen sen takia, että kapellimestari Jukka-Pekka Saraste oli valinnut oopperan lopetukseksi Luciano Berion kymmenen vuotta sitten tekemän uuden lopun. Yleensä Turandotia esitetään Puccinin oppilaan Franco Alfanon viimeistelemän lopun kanssa. Puccinihan kuoli kesken oopperan sävellyksen. Häneltä jäi luonnoksia lopusta, joita hyväksi käyttäen Alfano sävelsi lopun oopperaan. Alfanoltakin loppuja on kaksin kappalein, kannattaa lukea vaikkapa Wikipedian Turandot sivu, jos kiinnostus heräsi.
Uusi loppu on luonteeltaan erilainen. Tästä johtuen alunperin vuodelta 1995 olevaan Kööpenhaminan Mikael Melbyn ohjaamaan tuotantoon tehtiin muutoksia loppuun jotka ohjasi Kim von Binzer. Ohjaus on kokonaisuutenena varsin perinteinen ja näyttävä. Kuitenkaan monumentaalisuuteen ei ole menty, vaikka Keisari roikkuukin taivaasta kotkan(?) jalan kannattamassa istuimessa. Kolmannen näytöksen alun "muuri tähtien alla" lavastus on varsin viehättävä. Kuoron sijoittamisesta seinään palatsin pihalla en erityisemmin pidä.
Turandotin viileän osan lauloi ruotsalainen Iréne Theorin. Pidin hänestä paljon. Vahva ääni ja hyvä näyttelijä. Sankaritenorina Calafin roolissa lauloi yhdysvaltalainen Frank Porretta. Hänen suorituksensa jäi harmaalle alueelle. Periaatteessa ääni on hyvä, mutta paksumman orkesterikudoksen alta se ei tahdo kuulua. Nessun Dorma meni ihan hyvin, mutta en kauheasti kuitenkaan hänestä innostunut. Liùn lauloi tanskalainen Inger Dam-Jensen. Hänen äänensä vibraattotyyppi on yleensä minun korviini epämieluisa, mutta lavalla hän sai minut käännytettyä puoleensa; tykkäsin. Timurina oli ukrainalainen basso Alexander Tsymbalyuk ja Keisari Altoumina tanskalainen Poul Elming. Hyvä päivä molemmilta. Erityisen hyvä kemia lavalla oli Pingin, Pangin ja Pongin esittäjillä Guido Paevatalulla, Gert Henning Jensenillä ja Bengt Ola Morgnyllä. Kööpenhaminan oopperaorkesterista jäi tänään samanlainen äänikuva kun eilenkin. Rouheutta olisin kaivannut hieman lisää. Saraste teki hienon työn montussa, tarkkaa ja harkittua musisointia.
Entäpä se loppu sitten? Alfanon lopun ongelmana (muun muassa) on pidetty sitä, että Liùn kuoleman jälkeen Calaf turhan äkkiä hyökkää Turandotin kimppuun lemmen liekki väristen. Kyllähän Berio saa tuohon ongelmaan parempaa rytmiä, mutta mielestäni Alfanon sävelkieli on parempi jatkumo Pucccinille. Minun korviini Berion lopetus on selkeästi modernimpaa musiikkia kuin Alfanon. Se ei tietysti ole sinänsä huono asia, mutta jotain muuttuu lopun aikana niin paljon, että yhtenäisyys kärsii. En voi sanoa mikä lopuista on parempi, molemmilla on hyvät puolensa. Lavatapahtumien kannalta Berion versio jättää lopun avoimemmaksi. Alfanon loppu on selkeästi happy end. Molempi parempi.
Turandot on juonensa ja henkilöiden kannalta hieman hankala ooppera. Nimihenkilö ei ole kosijoiden päitä keräävänä kylmäkkönä kauhean pidettävä hahmo ja Calaf on taas kuin lemmenkipeä teini. Musiikki sen sijaan on hienoa ja kuorot uljaita. Kyllä siitä kelpaa nauttia; kumman lopetuksen kanssa tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti