Oma ensikosketukseni Rolando Villazóniin tapahtui Salzburgin musiikkijuhlilta vuonna 2005 taltioidulta La Traviata tallenteelta. Tuolloin Villazón ja Anna Netrebko olivat oopperamaailman kuuma pari. Tosin vain lavalla, mutta molempien urat olivat terhakkaassa nousussa ja lavakemia toimi hienosti. Pari vuotta tuon tallenteen tekemisen jälkeen Villazóniin iskivät mystiset ääniongelmat joiden syyksi paljastui myöhemmin kurkussa ollut kysta. Vaikeudet taitavat vihdoin voitettu.
Eilisessä Helsingin Musiikkitalon konsertissa Villazónin seuranana lauteilla olivat etelä-afrikkalainen sopraano Pumeza Matshikiza ja Guerrassim Voronkovin johtama Viron Valtiollinen Sinfoniaorkesteri. Villazón tunnetaan varsin vekkulina hahmona ja sopivan kokoisessa käsiohjelmassa taitelijaesittelyiden kielikuvat hymyilittivät minua joko tarkoituksella tai tahtomattaan. Sen verran 'patafyysikko olen minäkin, että löydän paikkani historiallisessa tuhkimotarinassa.
Viron Valtiolliseen Sinfoniaorkesteriin en ole tutustunut aikaisemmin. Heti konsertin avaavasta Massenetin Lahoren Kuninkaan alkusoitosta lähtien oli selvää että kyseessä on kelpo orkesteri. Draivia löytyi kyllä tarvittaessa. Sen sijaan jousistoon kaipaisin herkissä kohdissa enemmän läpikuultavuutta. Sointi jäi toisinaan kliiniseksi ja yksiulotteiseksi.
Kapellimestari Guerassim Voronkov hoiti tehtävänsä hyvin. Konsertin ensimmäisen puoliskon lopettanut Puccinin "O soave fanciulla" kärsi pienistä ajoitusongelmista, mutta muuten asiat etenivät mallikkaasti.
Etelä-afrikkalainen sopraana Pumeza Matshikiza oli minulle myös uusi tuttavuus; ja varsin positiivinen sellainen. Hän omaa täyteläisen, tuuhean äänen ja oli kaikin puolin oivallinen kumppani Villazónille lavalla. Joskus kyllä hänen äänensä resonoinnin vahvuus vie tekstin tuntemattomille vesille. Eli tarkkaamon vakio-ohje laulajille: "Konsonantit kertovat tarinan vokaalien avustuksella". Saa lainata. Matshikizan soololauluista ehdottomaksi suosikikseni jäi Ravelin "Oh! La pitoyable aventure". Kaikinpuolin mielenkiintoinen sopraanotuttavuus.
Entäpä itse Rolando Villazón? En ole häntä aikaisemmin lavalla kuullut ja eniten yllätti äänen lämmin ja täyteläinen sointi. Olisiko ylä-äänisarjojen pitänyt kilkattaa enemmän? Ei mitään väliä, sillä Villazóninkin suuruus laulajana on hänen tulkintojensa puhuttelevuus. Aika monet taitavat mieltää hänet iloittelurooleihin, mutta hänen äänensä loihtii myös draaman tummemmat sävyt hienosti esiin. Itselleni eilisen konsertin kohokohta oli ehdottomasti "E la solita storia" Cilean L'arlesianasta. "E lucevan le stelle"n toivoin kuulevani viimeiseen encoreen asti, mutta ei tällä kertaa.
Donizettin Lemmenjuoman dueton aikana saimme nauttia solistien jonglööritaidoista ja pienestä lavashowsta, joka toi hieman eloa konserttimuotoiseen esitykseen. Kyllä näitä maailmanluokan laulajia on mukava kuulla konserttilavalla, mutta parempi paikka olisi oopperalava. Valitettavasti sitä varten joutuu vain matkustamaan ulkomaille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti